Heinäkuun luetut


Heinäkuussa tuli luettua niin vähän, että ihan harmitti. Syy oli kuitenkin hyvä: menin heinäkuun lopussa naimisiin, joten kaikki liikenevä aika kului hääjärjestelyihin.

Luettua tuli kolme kirjaa.

Lars Wilderäng: Tähtisade

Odotin paljon Tähti-trilogian toiselta osalta, sillä pidin valtavasti avausosasta, Tähtikirkkaasta. Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään. Tähtisateessa oli paljon sotimista, ja se oli täysiveristä scifiä, joka ei ole minun tyylilajini.

★★


Cecelia Ahern: Valintojen vuosi

Lukeminen sujui aluksi tahmeasti, mutta kun pääsin vauhtiin, oli Valintojen vuosi takuuvarmaa Ahern-laatua. Romanttista, hauskaa, koskettavaa... Erityisesti hyvää kesälukemista!

★★★★


Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen episodiromaani oli iloinen yllättäjä. Parin sadan sivun teoksessa ehdittiin yksien illalliskutsujen aikana päästä syvälle monen ihmisen elämään. Kaunista tekstiä, hienoa sisältöä. Helteisen kesän tunnelma osui näin helteisenä heinäkuuna luettuna juuri oikeaan saumaan.

★★★★

Astrid Lindgren: Saariston lapset


"Melkersonin tukholmalaisperhe lähtee kesän viettoon tuntemattomalle Saltkråkanin saarelle. Vanha Nikkarila, jonka epäkäytännöllinen isä-Melkerson on vuokrannut kesäkodiksi, osoittautuu tyystin erilaiseksi taloksi kuin kiinteistövälittäjä on kuvaillut: katto vuotaa, rautahella savuttaa ja tuuli puhaltaa sisään rikkonaisesta ikkunasta. 
Mutta jo viikon kuluttua perheestä tuntuu kuin he olisivat asuneet Saltkråkanissa aina. Ranta-aittoineen, vanhoine kyläteineen, laitureineen ja kalastajaveneineen saari on hurmannut niin kirjailija-isän kuin isosisko Malinin puhumattakaan pojista, Johanista, Niklaksesta ja pikku Pellestä."

WSOY, 1965, 235 sivua. 
Alkuteos Vi på Saltkråkan, 1964. Suomentanut Laila Järvinen. 

Miten olen voinut varttua 27-vuotiaaksi lukematta Saariston lapsia? Tai katsomatta kirjasta tehtyä tv-sarjaa?

Näin oli kuitenkin päässyt käymään, joten päätin korjata asian. Olihan tällainen satuklassikko nyt luettava.

Ja olihan Saariston lapset nyt aivan mainio, näin aikuisenakin luettuna. Luin kirjaa hieman katkonaisesti, enkä heti meinannut päästä täysin sisälle isä-Melkersonin, Malinin, perheen poikien ja muiden Saltkråkanin henkilöiden elämään, mutta kun pääsin, heidän parissaan viihtyi mainiosti. Kirjan henkilöistä pieni Pelle oli erityisen sympaattinen: miten hän eläinrakkaana poikana hoivasi ampiaisia ja olisi halunnut oman koiranpennun enemmän kuin mitään muuta. Toinen suosikkini oli Pampula-tyttö, jolta ei puuttunut itsevarmuutta.

"Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä - kun se on parasta ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta, joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itse asiassa hieno juttu, yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vastasavustettua silakkaa, voita ja uusia perunoita."

Hauskojen henkilöiden lisäksi nautin kirjan tunnelmasta. Siitä, miten Lindgren kuvaa kesää pienellä saarella. Luonnon kuvausta, elämän kuvausta - ja sitä, miten tarina on niin kovin elämänmakuinen. On iloa ja onnea, hauskoja sattumuksia, mutta myös sopivassa määrin surua. Näiden lisäksi lastenkirjassa täytyy tietysti olla vähän seikkailua.

Ison plussan Saariston lapsiin antaa Ilon Wiklandin tekemä kaunis kuvitus, joka tekee tarinasta entistä elävämmän.

"Mitä Jumala ajatteli luodessaan tämän saaren? 'Tahdon saada hieman vaihtelua', varmaankin. 'Karu sen pitää olla: harmaita, rosoisia kallioita, ja myös vehmas: vihreitä puita, tammia, koivuja, kukkaketoja ja -tiheikköjä, sillä haluan, että sinä kesäkuun päivänä tuhannen miljoonan vuoden päästä, jolloin Malin Melkerson saapuu saareen, se on tulvillaan heleitä villiruusuja ja valkeita orapihlajakinoksia."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka palaa kirjan pariin uudestaan ja uudestaan.
  • Hurja hassu lukija -blogin Jassu, jonka mielestä Saariston lapset on ihana ja ylitsevuotavan onnellinen kirja.
  • Kirjojen kamari -blogin Katja, jonka mielestä kirja on hieno - ja hyvää kesälukemista. 

Saariston lapset on luettu Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen sekä Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.



Lars Wilderäng: Tähtisade


Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.

Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.

Jalava, 2018, 464 sivua. 
Alkuteos Stjärnfall, 2015. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Lars Wilderängin Tähtikirkas oli loistava. Tarina siitä, miten elektroniikka lakkaa toimimasta, oli pysäyttävä, taitavasti kerrottu ja ajatuksia herättävä. Kirja pyöri mielessä pitkään.

Siksi minulla oli kovat odotukset myös trilogian seuraaville osille. Valitettavasti jouduin pettymään karvaasti, ainakin tämän toisen osan, Tähtisateen kanssa.

Tähtisade sijoittuu pääosin kymmenen vuotta eteenpäin ensimmäisen kirjan ajasta. Alussa pompitaan muutamia kertoja myös "Sammutukseen" ja sen välittömään läheisyyteen, mutta muutoin eletään vuotta kymmenen uuden ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Henkilöt ovat osittain samoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on tietysti lukijan näkökulmasta hyvä asia.

Kymmenen vuotta sitten hän olisi istunut Xboxinsa ääressä, vaikka isä ja äiti eivät ikinä hankkineetkaan hänelle niitä oikeasti hauskoja pelejä. Ne olivat liian väkivaltaisia ja kauheita, he olivat sanoneet. Ikään kuin todellisuus ei muka olisi osoittautunut niitäkin pahemmaksi?

Tarinankerronnassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Kirja lähtee kuitenkin jo heti alussa menemään sellaiseen suuntaan, josta en pidä. Ensimmäisen kirjan loppukin sitä toki jo uumoili, mutta Tähtisateessa ollaan hyvin kaukana trilogian avausosan tyylistä ja tunnelmasta. Jos se oli dystopia, tämä alkaa olla aika rehellistä scifiä, sellaisena kuin moni sen mieltää.

Kun trilogian ensimmäinen osa oli selviytymistarina, katastrofitarina ja kertomus uuden yhteiskunnan rakentamisesta, on Tähtisade valtaosin sotimista. En paljasta, ketä vastaan soditaan, mutta varmaan kaksi kolmasosaa kirjasta ollaan taistelutantereella. En nauti sotakuvauksista, ja tämän kirjan sotiminen oli erityisen epämiellyttävää.

En tiedä viitsinkö lukea viimeistä osaa lainkaan. Harmi, sillä trilogian avausosa oli yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Gustafilla oli hopeista tähtipölyä paljaalla ranteellaan, kun hän kumartui esikuntapäällikön viereen toisen polvensa varaan. Se oli hyvin hienojakoista jauhetta, kuin tuhansittain mikroskooppisen pieniä timantteja, mutta kimallus himmeni ja jäljelle jäi vain harmaata pölyä. Hän pyyhki sen nopeasti pois ja odotti kuolemaa.

Kesäkuun luetut



Kesäkuu oli jälleen hyvä lukukuukausi. Lukutahdissa näkyy selvästi se, että on tullut taas aloitettua mökkeily. Mökillä on niin ihana käpertyä kirja kädessä nojatuoliin tai maata pihalla auringossa lukemassa.

Kesäkuussa osallistuin myös elämäni ensimmäiselle lukumaratonille, mikä oli hauska kokemus.

Kaikkiaan tuli luettua kymmenen kirjaa. Niin monta, että iso osa jäi puuttumaan kuukausikoosteen kuvasta.

Serena Valentino: Noidan peili - pahan kuningattaren tarina

Kesäkuussa ensimmäisenä sain loppuun sadun, joka kertoo siitä, miksi Lumikki-sadun ilkeästä kuningattaresta tuli paha. Asetelma oli kiinnostava ja toteutuskin ihan, mutta jotain jäi ehkä kuitenkin uupumaan. Ihan kivaa luettavaa kaikesta huolimatta. 

★★★


Max Porter: Surulla on sulkapeite

Tämä kirja oli pieni pettymys. Odotin paljon, mutta kirjan lukeminen jätti tyhjän olon. Tuntui, etten ymmärtänyt kaikkea. Koin yhden kirjan kertojista, variksen, kovin ärsyttäväksi ja vastemieliseksi hahmoksi. Lisäksi pidin kirjaa liian taiteellisena. Hieno kieli ei riitä, jos tarina ei kanna. Kannattaa kuitenkin kokeilla - enkä minäkään tätä nyt huonona kirjana missään nimessä pidä. 

★★★


Han Kang: Vegetaristi

Paljon puhuttu Vegetaristi oli ennen kaikkea erikoinen kirja. Tarina on pysäyttävä ja jättää varmasti jälkensä lukijaan. En tiedä, voiko tällaisesta kirjasta sanoa pitävänsä, mutta lukukokemus oli joka tapauksessa hyvä ja mieleenpainuva. 

★★★★


Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Anna Gavaldan novellikokoelma oli ehdottomasti kesäkuun helmi! Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, mutta rakastuin täysin hänen novelleihinsa. Olin lukiessa hämmentynyt, sillä en pystynyt edes tarkasti erittelemään sitä, miksi pidin jokaisesta novellista niin paljon. Lämminhenkinen tyyli upposi kuitenkin minuun täysin. 

★★★★★


P.Z. Reizin: Onnen algoritmi

Miehen kirjoittamat romanttiset kirjat ovat aina kiinnostavia - ja tämä oli hyvä sellainen. Kun päähenkilöinä ovat tekoälyt, voi kirjassa tapahtua ihan mitä tahansa, ja tässä todella tapahtuu. Viihdyin mainiosti, joskin koin kirjan hieman liian pitkäksi. Pienellä tiivistämisellä kirja olisi ollut vielä parempi. 

★★★★


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Sain tästä kirjasta suosituksen, kun huutelin Instagramissa kirjaa Helmet-lukuhaasteen kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa -kohtaan. Luen hyvin vähän runoja, mutta pidin valtavasti Tikkasen tyylistä kirjoittaa. Aihe on vakava ja karu, mutta Tikkanen pukee sen hyvin sanoiksi.

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Hugh Howey: Siilo

Siilo on roikkunut pitkään luettavien listalla, ja kun vihdoin aloitin, ahmaisin sen parissa päivässä. Kiinnostava ja vetävä tarina, mielenkiintoisia henkilöitä, hyvää kerrontaa. Ymmärrän hyvin, miksi trilogia on saavuttanut suosiota. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Tarja Leinonen: Koti koivun alla

Tämä kirja oli iloinen yllätys! Kirja kertoo lestadiolaisuudesta, teini-raskaudesta ja kainuulaisesta kesästä niin kauniisti, että ei voi kuin ihastella. Tarina oli kiinnostava, kieli hienoa ja varsinkin luonnon kuvaus lumoavaa. Kannattaa lukea!

★★★★


David Duchovny: Pyhä lehmä

Mitä tapahtuu, kun lehmä saa kuulla totuuden tehotuotannosta? Sen paljastaa tämä kirja, joka seuraa lehmän matkaa Intiaan. Humoristinen aikuisten satu, joka ottaa kantaa myös vakavampiin teemoihin. Hulvatonta luettavaa. 

★★★★


Astrid Lindgren: Saariston lapset

Olen jostain syystä elänyt tynnyrissä, jossa ei ole luettu koskaan Saariston lapsia. Nyt korjasin tilanteen ja tartuin tähän klassikkoon. Valitettavasti en oikein meinannut päästä kirjaan sisälle, ja sen lukeminen jäi pitkälle tauolle. Kun aloin lukea kirjaa tiiviimmin, niin olihan se nyt todella lämminhenkinen ja mukava tarina. 

★★★★