Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Gummerus, 2015. 265 sivua. 
Alkuteos La Vie en mieux, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olen lukenut Anna Gavaldalta aiemmin kaksi kirjaa ja pitänyt niistä kovasti. Erityisesti novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja teki minuun vaikutuksen. Valitettavasti Parempaa elämää ei mielestäni yltänyt näiden aikaisemmin lukemieni tasolle.

Parempaa elämää koostuu kahdesta novellista. Se pääsi yllättämään, sillä en ollut tainnut lukea takakannen tekstiä ja luulin, että kirja on romaani. Tarinoiden vaihtuessa minun kesti siis hetken ymmärtää, että kyseessä on kaksi toisistaan erillistä novellia: yritin aluksi hakemalla hakea niistä jotain yhtymäkohtia, joita ei lopulta siis ollutkaan.

Ensimmäinen novelli kertoo pariisilaisesta opiskelijasta Mathildesta, joka kadottaa laukkunsa. Laukun löytää Jean-Baptiste, joka on ystävällinen ja rehellinen, ja palauttaa laukun. Mathilde tuntee Jean-Baptisteen mystistä vetoa ja päättää lopulta etsiä miehen käsiinsä.

Novelli ei herättänyt minussa järin suuria tunteita. Se ei tuntunut kovin kiinnostavalta, eikä myöskään realistiselta. Kaiken lisäksi se päättyi hyvin töksähtäen.

Toinen novelli kertoo Yannista, jonka elämä ei ole kovin kaksista. Hän päätyy viettämään iltaa naapurissaan asuvan pariskunnan luokse, ja tuo ilta muuttaa Yannin elämän.

Tämä novelli toimi minulle paremmin, mutta en löytänyt siitäkään kovasti samaistumispintaa. Novelli oli ihan viihdyttävä, muttei jäänyt sen enempää mieleen.

Gavaldan kirjoitustyyli on tuttuun tapaan kepeä, puhekielinen ja paikoin siksi hieman rasittava. Aiemmin olen nauttinut Gavaldan kirjojen tavallisuudesta, lämminhenkisyydestä ja iloisuudesta, mutta tästä en löytänyt näitä asioita samoalla tavalla kuin aiemmin lukemistani kirjoista. Kirja oli nopealukuinen, kevyt ja ihan kiva, muttei mitään sen enempää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjakaruselli-blogin Anette, joka ei pitänyt kirjan toteutuksesta. 
• Mari A:n kirjablogin Mari, joka suosittelee kirjaa nopealukuiseksi välipalakirjaksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jolle Parempaa elämää oli kirja, joka nosti hänet notkosta raskaiden kirjojen jälkeen. 

Billiestä tuli Billie, koska hänen hulttioäitinsä oli hulluna Michael Jacksoniin (”Billie Jean is not my lover / She’s just a girl…”). Franckista tuli Franck, koska hänen äitinsä ja isoäitinsä jumaloivat pop-laulaja Frank Alamoa (”Biche, oh ma biche…”). Vaikeista oloista ponnistava Billie ja lahjakas mutta ulkopuolinen Franck saavat kovin erilaiset eväät elämään. Sattuman oikusta he kuitenkin kohtaavat ja löytävät toinen toistaan tukien tien vaikeuksista voittoon, oppien matkan varrella yhtä sun toista.

Gummerus, 2014. 217 sivua. 
Alkuteos Billie, 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Luin viime vuonna ensimmäisen Gavaldani, novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tuo kirja oli yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista, sillä ihastuin sen suunnattomaan ihmisläheisyyteen ja lämminhenkisyyteen, vaivattomaan mutta silti niin kauniiseen tekstiin ja tavallisten ihmisten tarinoihin.

Romaani Lempi ei ole leikin asia ei yllä aivan yhtä korkealle kuin Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, mutta hieno kirja tämäkin on.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billiestä ja Franckista. Kirjan kertoja on Billie, joka on epäonnisten sattumien kautta päätynyt putoamaan vaelluksella rotkon pohjalle yhdessä Franckin kanssa. Tuolla rotkossa, pimeässä, Billie luulee Franckin kuolevan. Niinpä hän alkaa kertoa elämäntarinaansa yhdelle taivaalla tuikkivista tähdistä - ja samalla tulee kerrotuksi myös Franckin elämäntarina, ja se, miten Billien ja Franckin elämät kohtaavat.

Anna Gavalda on taitava. Tässä kirjassa on monta sellaista asiaa, joita lähtökohtaisesti inhoan, mutta Gavaldan taito tekee niistäkin siedettäviä, jopa toimivia.

Yksi tällainen asia on kirjan ajoittainen puhekielisyys. Puhekielinen teksti saa minulta karvat pystyyn, mutta tähän kirjaan se sopii. Ei Billie voisi kertoa tarinaansa mitenkään muuten kuin ronskisti, ajoittain puhekielellä ja välillä kiroillen. Kaikkine kielioppivirheineen teksti on välillä vähän vaikeaa ja raskaslukuista, mutta se vain vahvistaa kirjan tunnelmaa.

Toisaalta Gavalda taitaa sanat niin hyvin, että hän saa vaikeastakin tekstistä soljuvaa ja helppoa - kunhan vain lukija antaa itsensä uppoutua siihen.

Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli minun syytäni ja  minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu, minä olin tehnyt niin paljon typeryyksiä ja hän oli nauttinut niistä ja nauranut niille niin paljon, että oli keljua moittia minua tämänkertaisesta häröilystä vain siksi että se tulisi päättymään huonosti...

Lempi ei ole leikin asia ei ole tarina rakkaudesta, vaikka nimestä voisikin niin päätellä. Ei ainakaan rakkaudesta romanttisessa mielessä.

Kirja on tarina ystävyydestä, sellaisesta kaiken ylittävästä ja kaiken kestävästä, vaikka välissä olisi kymmenen vuotta ja satoja kilometrejä. Sellaisesta ystävyydestä, jota ei haittaa, vaikka osapuolet tulisivat täysin erilaisista taustoista ja lähtökohdista.

Toisaalta, miten kaukana ystävyys ja rakkaus lopulta ovatkaan toisistaan? Siihenkin tässä kirjassa tartutaan.

Gavalda kirjoittaa henkilöistään lämpimästi, kertoo juuri sopivasti, jotta saa lukijan rakastamaan heitä - kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kirja kuvaa ystävyyttä aidosti: välillä piikitellään, mutta sekin tehdään rakkaudella.

He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisensa pitkän matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä. 
He elävät. 
Ihan itse. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua. Tämä sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: