Mats Strandberg: Risteily


"Hilpeät risteilymatkustajat nousevat Tukholmassa laivaan suurin odotuksin. Kummallinen nainen ja hänen poikansa herättävät kuitenkin levottomuutta, sillä parivaljakossa on jotain outoa, jotain uhkaavaa.
Kun äidin silmä välttää, poika käynnistää karmivan tapahtumaketjun, ja risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä. Laiva lipuu vääjäämättä kohti Suomea ja aamua, joka voi muuttaa ihmiskunnan historian lopullisesti. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan."

Like, 2016, 517 sivua.
Alkuteos Färjan, 2015. Suomentanut Stella Vuoma. 


En ole oikeastaan koskaan lukenut kauhua. Joskus varhaisteininä luin sen ikäisille suunnattuja kauhukirjoja, mutta aikuisiällä olen vältellyt tiukasti kauhu-hyllyä. Inhoan kauhuelokuvia, sillä olen tosi herkkä säikyttelylle ja etenkin ahdistaville psykologisille elokuville. Bongasin jostain blogista tämän Mats Strandbergin Risteilyn, ja minun oli pakko kokeilla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat risteilylle, Suomen-laivalle. Miljöö on suomalaiselle kovin tuttu, vaikka me toki puhummekin toiseen suuntaan matkaten Ruotsin-laivasta. Laiva on tapahtumapaikkana kiintoisa, sillä kun suuri määrä ihmisiä ahdetaan pieneen tilaan muun maailman saavuttamattomiin, voi tapahtua mitä vain - ja tässä kirjassa tapahtuukin.

Tuon tila-näkökulman miettiminen onkin tässä kirjassa ehkä kiinnostavinta. En halua paljastaa kirjan juonta, mutta se saa ainakin minut ajattelemaan sitä, miten helppoa laivaan olisi kohdistaa jonkinlaisia väkivallantekoja tai esimerkiksi aiheuttaa valtava tartuntatautiepidemia. Ihmiset ovat merellä kovin suojattomia. He eivät pääse pakoon mihinkään, varsinkaan, jos yhteydenpito mantereelle onnistutaan katkaisemaan.

"He ovat jo melkein käytävän päässä. Enää kymmenen metriä kokolattiamattoa. Marianne jähmettyy paikoilleen kuullessaan oven läimähdyksen. Jostain lähistöltä kuuluu nopeita askelia. Ääni kaikuu käytävän seinissä. Hän ei osaa sanoa mistä päin se tulee."

Mats Strandenin Risteily on väkivaltainen ja raaka kirja. Sen voi jo toki kannestakin päätellä, mutta raakuuksilla todella mässäillään. Sen tarpeellisuudesta tai järkevyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ehkä sille suodaan tässä genressä mahdollisuus. Herkimmille en kirjaa kuitenkaan suosittele.

Genrestä huolimatta itse en kokenut Risteilyä lainkaan pelottavaksi, sillä tällainen raakuuksilla mässäily aiheuttaa minussa jonkinlaisen vastareaktion, enkä ota mitään kirjassa enää kovin vakavasti. Toki tämän leikiksi heittämis -reaktion saattoi aiheuttaa myös se, mihin suuntaan juoni alkoi jo alussa kehittyä, mutta ei siitä sen enempää.

Kirjassa juonta kuljetetaan useiden eri henkilöiden kautta. Kuusikymppinen Marianne ei tiedä, mitä elämällään tekisi ja entinen iskelmätähti, nykyinen karaokeisäntä Dan Appelgren selviää risteilyistä kokaiinin voimalla. 12-vuotias Albin elää alkoholisti-isän ja pyörätuolissa istuvan äitinsä kanssa, kun taas risteilymatkustajana oleva Madde pukeutuu glitteriin ja höyheniin.  Mukana ovat myös laivan baarimikko Filip, vartija Pia ja entinen työntekijä Calle. Ehkä vielä joku muukin.

"Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt."

Meinaan ahdistua siitä, miten huonosti kaikilla kirjan henkilöillä menee. On alkoholismia, yksinäisyyttä, huumeiden käyttöä, mielenterveysongelmia, huonoja perhesuhteita, ero... Risteilyllä ollaan näennäisesti iloisissa tunnelmissa, mutta pinnan alla mättää.

Kirjan edetessä on kiinnostavaa ajatella myös sitä, miten ihmiset muuttuvat, ja miten he alkavat käyttäytyä, kun tapahtuu jotain järkyttävää. Kun taistellaan elämästä ja kuolemasta. Tokikaan tämä kirja ei anna aiheesta kovin realistista kuvaa, mutta siitä huolimatta asian pohtiminen on mielenkiintoista.

Loppuyhteenvetona täytyy todeta, että selvästi Risteily herätti minussa monenlaisia ajatuksia - ehkä enemmänkin kuin olin ennakolta osannut odottaa. Mieleni tekisi antaa kirjalle neljä tähteä, sillä jollain kierolla tavalla pidin siitä. Tyydyn ehkä kuitenkin kolmeen, mutta saatan tarttua jossain vaiheessa Strandbergin seuraavaan teokseen, vuonna 2017 julkaistuun Hoivakotiin.

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Risteily saa paikan myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteesta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Bellan lukupäiväkirja -blogin Bella, joka hänkin oli sitä mieltä, että kirja oli ennen kauhun alkamista todella masentava. 
  • Kujerruksia -blogin Linnea, joka yllättyi positiivisesti.
  • Sanoissa ja sivuilla -blogin Mila, jolle suurin ongelma oli, ettei hän saanut kirjan henkilöistä otetta. 

Johanna Holmström: Sielujen saari


"Terve vai hullu – missä raja kulkee? Väkevä tarina toisiinsa kietoutuvista naiskohtaloista synkkämaineisella saarella.
Kristina oli itsekin vielä lapsi tullessaan raskaaksi. Nyt hänen lapsensa ovat kuolleet, ja häntä tullaan noutamaan. Porvaristyttö Elli suljetaan Sielujen saarelle vuosia myöhemmin, kun hän on paennut suin päin vanhempiensa kodin ahdasta ilmapiiriä.
Rikas ja runsas tarina kertoo naisen osasta, terveyden ja hulluuden huterasta rajasta ja kaikesta siitä, mitä ihminen on valmis tekemään pysyäkseen vahvempien puolella rajaa."

Otava, 2017, 365 sivua. 
Alkuteos Själarnas ö, suomentanut Jaana Nikula. 

En tiedä, osaanko sanoa tästä kirjasta mitään järkevää. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tästä yhtään mitään. En pysty antamaan Sielujen saarelle sen ansaitsemaa arvostusta, sillä luin sen todella epäsuotuisaan aikaan.

Etenin kirjassa puoliväliin ihmetellen jatkuvasti, miksi en oikein tunnu pääsevän tarinaan kiinni. Hahmot jäivät etäisiksi, kirja tuntui kulkevan hitaasti ja harkitsin jo teoksen jättämistä kesken. Kunnes eräänä päivänä  minulla oli vihdoin kunnolla aikaa lukea. Istuin auringossa pihatuolissa ja ahmaisin Sielujen saaren kerralla loppuun. Kirja tuntui todella hyvältä ja hienolta, ihmiskohtalot koskettavilta.

Tämä kirja olisi ehdottomasti vaatinut sen, että siihen olisi keskittynyt. Se olisi pitänyt lukea tiiviiseen tahtiin, johon minä en aluksi muusta elämästä johtuen kyennyt. Nyt en saanut kirjasta irti läheskään sitä kaikkea, mitä sillä olisi ollut annettavanaan.

"Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. Kun hän kaivoi sitä ensimmäisen kerran, lapio tuli täyteen luita. Hän katseli ällistyneenä valkeita palasia. Hampaita. Kallon paloja. Eläinten. Ihmisten. Nykyisin hän hädin tuskin kohottaa kulmiaan. Hän on tottunut."

Sielujen saari kertoo monen naisen tarinan. Aluksi keskitytään 1800-luvun lopussa elävään Kristiinaan, joka hukuttaa lapsensa ja joutuu Seilin saarelle hospitaaliin. Kristiinan jälkeen hypätään 17-vuotiaan Ellin seuraan, 1930-luvulle. Kirjan viimeisessä osiossa kuljetaan hoitaja-Sigridin matkassa, joka on tullut kirjassa esille aiemmillakin sivuilla.

Seili ja siellä syntyneet tarinat ovat kiinnostaneet minua aina. Saarelle on mahtunut niin monenlaista ja aiheesta saa irti mielettömästi. Johanna Holmström onnistuu Sielujen saaressa kuvaamaan hyvin naisten tunteita, ahdistusta ja epätietoisuutta. Holmström kirjoittaa siitä, miten jumissa naiset ovat saarella Turun saaristossa. He voivat katsoa ohi kulkevia laivoja ja talvella kävellä jäällä, mutta poispääsystä on toivoa vain hyvin harvoilla. Ja jos pois pääsee, ei ehkä haluakaan lähteä.

"Hän sulkee silmänsä ja kuvittelee, miten nousee paikaltaan ja juoksee muutamat askeleet kallion reunalle ja hyppää veteen, joka on kimaltavaa ja turkoosinsinistä. Sitten hän lähtee reippain vedoin uimaan kaukaista laivaa kohti. 
Niiden  olisi pakko ottaa kyytiin, hän ajattelee. Jos joku tulisi uimalla, olisi pakomatkalla..."

Lukekaa tämä ja keskittykää siihen. Niin minäkin aion vielä joskus tehdä.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26. kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Sielujen saari pääsee myös mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, sillä mielestäni meri ja sen aiheuttama eristyneisyys on tässä kirjassa tärkeässä osassa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:  

  • Bibbidi Bobbidi Book -blogin Laura joka kirjoittaa kirjasta todella hienoa ja kaunista analyysiä. Lukekaa!
  • Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä Sielujen saari on upea. 
  • Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheia, jonka mielestä kirja on vaikuttava. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


"Työmatka julkisilla on päivittäinen pakko, jolle et uhraa juurikaan ajatuksia. Yrität vain saada ajan kulumaan: selaat ehkä lehteä, tuijottelet ikkunasta. Mutta entä jos täydessä liikennevälineessä istuukin joku, joka näkee sinut, seuraa sinua, pitää kirjaa liikkeistäsi? Joku joka tietää yhtä hyvin kuin sinä itse, mistä tulet, milloin ja minne menet...

Zoe Walker, lontoolainen kahden nuoren äiti, löytää lähijunassa lehteä lukiessaan ihmetyksekseen oman kuvansa seuralaispalvelujen mainosten joukosta. Hänen perheensä väittää, että kuvan nainen vain muistuttaa häntä. Sitten Zoe löytää vanhemmasta lehdestä samalta paikalta toisen naisen kuvan – ja pian tämä nainen joutuu rikoksen uhriksi. Onko Zoe itsekin vaarassa, vai onko kyse vain sattumasta? Mikään ei tunnu enää olevan sitä miltä näyttää. Zoe yrittää epätoivoisesti selvittää, voiko hän luottaa vaistoihinsa vai onko kaikki vainoharhaa."

Gummerus, 2018, 413 sivua. 
Alkuteos I see you, 2016. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Petyin Clare Mackintoshin aikaisempaan kirjaan Annoin sinun mennä. Pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta inhosin sitä, että tunsin itseni liian huijatuksi. Lisäksi ahdistuin ensimmäisen kirjan narsistimiehestä ja perheväkivallasta. Siksi lähdin lukemaan Mackintoshin seuraavaa kirjaa hieman ristiriitaisin tuntein. Odotin hyvää tekstiä ja ovelaa juonta, mutta pelkäsin, että petyn samalla tavalla kuin petyin Mackintoshin esikoisen kanssa.

Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Taitava tarinankerronta ja toimiva kirjoitustyyli oli edelleen kunnossa eikä juonikaan pettänyt.

Minä näen sinut kertoo siitä, miten meitä kaikkia voidaan huomaamattamme seurata. On pelottavaa pysähtyä ajattelemaan, miten ennalta-arvattavia me olemme. Miten teemme asiat aina samalla tavalla, kuljemme samoja reittejä ja pukeudumme samoihin vaatteisiin päivästä toiseen. Jos joku haluaa seurata meitä, ei se ole lainkaan vaikeaa.

Luojan kiitos en kulje enää julkisilla kulkuvälineillä, sillä tämän kirjan luettuani olisin vähintäänkin vainoharhainen.

"Toivon, että minulla olisi ajokortti. Lontoossa asuvana en koskaan tuntenut tarvitsevani sitä, mutta nyt toivon, että voisin ajaa töihin autolla. Siitä asti, kun sain tietää mainoksista, kehoni on ollut hälytysvalmiudessa jokaista hermopäätettä myöten ja odottanut hetkeä, jolloin minun on sännättävä pakoon. Tai taisteltava. Pälyilen ympärilleni ja tarkkailen ihmisiä."

Minä näen sinut -kirjassa tarinaa kerrotaan vuorotellen useamman henkilön näkökulmasta. Ääneen pääsevät Zoe, poliisi Kelly sekä välillä itse pääpahis, jonka henkilöllisyys paljastetaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Kirja on kirjoitettu hienosti, koukuttavuutta riittää ja lukeminen etenee joutuisasti. Minulla oli oma aavistukseni siitä, kuka on kaiken takana, ja aavistus osuikin osittain nappiin. Lukijaa kuitenkin kieputetaan moneen suuntaan ja käänteitä riittää. Väkivaltaa kirjassa ei juuri ole, vaan Minä näen sinut pelaa ennen kaikkea psykologisella jännityksellä.

"Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön."

Kaiken kaikkiaan Minä näen sinut jätti hyvän mielen, ja tulen varmasti lukemaan kirjailijan seuraavankin teoksen, joka ilmestyy suomeksi syksyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja täydentää kohtaa naisen kirjoittama dekkari.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luetut.net-blogin Mari, joka ei olisi lisännyt eikä poistanut kirjasta mitään. 
  • Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, joka hänkin piti kirjasta. 
  • Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheia, jonka mielestä Mackintoshin kirjat ovat koukuttavaa luettavaa. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Atena, 2016, 205 sivua. 
Äänikirja 6h5min, lukija Pinja Flink. 

Toimittaja Mari Mannisen kirjoittama Yhden lapsen kansa on tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja vuodelta 2016. Kirja on ollut pitkään lukulistallani, mutta se on tuntunut aina liian raskaalta aloitettavaksi. Nyt ryhdistäydyin, ja kuuntelin kirjan äänikirjana lenkkeillessäni.

Yhden lapsen kansa kertoo Kiinassa vuosina 1979-2015 voimassa olleesta laista, jonka mukaan perheet saivat hankkia vain yhden lapsen. Yhden lapsen politiikka oli minullekin periaatteessa tuttu, mutta Mannisen kirja tarjosi asiaan useita uusia näkökulmia. Itse asiassa kirja antoi niin paljon uutta tietoa, että kaikkea ei yhdellä kuuntelukerralla pystynyt millään sisäistämään.

Kirjassa yhden lapsen politiikkaan ja sen vaikutuksiin katsottiin tavallisten kiinalaisten kautta. He pääsivät kertomaan tarinansa, jotka olivat hyvin erilaisia. Esille nostettiin kaikille tutut pakkoabortit ja pakkosterilisoinnit, mutta myös esimerkiksi se, miten yhden lapsen politiikka on lisännyt paperittomien kiinalaisten määrää. Mari Manninen tuo kirjassaan ilmi muun muassa sen, miten vaikeaa on elämä paperittomana lapsena ja myöhemmin aikuisena. Paperittomana et koskaan pääse virallisesti naimisiin, joten mahdollinen lapsesikaan ei tule saamaan papereita eikä pääse esimerkiksi lääkäriin. Kierre on valmis.

"Te olette lapsia, joita ei pitäisi olla olemassa."

Kirjassa kerrotaan karmeitakin asioita. Miten tyttövauva abortoidaan viikkoa ennen laskettua aikaa ruiskuttamalla hänen päähänsä tappavaa ainetta. Miten perhesuunnitteluviranomaiset pakottavat ihmisiä tekemään sopimuksia: lupaavat esimerkiksi rahaa abortista, mutta todellisuudessa rahat jäävät saamatta. Joissain työpaikkailmoituksissa sanotaan suoraan, että työ ei sovellu ainoille lapsille, sillä ainoaa lasta pidetään ujona ja huonompana kuin sisarusten kanssa kasvanutta.

Toisaalta kirjassa käydään läpi myös yhden lapsen politiikan hyviä puolia. Itse asiassa lähes kaikki kirjassa haastatellut henkilöt lopulta toteavat, että yhden lapsen politiikka on tehnyt Kiinalle hyvää, vaikka se onkin ehkä heille henkilökohtaisesti aiheuttanut surua ja murhetta. Yhden lapsen politiikka on auttanut taltuttamaan Kiinan väestönkasvua, mutta myös esimerkiksi parantanut naisten koulutustasoa ja asemaa etenkin kaupungeissa.

Huonoja puolia taitaa kuitenkin olla enemmän kuin hyviä. Lisäksi tilanne on Kiinassa tällä hetkellä jo sellainen, että lapsia ei synny riittävästi. Ollaan menty täysin toiseen äärilaitaan. Maan ikärakenne on kallellaan, sillä ikääntyviä on paljon. Kiinassa sallitaan perheille nykyisin kaksi lasta, mutta kaikki eivät halua niinkään montaa - osa ei edes yhtä.

Yhden lapsen kansa on vaikuttava kirja. Finlandia-palkintoperusteluissa voittajan valitsija Jörn Donner kuvailee kirjaa riipaisevaksi ja liikuttavaksi. Sitä se todella on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Bibbidi bobbidi book -blogin Laura, joka nostaisi tällaisia tietokirjoja mielellään enemmänkin lukupinoihinsa
  • Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, jonka mielestä kirja on "tärkeä, koskettava teos joka sukeltaa syvälle sieluun ja käy iholle".
  • Kirjabrunssi-blogin Pirjoliisa, jolle Yhden lapsen kansa oli monia ajatuksia herättävä kirja.  

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45. palkittu tietokirja.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja täyttää kohdan naisen kirjoittama tietokirja.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi


"Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon. Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vhitelleen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi."

Tammi, 2000, 268 sivua. 

Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen hänen mielikuvitustaan ja kykyään kertoa tarinoita. Johanna Sinisalolla on mieletön taito kirjoittaa omaperäisistä, joskus jopa omituisista asioista hienosti ja vakuuttavasti. Hän kirjoittaa todella villejäkin juttuja niin, että lukija uskoo siihen, että teksti voi olla totta.

Olen lukenut lähes kaikki Sinisalon romaanit ja novellikokoelmat, mutta jostain kumman syystä en ollut aikaisemmin tarttunut hänen esikoisromaaniinsa, vuoden 2000 Finlandia-voittajaan. Ensimmäisten sivujen jälkeen vain hymyilin, sillä tiesin, että käsissäni on mielettömän hieno kirja.

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo homoseksuaalista mainosvalokuvaajasta Mikaelista, kuvankauniista Enkelistä, joka löytää pihalta peikonpoikasen. Hän pelastaa sen teinipoikien pahanteolta ja alkaa ottaa selvää siitä, mitä peikko syö ja kuinka eläintä hoidetaan. Samalla peikon olemassaolo on pidettävä salassa. Onhan kyse petoeläimestä, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrostaloasuntoon.

Pikku hiljaa sekä Mikael että muut ympärillä olevat alkavat huomata, että Pessiksi nimetyllä peikolla on Mikaeliin ihmeellinen vaikutus. Myös muut saavat osansa peikon erikoisesta lumosta.

"Hänen peikkonsa on kuin pala yötä, jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
Voiko pimeyden kesyttää?"

Kirja on moniulotteinen ja käsittelee useita teemoja. Homoseksuaalisuus on tarinassa vahvasti läsnä. Se kytkeytyy henkilöiden välisiin suhteisiin ja myös itse peikkoon, joka erittää "homoseksuaalisia feromoneja".

Tapetilla ovat myös suurpetokysymykset, jotka olivat kirjan julkaisuhetkellä ajankohtaisia, ja ovat sitä varmasti edelleen. Näiden lisäksi kirjassa käsitellään ihmisten valta-asemaa ja vallankäyttöä. Kaiken muun ohella kirjassa on mielestäni kyse ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja luonnon suhteesta - ja varmasti myös paljon muusta.

Kirja on tunnelmaltaan hieno. Siinä on jotain maagista ja vetoavaa, mutta samalla kovin outoa. Joka tapauksessa se on jotain sellaista, joka saa lukijan jäämään koukuun.

" [...] Pessi on epäilyttävän hiljaa, sen täytyy olla pahanteossa. Käännän katsetta ja etsin sitä silmiini. Se istuu kyykyssä niin kuin aina, kapea musta selkä ja harja minuun päin, korvat värähtelevät rekisteröiden ympäristön ääniä, ja sen häntä huojuu äärimmäisen keskittymisen merkkinä. Nousen koholle tuolissa ja nyt näen, vaikka huone on melkein pimeä. Pessi on ottanut kirjainpalikat ja asettaa notkeilla nivelikkäillä pitkäkyntisillä sormillaan parhaillaan niistä yhtä lähes virheettömän pyramidin huipulle."

Tarinaa kerrotaan vaihdellen eri ihmisten näkökulmista. Suurin osa tilasta on Mikaelin, Enkelin, mutta ääneen pääsevät myös hänen eksänsä Tohtori Spiderman, mainostoimiston Martes, Mikaeliin ihastunut Ecke ja naapurin filippiiniläinen postimyyntimorsian Palomita.

Eri kertojien lisäksi kirjassa on Sinisalolle tyypilliseen tapaan runsaasti katkelmia muista teoksista: Pessistä ja Illuusiasta, Tuntemattomasta sotilaasta, Selma Lagerlöfin Vaihdokkaasta ja lukuisista muista, sekä kauno- että tietokirjallisuudesta. Ne kaikki vievät tarinaa eteenpäin. Joukossa on myös muun muassa fiktiivisiä lehtiartikkeleja. Lukiessani mietin, mitkä kaikki näistä mahtavat olla totta. Sinisalo rakentaa kirjaansa niin, että mikä tahansa voi olla totta - tai sitten ei mikään.

Sekä kirjan että sen viiden eri osan nimissä viitataan Reino Helismaan kappaleeseen Päivänsäde ja menninkäinen.


"Sinä sen teit, Pessi, sinä sen teit, kuiskaan hiljaa. Minä riisuin sinut, minä puin sinut, yhdessä me olemme täydelliset."

Ennen päivänlaskua ei voi on ensimmäinen tieteis- tai fantasiakirja, joka on saanut Finlandia-palkinnon. Finlandia-palkintoperusteluissa sanotaan, että "vaikuttavinta Johanna Sinisalon romaanissa on tapa, jolla se rakentaa jaetun, enemmistön jakaman todellisuuden sisään toisia todellisuuksia".

Ennen päivänlaskua ei voi on voittanut myös muun muassa kansainvälisen James Tiptree Jr -palkinnon ja käännetty yli kymmenelle kielelle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, joka rakasti kirjan outoa ja intiimiä tunnelmaa. 
  • Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirjan idea on hyvä ja se toimii muutenkin kuin vain ideana. 
  • Villasukkia kirjahyllyssä -blogin Villis, joka osasi odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa ja sai mitä odotti.

Helmet lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27. kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja kartuttaa kohtaa naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja. 

E.O. Chirovici: Peilien kirja


"Kirjallisuusagentti Peter Katz saa tuntemattomalta lähettäjältä käsikirjoituksen, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha vuosien takaa. Tarina kuitenkin katkeaa juuri ennen murhaajan paljastumista. Katzin toimittajaystävä ryhtyy tutkimaan tapausta, joka on ristiriitoja täynnä. Millainen mies oli kuuluisa Joseph Wieder, jonka asiantuntemukseen oikeuslaitos turvautui - alansa nero, juoppo naistenmies vai julma hyväksikäyttäjä? Mitä lahjakas Laura Baines teki professorin asunnolla murhailtana, vai oliko hän siellä lainkaan?"

Otava, 2017, 266 sivua. 
Alkuteos The book of mirrors, 2017. Suomentanut Inka Parpola. 

Peilien kirja on nimensä mukainen. Lukijaa viedään jos johonkin suuntaan, pyöritellään ympyrää ja olo on kuin peilitalossa. Mihinkään ei voi luottaa, mikään ei ole totta - vai onko joku sittenkin totta? Aina kun luulet tietäväsi miten kirjassa käy, tuleekin uusi käänne, joka vie sinut päinvastaiseen suuntaan.

Peilien kirja koostuu kolmesta osasta, joiden jokaisen kertoja on eri henkilö. Ensimmäisessä osassa tarinaa kerrotaan kirjan muodossa. Kyse on Richard Flynnin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, jonka hän lähettää kirjallisuusagentti Peter Katzille. Käsikirjoituksen on tarkoitus paljastaa, mitä tapahtui arvostetulle psykologian professori Joseph Wiederille vuonna 1987. Valitettavasti kirjallisuusagentti saa käsikirjoituksesta vain alkuosan - eikä loppuosaa löydy, sillä Richard Flynn kuolee keuhkosyöpään.

Kirjan alku tuntuu hieman hitaalta, mutta se on olennainen, sillä se taustoittaa henkilöitä. Ensimmäinen osa päättyy Joseph Wiederin murhaan.

"Hän oli todennäköisesti kiehtovin siihen mennessä tapaamani aikuinen, ei ainoastaan maineensa ja kuuluisuutensa tähden, vaan myös kiistattoman karismansa takia. Samaan aikaan hän tuntui kuitenkin olevan ansassa jonkinlaisen lasikuution sisällä, jonne hänet oli lukinnut hänen oma kyvyttömyytensä myöntää, etteivät muut ihmiset olleet pelkkiä käsinukkeja hänen kieroutuneissa leikeissään."

Kirjan toisessa osassa tarinaa katsotaan toimittaja John Kellerin näkökulmasta. Keller yrittää selvittää mitä tapahtui käsikirjoituksen lopulle, ja kuka murhasi Joseph Wiederin. Samalla Keller huomaa, että monilla osallisilla on hyvin erilainen näkemys siitä, mitä vuonna 1987 todella tapahtui. Kuka puhuu totta vai puhuuko kukaan?

Peilien kirjan kolmas osa kerrotaan tapausta aikoinaan tutkineen poliisin näkökulmasta. Hänkin kiinnostuu tapauksesta uudestaan ja sotkee lusikkansa sopan ratkomiseen.

Kirjan kolme osaa tuovat tarinaan rytmiä. Verkkaisen alun jälkeen kirja on vetävä ja juonen monet käänteet pitävät kiinnostuksen yllä loppuun asti. Kovin jännittäväksi en kirjaa kuvailisi, eikä siinä ollut mielestäni mitään pelottavaa. Myöskään väkivaltaa tai raakuuksia tässä kirjassa ei ole, joten se sopii etenkin sellaisille, jotka karttavat kauheuksia, mutta haluavat silti lukea dekkareita.

Kokonaisuutena oikein toimiva kirja, jossa käy selväksi se, miten arvaamaton ja helposti ohjailtava muisti on. Oli myös virkistävää lukea vaihteeksi kohtalaisen lyhyt dekkari.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. E.O. Chirovici on syntynyt Romaniassa ja asuu Iso-Britanniassa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta. 
  • Luetut.net -blogin Mari, joka kuvailee Peilien kirjaa älykkääksi, tyylikkääksi ja hyvin kirjoitetuksi. 
  • Lukujonossa-blogin Sanna, jonka mielestä Peilien kirja ei ole tajunnanräjäyttävä trilleri vaan mukava välipala pienestä jännityksestä pitävälle. 

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja


"Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset."

Otava, 2018, 316 sivua. 
Alkuteos Den röda adressboken, 2017. Suomentanut Tuula Kojo. 

96-vuotias Doris Alm elää yksin kodissaan Tukholmassa. Hänen ainoat sosiaaliset kontaktinsa ovat tapaamiset vaihtuvien kotiavustajien kanssa ja viikoittaiset Skype-puhelut siskontyttärentyttärelle, San Franciscossa asuvalle Jennylle. Doriksen pöydällä on punainen osoitekirja, jonka hän sai isältään pienenä tyttönä. Kirjaan Doris on isänsä kehotuksesta kirjannut kaikkien ystäviensä ja muiden tärkeiden elämänsä varrella tapaamien ihmisten nimet ja osoitteet. Lähes kaikkien osoitekirjassa olevien nimien yli on kuitenkin jo vedetty viiva ja viereen kirjoitettu: KUOLLUT.

Doriksen elämää aletaan keriä auki osoitekirjan nimien kautta. Lähdetään lapsuudesta, kohdasta A. Alm Eric. Kuljetaan siihen päivään, kun Doriksen äiti lähettää 13-vuotiaan tyttärensä maailmalle postauksen alussa kerrotuin saatesanoin. Doriksen matka vie monen mutkan kautta Pariisiin, New Yorkiin ja Englantiin ja lopulta takaisin Tukholmaan. Matkan varrelle mahtuu kaikkea, mitä Doriksen äiti on hänelle toivonut: iloa, tuskaa, kohtaamisia ja jäähyväisiä. Ja tietysti sinne mahtuu myös suuri rakkaus - ja suurta yksinäisyyttä.

Aina välillä kirjan sivuilla palataan nykyhetkeen, jossa Doris elää elämänsä viimeisiä hetkiä. Hänen siskontyttärentyttärensä Jenny haluaa saada selville kaiken, mitä Doriksen elämässä on tapahtunut, ja tuoda vielä iloa ja onnea rakkaan ihmisensä viimeisiin päiviin.

"Elämän varrella törmää niin moniin nimiin. Oletko ajatellut sitä, Jenny? Nimiin jotka tulevat ja menevät. Jotka särkevät sydämen ja saavat kyyneleet silmiin. Joista tulee rakastajia tai vihollisia."

Punainen osoitekirja on hienosti rakennettu kirja. 96-vuotias päähenkilö antaa kirjaan monta näkökulmaa. Kirja kertoo tietysti Doriksen tarinan, joka ei todellakaan ole helpoin eikä onnellisin. Hänen tarinansa osoittaa sen, miten pienet ratkaisut muuttavat asioiden suuntaa ja vaikuttavat koko loppuelämään.

Toisaalta Punainen osoitekirja saa miettimään yksinäisyyttä, jota etenkin monet ikäihmiset kokevat. Kuvaus Doriksen elämästä tuntuu karulta, mutta myös valitettavan todelta. Miten monet ihmiset elävätkään yksinäisinä kodeissaan, ja elämää rytmittävät vain kotiavustajien pikaiset piipahdukset.

"Sairaalan sosiaalikuraattori on papereineen käymässä jo kolmatta kertaa. Doriksen on kolme kertaa täytynyt kuunnella miehen puheita siitä, miten tärkeää olisi että hän myisi asuntonsa ja sijoittaisi varastoon ne huonekalut ja muistot, jotka eivät mahtuisi palvelutaloon. Kolme kertaa hänen on tehnyt mieli kumauttaa miestä päähän jollain kovalla esineellä. Hän kun ei Bastugatania jätä."

Punainen osoitekirja on kaunis tarina, mutta se on myös surullinen ja koskettava. Omat kyynelkanavani aukesivat kirjan loppuvaiheessa, eikä kirjaa turhaan kannessa kuvata vuoden koskettavimmaksi. 

Ainoa asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli ajoittain töksähtelevä teksti. Lyhyet lauseet etenkin nykyhetken dialogissa tekivät tekstistä katkonaista. 

Kokonaisuutena ruotsalaisen Sofia Lundbergin esikoisteos kuitenkin vakuutti. Ei ole vaikea uskoa, että kirja on ollut kotimaassaan menestys. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. kirjan nimessä on adjektiivi. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Lori Nelson Spielman: Kivi sydämeltä


"Kotikaupungissaan New Orleansissa Hannah Farr on julkkis, tv-tähti joka seurustelee kaupungin pormestarin kanssa. Hänen elämänsä saa uuden käänteen, kun posti tuo pienen pussin, jossa on kaksi kiveä. "Katumuskivet" ovat uusi trendi, jonka kehittäjä on Hannahille tuttu - kouluaikainen kiusaaja, joka teki teini-ikäisen Hannahin elämästä helvettiä. Kivet symboloivat anteeksipyyntöä, mutta kun Hannah ottaa ne ohjelmansa aiheeksi, käynnistyy mullistava tapahtumaketju. Menneisyyden salaisuudet murtautuvat esiin, ja pian pelissä on paitsi Hannahin työpaikka, myös perhe ja parisuhde."

Otava, 2018, 379 sivua. 
Alkuteos Sweet Forgiveness, 2015. Suomentanut Outi Järvinen. 

Michiganilainen Lori Nelson Spielman osaa hommansa. Hän tietää miten punotaan kaunis tarina - sellainen, joka saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. 

Ainakin minut Lori Nelson Spielman on onnistunut kahdella romaanillaan vakuuttamaan. Pidin kovasti viime vuonna suomennetusta kirjasta Kymmenen unelmaani, joka kertoi omien unelmien saavuttamisesta. Tuorein suomennos Kivi sydämeltä on esikoistakin parempi. 

Lori Nelson Spielmanin kirjat ovat kepeitä ja helppolukuisia. Ne ovat viihdettä ja juonet ovat ennalta-arvattavia: tiedät heti kuka tulee saamaan kenetkin ja että kaikki päättyy hyvin. Se on romanttisille viihderomaaneille tyypillistä eikä haittaa ainakaan minua. Romanttiseen romaaniin tarttuessa tiedät pääseväsi lukemaan onnellisista ihmiskohtaloista, ihastumisesta, rakastumisesta ja kaikesta muusta ihanasta. Toki joukkoon mahtuu aina myös surua ja pettymyksiä, juonittelua ja pettämistä sekä vähintään yksi itsekäs mies. 

Mitään kovin yllättävää Kivi sydämeltä ei siis tarjoa, mutta tärkeintä on se miten asiat esitetään. Tämän Spielman taitaa. Hänen molempia kirjojaan on yhdistänyt niiden koskettavuus. Välillä hymyilyttää, välillä itkettää. Myönnän olevani herkkä lukija, mutta en silti vollota ihan jokaista kirjaa lukiessani. Kun teksti aiheutta tunnereaktioita, on jossain onnistuttu. 

Koskettavuuden lisäksi Spielman kirjoittaa kaikille tutuista mutta tärkeistä aiheista. Kun Kymmenen unelmaani kertoi unelmien tavoittelusta, kertoo Kivi sydämeltä katumuksesta sekä anteeksi pyytämisestä, anteeksi antamisesta ja anteeksi saamisesta. 

"Anteeksi pyytämällä ei voi poistaa tekemiään virheitä. Mutta ne tavallaan vedetään yli. Virhe pysyy, mutta sen päällä on musta viiva. Jos tarkasti katsoo, sen voi edelleen nähdä. Mutta ajan mittaan silmä alkaa katsoa virheen ohi, ja silloin näemme oikean viestin entistäkin selvempänä, entistä huolellisemmin kirjoitettuna."

Vaikka tarina kuinka kliseinen onkin, se herättää ajatuksia. Tekstin lomaan on upotettu monenlaisia viisauksia, joista ainakin itse pystyn ottamaan opikseni. Alan väkisinkin miettiä, keneltä kaikilta minun pitäisi pyytää anteeksi. 

"Anteeksi antaminen on vielä arvokkaampaa juuri siksi, että se ei poista virheitämme. Ihminen pysyy tietoisena tuskasta jota hänelle on aiheutunut, mutta päättää siitä huolimatta antaa anteeksi. Eikö se ole vielä paljon anteliaampaa kuin jos vetäisi kaihtimet kiinni ja teeskentelisi ettei vääryyttä ole koskaan tapahtunutkaan?"

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. haluaisit olla kirjan päähenkilö. Kyseinen kohta on minulle vaikea kohta, sillä hyvin harvoin koen haluavani olla minkään kirjan päähenkilö. Nyt ehkä kuitenkin voisin sanoa haluavani olla ratkaisuissani yhtä rohkea kuin tämän kirjan päähenkilö Hannah Farr. Kirjan alussa hän ei kovin rohkea ole, mutta kasvaa matkan varrella. 

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa Kivi sydämeltä täydentää kohtaa naisen kirjoittama viihdekirja. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


"Joskus täytyy vain uskaltaa kaatua. Yleensä sitä satuttaa itsensä juuri silloin kun vastustelee ja yrittää pysyä pystyssä."