Lukuvuosi 2018 numeroina - ja vuoden parhaat kirjat


Huh, mikä vuosi!

Vuosi 2018 on ollut minulle paras lukuvuosi sitten lapsuuden - en ole lukenut aikuisiällä lähellekään näin paljon kuin luin tänä vuonna. Siitä on kiittäminen kirjabloggaamista: tätä omaa ja erityisesti muita huikeita blogeja, sekä bookstagram-maailmaa, johon tutustuin alkuvuodesta.

Ihan huikeaa, miten hienoja kirjavinkkejä olen vuoden mittaan sekä blogeista että bookstagramista bongaillut, ja miten hienoja kirjakeskusteluja ihmisten kanssa on tullut käytyä.

Toivottavasti se jatkuu myös ensi vuonna!

Kirjoja yhteensä: 93

Vuonna 2018 luin tai kuuntelin yhteensä 93 kirjaa. En voi kuin ihmetellä. Asetin itselleni vuoden lukutavoitteeksi 50 kirjaa - Helmet-lukuhaasteen verran, ja mietin voinko ikinä saada vuoden aikana luettua viittäkymmentä kirjaa. Helposti, selvisi myöhemmin. 

Vertailun vuoksi: vuonna 2017 luin 35 kirjaa. 

Millaisia kirjoja sitten luin tänä vuonna? 

Painettuja kirjoja - 80
Äänikirjoja - 13

Kaunokirjallisuutta - 84
Tietokirjallisuutta - 9

Kirjoittajana mies - 28
Kirjoittajana nainen - 63
Monta kirjoittajaa - 2

Tiesin, että luen enemmän naiskirjailijoiden teoksia (en tarkoituksella, mutta olen huomannut, että näin on), mutta näin suuri jakauma oli itsellenikin yllätys. 

Eniten luin kotimaisia kirjoja (33 kpl), mutta Suomen lisäksi esille nousee kolme muuta maata: Yhdysvallat (17 kirjaa), Iso-Britannia (15 kirjaa) ja Ruotsi (13 kirjaa). Ei yllätyksiä. 

Myös seuraavista maista tuli luettua: 

Ranska - 3 kirjaa
Australia - 2 kirjaa
Argentiina - 1 kirja
Etelä-Afrikka - 1 kirja
Etelä-Korea - 1 kirja
Irlanti - 1 kirja
Kanada - 1 kirja
Kolumbia - 1 kirja
Meksiko - 1 kirja
Romania - 1 kirja
Tanska  - 1 kirja
Viro - 1 kirja


Tänä vuonna aloin tehdä omaksi ilokseni myös "Lukemalla maailman ympäri" -lukuhaastetta. Tavoitteenani on lukea kirja kaikista maailman maista. Listaan vielä kahta erillistä listaa: toista kirjailijan mukaan ja toista kirjan tärkeimmän tapahtumapaikan mukaan

Luin pääosin hyvin uusia kirjoja. Kirjoista 16:sta alkuperäinen julkaisuvuosi oli 2018, ja 61:n alkuperäinen julkaisuvuosi oli muulloin 2010-luvulla. 

Ennen 2000-lukua julkaistuja kirjoja luin vain 4, mikä on aika surullista. Tätä tilannetta yritän korjata hieman tulevana vuonna. 

Pääasiallinen lukukieli oli tänä vuonna suomi - vain kaksi kirjaa oli muita kuin suomenkielisiä. Tässäkin haluaisin ensi vuonna petrata.

No mitkä sitten olivat parhaat vuonna 2018 lukemani kirjat? 

Luin tänä vuonna ihan mielettömän hienoja kirjoja! Siitä kertonee jotain se, että kaikista lukemistani kirjoista 16 sai viisi tähteä. Neljän tähden kirjoja oli huikeat 51!

Olen listannut alle kymmenen parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa. Ne ovat niin erilaisia, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kirjat on esitelty alla kirjailijan mukaan lajitellussa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
Alkuvuodesta lukemani kirja oli kauniisti kirjoitettu ja tarinaltaan vaikuttava.

Gaël Faye: Pienen pieni maa (2018)
Kamala, mutta tärkeä kirja, joka käsittelee rankkaa aihetta, Burundin sisällissotaa ja Ruandan kansanmurhaa. Upean kauniisti kirjoitettu kirja ja taidokas lapsen näkökulma.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus (2013)
Huikean vaikuttava, koskettava ja kiinnostava kirja - vaikkakin myös todella surullinen. Yksi pysäyttävimmistä aluista, jonka olen koskaan lukenut.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (2018)
Ranskalaisen Anna Gavaldan novellikokoelma oli minulle yksi vuoden hämmentävimpiä lukukokemuksia. Rakastuin kirjaan, vaikka en ymmärrä itsekään täysin, että miksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)
Kaunis, kiinnostava ja todentuntuinen.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
Moniulotteinen, kekseliäs ja erikoinen kirja, jonka jostain syystä luin vasta nyt.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City (2018)
Yksi vuoden parhaista esikoisteoksista. Hienoa ajankuvaa, taitava lapsinäkökulma ja kaunista, värikästä kieltä.

Maria Veitola: Veitola (2018) - äänikirja
Ainoa äänikirja, joka yltää tälle top-listalle, ja mikä hauskinta, luulen että tämä kirja on listalla juuri sen vuoksi, että satuin kuuntelemaan sen äänikirjana. Viihdyin huiman hyvin Maria Veitolan kanssa, ja äänikirjaa kuunnellessa tuntui todella kuin Veitola olisi kertonut asioita juuri minulle.

Hieno matka ja hieno kirja! Vepsän liftausreissusta kertova kirja yllätti ja ihastutti, sai vähän kateelliseksi ja herätti monenlaisia muitakin ajatuksia. 

Hämmästyttävä ja kummastuttava, hienosti kerrottu ja pelottavan lähelle tuleva kirja. 

+ Vuoden paras lukemani jännityskirja: Karen Cleveland: Koko totuus

+ Vuoden paras toista kertaa lukemani kirja / eli yksi kaikkien aikojen parhaimmista kirjoista, joka olisi ansainnut päästä top10-listalle, mutta jonka paikka oli annettava muille: Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (josta postauskin on tekemättä, voi minua...).


Lukutavoitteet vuodelle 2019

Olen tilastojen ja tavoitteiden ystävä, joten asetetaan nyt muutama lukutavoite tulevalle vuodelle.

1. Luen sata kirjaa. 

Vuonna 2018 asetin itselleni tavoitteeksi lukea 50 kirjaa. Ajattelin, että tavoite voisi olla mahdoton, mutta yllätin itseni ja täytin sen kirkkaasti. Vuoden kirjasaldoksi jäi 93, joten ensi vuonna sata kirjaa ei näytä lainkaan saavuttamattomalta. Tietystikään luettujen kirjojen määrä ei ole oleellista, mutta pitäähän tavoitteita olla.

2. Suoritan Helmet-lukuhaasteen. 

Suoritin Helmet-lukuhaasteen ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tykkäsin haasteen ideasta, sillä sitä kautta tuli löydettyä ihan uutta luettavaa. Jatkan ehdottomasti myös vuonna 2019.

3. Saan vähintään kymmenen uutta maata maahaasteeseeni. 

Vuonna 2018 luin kirjoja 16 maasta. Aloitin maiden listaamisen vasta vuoden 2018 alusta alkaen, joten helpot maat tuli täytettyä tämän vuoden aikana. Tulevana vuonna aion tietoisesti valita ainakin joitain kirjoja "uusista" maista, ja edistää siis maahaastettani vähintään kymmenellä maalla.

4. Luen kolme vanhaa klassikkoa. 

Olen luokattoman huono lukemaan vanhoja klassikkoteoksia. Aion tehdä asiassa parannuksen ja lupaan lukea ainakin kolme vanhaa klassikkoa vuoden 2019 aikana. Miten vanha klassikko määritellään, onkin sitten toinen juttu...

5. Luen kolme "hyllynlämmittäjää".

Minulla on kohtalaisen vähän omia kirjoja, koska tykkään lainata kirjoja kirjastosta. Hyllyyn on kuitenkin kertynyt jonkin verran kirjoja, joita en ole lukenut. Lupaan lukea näistä kolme.

6. Tutustun 30 itselleni uuteen kirjailijaan.

Vuoden 2018 aikana tutustuin 71:een minulle uuteen kirjailijaan. Haluan totta kai lukea myös vanhojen tuttujen suosikkieni teoksia, mutta uusiin kirjailijoihin tutustuminen on aina kiinnostavaa.

 

Kiitos tästä vuodesta sinulle, joka olet eksynyt blogiini, ja ihanaa uutta vuotta 2019!

Joulukuun luetut


Joulukuussa lukutahtini hyytyi entisestään. Kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa menivät vielä reissatessa, ja sinä aikana sain päätökseen kaksi kirjaa. Loppukuusta alkoi olla näkyvissä pienoista lukujumia - katse oli jo ensi vuodessa, ja lukemisen suunnittelu vei enemmän aikaa kuin itse lukeminen.

Mutta ei se mitään, sillä sieltähän se uusi lukuvuosi jo tulee!

Joulukuussa luin kolme kirjaa ja kuuntelin yhden äänikirjan.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Paljon kehuja kerännyt Pieni elämä oli kehujen arvoinen - kyseessä on ehdottomasti hieno ja taidolla kirjoitettu kirja. Minä koin kirjan kuitenkin turhan ahdistavaksi ja negatiiviseksi, sillä kurjuuden ja kauheuksien perään tuli aina vain uusia kamalia asioita. Kaikesta huolimatta kirja on hieno kuvaus ystävyydestä ja aikuiseksi kasvamisesta. 

★★★★



Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Louisa Clarkista kertovan trilogian päätösosa Elä rohkeasti oli hyvin etenevää ja viihdyttävää luettavaa, mutta jäi kauas Moyesin parhaimmista. Tätä lukiessa alkoi miettiä, olisiko hieno Kerro minulle jotain hyvää ollut parempi jättää itsenäiseksi teoksekseen. 

★★★



Jenny Han: P.S. I Still Love You (äänikirja)

Jenny Hanin To All The Boys I've Loved Before oli niin ihastuttava, että P.S. I Still Love You lähti kuunteluun heti perään. Ja se oli yhtä ihana kuin sarjan ensimmäinen osa - veti hymyn korviin ja sai ajoittain nauramaan ääneen. Oikea hyvänmielenkirja!

★★★★



Lars Wilderäng: Tähtipöly

Lars Wilderängin trilogia on ollut minulle todella ristiriitainen kokemus. Sarjan avausosa Tähtikirkas on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista. Toinen osa Tähtisade tuotti puolestaan pettymyksen ja tämä viimeinen, Tähtipöly - no, se oli parempi kuin toinen osa, mutta selvästi huonompi kuin avausosa. Kokonaisuutena kirja kuitenkin päätti trilogian ihan hyvin. 

★★★




Miltä sitten näytti koko lukuvuosi 2018? Siitä seuraa oma postauksensa pian!

Jenny Han: P.S. I Still Love You


Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter. She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever. When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once? 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 2015. 
8 h 59 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Ihastuin vähän aikaa sitten kuuntelemaani nuortenkirjaan To All The Boys I've Loved Before, joka kertoi Lara Jeanista ja hänen poikasotkuistaan. Kirja oli hyväntuulista teinihömppää - oikein sellaista vaaleanpunaista hattarapilveä, joka laittoi nauramaan ääneen ja veti hymyn korviin.

Jatkoin heti perään sarjan toisella osalla, kirjalla P.S. I Still Love You. Se oli melkein yhtä hyvä.

Kirja jatkaa suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi. Henkilöt ovat samat, mutta osa ensimmäisen kirjan sivuhenkilöistä nousee tärkeämpään rooliin. Päähenkilö on tietysti edelleen Lara Jean, joka tuntuu ehkä hiukan kasvaneen ensimmäisestä kirjasta. Keskiössä ovat ensimmäisen osan tapaan ihmissuhteet: nyt Laran ja poikien välisten suhteiden lisäksi enemmän myös hänen ystävyyssuhteensa.

P.S. I Still Love You on samalla tavalla iloinen kuin sarjan avausosa - oikea hyvänmielenkirja. Nautin sen kuuntelemisesta, ja mikäs näin taidokkaasti kirjoitettua ja sen lisäksi taidokkaasti luettua kirjaa on kuunnellessa. Tykästyin Laura Knight-Keatingin lukutyyliin jo ensimmäisen kirjan kanssa, mutta en voi kuin ihailla hänen luontevaa tyyliänsä lukea.

Sarjan viimeinen osa pääsee kuunteluun ihan pian!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Lars Wilderäng: Tähtipöly


Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot. 

Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen - heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa? 

Jalava, 2018. 342 sivua. 
Alkuteos Stjärndamm, 2016. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Mietin pitkään, viitsinkö lukea tätä kirjaa lainkaan. Pidin valtavasti Lars Wilderängin trilogian avausosasta Tähtikirkas, joka kertoi siitä mitä tapahtui, kun sähköt hävisivät ja kaikki elektroniikka tuhoutui. Ruotsiin sijoittuva kuvaus siitä, miten yhteiskunta rakennettiin uudestaan tällaisen muutoksen jälkeen, oli todella kiinnostavaa.

Sarjan toinen osa, Tähtisade, tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja oli täynnä sotimista, ja lähti muutenkin niin vahvoille scifi-urille ja jopa kauhun suuntaan, ettei se oikein ollut enää minua varten.

Syksyllä ilmestynyt trilogian päätösosa Tähtipöly on jotain ensimmäisen ja toisen kirjan väliltä. Se on scifi-kirja, jonka alkuosa muistuttaa hyvin paljolti Tähtisadetta, ja sen henkeä ja asetelmaa. Soditaan vihollista vastaan, puolustetaan linnoitusta, koitetaan pelastaa maailma. Pohdin mielessäni, miksi ihmeessä päätin tämänkin lukea.

Onneksi tilanne parantuu ja kirjan loppuvaiheessa päästään hetkittäin taas siihen, mistä Tähtikirkkaassa pidin. Kyse on selviytymisestä: sekä henkilöjen että yhteiskunnan tasolla. 

Kuten trilogian aiemmissa osissa, myös tässä kirjassa seurataan useampia henkilöitä. Henkilöt ovat jo pääosin tuttuja, ja mukana ovat niin Anna Ljunberg, Filip Stenvik kuin Gustaf Silverbanekin. Kirja punoo koko trilogian ajan mukana keriytyneet langanpäät yhteen, joskin loppuratkaisu on mielestäni hämmentävä ja jotenkin kaikessa mahdottomuudessaan jopa vähän korni. No, eipä kai tällaiselta kirjalta kovin realistista loppuakaan voi odottaa - eivät realistisia ole tapahtumatkaan.

Nopealukuinen kirja, joka päättää trilogian kohtalaisesti. Ei suuri lukuelämys, mutta ei tämän lukeminen varsinaisesti harmitakaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä Tähtipöly oli onnistunut päätös trilogialle. 

Kevään kirjat


Kevät on taas pullollaan mielenkiintoisia kirjauutuuksia - niin paljon, että kaikkia ei voi millään saada luettua.

Olen listannut tähän 23 itseäni eniten kiinnostavaa uutuuskirjaa. Katsotaan, moniko niistä päätyy todellisuudessa luetuksi asti.


Like


You-Jeong Jeong: Piruparka
Eteläkorealaisen rikoskirjailijan pykologisen trillerin päähenkilönä on 25-vuotias Yu-Jin, joka herää yltä päältä veressä muistinsa menettäneenä ja löytää äitinsä ruumiin. Yritän lukea kirjoja eri maista, joten eteläkorealainen rikosromaani täyttää tämän tarpeen mainiosti.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Lähiöromaani kerrostalosta, joka oli joskus maakunnan ylpeys, mutta nykyisin ongelmalähiö. Pidin valtavasti äskettäin lukemastani lähiromaanista Perno Mega City, joten voisin ehkä pitää tästäkin.

Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni
Ruotsalaiset rikosromaanit ovat usein laadukkaita, joten toimittaja-kriminologi-kirjailijan esikoisteos kiinnostaa. Keskiössä ovat verkon vaarat ja päähenkilöinä tukholmalaiset koulutytöt, tutkiva journalisti sekä kriminologi.


Otava


Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä 
Ruotsalaisen Lundbergin esikoisteos Punainen osoitekirja oli koskettava ja sympaattinen, joten keväällä ilmestyvästä kirjasta on lupa odottaa hyvää. Uutuus kertoo häpeän ja syyllisyyden voittamisesta ja itsensä löytämisestä

Camilla Läckberg: Kultahäkki 
Läckbergin Fjällbacka-sarja on ollut taattua viihdyttävää laatua, joten dekkarikuningattaren itsenäinen teos, psykologinen trilleri Kultahäkki kiinnostaa.

Kate Morton: Kellontekijän tytär
Romaani varkaista ja taiteilijoista. En ole vielä koskaan lukenut Kate Mortonia, mutta olen kuullut hänen kirjoistaan paljon kehuja. Pitäisikö aloittaa tällä?

Ulla-Maija Paavilainen: Hyvä tyttö
1980-luvulle sijoittuva teos aloittaa Paavilaisen lehtimaailmaan sijoittuvan romaanisarjan. Kirja kiinnostaa ennen kaikkea ammattini vuoksi: tykkään lukea toimittajista - ainakin silloin, jos kirjoittajakin on toimittaja.

Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä
Sisarussarjan kuopus katoaa, eikä koko perhe ole enää entisensä. Tässä kirjassa kiinnostukseni herättää ennen kaikkea sen kaunis nimi.

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta
Ruotsalaisen viestintäalan ammattilaisen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka kertoo siitä, kun hänen miehensä yllättäen kuolee.

Lori Nelson Spielman: Sanoja sydämestä
Spielmanin aiemmat teokset Kymmenen unelmaani ja Kivi sydämeltä ovat olleet ihanaa luettavaa, joten uutuudelle on kovat odotukset. Kirja kertoo menestyvästä uranaisesta, joka joutuu surun kohdatessa kyseenalaistamaan koko elämänsä.




Bazar


Tomas Gads: Pirulainen 
Uuden kotimaisen dekkarisarjan avausosa sijoittuu Turkuun ja Turun saaristoon. Tykkään lukea kotiseudulle sijoittuvia kirjoja, joten tämä kiinnostaa erityisesti sen vuoksi. Toisaalta kotimaiset uudet dekkaristit ovat nekin aina mielenkiintoisia.

Hideo Yokoyama: 64 
Japanilaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani kertoo tokiolaistytön kidnappauksesta. Kirja on järkälemäinen, noin 750 sivua, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta.

D.B. John: Pohjoisen tähti 
Trilleri sijoittuu Pohjois-Koreaan, ja jokin tuossa maassa vain houkuttelee - ainakin lukemaan.

Anne Bert: Annan itseni kuolla 
Ranskalaisen kirjailijan omaelämäkerrallinen teos. Hän sairastui ALSiin, joka johtaa lopulta tukehtumiskuolemaan. Kirjassa hän pohtii kuolemaa. Nainen kuoli lääkäreiden avustamana Belgiassa v. 2017, jossa armokuolema on laillista.



WSOY


Pascal Engman: Patriootit 
Chileläis-ruotsalaisen entisen toimittajan esikoistrilleri on räjäyttänyt pankin Ruotsissa. Kirjaa suositellaan Stieg Larssonin ystäville, joten odotukset ovat kovat.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista 
Olen lukenut Moriartyn tuotannosta kaksi teosta, ja olen pitänyt molemmista. 

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat
Tanskalainen keksijä murhasi toimittaja Kim Wallin, kun tämä oli juttukeikalla keksijän sukellusveneessä. Kirjan kirjoittajat ovat Kim Wallin vanhemmat.



Tammi


Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet 
Olen pitänyt Schulmanin aikaisemmista dekkareista, joten haluan lukea myös tämän seuraavan. 



S&S 


Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet
Tervon ja Aution teos kertoo Välimeren ylityksessä kadonneista pakolaisista - heistä, jotka eivät koskaan päässeet perille. 



Gummerus


Kim Thuy: Ru
Omaelämäkerrallinen romaani Vietnamista, venepakolaisuudesta ja uudesta elämästä uudessa maassa.

Erin Kelly: Älä jää pimeään 
Brittiläinen Erin Kelly on tuore tulokas psykologisia trillereitä tehtailevien naiskirjailijoiden joukkoon. Kirjan kannessa Clare Mackintosh sanoo, että tämä on kirja, jonka hän olisi halunnut itse kirjoittaa. Kuulostaa mielenkiintoiselta!

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan 
Moyes on yksi suosikkikirjailijoistani, joten odotan hänen tuoretta teostaan innolla. 

Cecelia Ahern: Lyyralintu 
Ahern puolestaan on pidempiaikainen suosikkini, jonka suosio on tosin ollut osaltani hiukan laskusuunnassa. Ei tätä kuitenkaan lukematta voi jättää. 




Mitä sinä aiot lukea keväällä?

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan. 

Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. 

Tammi, 2017. 945 sivua.
Alkuteos A Little Life, 2015. Suomentanut Arto Schroderus.


Hanya Yanagiharan viime vuonna suomennetusta romaanista Pieni elämä on kirjoitettu niin paljon, että kerron oman mielipiteeni lyhyesti.

En muista vähään aikaan lukeneeni näin ahdistavaa ja kurjuutta täynnä olevaa kirjaa. Pieni elämä on teos, jossa riittää kamalia asioita. Kun luulet, että henkilöillä ei voisi mennä enää huonommin, voit olla varma siitä, että näin kuitenkin tapahtuu.

Jos siis kaipaat kevyttä luettavaa, tämä teos ei ole sinua varten. Kirja on raaka ja brutaali, siinä on masennusta, kipua, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. En voi olla miettimättä, millaisesta taustasta kirjailija itse tulee, kun kirjassa kuvataan niin epämiellyttäviä tekoja ja asioita. Lukiessani pohdin usein, miksi ihmeessä kiusaan itseäni lukemalla jotain tällaista. Olen vähällä jättää kirjan kesken, mutta jatkan kuitenkin.

Kirjan päähenkilö on Jude - mies, joka haluaa pitää ihmiset hyvin kaukana itsestään. Hän on kokenut lapsuudessaan trauman, tai traumoja, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä hyvin pitkään sen jälkeen. Kirjassa seurataan myös Juden kolmea ystävää: Willemiä, JB:tä ja Malcolmia, mutta kaikki kytkeytyy aina Judeen.

Tarina käynnistyy hieman hitaasti, sillä henkilöitä on paljon, mutta sen jälkeen teksti soljuu eteenpäin. Kirjalla on mittaa, mutta ei koko elämää kovin paljon vähempään voisi saada mahtumaan.

Pieni elämä on raskas, mutta ei suinkaan huono. Vaikka olenkin sitä mieltä, että asia olisi tullut selväksi vähän vähemmilläkin kauheuksilla, on Pieni elämä äärimmäisen taidokkaasti kirjotettu romaani. Se on kuvaus yhdestä pienestä elämästä ja muutamasta muusta siinä sivussa.

Kirja on tarina ystävyydestä ja siinä se onnistuukin mielestäni parhaiten. Juden, Willemin, JB:n ja Malcolmin kasvamista parikymppisistä keski-ikäisiksi on kiinnostavaa seurata - sitä, miten ystävyys muuttuu ja kehittyy vuosien myötä. Ystävykset elävät nyky-yhteiskunnan normeista poikkeavaa elämää: he eivät halua (Malcolmia lukuunottamatta) mennä naimisiin, he eivät halua hankkia lapsia. He ovat tyytyväisiä siihen, että ovat ystäviä, eivätkä välttämättä kaipaa parisuhdetta tai perhettä.

Hanya Yanagihara kertookin Me Naiset -lehden haastattelussa elävänsä itse samalla tavalla ystäviensä kanssa. Hän haluaakin saada kirjallaan ihmiset ajattelemaan myös sitä, miten perhe tänä päivänä määritellään. Kiinnostavaa!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjavarkaan tunnustuksia -blogin Riina, jonka mielestä vaikuttavimpia kirjassa olivat ne kohtaukset, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä. 
  • Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä "kirjailija kuvaa uskottavasti sitä, miten traumatisoitunutkin ihminen pystyy toimimaan päivällä jokseenkin normaalisti, mutta pimeän laskeutuessa ja maailman hiljetessä painajaismaiset muistot heräävät ja ottavat ylivallan." 
  • Tuijata, jolle kirja jätti erittäin voimakkaat jälkijäristykset. 

Jojo Moyes: Elä rohkeasti


”Elä rohkeasti, Clark”, Will sanoi Louisalle ennen kuolemaansa. Nyt Louisa ”Lou” Clark, englantilaisen pikkukaupungin tyttö, pakkaa mehiläissukkahousunsa, levittää siipensä ja tekee viimein unelmista totta. Hän muuttaa New Yorkiin uuden työn ja elämän perässä mutta yrittää samaan aikaan pitää yllä etäsuhdetta poikaystävänsä kanssa. 

New York huumaa, haastaa, yllättää ja tempaisee Louisan kauas mukavuusalueeltaan. Kaikki ei totisesti mene niin kuin suunnitelmissa – etenkään kun tekee töitä superrikkaiden talossa, joka on täynnä salaisuuksia ja suuria persoonia. Uuden ja vanhan elämän repiessä häntä kahtia Lou joutuu pohtimaan, kummalle puolen Atlanttia oikein kuuluu. Ja kuka todella on Louisa Clark ja mitä hän haluaa?

Gummerus, 2018. 502 sivua. 
Alkuteos Still Me, 2018. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Pidin myös trilogian toisesta osasta Jos olisit tässä, mutta se ei yltänyt avausosan tasolle. Trilogian päätösosa, Elä rohkeasti, on sekin hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olisi mahdollista.

Kirjassa seurataan Louisan uutta elämää New Yorkissa. Lou on lähtenyt vuodeksi toteuttamaan unelmaansa ja sanomaan asioille kyllä. Hän työskentelee masennuksesta kärsivän puolalaisnaisen avustajana ja kohtaa haasteita, joissa venyvät sekä hänen moraalinsa että pinnansa. Samaan aikaan Lou elää etäsuhteessa ensihoitaja-Samin kanssa, mutta välimatka on koitua kohtaloksi.

Louisa on kaikessa kohelluksessaan ja persoonallisuudessaan kiinnostava hahmo, eikä tätäkään kirjaa lukiessa tule tylsää. New York tuo kirjaan oman kulmansa ja erottaa sen aiemmista osista. Tarina ei tunnu kahteen aikaisempaan kirjaan verrattuna saman toistamiselta.

Genressään Elä rohkeasti ei kuitenkaan lopulta tarjoa mitään kovin uutta. On romantiikkaa ja suhdesotkuja ja samalla pohditaan hiukan synkempiä asioita, mutta sitäkin aika vähän. Olen perinteisesti pitänyt Jojo Moyesin kirjoissa siitä, että vaikka kirjat ovat viihdettä, on taustalla usein jonkin syvempi ajatus. Tästä kirjasta se tuntuu puuttuvan - kirja on kovin perinteistä chick litiä.

Loun lisäksi kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta valitettavasti pelkät hyvät hahmot eivät aivan täysin kanna viittäsataa sivua. Kirja on ihan hyvä, ja jos se olisi itsenäinen teos, se voisi olla jopa keskimääräistä parempaa chick litiä. Trilogian avaus Kerro minulle hyvää oli kuitenkin niin loistava, että tämäkin jatko-osa tuottaa pienen pettymyksen.

Osa minusta toivoo, ettei loistava ja erilainen Kerro minulle jotain hyvää olisi koskaan saanut jatkoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Marraskuun luetut


Kalenteri on ehtinyt jo melkein joulukuun puoliväliin asti, mutta vasta nyt saan aikaiseksi listata marraskuussa lukemani kirjat.

Marraskuu oli kohtalainen lukukuukausi. Lähdin loppukuusta reissuun, joka sisälsi pitkiä mannertenvälisiä lentoja. Kuvittelin että lukisin lennoilla satoja sivuja, mutta todellisuus oli toinen. Taisin lukea menomatkalla 50 sivua.

Kaikkiaan sain luettua marraskuussa viisi kirjaa, joista kaksi kuuntelin äänikirjoina.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (äänikirja)

Tätä kirjaa oli kovasti kehuttu, mutta minä en ehkä ollut ihan täysin oikeaa kohderyhmää. Kirjan kuunteli mielellään, mutta en kokenut sitä niin läheiseksi kuin moni muu oli kokenut. Teos toimi kuitenkin mainiosti äänikirjana ja Pirjo Heikkilän lakoninen lukutyyli sopi tekstiin hienosti. 

★★★



Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Vallinkosken esikoisteos, lähiöromaani Perno Mega City oli huikea lukukokemus ja heittämällä paras marraskuussa lukemani kirja. Olen itse elänyt lapsuuteni Pernossa, jonka elämästä romaani kertoo, joten kirja tuli ehkä siksikin ihan iholle. Tarinan lisäksi myös kieli on kirjassa mielettömän hienoa. Lukekaa tämä!

★★★★★



Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before (äänikirja)

Kuuntelin tätä kirjaa lenkkeillessäni ja olihan se nyt kerrassaan ihana. En ole YA-kirjallisuuden suurkuluttaja, mutta romanttiselle teinidraamalle on aina välillä tarvetta. Hymyilin ja nauroin kuunnellessani. Kirja toimi hienosti äänikirjana, erityispisteet lukija Laura Knight-Keatingille. 

★★★★



Laia Jufresa: Umami

Meksikolaiskirjailijan esikoisteos Umami roikkui minulla keskeneräisenä turhan pitkään. Teos kuvaa tavallisten meksikolaisten tavallista elämää. Kirja oli mielenkiintoinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jostain syystä se jäi minulle etäiseksi. 

★★★



Katja Lahti: Lasitehdas

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas oli marraskuun iloinen yllättäjä. Se on yksi parhaista tänä syksynä lukemistani kirjoista, vahva ja vakuuttava kokonaisuus. Kirja on tarina tavallisista ihmisistä, luokkaeroista ja niiden kohtaamisesta. Vakuuttavan tarinan lisäksi myös kieli on kaunista. 

★★★★★

Katja Lahti: Lasitehdas


Kaksi perhettä mahdollisuuksiensa rajoissa. Kaksi nuorta hapuilemassa niiden yli. Yhteinen joulu pyöräyttää jokaisen peilin eteen: Kuka minä olen, mistä unelmoin? Kuka ansaitsee ja mitä?

Juhani painaa hommia lasitehtaalla ja unelmoi omasta talosta, jonka pihapuiden alla lapset saisivat telmiä. Irina rullaa permanentteja sormet kivistäen ja tekee designlöytöjä kirpputoreilta. Rogerilla on jo kaikkea, paljon, ja Christina ei tiedä mitä sillä tekisi. Juhalla ja Lotalla on vastaus, se vanhin kaikista.

S&S, 2018. 300 sivua. 

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas on hämmentävä kirja. Ahmin sivuja, niin kiinnostava se on, ja eläydyn kahden keskenään niin erilaisen perheen elämään. Nauran ja myötäelän.

Kun kirja loppuu, olo on kummallinen. Tuntuu siltä, että kirja oli aivan valtavan hyvä, mutta jokin pieni ääni päässäni miettii, mikä ihmeessä tästä kirjasta oikein teki niin hyvän. Se oli jotenkin ihan kamalan tavallinen - kertoi tavallisten ihmisten elämistä - mutta ehkä juuri se tekee kirjasta niin hyvän.

Lasitehdas on tarina kahdesta perheestä, jotka kohtaavat. Toinen perhe on duunariperhe: Juhani tekee töitä lasitehtaalla ja haluaisi rakentaa talon, mutta lama muuttaa suunnitelmat. Irina tekee hommia kampaamossa, vaikka oikeasti haluaisi ehkä tehdä jotain ihan muuta. Perheen poika Juha liikkuu välillä vähän huonommissa kaveripiireissä.

Toinen perhe on varakas suomenruotsalaisperhe. Roger tulee rikkaasta suvusta, jolla on kartano Paraisilla, kokkeineen kaikkineen. Christina on ensin Kristiina, ihan tavallinen nainen, määrätietoinen ja tavoitteita täynnä, mutta muuttuu kun tulee Rogerin sukuun. Pariskunnan tytär Lotta kapinoi keskiluokkaisuutta vastaan.

Kun Juhani ja Irina saavat lottovoiton, elämä muuttuu. Ja kun molemmat perheet tapaavat joulupöydässä, kaksi eri maailmaa törmää.

Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse. Sen alta paljastuvat kaikki rosot ja särmät, myös varakkaassa, vaikutusvaltaisessa ja tyylikkäässä ihmisessä.

Lasitehdas on hieno kirja kahdesta perheestä ja erilaisista ihmisistä. Toinen perheistä on saanut hyvät lähtökohdat jo syntymässään, toinen saa lottovoiton myöhemmin. Kirja käsittelee taidokkaasti luokkaeroja ja niiden törmäämistä. Voiko luokkaerojen väliset kuilut ylittää - vai onko sellaisia lopulta edes?

Kirja on jaoteltu osiin, joissa seurataan eri henkilöitä. Ensin kuljetaan yhtä matkaa Juhanin ja Irinan kanssa, välillä seurataan Juhaa, sitten Rogeria ja Christinaa ja Lottaa. Lopussa henkilöt vaihtelevat usein. Luvun alkuun on painettu seurattavan henkilön lisäksi vuosiluku. Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja huomaan kiintyväni heihin.

Lasi. Se on oikeastaan nestettä, tiesitkös? Et varmaan tiennyt. --
Mutta niin se on, lasilla ei ole sulamispistettä. Ikkunalasitkin valuvat hitaasti alaspäin koko ajan. Joku on laskenut, että merkittävään valumiseen kuluisi huoneenlämmössä aikaa monta kertaa koko universumin iän verran. 

Välillä perehdytään lasitehtaaseen ja lasiin. Nämä osiot ovat valtavan mielenkiintoisia! Ne tukevat tarinaa, onhan Juhani lasitehtaalla töissä. Joku voi löytää niistä myös symboliikkaa. Kaiken lisäksi niistä oppii rutkasti uutta.

Rakkaus oli sanaton sopimus, jossa hyväksyttiin toisen osapuolen liimatut kahvat, krakeloitumiset ja kolhut, eikä pyydetty alennusta. Luvattiin vain olla kolhimatta enempää.

Katja Lahti kirjoittaa kauniisti. Teksti on helppolukuista ja toteavaa, mutta sisältää kauniita ajatuksia ja kielikuvia.

Vahva ja toimiva kokonaisuus, ei voi muuta sanoa. On aina yhtä kiva yllättyä näin iloisesti, etenkin kotimaisten teosten kanssa.

Kun jäljet piti siivota, työväki kutsuttiin paikalle. Siitähän se palkka tuli. Ei se ollut oikein, mutta ei se ollut väärinkään. Se vain oli.

Laia Jufresa: Umami


Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan. Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä, joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta.

Umami liikkuu edestakaisin ajassa ja paikassa ja kuljettaa lukijaansa halki Meksikon ja rajan taakse Yhdysvaltoihin. Se on humaani tarina surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä sekä umamista, viidennestä mausta, jota mikään kieli ei oikein riitä kuvaamaan.

Fabriikki 8, 2018. 266 sivua.
Alkuteos Umami, 2015. Suomentanut Laura Vesanto. 


Haluaisin ihan hirveästi pitää tästä kirjasta. Sen kansi on lumoavan kaunis ja jään tuijottelemaan sitä lukemisen lomassa. Se kertoo ehkä tärkeän seikan. En jaksa keskittyä tekstiin, vaan palaan aina moniulotteiseen kanteen.

Toisaalta kansi kuvastaa mainiosti koko teosta. Tarina itsessäänkin on hyvin moniulotteinen ja monitahoinen. Siinä on useita yhtä tärkeitä hahmoja, jotka pääsevät päähenkilöiksi kukin vuorollaan. Kirjassa on myös monia paikkoja ja monia aikatasoja, joissa hypitään ristiin rastiin. Se tuo kirjaan omanlaisensa tunnelman, mutta myös etäännyttää - ainakin minua.

Umami on tarina meksikolaisista. Henkilöt kytkeytyvät yhteen asuinpaikkansa mukaan: he kaikki asuvat samassa pihapiirissä Mexico Cityssä, Kellotapulipihassa, jonka talot on nimetty ihmisen tuntemien makujen mukaan. On Makean talo, jossa toimii musiikkiakatemia. Suolaisen talossa asuvat Linda ja Victor ja heidän neljä lastaan: muun muassa Ana alias Agatha Christie, joka puuhaa patiolle perustamansa puutarhan parissa. Happaman talossa asuu puolestaan Pina, jonka äiti lähti kävelemään muutama vuosi sitten. Karvaan talossa asuu nuori maalari Marina, joka keksii värejä. Ja sitten on tietysti Umamin talo - leskeksi jääneen tohtori Alfonso Semitielin koti.

On yhtä välttämätöntä ja mahdotonta selittää, kuka minun vaimoni oli, kuin selittää umamia: makua, joka täyttää makunystyt eikä kuitenkaan suostu tunnistettavaksi, joka seilaa kylmänviileästi suolaisen ja makean välillä, välillä sitä ja välillä aivan tätä. Monisyinen ja yhtä aikaa selkeä ja täydellinen, niin kuin oli Noekin: tuttu ja silti ennalta arvaamaton. 

Minulle Umami on ennen kaikkea tarina näistä ihmisistä ja kurkistus meksikolaiseen elämään. Kirjassa on jotain samaa kuin umamissa makuna - jotain selittämätöntä ja vaikeasti tulkittavaa, mutta minulle se ei avaudu aivan yhtä täydellisenä kuin ruuan umami.

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä kirjaa tarinaksi "surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä" ja onhan se toki niitä kaikkia. Eniten se on minusta kuitenkin tuota kaikkein jälkimmäistä: tarinaa tavallisista elämistä.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta tarina vetoaa minuun ennen kaikkeameksikolaisuutensa vuoksi - en muista koskaan aiemmin lukeneeni meksikolaisen kirjailijan kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mummo matkalla -blogin Takkutukka, jolle kirja oli "rehevyydessään mitä parhainta mielenvirkistystä".
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka antoi teokselle viisi tähteä. 

Helmet-lukuhaaste 2018 suoritettu


Tammikuussa lähdin elämäni ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen. Olin superinnoissani, sillä haaste vaikutti hauskalta ja Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmä innostavalta.

Olin kuitenkin skeptinen sen suhteen, saisinko haastetta täyteen. 50 kirjaa vuodessa tuntui mahdottomalta urakalta.

Aika nopeasti huomasin, ettei urakka ole lainkaan mahdoton. Vaadittava kirjamäärä tuli nopeasti täyteen, mutta jotkin haastekohdat olivat vaikeita ja sen takia haaste jäi roikkumaan. Kaikista vaikein kohta minulle oli 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja, sillä yritin lukea siihen Svetlana Aleksijevitshin kirjaa Tsernobylistä nousee rukous. Tuo kirja tuntui kuitenkin ihan pakkopullalta, vaikka periaatteessa kiinnostava olikin. Kun kirja oli lojunut yöpöydällä keskeneräisenä monta kuukautta, päätin katsoa kohtaan jonkin muun teoksen.

Lopulta sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi vain kirjojen paikkoja muuttelemalla - nämä kaikki kirjat on tullut luettua ennen kesän päättymistä.

Kohdan 35. lisäksi vaikeita minulle olivat 9. Kirjan kansi on yksivärinen, 13. Kirjassa on yksi tai kaksi hahmoa ja 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Muuten haasteen kohdat täyttyivät melkein itsestään.

Tykkäsin Helmet-lukuhaasteesta valtavasti, sillä sen avulla tuli luettua joitain sellaisia kirjoja, joita en olisi muuten lukenut. En yleensä lue esimerkiksi runoja tai sarjakuvia, mutta nyt tuli haasteen myötä luettua niitäkin. Aion ehdottomasti lähteä mukaan Helmet-lukuhaasteeseen myös ensi vuonna.

Tässä vielä koostetusti haasteeseen lukemani kirjat. Teoksen nimestä on linkki kirjaa käsittelevään blogipostaukseen, jos sellainen on olemassa. Muutamat kirjoista kuuntelin äänikirjoina.

1. Kirjassa muutetaan
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus
★★★★★

2. Kotimainen runokirja
Outi Mäenpää: Naarassika
★★

3. Kirja aloittaa sarjan
Saara Kesävuori: Saarroksissa
★★

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
Piia Leino: Taivas
★★★★

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Kate Eberlen: Miss You
★★★

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
★★★★

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Serena Valentino: Noidan peili - Pahan kuningattaren tarina
★★★

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
★★★★

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Zadie Smith: Swing Time
★★

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Hanna Hauru: Jääkansi
★★★★

11. Kirjassa käy hyvin
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
★★★★

12. Sarjakuvaromaani
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
★★★

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
★★★★

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Roman Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
★★★★

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
★★★★

16. Kirjassa luetaan kirjaa
P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
★★★★

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Pauliina Susi: Seireeni (ihmissalakuljetus, orjatyövoima)
★★★★

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Camilla Läckberg: Noita
★★★★

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni
★★★★

20. Taiteilijaelämäkerta
Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä (äänikirja)
★★★

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Mats Strandberg: Risteily
★★★

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Andy Weir: Yksin Marsissa
★★★★

23. Kirjassa on mukana meri
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
★★★

24. Surullinen kirja
Han Kang: Vegetaristi
★★★★

25. Novellikokoelma
Juri Nummelin (toim.) : Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
★★★★

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
Johanna Holmström: Sielujen saari
★★★★

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
★★★★★

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Clare Mackintosh: Minä näen sinut
★★★★

29. Kirjassa on lohikäärme
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
★★★★★

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
★★★★

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
John Williams: Butcher's Crossing
★★★★★

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina
★★★★

33. Selviytymistarina
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
★★★★★

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Lars Wilderäng: Tähtikirkas (uusi yhteiskunta)
★★★★★

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Affinity Konar: Elävien kirja
★★★★★

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
★★★★

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tarja Leinonen: Koti koivun alla
★★★★

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Helmi Kekkonen: Vieraat
★★★★

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
E.O. Chirovici: Peilien kirja
★★★★

40. Kirjassa on lemmikkieläin
Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
★★★★

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
★★★★

42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
★★★★

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
★★★★

44. Kirja liittyy johonkin peliin
Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
★★★★

45. Palkittu tietokirja
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (äänikirja)
★★★★

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Fiona Barton: Leski (äänikirja)
★★★

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
★★★★

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Lori Nelson Spielman: Kivi sydämeltä
★★★★

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
J.S. Monroe: Löydä minut
★★★★

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
★★★★★

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before


What if all the crushes you ever had found out how you felt about them...all at once?

Sixteen-year-old Lara Jean Song keeps her love letters in a hatbox her mother gave her. They aren't love letters that anyone else wrote for her; these are ones she's written. One for every boy she's ever loved--five in all. When she writes, she pours out her heart and soul and says all the things she would never say in real life, because her letters are for her eyes only. Until the day her secret letters are mailed, and suddenly, Lara Jean's love life goes from imaginary to out of control.

Simon & Schuster, 2014. 
Äänikirja 8 h 22 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Huomasin Jenny Hanin kirjasta tehdyn elokuvan Netflixissä, ja se vaikutti ihanalta teinidraamalta - jollaisia siis tunnustan aina silloin tällöin katsovani. Viime aikoina olen kuitenkin paljon mieluummin lukenut kuin katsonut televisiota, joten aika nopeasti hoksasin, että tämäkin tarina varmaan kannattaisi lukea kirjana. Tai kuunnella, kun se sopivasti Storytelin valikoimasta löytyi. 

Ja mikä ihana kirja se olikaan! Hymyilin leveästi melkein koko ajan. Välillä kulmani kurtistuivat, kun jäin miettimään jotain kirjan tapahtumaa, mutta pian taas palasin sellaiseen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, kun ihastuminen on niin ihanaa ja kaikki toisaalta niin helppoa ja toisaalta taas ihan kamalan vaikeaa. 

To All The Boys I've Loved Before kertoo Lara Jeanista, joka elää rauhallista elämää isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Elämä kuitenkin muuttuu, sillä isosisko lähtee opiskelemaan Skotlantiin ja Lara Jean saa vastuuta perheen hoitamisesta. 

Elämä muuttuu myös toisella tapaa, kun joku postittaa Lara Jeanin kirjoittamat kirjeet. Kirjeet ovat rakkauskirjeitä, mutta niitä ei ole tarkoitettu kenenkään nähtäväksi. Kirjeitä on viidelle pojalle - kaikille, joita Lara Jean on joskus rakastanut. Lara Jean on vuodattanut niihin tunteensa ja paljon sellaista, jota hän ei koskaan oikeassa elämässä sanoisi. 

Kirjan lähtökohta on herkullinen, mutta todellisuudessa se on vain sysäys kaikelle sille, mitä tulevilla sivuilla tapahtuu. Itse asiassa oletin, että kirjeet olisivat olleet kirjassa suuremmassa roolissa kuin ne lopulta olivat. Tämän tajuaminen oli ehkä aluksi pieni pettymys, mutta se katosi nopeasti. Eihän tähän tarinaan vaan voi olla kovin pitkään pettynyt. 

Romantiikan ja poikakuvioiden lisäksi kirjassa keskitytään Songin sisarusten välisiin suhteisiin. Ne on kuvattu hienosti ja tyttöjen välistä elämää on mukava seurata. Miten sisarusten väleihin vaikuttaa se, kun isosisko Margot muuttaa toiselle mantereelle? Entä kun selviää, että ollaankin kiinnostuneita samasta pojasta? Pikkusisko Kitty on ihastuttava omalla pikkuvanhalla tavallaan - ehkä jopa kirjan sympaattisin hahmo. Toisaalta myös muut hahmot ovat sellaisia, joista on helppo pitää. Henkilöt ovatkin yksi tämän kirjan parhaista puolista.  

Jos tykkäät hyvänmielen kirjoista, nuorten aikuisten kirjallisuudesta ja romantiikasta, lue tämä. Ja erityisesti suosittelen kirjan kuuntelemista äänikirjana, tämä on nimittäin todella taidolla luettu! Laura Knight-Keating on kuin itse Lara Jean. Hänen lukemistaan on miellyttävä kuunnella ja helppo seurata. En yleensä pidä siitä, että äänikirjan lukija muuttaa dialogia lukiessa ääntään eri henkilöiden mukaan. Laura Knight-Keating tekee niin, mutta tässä se toimii. Se ei tunnu lainkaan kornilta tai ylinäytellyltä vaan helpottaa kirjan seuraamista. 

Sen verran viihdyttävää kuunneltavaa To All The Boys I've Loved Before oli, että aloin jo kuunnella kirjan jatko-osaa P.S. I Still Love You. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Tarinoiden syvyydet -blogin Nina, jonka mielestä kirja oli "niin armottoman söpö, hupaisa ja piristävä ettei mitään rajaa". Samaa mieltä!
  • Sivujen välissä -blogin Hanna, joka pitää erityisesti kirjan hahmoista.  

Noora Vallinkoski: Perno Mega City


Turkulaisen Pernon lähiön korkein vuokratalo jättää varjoonsa muut Tähkiönkadun talot. Kun yläkerran ryyppyjuhlat valvottavat kuusihenkistä Heiskasen perhettä, herää unelma nousta talossa korkeammalle, sinne, missä valo tulvii katosta. 

Sääntöjä lateleva, punaisen hetekansa vangiksi vajoava äiti muistuttaa kuitenkin, ettei koskaan saa luulla olevansa muita ylempänä. Hanna ei tosin ymmärrä, miten se olisi mahdollista, kun ei ole lähellekään muiden tasalla. Lamaan taittuva 1990-luku saa hänet ihmettelemään: on ihanaa, että koulussa on häntä varten oma pulpetti, mutta keitä ovat luokkatoverit, nuo laihat ja kauniit lapset, jotka tuoksuvat Omo Colorilta?

Atena, 2018. 359 sivua. 

En ehkä osaa sanoa tästä kirjasta mitään puolueetonta. Olen itse kasvanut lapsuuteni Pernossa, tai oikeastaan suurimman osan ajasta Pansiossa, ihan siinä Pernon naapurissa. Muutin Pernoon vuonna 1994, alle neljävuotiaana, ja parin vuoden jälkeen siirryin Pansion puolelle, jossa asuin yli 10 vuotta.

Vaikka elin lähiöelämää Pernossa vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kuin Perno Mega Cityn kirjoittanut Noora Vallinkoski ja romaanin päähenkilö Hanna, on kirjan elämä myös minulle tuttua. 90-luvun lapsen silmin Pernon ja sen asukkaiden arki näyttäytyi kovin samanlaisena kuin Vallinkosken kuvaaman 80-luvun lapsenkin.

Hymähtelen kerta toisensa perään, kun kirja palauttaa mieleeni muistoja. Ihan pieniä ja arkipäiväisiä, kuten sen, miten kirjastoon mentiin metsän puolelta rakennuksen takaa tai miten Sikalanmäessä laskettiin seisaaltaan mäkeä. Tai siis en minä laskenut, mutta rohkeammat laskivat.

***

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, lähiöperheen lapsi. Kirja alkaa hieman ennen Hannan syntymää ja kestää teini-ikään asti. Hanna asuu perheensä kanssa kaupungin vuokratalossa Tähkiönkadulla, kaupan takana, korkean mäen päällä. Isä on töissä telakalla ja sairastuu syöpään, äiti kamppailee ajoittain pahankin masennuksen kanssa.

Äiti oli hauras. Äiti oli valonsäde pitsiverhon reiässä. Repaleinen varjo joenrannan lehmusten alla. Hämähäkin lanka lyhtypylväässä. Joskus pisarakin oli sille liikaa, ja jos alkaisin kaataa, siinä menisi koko tynnyri. Äiti saattaisi huuhtoutua pois ja särkyä niin pieniksi palasiksi, ettei sitä voinut enää liimata kasaan. Särkyvän äidin kanssa muiden piti olla kestäviä. 

Röntgen-kuvassa oli tahra. Isä oli mennyt sisältä rikki. 

Elämää tarkastellaan Hannan näkökulmasta. Tekstistä huomaa hyvin, että Vallinkoski kirjoittaa itselleen tutusta aiheesta. Hän pystyy hienosti kuvailemaan maailmaa lapsen näkökulmasta, niin, että se tuntuu aidolta. Tunnistan itse niin monia asioita, että tiedän niiden olevan monelle muullekin lähiölapselle tuttuja.

Kun Hanna kasvaa, hän katsoo maailmaa taas hieman eri kulmasta. Aluksi keskeistä on se, kenen kanssa leikitään, mutta jo varsin varhaisessa vaiheessa esiin nousevat luokkaerot: miten porhot asuvat saarilla ja tavallisten ihmisten eteisissä on sanomalehtiä. Jossain vaiheessa on tosi noloa, kun isä tuo tyttärensä Ladalla kouluun. Pansion ala-asteelle meno tuntuu omituiselta, sillä vierekkäin istuvat nyt sekä duunarien lapset ja omakotitaloissa asuvien porhojen jälkikasvu.

Lepalla oli kyky aistia korkeuseroja. Se tiesi yhtä hyvin kuin mekin mihin kerrokseen kukin meistä kuului ja ymmärsi, että ylhäällä asiat olivat paremmin kuin alhaalla. Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään. 
Kellarikerrokseen kuuluivat ne, joiden ei pitänyt olla edes olemassa. 

Perno Mega City onnistuu hienosti monessa asiassa. Se kertoo hyvin ajasta ja elämästä 80- ja 90-luvuilla. Miten 80-luvulla elettiin nousukautta ja 90-luvulla tuli lama. Se palauttaa mieleen, miten kosmetiikkaa tilattiin Yves Rocherilta ja pyykit pestiin Omo Colorilla. Kirja on ajankuvana oivaltava ja taidokas.

Toisaalta Perno Mega City on erityisen hyvä genressään, lähiöromaanina. Minä entisenä pernolaisena samaistun kirjaan ehkä vielä astetta enemmän kuin moni muu, mutta uskon, että jokainen joskus lähiössä asunut voi tunnistaa kirjasta itsensä tai ainakin naapurinsa. Kirjan ansioksi voinee laskea myös sen, että ihmiset todella ovat itsensä kirjasta tunnistaneet - ainakin omasta mielestään. Helsingin Sanomat kirjoitti nimittäin lokakuun lopussa, että romaani joutui poliisin tutkittavaksi, koska pernolaiset tunnistivat siitä itsensä. Kirjailijan mukaan kirja ei kerro todellisista henkilöistä.

Minut lähetettiin kesäleirille vanhaan pappilaan.
Leirillä oli lapsia, joiden kesä oli tallella. Se oli pehmeä matto niiden jalkojen alla, viltti johon kääriytyä illan viiletessä. 

Minun kesässäni oli reikä ja minä putosin sen läpi. 
Putosin ja putosin. 

Kaiken muun lisäksi kirja on kirjoitettu mielettömän hienosti. Noora Vallinkosken teksti on lakonista ja toteavaa, mutta myös kekseliästä ja rikasta. Vallinkoski ujuttaa tekstiinsä vertauskuvia - sellaisia, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt. Mielikuvitusta ei tältä esikoiskirjailijalta puutu.

Emma tuhersi itkua läksyjensä äärellä. Laskeminen oli sille hankalaa. Yritin auttaa, mutta kärsivällisyyteni oli harva kudelma, jonka aukoista riita kömpi sisään. 

Mikään hilpeä kirja Perno Mega City ei ole. Se on täynnä kurjia ihmiskohtaloita, ahdistusta, kateutta, pissanhajua rappukäytävässä ja oksennusta vaatteissa. Toisaalta se on täynnä sisarrakkautta, yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Huonojen hetkien joukossa on myös paljon hyviä.

Kevät löi. Se sokaisi ja lävisti. Riisui ja ahavoitti. Se marssitti sulamisvedet katoilta viemäreihin ja poltti lumen alta paljastuneet ruohikot keltaisiksi. Se käänsi katseensa ihmisten puoleen ja antoi heille heidän elämänsä takaisin. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Leena Lumi, jonka mielestä Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. 
  • Tuijata, joka hänkin tunnistaa kirjasta itsensä - vaikka se on mahdotonta. 
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka kiinnitti kirjassa huomiota erityisesti mielenterveysongelmien käsittelyyn. 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


”Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.”

Näin ajattelee nuori nainen asunnossaan, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre.

Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella.

Gummerus, 2018. 304 sivua. 
Äänikirja 6 h 16 min, lukija Pirjo Heikkilä. 

Tätä kirjaa on kehuttu niin paljon, että tartuin siihen hieman pelokkain tuntein. En pettynyt, mutta en vaikuttunutkaan. Fiilikset ovat kirjan päätyttyä vähän kummalliset, enkä ole ihan varma siitä, mitä mieltä kirjasta olen. Kuuntelin kirjaa lenkkeillessä todella mielelläni, joten jollain tasolla siitä pidin, mutta en ehkä  kuitenkaan saanut irti ihan hirveästi.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on parhaimmillaan ajankuvana. Se kertoo kolmikymppisen freelance-toimittajan arjesta ja elämästä kaikkine huonoine ja hyvine hetkineen. Tämä tekee kirjasta minulle paikoin puuduttavan. Teksti on hieman päiväkirjamaista ja ajoittain jopa listanomaista kuvausta asioista, esimerkiksi herkuista joista päähenkilö pitää.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Päähenkilön tavoitteena on saada työ ja poikaystävä, jollain tapaa saada elämä raiteilleen. Miten siihen päästään - vai päästäänkö - se on tämän kirjan sisältö. Siinä sivussa kamppaillaan rahahuolien kanssa ja syödään säännöllisesti sourcream & onion -sipsejä, valkosipulidipillä tietysti.

Olen itse kolmikymppinen ja ammatiltani toimittaja, joten löydän kirjasta yhtymäkohtia omaan elämääni. Olen ehkä kuitenkin monella elämän osa-alueella hieman liian kaukana, enkä samaistu päähenkilöön ihan niin paljon kuin moni muu. Jos olisin helsinkiläinen, ilman vakityöpaikkaa ja etsisin parisuhdetta, saattaisi Sisko Savonlahden romaani tulla minua vähän lähemmäs. Nyt kirja ja sen päähenkilö jäävät etäisiksi: niin etäisiksi, että en edes muista, mikä päähenkilön nimi oli. En itse asiassa tiedä, sanottiinko sitä kirjassa kertaakaan, ja asia jää hiukan häiritsemään.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu toimii hyvin äänikirjana. Pirjo Heikkilä lukee miellyttävällä äänellä ja lakonisella sävyllä: sellaisella sävyllä, jolla kirja on kirjoitettukin. Koska kirja kerrotaan minä-muodossa, tuntuu kuin Pirjo Heikkilä olisi kirjan päähenkilö ja kertoisi elämästään juuri minulle.

Kirjan loppu jättää valjun olon - se vähän kuin lässähtää. Muutoinkin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin tasainen kirja: kovin suuria muutoksia suuntaan tai toiseen siinä ei tule. Se on tasaista elämän kuvausta - ja tasaistahan elämä monesti on. Eri asia kuitenkin on, miten hyvin tasaisen elämän kuvaus toimii romaanina. Minä olisin ehkä kaivannut tähän vähän lisää vaihtelua ja rytmiä.

Kokonaisuutena ihan jees, ja ajankuvana hieno, kuten aluksi sanoinkin. Teos olisi hauska lukea kolmenkymmenenvuoden kuluttua ja muistella silloin, millaista oli elämä vuonna 2018.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hyviä sanoja -blogin Päivi, joka näkee kirjan sukupolvikokemuksena. 
  • Jatka lukemista -blogin Henna, joka ärsyyntyi kirjan negatiivisuudesta ja päähenkilön huolettomasta elämänasenteesta. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, joka viihtyi ja ahdistui sopivassa suhteessa. 

Lokakuun luetut


Marraskuu on tullut ryminällä, melkein huomaamatta. On siis aika listata lokakuussa luetut kirjat. Kuukausi oli aika kiva: luin yhteensä seitsemän kirjaa. Yksi näistä kirjoista tuli kuunneltua äänikirjana.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus

Gardellin trilogian ensimmäinen osa oli todella vaikuttava, mutta toinen osa ei yltänyt ihan samaan. Hyvästä kirjasta oli kuitenkin kyse, vaikka aihe onkin rankka ja ahdistava. 

★★★★


Clare Mackintosh: Anna minun olla

Psykologinen trilleri, jossa kaikki kääntyy yhtäkkiä päälaelleen. Mackintosh taitaa juonenkuljetuksen ja kirja on hyvä, ei siitä mihinkään pääse. Naisen kolmas trilleri alkaa kuitenkin jo vähän toistaa aiempia. 

★★★★

» Lue koko arvio

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään

Ihan huikea kirja! Valokuvaaja-toimittaja Emma Vepsä päättää liftata keskellä talvea Moskovasta Afganistaniin. Retkellään hän haluaa todistaa, että ihimset ovat ystävällisempiä ja avuliaampia kuin usein oletetaan. Kirja tarjoaa hienon kurkistuksen erilaisiin kulttuureihin ja on jo pelkän liftausmatkan kuvauksena kiinnostava. Kuukauden paras!

★★★★★


Jere Nurminen: Kiira - Ehjäksi särkynyt (äänikirja)

Kiira Korven elämäkerta on taidokkaasti kirjoitettu kirja. Kuuntelin sen äänikirjana ja koin kirjan kanssa sekä monia ilon hetkiä että myös vähän surua ja ahdistusta. Kiira Korpi kertoo elämästään todella avoimesti ja päästää lukijan lähemmäs kuin moni muu urheilija. 

★★★★


Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Satiiri, jossa kritisoidaan työelämän mahdottomia vaatimuksia ja muuta työkulttuuria. Kirja sijoittuu tavarataloon, ja hyvistä elementeistä huolimatta tarina jää minulle etäiseksi. 

★★★


Amanda Vaara: Yösähköä

Majatalo Villa Venlasta -kertovan viihdesarjan toinen osa. Pidin kovasti ensimmäisestä, mutta tämä ei yltänyt samalle tasolle. Tosi kevyttä hömppää, ihan jees sellaista, mutta tässä kirjassa tapahtui liikaa. Lisäksi kaikki juonikuviot jäivät lopussa ihan kesken - varmaan sarjan seuraavaa osaa petaamaan. 

★★★


Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Piinaava trilleri, joka sijoittuu eläintarhaan kolmen tunnin aikavälille. Pääosassa ovat äiti ja hänen pieni poikansa, joiden henki on uhattuna. Juoni on taitavasti punottu, vähän liiankin todentuntuinen, ja keskeisessä roolissa on äidin ja pojan välinen suhde. 

★★★★




Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen saldoa (2.4.-31.10.2018)


Lokakuu meni, ja niin päättyi myös Nannan kirjakimara -blogin Kirjoja ulapalta -lukuhaaste. Siinä oli tarkoitus lukea kirjoja, joissa meri on keskeisessä roolissa. Haaste alkoi 2.4. ja päättyi siis 31.10.2018.

Minun tuli tuona aikana luettua kuusi haasteeseen sopivaa kirjaa. En varta vasten etsinyt haasteeseen sopivia merellisiä kirjoja, ja olikin aika jännä huomata, että ei meri ihan hirveän monessa kirjassa ole keskeisessä roolissa. Seuraavissa se mielestäni on:

Pauliina Susi: Seireeni
Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu merelle: joko risteilyalukselle tai pakolaisten huonokuntoiseen veneeseen.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Seilin saarelle Turun saaristoon, joten meri on kirjassa koko ajan läsnä.

Mats Strandberg: Risteily
Tämän kauhukirjan tapahtumat sijoittuvat nimensä mukaisesti risteilyalukselle, joten meri on keskeisessä roolissa.

Astrid Lindgren: Saariston lapset
Klassikko! Kesä, meri ja saaristo.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Myös tässä kirjassa kuvataan merta sen verran paljon, että koen sen olevan tärkeässä roolissa.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Mietin pitkään, sopiiko tämä kirja haasteeseen. Kirjan tärkein kohtaus sijoittuu kuitenkin merelle, ja kirjassa vietetään muutenkin kohtalaisen paljon aikaa saaristossa, ja veneillään joitain kertoja. Eiköhän tämä siis täytä kriteerit.

Kiitos Nannalle haasteesta!

#kirjojaulapalta

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita


Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

S & S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos Fierce Kingdom, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Kolme tuntia eläintarhassa. Se voisi tarkoittaa ihanaa iltapäivää perheen kesken, mutta Gin Phillipsin psykologisessa trillerissä se tarkoittaa piinaa, ahdistusta, kauhua, paniikkia ja eloonjäämistaistelua.

Joan on viettänyt poikansa Lincolnin kanssa ihanan päivän eläintarhassa, mutta juuri kun he ovat lähdössä kotiin ja lähestyvät eläintarhan pääporttia, Joan näkee miehen, jolla on ase. Aukiolla lojuu ruumiita.

Joan ryntää pakoon - peremmälle eläintarhaan.

Suunnilleen puolivälissä aitaa on muutama kaatunut linnunpelätti. --
Ei, ei linnunpelättejä. Ei linnunpelättejä. 
Hän näkee käsivarren liikkuvan. Hän näkee ruumiin, joka on aivan liian pieni linnunpelätiksi. 

Asetelma on kamala. Erityisen kamalaksi sen tekee se, että kirjan tilanne kuulostaa nykymaailmassa aivan mahdolliselta, ja se jos mikä kertoo tästä päivästä jotakin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Gin Phillipsin juoni on ovela.

Kaksi miestä. Heitä on kaksi. Seisovat varmaan puisella kävelysillalla aitauksen reunalla. Se tarkoittaa, että heidät erottaa hänestä ja Lincolnista vain vyötärön korkuinen kaide, neljä metriä avomaata ja kivimassa, joka tuntuu niin jykevältä hänen selkärankaansa vasten. 

Niin kuin me olisimme kauniita toimii. Se keskittyy siihen, mitä äiti kokee, kun hän suojelee poikaansa. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, kun hänen poikansa elämä on uhattuna? Väkivallan uhan lisäksi oman mausteensa kuvioon tuo suljettu paikka, eläintarha, josta ei ole poispääsyä. Se tuo kirjaan oman mausteensa.

Osa lukijoista on kritisoinut kirjaa siitä, että tarina ei kanna runsaan 300 sivun verran. Minä olen eri mieltä: kyllä se kantaa. Pääsen Joanin pään sisälle ja tunnen melkein itsekin olevani pimenevässä eläintarhassa, piikkisian aitauksessa. Gin Phillipsin kuvaus äidin ja pojan välisestä suhteesta on kaunista ja kiinnostavaa luettavaa. Ahmin sanoja sivuilta, sillä haluan tietää, miten piinaavassa tilanteessa lopulta käy ja samalla mietin, miten itse osaisin toimia, jos näin oikeasti tapahtuisi.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. 

Kirjan pääosassa ovat Joan ja hänen poikansa, mutta siinä seurataan paikoin myös muutamia muita henkilöitä. Se tuo kirjaan tarvittavaa vaihtelevuutta, sillä pelkkä Joanin kanssa piilossa kyhjöttely olisi takuulla alkanut jossain vaiheessa tympiä. Nyt muutamille muille henkilöille annetaan juuri sopivasti tilaa, ja he kaikki ovat lopulta tärkeässä roolissa.

Taidokkaasti kirjoitettu kirja! Mutta. Mikä tämä nimi on? Niin kuin me olisimme kauniita. Todella kaunis nimi, mutta mielestäni se ei sovi kirjalle. Alkuteoksen nimi on Fierce Kingdom, ja jos kustantajan verkkosivulta voi jotain tulkintoja tehdä, on suomennoksen nimeksi meinannut jossain vaiheessa tulla Petojen valtakunta. Sitä nimeä käytetään nimittäin S&S:n verkkosivuilla olevassa kirjan esittelytekstissä.

 Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Jatka lukemista -blogin Henna, joka oli yksi heistä, joiden mielestä tarina ei toiminut runsaan 300 sivun verran. 
  • Books by Taru -blogin Taru, joka pitää kirjan lyhyestä tapahtuma-ajasta, mutta kaipaa paikoin syvällisempää kerrontaa. 
  • Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria, jolle osa kirjan viehätystä oli eläintarha miljöönä.