Maaliskuun luetut


On ihan huikeaa, millainen lukuvuosi vuosi 2018 on jo ollut. Olen saanut takaisin sellaisen lukuinnon, joka minulla oli viimeksi joskus yläkouluikäisenä. Vuoden alussa lähdin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja mietin, voinko ikinä ehtiä lukemaan vuodessa 50 kirjaa. Nyt näyttää siltä, että ehdin hienosti.

Määrä ei ole lukemisessa tärkeää, mutta kun lukee määrällisesti paljon, tulee luettua erilaisia kirjoja ja löytäneeksi samalla helmiä. Olen tosi iloinen siitä, että olen alkanut lukea entistä monipuolisemmin ja lukenut tänä vuonna jo useita mielettömän hienoja kirjoja.

Maaliskuu oli osaltani hyvä lukukuukausi. Luin seitsemän kirjaa, joiden joukossa oli todella upeita kirjoja. Parhaaksi kuukauden tekee kuitenkin se, että opettelin lukemiseen liittyen uusia asioita.

Opettelin lukemaan useampaa kirjaa samaan aikaan. Se on ollut taito, jota en jostain syystä ole osannut. Olen halunnut lukea yhtä kirjaa kerrallaan, ja jos kirja ei ole ollut jostain syystä kovin mieluisa tai siihen hetkeen sopiva, en ole sitten lukenut ollenkaan. Halusin päästä pois tästä tilanteesta ja siihen osuikin hyvä mahdollisuus, kun luin Affinity Konarin Elävien kirjaa. Se oli niin raskasta luettavaa, että en pystynyt lukemaan sitä iltaisin. Oli keksittävä jotain muuta, joten lopulta luin sen kanssa samana aikaan Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -teosta ja Romain Puértolasin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin -kirjaa. Oli hauska todeta, että eihän monen kirjan lukemisessa samaan aikaan ollut mitään ongelmaa, kun kirjat vain olivat riittävän erilaisia.

Toinen uusi asia minulle on tässä kuussa ollut äänikirjojen kuuntelu. En ollut ikinä aikaisemmin lukenut äänikirjoja, ennen kuin päätin ottaa Storytellin kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Olen nyt kuunnellut muutamalla lenkillä Fiona Bartonin Leski-kirjaa ja todennut äänikirjatkin ihan hyväksi vaihtoehdoksi.

Mitä sitten luin maaliskuussa? Tässä ne tulevat:

Kate Eberlen: Miss You

Maaliskuun ensimmäinen kirja oli Kate Eberlenin Miss You, jota odotin kovasti. Sitä kuvailtiin takakannessa menestysromaanien Sinä päivänä ja Kerro minulle jotain hyvää kaltaiseksi. Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, sillä Miss You ei yltänyt verrokkiensa tasolle. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Vuosikymmen on 90-luku ja Miss You sijoittuu sinne noin ensimmäisen parinsadan sivun verran.


Samanta Schweblin: Houreuni

Samanta Schweblinin pienoisromaani oli hengästyttävää luettavaa. Pienessä teoksessa on yliluonnollisia elementtejä, ekokatastrofin aineksia ja trillerimäistä tunnelmaa. Kirja loppui kuin seinään, mutta se vain mielestäni vahvisti vetävää ja tiivistä otetta. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 19. kirja käsittelee vanhemmuutta.

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Tälle kirjalle minulla oli kovat odotukset, mutta se ylitti ne. Tähtikirkas kertoo siitä, kun elektroniikka ja sähköt lakkaavat toimimasta. Ruotsiin sijoittuva katastrofiromaani tulee lähelle, sillä kaiken voisi hyvin kuvitella tapahtuvan myös meille. Tähtikirkas herättää valtavasti ajatuksia siitä, miten haavoittuvainen nyky-yhteiskunta on. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 34. kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Kirjassa syntyy kokonaan uusi  yhteiskunta.

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Pientä fiksausta vailla aloittaa viihdesarjan, jossa seurataan oravanpyörästä hyppäävän Venlan uutta elämänvaihetta. Romaanin takana on kirjailija Niina Hakalahden sivupersoona Amanda Vaara. Pientä fiksausta vailla on rehellistä hömppää, mutta hyvää sellaista. Asetelma Airbnb-majataloineen ja lifestyle-blogeineen on tuore. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 41. valitse kirja sattumanvaraisesti. 

Affinity Konar: Elävien kirja

Upea ja tärkeä kirja, mutta niin raskas. Elävien kirja kertoo kaksostytöistä, jotka joutuvat Mengelen epäinhimillisten tutkimusten kohteeksi Auschwitzissa. Kirjaa lukiessa mietin monta kertaa, pystynkö jatkamaan lukemista loppuun. Onneksi jatkoin, sillä aihe on niin tärkeä, että kirja ansaitsee tulla luetuksi. Elävien kirja on samanaikaisesti sekä valtavan kaunis että äärimmäisen kauhea kirja. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 24. surullinen kirja. 

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Tässä romaanissa lukija on päähenkilö ja tekee valinnat siitä, miten tarina etenee. Minulle vastaavat kirjat olivat tuttuja lapsuudesta, joten tartuin innolla myös Mike Pohjolan uutuuskirjaan. Kirja kertoo Suomen sisällissodasta, ja pelillinen käsittelytapa tuo aiheen todella lähelle lukijaa. 

★★★


Helmet-lukuhaaste kohta 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Ranskalaisen Romain Puértolasin romaani kertoo siitä, mitä äiti on valmis tekemään tyttärensä eteen. Luin kirjaa vähän väkipakolla, sillä vakava aihe ja humoristinen käsittelytapa eivät tuntuneet sopivan yhteen. Kirjan loppu oli kuitenkin niin hyvä, että se pelasti koko teoksen. Muutama kyynelkin taisi lopussa päästä. 

★★★

» Koko arvio tulee pian

Helmet-lukuhaaste kohta 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. 

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

 

Sinä vuonna maa oli kylmä ja peittyi paksuun valkoiseen kerrokseen, joka tahrautui veljistä ja siskoista vuotavaan hurmeeseen. Kansassa oli kipeä repeämä. Jokaisen oli valittava puolensa. 

Gummerus, 2018, 527 sivua. 

Rakastin lapsena kirjoja, joissa sai itse päättää, mihin suuntaan tarina etenee. Muistan, että lähikirjastossamme tällaisia kirjoja oli kolme, ja luin ne kaikki moneen kertaan. Siksi olinkin valtavan innoissani, kun kuulin Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -teoksesta.

Sinä vuonna 1918 on aikuisille suunnattu immersiivinen romaani, joka vie lukijan Suomen sisällissodan aikaan. Lukija on kirjassa pääosassa. Välillä saat itse päättää, kuinka haluat tilanteen ratkaista, välillä taas plärätään sivuja ja arvotaan seuraava askel.

Tarina alkaa aina samalla tavalla. Olet köyhä lapsi ja joudut huutolaiseksi. Sen jälkeen tarinan saa lähtemään moneen suuntaan. Itse olin ensimmäisellä lukukerralla punaisten vihaama tyttö, jota kohdellaan niin kaltoin, että hänet todetaan lopulta hulluksi. Toisella kerralla hyppäsin lappalaisen valkoisen saappaisiin ja taistelin Karjalassa, kolmannella kerralla olin punakaartilainen ja kuolin Viipurissa.

Jossain vaiheessa joudut ehkä lukemaan joitakin pätkiä uudestaan, ainakin minä jouduin. Toistoa tuli itselleni näillä kolmella lukukerralla kuitenkin yllättävän vähän. Tarinat ristesivät joissain kohdissa, mutta olivat riittävän erilaisia, jotta mielenkiinto pysyi hyvin yllä.

"Kahleet puristavat jalkojasi, kun kävelet lumista tienpiennarta pitkin. Sinut on vangittu. Punaisten kiväärinpistin tökkii selkääsi, jos liukastut tai hidastelet."

Immersiivisyys toimii mainiosti sisällissodasta kertovassa teoksessa. Sinäkertoja tuo asiat ihan lukijan iholle. Itse en ole innokas sodasta kertovien kirjojen lukija, mutta tähän muotoon kirjoitettuna huomasin lukevani siitäkin aiheesta mielelläni. Voisinkin kuvitella, että Sinä vuonna 1918 toimisi mainiosti esimerkiksi nuoremmille lukijoille, joita aihe ei muuten kiinnostaisi. Toisaalta kovin nuoret eivät tähän kirjaan voi tarttua, sillä sisältö on paikoin rankkaa.

Immersiivisyydestä huolimatta tarina pysyy hyvin kasassa. Jonkin kerran mielessä häivähti ajatus siitä, osuivatko kaikki langanpäät toisiinsa vai jäikö jotain selittämättä, mutta en antanut sen haitata lukukokemusta. Muutamiin pieniin virheisiin törmäsin ohjeistuksissa, ja jouduin lukijana tekemään omia päätelmiäni siitä, miten tarinassa pitäisi edetä. Ongelmat olivat kuitenkin hyvin pieniä, ja olisi ihme, jos sellaisia ei olisi lainkaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tällainen kirja kirjoitetaan, jotta palapelin palaset saadaan sovitettua yhteen näinkin hyvin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amman lukuhetki -blogin Amma, jonka mielestä kirja on eräänlainen turvallinen ihmiskoe. 
  • Tuntematon lukija -blogin Hande, jonka mielestä kirja oli viihdyttävä ja kiintoisa tapa perehtyä Suomen sisällissodan vaiheisiin. 
  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka teoksen innoittamana kirjoitti arvionsakin immersiivisesti. 

Affinity Konar: Elävien kirja


Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. 
Tytöt ovat leirillä erityisasemassa. Identtisistä kaksosista kiinnostunut tohtori Mengele varmistaa heidän henkiinjäämisensä, mutta alistaa heidät epäinhimillisiin kokeisiin tavoitteenaan murtaa kaksosten välinen side. 
Eräänä päivänä Pearl katoaa. Kun venäläiset vapauttavat leirin pari kuukautta myöhemmin, Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle sodan raunioittaman maan halki. Hän on päättänyt löytää siskonsa ja kostaa Mengelelle. Matkan päätepisteessä häntä odottaa arvaamaton tulevaisuus sekä menneisyys, jonka hän luuli jo kadottaneensa. 

WSOY, 2017, 457 sivua. 
Alkuteos Mischling, 2016. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Tämä kirja on ihan hirveä, mutta samalla niin kovin tärkeä.  Tunteeni ovat luku-urakan jälkeen hyvin sekavat. Jouduin välillä pakottamaan itseni jatkamaan lukemista, sillä olisin halunnut sulkea silmäni kaikilta niiltä kauheuksilta, joita kirjassa kuvattiin. Näin öisin painajaisia, kunnes tajusin, että tätä kirjaa ei kannata lukea iltaisin ennen nukahtamista.

Olen kuitenkin onnellinen siitä, että pääsin loppuun asti. Elävien kirja on nimittäin yksi niistä kirjoista, joiden on tärkeää päästä luetuksi. Kirjan tapahtumat ovat kamalia, mutta ne ovat kuitenkin sellaisia, jotka ovat oikeasti tapahtuneet - ja se niistä tekeekin niin hirveitä. Juuri siksi on kuitenkin tärkeää, että niistä puhutaan. Jotta voimme edes yrittää ymmärtää sitä, mitä ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

“Vaikka Tarha oli muuttanut meissä monia asioita, vakavin muutos saattoi olla vahinko, jonka se oli aiheuttanut käsityksessämme, mitä oli olla toisen elävän ihmisen lähellä.”

Elävien kirja kertoo kaksosista, Pearlista ja Stashasta, jotka joutuvat tohtori Mengelen tutkimusten kohteiksi. Kaikessa näkyy pelko siitä, että mitä tahansa tapahtuukin tai mitä tahansa tytöt tekevätkin, se voi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Erityisen hienoa on kaksosten välisen yhteyden kuvaaminen. Kun toinen tuntee jotain, tuntee toinen saman asian. Joissain tilanteissa toinen kaksosista toivoo, että sisko ei tuntisikaan - esimerkiksi niitä kaikkia kauheuksia, joita Mengele kaksosille epäinhimillisissä tutkimuksissaan tekee.

“Jo ennen kuin näin Stashan vamman, tiesin mistä se oli tullut. Tiesin, koska odotellessani tuolillani olin tuntenut korvakäytävässäni jotakin valuvaa ja kuplivaa; se jokin oli juossut ja virrannut tavalla, jota minun oli mahdoton ymmärtää, ja huusin ääneen tunnistaessani tämän yhteisen kivun.”

Auschwitzin tapahtumista on puhuttu paljon. Kävin itse vierailemassa Auschwitz-Birkenaussa muutama vuosi sitten, joten pystyn näkemään mielessäni kirjassa kuvatut paikat. Ehkä se tuo tarinaa vielä piirun verran lähemmäs ja tekee siitä entistä ahdistavamman.

Elävien kirja muuttuu erityisen kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun päästään pois Auschwitzin aitojen sisäpuolelta. Elämä Auschwitzin jälkeen on jotain sellaista, josta ei ehkä ole niin paljon puhuttu. Itse en ole ainakaan tullut ajatelleeksi, ettei kamaluus jäänyt Auschwitziin.

Kielellisesti Elävien kirja on hieno. Teksti on kauheasta aiheestaan huolimatta kaunista ja kieli rikasta. En muista vähään aikaan lukeneeni näin kauniisti kirjoitettua kirjaa. Se tekeekin kirjaan erikoisen ristiriidan. Kirja on kaunis, mutta samalla niin kamala.

“Juuri se poika ja tyhjä tuoli saivat minut tekemään päätöksen: minusta tulisi tässä maailmassa enemmän kuin pelkkä lääketieteellinen koe.”

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Elävien kirjan kohtaan 24. surullinen kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Evaria, jonka mielestä Elävien kirja on hieno ja pysäyttävä kertomus toisen maailmansodan ajasta. 
  • Lukuaikaa etsimässä -blogin Mervi, jonka mielestä "tarkat kuvaukset ja kokemattoman nuoren näkökulma" ovat kirjan parhaita puolia.
  • Kirjabrunssi-blogin Pirjoliisa, joka huomasi miettivänsä kirjan tapahtumia monta kertaa sen jälkeen, kun oli jo lopettanut lukemisen. 

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla


Burnoutista toipuva Venla haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Takana on ura kiinteistönvälittäjänä ja hankala avioero juristimiehestä. Venla päättää jättää cityelämän ja ostaa pikkukaupungista itselleen ja lapsilleen vanhan kansakoulun. Talon myötä Venla hankkii kokonaan uuden elämäntavan majoituspalveluineen, pop up -kahviloineen ja blogeineen. Majatalo Villa Venlaan hakeutuu värikästä väkeä. On niin aamiaispöydästä eväitä tekevää tuote-esittelijää kuin perinteistä reppureissaajaakin. 

Ja yhtenä päivänä taloon astuu kitaroineen rastatukkainen trubaduuri Juuso, taiteilijanimeltään Jörn. Pienen fiksauksen sijaan Venlan tunteet joutuvat totaalimyllerrykseen.

Karisto, 2017, 254 sivua. 

Pientä fiksausta vailla aloittaa viihdesarjan, jossa seurataan oravanpyörästä hyppäävän Venlan uutta elämänvaihetta. Romaanin takana on kirjailija Niina Hakalahden sivupersoona Amanda Vaara. Hakalahti on aiemmin julkaissut romaaneja, runokokoelmia ja lastenkirjoja. Minulle hän ei ole entuudestaan tuttu, mutta ainakin romanttisen viihteen kirjoittaminen luonnistuu kirjailijalta mainiosti.

Pientä fiksausta vailla ei ole kovin syvällinen romaani, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse tartuin kirjaan sen kepeän ja värikkään kannen perusteella, enkä pettynyt. Kansien välissä oli juuri sitä, mitä kansikin lupasi: reipasta ja värikästä romanttista hömppää. Hömppää Pientä fiksausta vailla siis nimenomaan on, mutta se on hyvää hömppää. Kirja oli juuri sopiva välipala vakavampien teemojen väliin. Siinä sai laittaa aivot hetkeksi vapaalle ja uppoutua uuden elämän aloittavan Venlan arkeen.

Vaikka Pientä fiksausta vailla on jokseenkin ennalta-arvattava ja etenee tyypillisen romanttisen viihderomaanin kaavalla, on siinä tuore ote. Kirjan päähenkilö Venla pyörittää Airbnb-majataloa ja kirjoittaa samalla lifestyle-blogia. Itse en ainakaan ole onnistunut aikaisemmin törmäämään tällaiseen asetelmaan.

"21.3. kello 00.20
Kotona. Lapset viimein unessa. Villasukat, lasi viiniä ja väsymys. Mutta onnellinen väsymys. 
Tästä alkaa uusi elämä!
Lupaan päivittää tänne ahkerasti, huomenna kuvia. 
Nyt pus ja hyvää yötä!"

Majoituskuvioiden lisäksi romaaniin mahtuvat itsekäs ex-mies ja huoltajuuskiista, rajojaan kokeileva teini-ikäinen tytär, kleptomaani-naapurit ja iki-ihana, mutta niin mystinen rastapää Jörn.

Tällaisille kirjoille on paikkansa, ja tulen varmasti tarttumaan myös sarjan seuraavaan osaan.

"Linja-auto tuli ja poimi Sophien ja Brianin mukaansa. Venla irtautui ikkunan äärestä, oli hyvä heti samantien siivota majoittujien huone. Huone oli siisti, vain lakanat olivat suloisesti sekaisin. Roskiksessa oli omenankuoria sekä jonkin vegaanisen patukan kääre. Huoneessa tuoksui nuorilta ihmisiltä. 
Tästä lähtien Venla löytäisi ihmisten elämän palasia heidän käyttämistään huoneista."


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Evaria, joka kirjoittaa blogissaan tykänneensä kovasti uuden sarjan aloitusosasta. 
  • Lukuneuvoja, jonka mielestä kirja sopii luettavaksi sellaisiin tilanteisiin, kun arki painaa pälle. Olen samaa mieltä. 
  • Lukulampun valossa -blogin Maija, jonka sanojen mukaan kirja oli "iloinen pieni chick lit -ahmaisupala".


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. valitse kirja sattumanvaraisesti.

Lars Wilderäng: Tähtikirkas


Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin. 
Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta - ja ihmisistä - jää jäljelle? 

Jalava, 2017, 488 sivua. 
Alkuteos Stjärnklart, 2014. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Laitoin Lars Wilderängin Tähtikirkas-kirjan varaukseen heti, kun törmäsin siihen jossakin. Se oli aheeltaan niin kiinnostava, että halusin lukea sen heti. En joutunut pettymään - pikemminkin yllätyin positiivisesti. Tähtikirkas menee vauhdilla tänä vuonna lukemieni kirjojen top3:een.

Tähtikirkkaan asetelma on selvä: elektroniikka ja sähköt lakkaavat toimimasta. Se ei ehkä ensikuulemalta kuulosta kovin pahalta, mutta todellisuudessa kaikki muuttuu. Aivan kaikki. Lars Wilderäng onnistuu kuvailemaan hyvin sitä kaaosta, jonka elektroniikan tuhoutuminen aiheuttaa. Mitä tehdä, kun kaupoista loppuu ruoka? Mitä tehdä, kun rahaa ei saakaan seinästä eivätkä pankkikortit toimi? Mistä diabeetikko saa lisää insuliinia? Kuka tulee hakemaan koteihinsa kuolleiden ruumiit pois?

Kirjassa seurataan useita ihmisiä aina hetken kerrallaan. Alussa henkilöpaljous hieman ärsyttää, ja kestää jonkin aikaa päästä kärryille. Kirja kuitenkin imaisee nopeasti mukaansa ja henkilötkin jäävät mieleen. Sen jälkeen tarina toimii ja on kieltämättä rakennettu hienosti. Aluksi toisistaan erillisten henkilöiden tarinat alkavat pikku hiljaa punoutua yhteen. Loppu kokoaa palaset hienosti ja väläyttää aikaa 10 vuoden päähän eteenpäin.

“Koko piha oli täynnä roskia rikkinäisistä pusseista. Varikset, harakat ja kalalokit hyppäsivät rääkyen sivuun, kun hän juoksi niiden ohitse, ja lemu oli järkyttävä. 
Luma Park oli myös täynnä roskaa. Joukko ihmisiä seisoi grillin ympärillä ja tuntui valmistavan ruokaa. He mulkoilivat kiukkuisesti Filipiä, joka jatkoi juoksuaan. Kadut olivat hämmästyttävän tyhjiä ihmisistä.”

Tähtikirkas jättää pään täyteen ajatuksia. Mitä jos tämä tapahtuisi oikeasti? On pelottavaa, miten vahvasti maailmamme on rakennettu elektroniikan varaan. Jos sitä ei ole, koko yhteiskunta luhistuu. Tähtikirkas tulee erityisen lähelle sen takia, että se sijoittuu Ruotsiin. Kaikki on niin samanlaista, että se voisi yhtä hyvin tapahtua meille. Mutta jos tapahtuisi, miten ihmeessä me tosielämässä pystyisimme toimimaan?

Lars Wilderäng tarttuu taitavasti siihen, miten ihmiset muuttuvat, kun tapahtuu jotain näin suurta, ennakoimatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Alkaa säälimätön selviytymistaistelu, jossa ajatellaan vain itseään ja perhettään. Selviytymisvietti on niin suuri, että ihmiset osaavat olla toisilleen todella julmia.

Tähtikirkas aloittaa scifitrilogian, jonka toinen ja kolmas osa ilmestyvät ilmeisesti tämän vuoden aikana. On vaikea arvata, miten Lars Wilderäng aikoo tästä jatkaa, vaikka ensimmäisen osan lopussa annetaankin siitä hieman viitettä. Trilogian ensimmäinen osa asettaa jatko-osille ehdottomasti kovat odotukset, mutta tälle tasolle niiden on kyllä vaikea yltää.

“Ulkona taivas oli tähtikirkas. Eivät edes Ringhalsin ydinvoimalan valot vuonon toisella puolella häirinneet Linnunradan loistoa. Magnus ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt niin fantastisen kauniin tähtitaivaan.”

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtana 34. kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Kirjassa syntyy kokonaan uusi  yhteiskunta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Kirjan vuoksi -blogi, jolle Tähtikirkas oli mahtava yllätys. 
  • Pikkuunen, joka suosittelee kirjaa kaikille dystopia-faneille. 
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä hienointa tarinassa on “sen vähittäinen ja asteittainen valuminen tilanteen kieltämisestä täysimittaiseen kaaokseen”. Erittäin osuvasti sanottu. 

Samanta Schweblin: Houreuni


Nuori äiti Amanda makaa maalaissairaalassa kuolemaisillaan. Vierellä valvoo David-poika, joka ei ole hänen lapsensa. Amandan ja Davidin vuoropuhelussa keriytyy auki pahaenteisten tapahtumien sarja, tarina kadotetuista sieluista, hiipivästä myrkystä ja äidinrakkauden riittämättömyydestä. 

Like, 2018, 144 sivua. 
Alkuteos Distancia de rescate, 2014. Suomentanut Einari Aaltonen.

Houreuni on pienoisromaani, jonka olisin halunnut lukea yhdeltä istumalta. Kirja alkaa erikoisella keskustelulla madoista, ja lukija imaistaan nopeasti niin tiheätunnelmaiseen tarinaan, että sivuja tulee käännelleeksi hengästyttävän kovaa vauhtia.

Valitettavasti muu elämä pakottaa keskeyttämään kirjan hetkeksi ja jakamaan sen runsaat 140 sivua kahdelle päivälle. Se ei haittaa, sillä Houreunen erikoinen tunnelma pysyy kyllä mielessä myös yön yli.

"Pohdin, voisiko minulle käydä samalla tavalla kuin Carlalle. Ajattelen aina pahinta. Nytkin arvioin, kuinka kauan minulta kestäisi juosta Ninan luokse, jos hän yhtäkkiä kipittäisi uima-altaan laidalle ja hyppäisi veteen. Kutsun sitä "pelastusetäisyydeksi", vaihtelevan pituista välimatkaa, joka erottaa minut tyttärestäni, ja käytän puolet päivästä sen määrittämiseen, vaikka päästänkin etäisyyden aina kasvamaan turhan pitkäksi."

Argentiinalaissyntyisen Samanta Schweblinin esikoisromaani Houreuni kertoo erikoista tarinaa Amandasta ja hänen tyttärestään Ninasta sekä Carlasta ja tämän pojasta Davidista. Pienessä teoksessa on yliluonnollisia elementtejä, ekokatastrofin aineksia ja trillerimäistä tunnelmaa. Kaikkea ei paljasteta vaan jätetään tilaa lukijan tulkinnoille.

Kirja on ennen kaikkea vetävä. Se pitää otteessaan erinomaisesti eikä kesken jättämisestä ole pelkoa. On pakko saada tietää, mihin kaikki lopulta johtaa. Tekstin rakenne tukee tätä vetävyyttä. Ei ole lukuja, ei taukoja - koko ajan paahdetaan eteenpäin, eikä anneta tilaa hengittää. Se toimii.

"Hänen silmänsä ovat ammollaan, ja vaikka hän ei haluaisi meidän olevan paikalla, hän ei näytä pelästyneeltä. Vaivun välillä uneen, ja nyt valot ovat sammuksissa, on hämärää, yöaika, eivätkä he näytä olevan kotona. Taidan nähdä sinut. Näenkö sinut? Olet muoviverhon vieressä, mutta sen takana ei ole valoa eikä poppeleita, vainioita ei enää näy."

Kirjan lopetus jättää kysymyksiä. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että kirja loppui kuin seinään. Käänsin sivua normaaliin tapaan ja totesin, että ai, se loppui. Se ei kuitenkaan haittaa. Tuntuu siltä, että näin tämän kirjan kuuluikin loppua. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. kirja käsittelee vanhemmuutta. 

Kate Eberlen: Miss You


Ensimmäisen kerran Tessin ja Gusin polut risteävät ohimennen Firenzessä. Silloin 18-vuotias Tess on interreilaamassa parhaan ystävänsä kanssa ja Gus on matkalla suuresta surusta toipuvan perheensä kanssa. Tulevien 16 vuoden aikana elämä heittelee molempia odottamattomiin suuntiin, ja monta kertaa he ovat vähällä kohdata. Mutta jos kohtalo voi pitää erillään kaksi kuin toisilleen luotua ihmistä, ehkä se voi myös tuoda heidät yhteen…

Gummerus, 2018, 480 sivua. 
Alkuteos Miss You, 2016. Suom. Sari Kumpulainen.

Odotin tältä kirjalta paljon. Takakannessa kirjan kuvaillaan olevan täysosuma kaikille Sinä päivänä ja Kerro minulle jotain hyvää -romaaneihin ihastuneille. Rakastin jälkimmäistä ja pidin ensimmäisestäkin kovasti, joten ajattelin myös Miss Youn sopivan minulle mainiosti. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistunut yhtä hyvin kuin esikuvansa.

Kate Eberlenin esikoisromaani on kaavaltaan hyvin paljon Sinä päivänä -kirjan kaltainen. Tessin ja Gusin elämää seurataan aina hetki kerrallaan, ei tosin yhtä tarkasti tiettynä päivänä kuin Sinä päivänä -teoksessa. Kirja alkaa aikuisuuden kynnykseltä ja päättyy lähestyvään keski-ikään. Kaiken keskiössä on se, miten Tessin ja Gusin tiet risteävät jatkuvasti, mutta koskaan ei päästä oikeasti kulkemaan yhtä matkaa.

Idea on mainio ja siitä voisi saada erinomaisen tarinan. Toteutus kuitenkin ontuu. Tessin ja Gusin elämään ei päästä tarpeeksi syvälle. Molempien elämissä tapahtuu paljon, joten juoni kulkee elämän käännekohdasta toiseen. On veljen kuolemaa, äidin syöpää, äidin kuolemaa, pettämistä, eroja, naimisiin menoja ja lisää pettämistä ja eroja. Lapsia syntyy, muutetaan - sitä tavallista elämää, mutta liian paljon asiaa. Tulee kiireinen olo, ihan kuin kahden ihmisen elämää juostaisiin läpi pikajuoksijan vauhtia.

Itseäni ärsyttää myös kirjan negatiivinen ote. Edellä luettelemistani asioista valtaosa on jollain tavalla ikäviä. Missä on se kaikki positiivisuus, jota kansikuvan perusteella voisi odottaa?

"Pyörähdin ympäri ja hätkähdin, kun näin suunnilleen ikäiseni hontelon pojan seisovan seinään kiinnitetyllä automaatilla, johon sai tiputtaa kolikon, jos halusi sytyttää valot. Poika oli pyyhkäissyt kosteat ruskeat hiukset kasvoiltaan, ja hän oli pukeutunut vielä minuakin sopimattomammin juoksusortseihin, hihattomaan paitaan ja lenkkareihin. Olisimme voineet hymyillä toisillemme tai jopa sanoa jotain, mutta hetki meni ohi, kun keskityimme molemmat hämillämme tarkastelemaan valtavan kupolin kultaista mosaiikkia."

Kannessa kuvaillaan romaania hurjan romanttiseksi, riipivän surulliseksi ja sydämellisen hauskaksi. No, loppu on siirappinen, liiankin, mutta missä on muu romantiikka? Surua löytyy kyllä, mutta sydämellistä hauskuutta en ainakaan minä onnistu löytämään, ihan pieniä hetkiä lukuunottamatta.

Parasta kirjassa on se, että sen henkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä. Kaikki on periaatteessa sellaista, mikä voisi tapahtua oikeastikin. Tosin näiden tyyppien elämät tuntuvat olevan vielä vähän sekaisempia kuin keskivertokansalaisten. Hyvää on myös muun muassa kuvaus Tessin elämästä, kun hän joutuu pitämään huolta aspergerin oireyhtymästä kärsivästä pikkusiskostaan ja samalla pelkäämään rintasyöpään sairastumista.

"Mahtoivatko kaikki pienestä lapsesta huolehtivat murehtia jatkuvasti, vai olinko herkempi kuin muut? Murehtimista oli vaikea myöntää. Olisi ollut kamalaa, jos muut olisivat alkaneet murehtia murehtimistani, joten tuntui helpommalta vaieta, vaikka se todennäköisesti vain pahensi tilannetta."

Nyt kun olen lytännyt Miss Youta tarpeeksi, voin vähän lieventää ja sanoa, että ei tämä huono ollut. Ehkä odotukseni olivat liian kovat. On varmasti hyvä markkinointikikka verrata uutuuskirjaa menestysteoksiin, mutta vertailun kanssa pitäisi olla varovainen. Jos olisin alkanut lukea tätä ihan omana teoksenaan, ilman huippuhyviä vertailukohteita, olisi arvioni todennäköisesti ollut myönteisempi. Nyt Miss You vain valitettavasti jäi verrokkiensa tasosta.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi, jonka olo jäi lukemisen jälkeen ontoksi, mutta jonka mielestä kirja oli hyvä osoitus siitä miten paljon elämässä on kyse sattumasta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle. jolla synnyit. Vuosikymmen on 90-luku ja Miss You sijoittuu sinne noin ensimmäisen parinsadan sivun verran. 

John Williams: Butcher's Crossing


Kansas, 1870. Nuori Will Andrews jättää yliopiston kesken ja saapuu pieneen Butcher’s Crossingin kaupunkiin keskelle ei mitään. Hän haluaa kokea Ralph Waldo Emersonin innoittamana alkuperäisen suhteen luontoon, mutta keskilännen kovapintaisten miesten kansoittama onnenonkijoiden kaupunki vaikuttaa tylyltä. Andrews tutustuu pian mieheen, joka saa hänet vakuuttuneeksi Coloradon vuoristossa majailevasta valtavasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole löytänyt.

Neljän miehen uhkarohkea retkikunta lähtee matkaan preerian halki. Raskas matka saa kuin saakin täyttymyksensä, kun miehet jäljittävät biisonilauman. Ajantaju unohtuu, ja talvi pääsee yllättämään miehet.

Bazar, 2016, 334 sivua. 
Alkuteos Butcher's Crossing, 1960. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 

En uskonut pitäväni tästä kirjasta. Uskoin sen olevan hyvä, sillä olin lukenut kehuja monesta suunnasta, mutta ajattelin silti, että se voisi olla väärä minulle. Ajattelin, että koska se on kirjoitettu 1960-luvulla, se olisi hitaasti etenevä ja kieleltään vanha. Ajattelin, että en vain pidä lännentarinoista, sillä enhän ole sellaisia koskaan ennenkään lukenut.

Miten väärässä olinkaan.

Butcher’s Crossing on kaunis, kiinnostava ja koskettava. Se on sujuva, helppo ja samaan aikaan syvä. Kirjan takakannessa on lainaus The Guardianista, jonka luonnehdinta osuu nappiin: “Vaivaton ja hieno.” Sitä Butcher’s Crossing todella on. Tarina etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että kirjaa ei voi missään tapauksessa pitää hitaana tai vaikeana.

Butcher's Crossing on tarina itsensä etsimisestä. Se on tarina siitä, miten kaupunkilaisnuorukainen Will Andrews saapuu pieneen kylään Kansasissa ja ajautuu biisonijahdin sijasta keskelle henkiinjäämistaistelua. Kaikki on Andrewsille uutta: biisonit, metsästys, nylkeminen ja vuoristossa yllättävä lumisade, joka saa hymyn hänen kasvoilleen, mutta muut miehet pelokkaiksi.

"Rinne oli yhtä varjojen ja värisävyjen paljoutta. Männynoksien tummanvihreä vaaleni kärkien uutta vuosikasvua kohti vihertävänkeltaiseksi; metsämarjapensaissa oli alkanut avautua violetteja ja valkoisia nuppuja; ja solakoiden haapojen vaaleanvihreä uudiskasvu väikehti runkojen hopeanvalkoisen kuoren yläpuolella. Kaikkialla maassa tuore heinä heijasti auringonpaistetta varjoisiin syvennyksiin petäjien alle, ja tummat rungotkin loistivat heikosti, ikään kuin valo olisi kuultanut runkojen ytimestä."

Butcher's Crossing on selviytymistarina. Se on myös kertomus itsepäisyydestä, pakkomielteistä ja päättäväisyydestä, ihmisten silmittömästä ahneudesta, luonnosta, metsästyksestä ja biisoneista.

Lisäksi se on tarina siitä, miten nopeasti kaikki voi muuttua.

Joku kritisoi kirjaa liiallisesta miehisyydestä, tappamisesta ja turhasta teurastamisella mässäilystä. Itse en kokenut asiaa niin, vaikka toki tekstissä oli paikoitellen tarkkojakin kuvailuja tällaisista asioista. Butcher's Crossing kertoo metsästämisestä, joten sitä ei voi täysin sivuuttaa.

"Will Andrewsin taidot nylkyrinä karttuivat pikku hiljaa. Hänen kätensä vahvistuivat ja varmistuivat, veitset himmenivät ja käytön myötä alkoivat leikata tarkemmin, kunnes hän osasi nylkeä yhden biisonin siinä ajassa missä Schneider kaksi. Biisonien löyhkä, lämpimän lihan tuntu käsissä ja hyytyneen veren näkeminen vaikuttivat hänen aisteihinsa päivä päivältä vähemmän. Kohta hän alkoi suhtautua nylkemiseen lähes konemaisesti, hädin tuskin ajatteli mitä teki, kun kiskoi nahan kuolleen ruhon päältä ja pingotti sen tapeilla maahan."

Butcher's Crossing laittaa ajattelemaan sitä, millainen maailma on tuolloin ollut - ja millainen se varmaan on ainakin joiltain osin myös edelleen. Tuhansia ja tuhansia biisoneita on tapettu vain nahan ja turkin takia, ja käyttökelpoinen liha on jätetty mätänemään luontoon. Toisaalta myöhemmin saman verran eläimiä on tapettu lihan takia, ja jätetty nahat hyödyntämättä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Butcher's Crossingin kohtaan 31. kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä, miksi oikeastaan pelkäsinkään. Kenenkään ei nimittäin pitäisi pelätä tähän kirjaan tarttumista. Vaikka aihe on monelle kaukainen, ja tarina on sitä myös aikakautensa ja sijoittumisensa osalta, se tulee silti ihmeellisen lähelle.

Onneksi Butcher's Crossingin upea kansi ja erityisesti siinä oleva biisoni vangitsi minut ja vaati tulla luetuksi.

Sen se ehdottomasti ansaitsi.

"Ihminen syntyy ja hänelle imetetään valheita, ja hänet vieroitetaan valheilla, ja koulussa hänelle opetetaan konstikkaampia valheita. Ihminen elää koko ikänsä valheilla, ja kenties sitten, kun on valmis kuolemaan, hän oivaltaa, ettei ole mitään, ei niin mitään paitsi sinä itse ja se mitä olisit itse voinut tehdä. Mutta sinä jätit sen tekemättä, koska sinulle valehdeltiin, että oli jotain muuta."


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä viipyilevä ja pelkistetty kerronta tekee kunniaa tälle tarinalle.
  • Kirjakirppu-blogin Jenni, jonka mielestä miehinen metsästys ja silmitön tappaminen saivat turhan paljon tilaa kirjasta. 
  • Kulttulinarismia-blogi, jossa ollaan sitä mieltä, että kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, mitä ihminen on ahneuksissaan tehnyt luonnolle.