Luin alkuvuodesta Haruki Murakamin Suuren lammasseikkailun, josta en erityisemmin pitänyt. Tai pidin, mutta se oli vain sellainen "ihan ok" kirja. Sen sijaan Murakamin Kafka rannalla on yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. 

Tanssi tanssi tanssi puolestaan on itsenäinen jatko-osa Suurelle lammasseikkailulle. Koska ensimmäinen osa ei vakuuttanut, ei minulla ollut kovin suuria odotuksia tällekään kirjalle. 

Vaikka Tanssi tanssi tanssi on kirja, jonka pitäisi toimia myös ilman aiemman teoksen lukemista, oli mielestäni etua siitä, että olin lukenut Suuren lammasseikkailun ennen tätä. En tiedä, olisiko tarinasta varsinaisesti jäänyt liikaa ymmärtämättä, mutta siinä viitattiin hyvin monissa kohdissa ensimmäisen kirjan tapahtumiin. Myös henkilöt olivat samat ja osittain tapahtumapaikkakin. 

Tanssi tanssi tanssi kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka elää aika erikoista elämää. Hän etsii Suuresta lammasseikkailusta tuttua Kikiä, joka on kadonnut. Samalla mies tutustuu uuteen naiseen, joka herättää hänessä kiinnostusta. Pian hän löytää Delfiinihotellin, joka sekin on edellisestä kirjasta tuttu - muttei ole enää ihan samanlainen kuin aikaisemmin. Kaiken muun ohella mies päätyy ystävystymään 13-vuotiaan Yukin kanssa, ja kuvioon liittyy myös henkilön nuoruudenystävä, nykyinen leffatähti, ja monta muuta tyyppiä. 

Kuulostaa sekavalta, ja sitä se vähän onkin. Samanaikaisesti kirjassa ei kuitenkaan lopulta tapahdu ihan hirveän paljon. Siinä mielessä Tanssi tanssi tanssi muistuttaa siis hyvin paljon Suurta lammasseikkailua. Se on jollain tavalla hidas, vaikka juoni tuntuu näin kerrottuna kovin moniulotteiselta. 

Tällainen kirja vaatii ainakin itselleni tietynlaisen lukuajan: sellaisen, jossa kirjaan saa upota ja keskittyä, eikä vain lukea muutamia sivuja silloin tällöin. Nyt sellainen oli, mutta silti jotain jäi puuttumaan. 

Pidin kirjasta kyllä, ja Murakamin persoonallinen tyyli kyllä uppoaa, mutta jostain syystä Tanssi tanssi tanssi ei silti jäänyt mieleeni erityisen hienona tai kiinnostavana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Se on tehty! Ja miten aikaisin, yllättävän aikaisin suorastaan. Viime vuonna Helmet-lukuhaasteen suorittaminen meni ihan loppumetreille, mutta nyt sain viimeisen haastekirjan luettua jo elokuun alkupuolella. 

Tämän vuoden haaste tuntui alkujaan vaikeammalta kuin aiemmat, mutta taisi lopulta olla helpompi kuin arvelin. Toisaalta lukutahtini on ollut tänä vuonna aika kova, joten ehkä siitäkin syystä haaste on hoitunut helpommin. 

Haastekohdista eniten päänvaivaa tuottivat tänä vuonna 11. Vaihtoehtohistoria, 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö ja 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja. Vaihtoehtohistoria-kohtaan olin lukemassa jo viime vuoden puolella aloittamaani Mike Pohjolan kirjaa 1827, mutta kun se lojui kuukaudesta toiseen yöpöydälläni, ensimmäisen sadan sivun jälkeen pysähtyneenä, päätin luovuttaa sen suhteen. Valitsin lopulta kohtaan Stephen Kingin 22.11.63, joka olikin todella hyvä. 

Kohta 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö vaati täsmävalinnan, Michael Zadoorianin Viimeisen loman, samoin 2010-luvulla kuollut kirjailija, johon luin Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen. 

Muuten lukuhaaste täyttyi tällä kertaa aika itsestään sillä periaatteella, että luin kiinnostavia kirjoja ja sovitin ne sopiviin kohtiin. Eniten kirjoja osui kohtaan 9. Kirjassa kohdataan pelkoja (yli 40 kirjaa kaikista tähän mennessä lukemistani 67 kirjasta) ja seuraavaksi eniten kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan (34 kirjaa). 

Elokuu oli minulle erikoinen lukukuukausi, sillä kuuntelin poikkeuksellisen paljon äänikirjoja. Sain loppuun kolme äänikirjaa, kun perinteisiä kirjoja tuli luettua neljä. 

Elokuussa lukeminen takkusi, osittain varmaan johtuen loman loppumisesta ja arjen alkamisesta. 

Kuukauden paras oli Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen, jonka kuuntelin äänikirjana. 

Elokuussa luin siis seuraavat: 

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (äänikirja)

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Olen luvannut lukea enemmän klassikoita, joten osittain siitä syystä tämäkin valikoitui luettavakseni. Lisäksi se täytti kivasti Helmet-lukuhaasteen kohdan, jossa etsittiin 2010-luvulla kuollutta kirjailijaa. Kuin surmaisi satakielen oli varsin kiinnostava ja hyvin myös tähän aikaan sopiva teos, mutta aavistuksen puuduttava ja hidastempoinen. 

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

Olen pitkään halunnut lukea Cecilia Samartinia, mutta minulla ei silti ollut suurempia odotuksia tälle kirjalle. Yllätyin positiivisesti - tämähän oli todella mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu tarina ystävyydestä. En muista koskaan lukeneeni mitään Kuubasta kertovaa kirjaa, joten kirja oli senkin vuoksi kiinnostava. 

Julia Thurén: Kaikki rahasta (äänikirja)

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (äänikirja)