Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Äänikirja 15h 28min, lukija Samu Haber. 

Alkuteos Unnatural causes, 2019. Suomentanut Veera Kaski.

Äänikirja 15 h 21 min, lukija Markus Järvenpää.

Istun lounasravintolassa syömässä, nenä kiinni kännykässä lukemassa ihmisruumiin mätänemisen vaiheista. Ei ällötä - kiinnostaa ihan suunnattomasti. Ruokakin maistuu edelleen hyvältä. 

Se kertoo tämän kirjan imusta ja mielenkiintoisuudesta.

Iso-Britannian johtaviin oikeuslääkäreihin kuuluvan Richard Shepherdin omaelämäkerta Epäluonnolliset syyt ei ole syyttä kansainvälinen bestseller. Se on niin kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu, että ansaitsee kaikki kehunsa. Kirjaa ei oikeastaan malttaisi laskea käsistään, ja itse asiassa se sai minut jopa melkein harkitsemaan alanvaihtoa. Ei tosin ihan vakavasti, koska en koskaan pääsisi lääkikseen saati jaksaisi opiskella niin kauan, että joskus valmistuisin oikeuslääkäriksi.

Richard Shepherd kirjoittaa pääosin työstään. Aluksi siitä, miksi hänestä tuli oikeuslääkäri - hänkin muuten innostui alasta luettuaan aihetta käsittelevän kirjan. Shepherd kertoo opiskeluistaan: miten oli oltava oksentamatta ensimmäisessä ruumiinavauksessa, koska jos olisi oksentanut, ei tulevaisuutta oikeuslääkärinä olisi ollut. 

Valtaosan kirjasta saa kuitenkin Shepherdin 30 vuotta kestänyt työura ja ne lukuisat toinen toistaan mielenkiintoisemmat tapaukset, joita hän on ollut ratkomassa. Mies on ollut mukana muun muassa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tutkijana ja selvittämässä prinsessa Dianan kuolemaa. 

Teoksessa on paljon true crime -vivahdetta, käsitelläänhän siinä todellisia rikostapauksia. En ole itse true crimen ystävä, sillä jollain tasolla kammoan rikosten viihteellistämistä ja samalla yksityiskohtaiset rikoskuvaukset tuntuvat liikaa työltä. Tämä kirja ei kuitenkaan mene yksityiskohtiin - tai menee tietysti jollain tasolla, oikeuslääkärin näkökulmasta asioita puidaan välillä oikeinkin yksityiskohtaisesti. Mistään tapauksesta ei kuitenkaan kerrota kovin paljon, ja asioita käsitellään kunnioittavasti. 

Richard Shepherd kirjoittaa mielenkiintoisesti myös patologin työn arvostuksesta. Siitä, miten kenttä Iso-Britanniassa muuttuu ja tehtävät yksityistetään. Lopulta työ tuo mukanaan myös ongelmia, ja koko teos paljastuu itse asiassa terapiakirjaksi. Se ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä kirja antaa valtavan paljon myös sen lukijoille.

Kiinnostavan sisällön lisäksi Epäluonnolliset syyt on upeasti kirjoitettu. Sen värikästä ja vetävää tekstiä on todella kiva lukea. Kirja on humoristinen ja hyvällä, sopivan rennolla tyylillä kirjoitettu. Ehkä osittain tyylinsä vuoksi kirja toimii todella hyvin myös kuunneltuna: itse pääosin kuuntelin tämän kirjan.

Epäluonnolliset syyt on takuulla yksi vuoden parhaista elämäkerroista. Kirjasta paistaa intohimo aiheeseen, ja sellaisia teoksia on aina ilo lukea. 

Like, 2020. 294 sivua. 
Alkuteos Heiđa, 2016. Suomentanut Maarit Kalliokoski.

Kansainvälisen mallinuran hylänneestä, lammaspaimenena tulivuoren kupeessa elävästä islantilaisesta Heidasta kertova elämäkertakirja ei ollut ihan sellainen kuin odotin.

Kansi, alaotsikko ja takannen teksti lupailivat bestsellermäistä, Villi vaellus -henkistä lampaista ja Islannin luonnosta kertovaa tarinaa, jossa "jylhä luonto ja myyttinen Islanti heräävät henkiin". Odotin saavani lukea ihania tarinoita lammastilallisen elämästä Islannissa: lampaiden hoidosta, lammastilan arjesta, kuvausta Islannin kauniista luonnosta...

Sitäkin oli, mutta ihan liian vähän. Lampaista puhuttiin lopulta varsin vähän, tai siltä se ainakin tuntui, varsinkin kirjan alkupuoliskolla. Jonkin verran istuttiin traktorin hytissä - mikä on toki iso osa maatilan arkea - mutta suurin osa ajasta puhuttiin kunnallispolitiikasta. Tärkeässä roolissa on kirjassa nimittäin päähenkilön maille suunnitellun vesivoimalan vastustaminen.

Aihe on Heidalle varmasti tärkeä, ja se on sitä ehkä koko Islannille, mutta teema tulee lukijalle täytenä yllätyksenä eikä siitä myöskään kerrota kovin hyvin. Vesivoimalan vastustuksesta ja hankkeen poliittisista kiemuroista puhutaan kovin luettelomaisella tyylillä ja päätöksenteon jokaisesta vaiheesta kertominen ajankohtineen on aika turhaa. Asian laajempi yhteiskunnallinen kontekstointi jää myös vähiin.

Loppua kohden kirja onneksi paranee ja sain lukea enemmän lampaista: keritsemisestä, tiineiden lampaiden ultraamisesta, karitsoinnista ja karitsojen hoidosta. Se oli paikoitellen hyvinkin kiinnostavaa, mutta näitäkään asioita ei esitetty kaikkein parhaiten. Koko kirjaa vaivasi luettelomaisuus ja luentomaisuus, teksti oli sisällöltään hyvää, mutta tuntui että esitystapaan ei kovin paljon kiinnitetty huomiota.

Atena, 2020. 358 sivua. 
Alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood, 2016. Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Trevor Noahin omaelämäkerta Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa on yksi parhaita viime aikoina lukemiani kirjoja. Teos on vaikuttava, mielenkiintoinen, tärkeä, avartava, todella taitavasti kirjoitettu, surullinen, hauska, kamala, järkyttävä, toiveikas ja täynnä rakkautta.

Nykyään Yhdysvalloissa asuva, koomikkona ja juontajana työskentelevä Trevor Noah oli minulle täysin tuntematon henkilö, mutta valitsin kirjan luettavakseni jo kesän kirjakatalogia selaillessani. Teoksen kuvaus vaikutti kiinnostavalta, ja kun matkustin viime vuonna Etelä-Afrikassa, halusin oppia maasta lisää. Vasta myöhemmin selvisi, että kirjailijahan on The Daily Show'n juontajana varsin tunnettu tyyppi.

Laiton lapsi kertoo Trevor Noahin lapsuudesta ja nuoruudesta Etelä-Afrikassa. Noahin elämä alkaa rikoksesta, kun hän syntyy valkoisen isän ja mustan äidin lapseksi. Eletään apartheidin aikaa ja rotujen sekoittamisesta saattaa saada jopa viisi vuotta vankeutta.

Noah kirjoittaa apartheidista konkreettisesti, henkilökohtaisesti ja ymmärrettävästi. Hän kertoo siitä, millaista on elää värillisenä lapsena, kun ei voi liikkua ulkona julkisesti äitinsä eikä isänsä kanssa. Myöhemmin Noahin on vaikea löytää paikkaansa, koska hän on ulkoisesti värillinen, mutta kasvanut mustien kanssa. Toisaalta hän tulee hyvin toimeen valkoisten kanssa, koska hänen isänsä on valkoinen.

H.A. Jackin alakoulu sai minut tajuamaan, että olen musta. Ennen sitä välituntia minun ei ollut tarvinnut kertaakaan valita, mutta kun minut sitten pakotettiin valitsemaan, valitsin mustan. Maailma näki minut värillisenä, mutta minä en elänyt elämääni katsellen itseäni. Minä elin elämääni katsellen muita ihmisiä. Minä näin itseni samanlaisena kuin ympärillä olevat ihmiset, ja ympärilläni olevat ihmiset olivat mustia. 
--
Mustien lasten seurassa en koko ajan yrittänyt olla. Mustien lasten seurassa minä vain olin. 

Trevor Noah kirjoittaa elämästään rehellisesti ja avoimesti. Hän kertoo siitä, miten värillisenä sai etuoikeuksia jopa omassa perheessään, jonka muut jäsenet olivat mustia. Noah kirjoittaa siitä, miten ajautui tekemään pikkurikoksia ja auttaa ymmärtämään sitä, miksi niin usein käy.

Jos ohi kulkee narkkari, joka kantaa laatikollista Corn Flakes -pakkauksia, jotka hän on varastanut supermarketin lastauslaiturilta, köyhä äiti ei ajattele: Minä tuen rikollisuutta, jos ostan nämä maissihiutaleet. Ei. Hän ajattelee: Perheeni tarvitsee ruokaa ja tällä tyypillä on maissihiutaleita, ja hän ostaa maissihiutaleet. 
--
Outoa kyllä, niinä kahtena vuotena, jolloin olimme hämärähommiamme harrastaneet, en ollut koskaan ajatellut sen olevan rikollista toimintaa. Aivan vilpittömästi olin ajatellut, ettei siinä ollut mitään pahaa. Ne ovat vain jonkun löytämiä tavaroita. Valkoisilla on vakuutukset. Mikä tahansa perustelu kävi. Me teemme usein toisille ihmisille kauheita asioita, koska emme näe niitä ihmisiä, joihin tekomme vaikuttaa. Emme näe heidän kasvojaan. Emme näe heitä ihmisinä. 

Kirjan teemat ovat vaikeita ja vakavia, vaikka niin kovin monelle arkipäivää. Puhutaan rasismista, äidin väkivaltaisesta parisuhteesta ja lapsiakin lyövästä isäpuolesta. Noah kirjoittaa oman tarinansa lomaan laajempaa yhteiskunnallista asiaa rotuerottelusta ja rakenteellisesta rasismista. Vaikka aihe on painava ja vakava, ei kirja ole raskas. Trevor Noah kirjoittaa valtavan taidokasta, värikästä ja humoristista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Kevyehkö teksti ei vie uskottavuutta, ja toimii hyvin, sillä ainakaan tyyli ei karkoita lukijaa. Myös Noahkin koomikkotausta nousee esiin: vaikka kirjassa on paljon ikäviä asioita ja paljon surua, on siinä myös hauskuutta ja iloa.

Lisäksi Laiton lapsi on täynnä toivoa ja rakkautta. Ehkä yksi kirjan hienoimmista teemoista on Trevor Noahin ja hänen äitinsä suhde. Noahin äiti on päättäväinen ja itsenäinen nainen, kapinallinen ja hyvin uskonnollinen. Äiti kurittaa Noahia, rakkaudesta, mutta taistelee viimeiseen saakka poikansa puolesta. Äiti on kirjassa hyvin oleellisessa roolissa, ja Noah kirjoittaa hänestä valtavan kauniisti. Tekstistä läpi kirjan paistaa äärimmäinen kunnioitus äitiä kohtaan.

Kovin monet mustat olivat sisäistäneet apartheidin logiikan ja ottaneet sen omakseen. Miksi opettaa mustalle lapselle valkoisten ihmisten juttuja? Naapureilla ja sukulaisilla oli tapana kiusata äitiä kysymyksillä. "Miksi teet kaiken tämän? Miksi näytät hänelle maailman, kun hän ei koskaan tule lähtemään ghetosta?"
"Siksi että", äiti vastasi aina, "vaikka hän ei koskaan lähtisi ghetosta, hän tietää, että ghetto ei ole koko maailma. Vaikka tämä olisi ainoa saavutukseni, olen tehnyt tarpeeksi."

Laiton lapsi on yksi niistä kirjoista, joista haluaisin kertoa kaiken. On kuitenkin parempi, että en kerro, jotta saatte lukea sen itse. Tämä kirja nimittäin todellakin kannattaa lukea.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Yhdenkin ulkopuolisen tuki voi kääntää solmuun menneen elämän suunnan.
Nuoren naisen selviytymistarina huumehelvetistä.

Naisnäkökulmasta kerrottu tositarina Helsingin huumepiireistä ja musiikin pelastavasta voimasta. Kertomus siitä, miten yksikin välittävä ihminen voi pelastaa elämän. Kun helsinkiläinen Linda-Maria Roine on 16-vuotias, hän tapaa sattumalta juuri vankilasta vapautuneen narkomaanin ja alkaa seurustella tämän kanssa. Tyttö ajautuu huonoon seuraan. Hyvinvointivaltion syrjäkujilla Linda-Maria tutustuu ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Naiset kärsivät jatkuvasta hyväksikäytöstä, vaientamisesta ja väkivallasta. Kun poikaystävä lähes tappaa Linda-Marian kamapäissään, tyttö saa repäistyä itsensä irti huumemaailmasta.

Johnny Kniga, 2019. 320 sivua. 
Äänikirja 6 h 5 min, lukija Linda-Maria Roine.

Ennen tätä kirjaa en ollut kuullutkaan Linda-Maria Roineesta, Mercedes Bentsosta. Bongasin kirjan katalogeista, kiinnostuin vähäsen, mutten kuitenkaan laittanut varaukseen asti.

Kun some alkoi täyttyä teoksen hehkutuksesta ja valtavista vaikuttumiskokemuksista, otin kirjan kuunteluun.

Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään kertoo helsinkiläisestä Linda-Maria Roineesta, joka ajautuu teini-ikäisenä huumepiireihin. Taustalla on lapsuuden hyväksikäyttöä, ja hyväksikäytetyksi Roine tulee nytkin. Narkkarimaailman lisäksi kirja kertoo muun muassa syrjäytymisestä, romanikulttuurista ja naisten asemasta.

Tarinan lomaan on ripoteltu Mercedes Bentson kappaleiden sanoituksia. Toisinaan ne kuljettavat juonta eteenpäin, toisinaan tuovat esille Linda-Maria Roineen tunteita, raivoa ja vihaakin. Sanoitukset pääsevät kirjassa oikeuksiinsa ja varsinkin äänikirjaformaattiin ne tuntuvat sopivan hienosti.

Itse teos on karu ja kamala. Linda-Maria Roine kertoo kokemastaan rehellisesti ja kaunistelematta, mikä on todella rohkeaa. Hän kertoo asioista, joista useimmiten halutaan vaieta.

En muista pitkään aikaan lukeneeni mitään näin aidon tuntuista.

Kuunnellessani tajuan eläväni todella tiukasti omassa kuplassani. Olen valtaväestön edustaja, elän hyvin toimeentulevan työssäkäyvän arkea ja minulla on perusasiat aika hyvin. En tiedä mitään siitä, mistä Linda-Maria kertoo ja mitä hän on joutunut kokemaan - eikä hän ole edes minun ikäiseni.

Mercedes Bentso on todella silmiä avaava kirja, vaikkei sen kuunteleminen olekaan kivaa. Äänikirjan lukija on Linda-Maria Roine itse, mikä tekee kokemuksesta entistä vaikuttavamman. Tämä on kirja, joka lähes jokaisen olisi hyvä lukea, ihan jo sen omasta kuplasta poistumisen takia.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, Yle Areenassa on vielä toistaiseksi katsottavissa Linda-Maria Roineesta kertova dokumentti. En ole sitä vielä itse katsonut, mutta aion katsoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Suomen Hevosurheilulehti, 2018. 187 sivua. 

Jokainen raviurheilua seuraava tietää Timo Nurmoksen, tuon pohjoisesta kotoisin olevan miehen, joka vaikuttaa nykyään ravivalmentajana Ruotsissa. Tätä kirjoittaessa Nurmoksen valmennettava Readly Express on juuri sijoittunut kolmanneksi maineikkaassa Prix d'Ameriquessa - kilpailussa, jonka sama hevonen voitti vuotta aikaisemmin.

Nurmos on valittu vuoden valmentajaksi Ruotsissa, hänen valmennettavansa ovat voittaneet lukuisia ikäluokkakilpailuja ja muita suurkilpailuja sekä Suomessa että Ruotsissa. Mies on siis totisesti kirjansa ansainnut.

Joku sanoo, että hyvä hevonen tekee hyvän valmentajan, mutta se on juuri toisin päin. Ainakin minut on valmentajaksi tehnyt huonot hevoset. Siihen on vaadittu todella monta huonoa hevosta. Hyvällä hevosella pääsee tiettyyn tasoon kuka vain. 

Hevosurheilu-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Harri Lind on koonnut Timo Nurmoksen elämän ja ajatukset varsin perinteiseksi elämäkerraksi. Kirjassa Nurmos kertaa elämänkulkuaan pikkupojasta nykyhetkeen asti: miten tie vei Torniosta monille eri talleille ja lopulta Ruotsiin. Matkan varrella käydään läpi tärkeitä hevosia, tärkeitä voittoja, ja muita sattumuksia uran varrelta.

Timo Nurmos - Tähtien tekijä on sen kohteen ansiosta kiinnostava teos. Nurmos on mielenkiintoinen henkilö, ja niin hyvin menestynyt, että hänessä olisi voinut olla aineksia vähän suuremmallekin yleisölle tehdylle kirjalle. Tämä teos on kuitenkin suunnattu vahvasti raviurheilua jo tunteville lukijoille. Kirjassa vilisee runsaasti hevosten ja ihmisten nimiä, ja jos lukija ei ole seurannut lajia tiiviisti, voi nimien paljous tuntua puuduttavalta. Nimiä vain putoilee, eikä niitä välttämättä avata sen enempää. Lajia seuraavalle nimet toki ainakin useimmiten avautuvat.

Timo Nurmos on itse kirjan kertoja. Hänen persoonansa tulee tekstistä hyvin esille, ja kirja maalaa kuvan vaatimattomasta ja työteliäästä miehestä, joka asettaa hevoset aina etusijalle.

Välillä sitä luulottelee, että ymmärtää hevosen ajatusmaailman täysin, mutta sitten tuleekin taas aivan uudenlainen. Silloin ihmettelen vain, että ai, niitä voi olla tällaisiakin. Hevosen ajatusmaailman oppiminen on koko elämänkestävä prosessi. Päästä hevosen pään sisälle, se on se vaikein alue. 

Kirjan kieliasu tuntuu ajoittain hieman viimeistelemättömältä. Lauseet ovat paikoin lyhyitä ja töksähteleviä, ja myös viitteitä puutteellisesta oikoluvusta tulee jonkin verran vastaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja tekstin väliin sijoitellut suuret värikuvat kuvateksteineen tuovat lisäarvoa.

Suosittelen ravi-ihmisille: lukukokemuksena ei erikoinen, mutta sisällöltään mielenkiintoinen.

Jos ihmiset pitäisivät yhtä hyvää huolta toisistamme kuin me pidämme hevosista, niin maailmassa ei olisi ongelmia. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu.

Käy myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Johny Kniga, 2018. 183 sivua. 

Julkkiskokki, kansainvälisesti menestynyt keittiömestari, Suomen ainoan kahden tähden Michelin-ravintolan omistaja. Jokainen edes hieman ruuasta kiinnostunut tietää Hans Välimäen, vähintään nimeltä. Välimäestä kertovassa kirjassa on kuitenkin takuulla monta sellaista asiaa, jota suurin osa meistä ei tästä miehestä tiedä.

Hans Välimäen elämäkerta Patakuningas - Kulinaarinen elämäkerta on onnistunut kokin elämäkerta. Se on elämäkertakirjana hyvä ja laadukas, kirjoitettu taidolla ja viimeistellen. Kertojana on Välimäki itse.

Aihepiireiltään teos kohtalaisen perinteinen elämäkerta, mutta niin on hyvä ollakin. Se kertoo sen, miten Välimäestä tuli kokki, mitä ravintoloita hän kiersi, kenen opissa mitäkin oppi. Se kertoo kaksi Michelin-tähteä ansainneen Chez Dominiquen taipaleesta: tähtien tavoittelusta ja siitä, mitä kaiken saavuttaminen vaati. Kirja auttaa ymmärtämään ravintoloiden kilpailua ja toisaalta ravintola-alalla olevien ystävyyttä - ja myös sitä, miten hienoa, mutta samalla niin rankkaa kahden Michelin-tähden saaminen ravintolalle voi olla.

Välimäki puhuu kirjassa myös itselleen epäsuotuisista asioista: siitä, miten hän oli jossain elämänvaiheessaan kusipää ja kohteli alaisiaan väärin. Miten kattiat lentelivät ja keittiössä kaikui huuto.

Kirjan sävy on kauttaaltaan kuivakan humoristinen. Kieli on paikoin ronskia, mutta se tekee kirjasta aidontuntuisen. Kirja on täynnä monia niin kummallisia sattumuksia ja tarinoita, että mietin, miten paljon värikynää kirjassa on käytetty. Teksti on joka tapauksessa hauskaa ja viihdyttävää.

Erityisesti pidän kirjan rakenteesta. Elämäkertatekstin lisäksi kansien välistä löytyy 30 elämäkerrallista reseptiä. Ne on sijoiteltu kirjaan aina oikeaan kohtaan - kun puhutaan lapsuudesta ja mummusta ja vaarista, joiden luo Hans lähti usein vanhemmiltaan salaa, on reseptinä "Mummun ruskea soosi possunkyljellä". Kun puhutaan Chez Dominiquen onnellisimmista ajoista, reseptinä on "Haukipullat hummerikastikkeessa". Eräs pitkään Dominiquen menussa ollut annos nimittäin yhdisti kalapullat ja hummerireduktion.

Kuten esimerkeistä voi todeta, kirjassa on reseptejä laidasta laitaan. Jokainen resepti on ryyditetty Välimäen saatesanoilla.

En ole tehnyt falafeleja koskaan ennen tätä - ja onnistuin heti! Yllätin itsenikin. 
Yritin tehdä massasta myös hyvän makuisen, ja sellainen siitä tuli. Näitä jaksoin syödä jopa viisi palloa ennen tylsistymistä. 

En ole testannut reseptejä, mutta sen niitä lukemalla voi todeta, että ne eivät välttämättä sovi sellaiselle kokille, joka on tottunut noudattamaan ohjetta orjallisesti. Osassa reseptejä ei nimittäin ole laitettu esimerkiksi mausteisiin määriä, tai valmistusohjeesta on saatettu jättää pois jotain hieman vähemmän oleellista. Reseptien noudattaminen vaatinee siis ripauksen päättelykykyä ja rohkeutta kokeilla.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (riippuen miten tiukasti kukakin tätä kohtaa tulkitsee - tämän kirjan on suurimmilta osin kirjoittanut Markus Ånäs, vaikka Välimäki sen toisena kirjoittajana mainitaankin)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. 

Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Siltala, 2018. 269 sivua. 

En seuraa formuloita, en lue iltapäivälehtiä enkä ole kiinnostunut Kimi Räikkösen elämästä. Hyvä lähtökohta tarttua tähän myyntiennätyksiä tehtailleeseen kirjaan, eikö niin?

Osittain se onkin niin. Lähes kaikki, mitä kirjassa Kimistä kerrottiin, tuli minulle uutena tietona. Se oli kiinnostava ja minulla oli ihan kivaa kirjan parissa.

Miksi se ennakkotietojen puute sitten oli huono asia? Palataan siihen vähän ajan kuluttua.

Autossa on rauha, sen ulkopuolella kaaos. 

Tuntematon Kimi Räikkönen on monella tapaa hieman epätyypillinen elämäkerta. Jo kirjan kirjoittaja tekee teoksesta epätyypillisen: Kari Hotakainen tuo teokseen ihan omanlaisensa leiman.

Kirjan kieli on elämäkerralle poikkeuksellista, kaunokirjallista ja värikästä. Hotkaisen toteava tyyli sopii mainiosti kirjan päähenkilöön - molemmat ovat yhtä lyhytsanaisia.

Hotakainen on kirjoittanut itsensä näkyviin kirjaan. Hän kertoo tilanteista, joita on Kimiä seuratessaan kokenut. Hän kertoo, mitä on itse tilanteissa ajatellut ja miten itse asioita näkee ja tulkitsee. Miltä tuntuu seisoa vieressä, kun formula-auto käynnistetään, tai miten Ferrarin varikolla suhtaudutaan ainoaan ihmiseen, joka ei ole pukeutunut punaiseen. Hotakainen tekee tarkkanäköisiä havaintoja, joista paljastuu pieniä palasia siitä Kimistä, jota ei mediassa näe.

Toisaalta kirja on myös kovin tyypillinen elämäkerta. Siinä käydään läpi Kimi Räikkösen lapsuus ja autourheilun pariin ajautuminen, nuoruus, ura, hölmöilyt ja menestymiset. Ääneen pääsevät niin perhe, ystävät kuin entiset ja nykyiset työkaveritkin.

Kirjalle ominaista on se, että oikeastaan kaikki tapahtumat pyörivät jollain tapaa moottoriurheilun ympärillä. Lapsuudesta tai nuoruudesta ei kerrota mitään sellaista, mikä ei liittyisi moottoriurheiluun. Myöhemmissä vaiheissa käydään lyhyesti läpi Kimin ja Mintun tapaaminen ja avioliitto, mutta esimerkiksi Räikkösen kymmenen vuotta kestänyt avioliitto Jenni Dalhmaniin kuitataan parilla lauseella.

Ei henkilökohtaista elämää toki tarvitsekaan tuoda kaiken maailman riepoteltavaksi, mutta sellaista ei siis todellakaan tästä kirjasta löydä. Tuntuu siltä, että kirja jää lopulta muutenkin vähän pintaraapaisuksi. Kimi Räikkönen pysyy tuntemattomana myös tämän kirjan jälkeen. Toisaalta, sitähän Räikkönen haluaakin. Hän tuo kirjassa moneen kertaan ilmi sen, ettei haluaisi olla julkkis.

Miksi sitten on tehty kirja henkilöstä, joka ei haluaisi olla julkisuudessa? Tämä ajatus tulee väkisinkin mieleen, mutta ehkä asia on nyt vain haluttu sanoa julkisesti kaikille. Ehkä on haluttu antaa edes jotain, vaikka vain vähänkin - ihan niin kuin niille hotellien aulassa odottaville faneille, jotka ovat iloisia, jos Kimi sanoo "terve". Ja lähtee sitten ajamaan kahtasataa kohti formularataa, liikenteen keskellä.

Niin, tästä onkin hyvä palata siihen, miksi itse en erityisemmin lämmennyt tälle kirjalle, vaikka se periaatteessa olikin ihan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen Kimi Räikkönen henkilönä on. Olin autuaasti välttynyt kaikelta siltä, mitä Räikkösen yksityiselämästä joitakin vuosia sitten kirjoiteltiin. Kaikista niistä kännisekoiluista ja muista tyhmistä päähänpistoista. Ne ovat toki osa Räikkösen elämää, mutta en pidä tavasta, jolla näitä asioita kirjassa käsitellään. Kirjasta saa sen kuvan, että on ihan ok vaikka nyt esimerkiksi rikkoa liikennesääntöjä, jos on Kimi Räikkönen. Tai että on hyväksyttävää ja hienoa hulluksi yltyneen juhlimisen jälkeen ajaa formula ykkösiä krapulassa ja pärjätä hyvin.

Myönnän, että ei näitä asioita olisi käsittelemättäkään voinut jättää, ei tietenkään - ne ovat osa Räikkösen historiaa ja media on nämä asiat jo aiemminkin riepotellut. Vaikka kirjastakin huomaa, että mies on isäksi tulon myötä selvästi rauhoittunut, minulla on lukemisen jälkeen Kimi Räikkösestä negatiivisempi kuva kuin ennen lukemista. Se tuskin oli kirjan tarkoitus.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Kirja sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2018. 240 sivua. 
Äänikirja 7 h 33 min, lukija Heljä Heikkinen. 

Taitoluistelun viisinkertainen suomenmestari ja kolminkertainen EM-mitalisti. Valion mainoskasvo, vuoden positiivisin suomalainen - Kiira Korven tunnistaa todennäköisesti jokainen suomalainen, vaikkei taitoluistelua olisi koskaan erityisesti seurannut.

Itse olen aina pitänyt taitoluistelua kiinnostavana ja hienona lajina, mutta varsinaisesta lajituntemuksesta tai edes lajin seuraamisesta ei voida todellakaan puhua. Kiira Korpi on myös jäänyt minulle varsin etäiseksi persoonaksi, mutta odotin sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla, mitä hänestä kertova kirja minulle tarjoaisikaan.

Ja sehän tarjosi vaikka mitä. Hauskoja hetkiä lenkkipolulla, kun oli pakko nauraa ääneen. Vakavia aikoja auton ratissa, kun kirjan sisältö kävi ajoittain rankaksikin. Välillä oli keskeytettävä kokkaus ja mentävä kertomaan miehelle, mitä kirjassa sillä hetkellä tapahtui.

Kuten edellisestä voi päätellä, tykkäsin valtavasti!

Kiira - Ehjäksi särkynyt on varmaan jossain määrin aika perinteinen urheilijan elämäkerta. Kirjassa käydään läpi lapsuus ja nuoruus, lajin pariin tulo, tie huipulle, valmennussuhteet, sponsorikuviot, kilpaura, loukkaantumiset ja lopulta lopettaminen. Nämä kaikki asiat kerrotaan kuitenkin valtavan kiinnostavasti. En osaa sanoa, tuleeko kiinnostavuusarvo siitä, että en tosiaankaan tiedä näitä asioita entuudestaan. En tunne Kiira Korven tietä taitoluistelun huipulle, enkä käytännössä myöskään hänen saavutuksiaan taitoluistelun parissa. En ole lukenut iltapäivälehtien otsikoita, joten kaikki asiat tulevat tutuiksi ensimmäistä kertaa tätä kirjaa kuunnellessa.

Urheilu-uran lisäksi kirjassa valotetaan jonkin verran myös Kiira Korven yksityiselämää. Mikään varsinainen paljastuskirja tämä ei ole, mutta Korpi päästää lukijan muutaman askeleen verran lähemmäs kuin moni muu julkisuuden henkilö. Kirjassa käydään läpi muun muassa sitä, miten Korpi tapaa aviomiehensä Arthur Borgesin ja lukija pääsee mukaan jopa pariskunnan häihin.

Erityisesti mieleen jää upporikas venäläismies, joka ihastuu Kiiraan ja muun muassa ostaa hänelle satoja tuhansia maksavan Audin.

Kiira - Ehjäksi särkynyt on taidokkaasti kirjoitettu ja rakennettu kirja. Urheilutoimittajana tunnetuksi tullut, Ylen viestinnän päällikkönä tällä hetkellä työskentelevä Jere Nurminen todella osaa asiansa. Kirja on kiinnostavien faktojen lisäksi täynnä tunnetta. Teksti on kirjoitettu minä-muotoon, joten tulee sellainen olo, että Kiira tosiaan kertoo näitä asioita juuri minulle. Se tekee lukukokemuksesta läheisen.

Kiira Korpi kertoo asioista avoimesti, oikeastaan yllättävänkin avoimesti. Millaista oli aloitella kallista taitoluisteluharrastusta, kun perheen tulot olivat mitä olivat? Mitä taitoluistelijan päässä liikkui, kun hän jossain vaiheessa koki olevansa liian isokokoinen? Millaista oli, kun valmentaja vaati liikoja, viikot oli aikataulutettu minuutilleen ja nuoren luistelijan olisi ollut pakko revetä jokaiseen suuntaan?

Kirjan keskeisin sanoma - ainakin juuri minulle - on se, että aina ei tarvitse yrittää miellyttää jokaista. Aina ei tarvitse olla täydellinen eikä elämän tarvitse olla yhtä suorittamista. Joskus voi sanoa myös ei ja tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Ultra Bra - Sokeana hetkenä kertoo Suomen epätodennäköisimmän musiikki-ilmiön tarinan ja näyttää kuinka Kallion ilmaisutaitolukion nokkelien oppilaiden puolivitsistä kasvoi yksi Suomen mielenkiintoisimmista ja rakastetuimmista yhtyeistä.

WSOY, 2018. 237 sivua. 
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, 9 h 8 min. 

Olen aina ollut vähän liian nuori Ultra Bralle. Olen ollut liian nuori fanittamaan yhtyettä oikeasti, mutta sen sijaan olen ollut yksi niistä 1990-luvun lapsista, jotka ovat kasvaneet Ultra Bran musiikin kanssa.

Isosiskoni kuuntelivat Ultra Brata, ja minä sain oman annokseni musiikista siinä sivussa. Halusin itselleni myös kaikki Ultra Bran cd-levyt ja kuvassa näkyvän nuottikirjan. Kun muut soittivat pianotunneilla vanhoja klassisen musiikin sävellyksiä, minä treenasin Vesireittejä ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. 

Olin ihan mielettömän onnellinen, kun Ultra Bra palasi vuosi sitten kesällä lavalle kolmen keikan ajaksi. Ruisrockiin pääsin itsekin, ja oli mahtava tunne kokea Ultra Bra livenä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fiilis Ruisrockin rantalavalla oli uskomaton, kun kymmentuhatpäinen ihmismeri lauloi kuorossa kaikille tuttuja biisejä ja huojui samaan tahtiin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, että minä omissa oloissa viihtyjä en edes häkeltynyt, kun vieressäni keikkaa seurannut nainen tarttui minua kädestä heiluttaakseen käsiämme samaan tahtiin kaikkien muiden kanssa.

Voi kunpa olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ja ehtinyt elää Ultra Bra -ajan ihan täysillä.

Ultra Bra - Sokeana hetkenä tarjosi minulle, liian nuorelle UB-fanille, hienon kurkistuksen ja aikamatkan siihen, mistä kaikki sai alkunsa ja  millainen Ultra Bran taival ihan todellisuudessa oli. Olen aina itse keskittynyt Ultra Brassa nimenomaan musiikkiin, ja bändin taustat ja tarina on jäänyt vieraaksi. Kirja tarjosikin minulle todella paljon uutta tietoa ja kiinnostavaa kuunneltavaa. Oli mielenkiintoista kuulla, miten puolivitsistä tulikin totta, ja miten asenne yhtyeeseen muuttui matkan varrella. Kirja avaa bändin alkutaivalta, biisien tekemistä, keikkailua, matkaa menestykseen ja lopulta sitä, miten kaikki päättyy - siis kaikkea sitä, mitä bändikirjasta yleensäkin löytyy.

Koska Ultra Bra oli suuri yhtye, on myös kirja laaja. Henkilöitä on paljon, ja tärkeimpien henkilöiden taustoja avataan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Muun muassa Kerkko Koskinen saa kirjasta ansaitusti paljon tilaa. On kiinnostavaa, miten kirjassa kuuluu yhtyeen eri jäsenten ääni: moniin asioihin saa kirjasta eri näkemyksiä, kun ääneen pääsevät monet henkilöt.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana. Se pyöri auton stereoissa työmatkojen aikana, oli mukana lenkkikuunneltavana ja ajanvietteenä siivotessa. Kertaakaan ei tullut tylsää.
Mitä kirjasta jäi mieleen? Hassuja yksityiskohtia, kuten se, miten Sinä lähdit pois -musavideota kuvattiin lentokentällä, ja lennonjohto ohjasi kaikki lennot laskeutumaan sopivasta suunnasta, jotta videosta tuli paras mahdollinen. Mitä siitä, että se aiheutti lentoyhtiöille valtavat lisäkustannukset. Tai se, miten Ultra Bra:n jäähyväiskeikan jälkeen Juhani Merimaa joutui laittamaan parketit uusiksi, kun UB juhli vähän villimmin.

No joo, jäi mieleen paljon muutakin. Päälimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että Ultra Bra oli tuohon aikaan jotain ihan ainutlaatuista. Valtavan kokoinen yhtye, joka yhdisteli biiseihinsä poliittista sanomaa ja viihdettä, ja teki musiikkia, jota kukaan muu ei ollut tehnyt. Yhtye, joka teki asiat juuri niin kuin halusi ja sai levylleen sinfoniaorkesterin, jos niin päätti. Yhtye, jota kunnioitettiin, vaikka se ehkä olikin saanut alkunsa vitsistä.  Mutta toisaalta, niin kai moni muukin hyvä tarina on.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Gobi on verraton tarina ultrajuoksija Dion Leonardista, joka 250 kilometrin kilpajuoksussa Gobin autiomaan halki, löytää pienen yksinään kuljeksivan koiran. Koira, joka saa nimekseen Gobi, seuraa häntä halki Tiansban-vuoren ja Gobin autiomaan mustan hiekkamaan. Dion kiintyy nopeasti tähän päättäväiseen ja uskolliseen pieneen koiraan ja huomaa miten hänen oma ajattelunsa muuttuu. Hän antaa Gobin nukkua teltassaan, jakaa vähäisen ruokansa koiran kanssa ja pysähtyy auttamaan sen puron yli, vaikka tietää, että siihen kulunut aika voi viedä häneltä kärkisijan kilpailussa.

Dion päättää viedä uuden ystävänsä mukanaan kotiinsa Britanniaan. Mutta matkan varrella Gobi eksyy yhteen Kiinan kuhisevista kaupungeista. Ihmiset ympäri maailmaa antavat tukensa ja apunsa, jonka turvin Dion lähtee etsimään pientä uskomatonta koiraa, joka on vienyt hänen sydämensä…

Harper Collins, 2018. 270 sivua.
Alkuteos Finding Gobi, 2017. Suomentanut Virpi Kuusela. 

Sitähän sanotaan, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Niin se tuntuu menevän, ja tositarinat tai tositarinoihin perustuvat tarinat ovat monesti niitä hienoimpia ja mielenkiintoisimpia. Jo pelkästään tieto siitä, että tarina on tosi, tekee siitä vaikuttavamman. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy: tositarinoissa on usein sellaista tunnetta ja sävyä, jota fiktiiviseen tarinaan ei välttämättä tule, vaikka kirjailija sitä kuinka yrittäisi.

Näin on myös tämän kirjan kohdalla. Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on koskettava ja rakastettava kirja. Se on täynnä rakkautta ja lämminhenkisyyttä, joka ainakin koiranomistajien on helppo ymmärtää.

Kirjan on kirjoittanut Skotlannissa asuva australialainen Dion Leonard. Hän on ultrajuoksija, joka innostui lajista hieman alle kolmikymppisenä maattuaan ensin kymmenen vuotta sohvalla. Vaikka kirjan tärkeimmässä roolissa onkin 250 kilometrin kilpajuoksu Gobin autiomaassa ja sieltä alkava tarina pienestä Gobi-kulkukoirasta, on myös itse ultrajuoksu kirjassa isossa osassa. Varsinkin teoksen alkuvaiheessa valotetaan kiinnostavasti Leonardin omaa taustaa ja lajin vaatimuksia. Esimeriksi sitä, miten Leonard treenaa kuumiin olosuhteisiin itse rakentamassaan lämpöhuoneessa, jossa hikoillaan talvitamineissa mahdollisimman kaltevalla juoksumatolla useita tunteja.

Minä en rakasta juoksemista. En oikeastaan edes pidä siitä. Kilpajuoksua minä kuitenkin rakastan. Minä rakastan kilpailemista. 

Gobin autiomaassa pieni ruskea kulkukoiranarttu bongaa Leonardin ja hänen keltaiset kenkäsuojuksensa. Koira ilmestyy kuin tyhjästä, eikä sen jälkeen jätä Leonardia. Mies naureskelee vierestä, kun hänen kilpakumppaninsa heltyvät antamaan koiralle murusia tarkasti lasketuista eväistään, ja vannoo, että hänhän ei eväitään koiralle anna. Senhän sitten arvaa, miten siinä käy.

"Kai sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä?" Richard kysyi. 
"Mitä?"
"Sinun pitää antaa sille nimi." 

Gobin ja Leonardin tarina ei suinkaan pääty 250 kilometrin kilpailun maaliviivaan. Tästä tarina nimittäin vasta oikeastaan alkaa. Leonard haluaa viedä koiran kotiinsa Skotlantiin ja arvaa sen olevan hankalaa, mutta se osoittautuukin lähes mahdottomaksi. Mies laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, ja yhtäkkiä Gobi on maailmanlaajuinen julkkis.

Siitä alkaa kirjan toinen kiinnostava osuus. Kirjassa vietetään hyvin paljon aikaa Kiinassa, joten se antaa lukijalle kiinnostavan kurkistuksen kiinalaiseen kulttuuriin varsinkin koiranomistajan näkökulmasta. Koiraa ei saa Kiinassa viedä taksiin tai linja-autoon ja lenkillä on aina kuljetettava mukanaan omistajatodistusta. Mielenkiintoisia ovat myös koiran maastaviennin kiemurat ja monet muut asiat, joita en viitsi juonen paljastumisen takia kertoa.

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Minun mielestäni koiran pelastamiseen tarvitaan miltei puoli maapalloa. Siltä ainakin Gobin kohdalla tuntui. 

Gobin ja Dion Leonardin matka autiomaan halki oli esillä kesällä 2016 myös suomalaisessa mediassa. Siitä kertoi muun muassa Yle Urheilu. Leonard sai kuljetettua Gobin Skotlantiin tammikuussa 2017, ja kirja ilmestyi kesäkuussa.

Facebookista voi edelleen löytää sivun Finding Gobi, joka oli ensin nimellä "Bring Gobi Home", mutta muutettiin sen jälkeen, kun Gobi katosi. Kun jaksaa selata tarpeeksi kauas, löytää vielä kaikki tapahtumien aikaiset päivitykset. Nykyään sivu on kuitenkin kirjan markkinointikanava, ja siitä huomaa, että uskomattomasta tarinasta on osattu ottaa kaikki ilo irti. Kirjan lisäksi tekeillä on elokuva, Gobi on saanut kaverikseen näköispehmoleluja ja Dion Leonard kiertää puhumassa tarinastaan "motivational speaker" -nimikkeellä.

Itse olin täysin tarinan lumoissa siihen asti, kun tutustuin tähän tuotteistamiseen. Se tuntuu jotenkin vievän osan pois siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota kirja on täynnä. Pisteet kuitenkin siitä, että Leonard ilmeisesti tekee paljon myös hyväntekeväisyyshommaa.

Ja tästä pienestä narinasta huolimatta: kirja on erinomainen ja tarina uskomaton, niin kuin kannessa luvataankin. Siitä voi olla montaa mieltä, mitä järkeä Leonardin oli alun alkaenkaan päättää haluta Gobi Skotlantiin, mutta eihän kaikissa elämän käänteissä järkeä olekaan. Lue tämä, jos rakastat eläintarinoita, olet koiraihminen tai muuten vain haluat lukea jotain todellista ja koskettavaa.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Johnny Kniga, 2018.
Äänikirjan lukija Maria Veitola, 7 h 24 min.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Maria Veitolasta. En muista kuunnelleeni hänen juontamaansa radiolähetystä ja television talk show'takin olen katsonut ihan satunnaisesti. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut oikein mitään mielipidettä Veitolasta - vaikka niin kovin monella muulla tuntuu olevan.

Tästä Veitolan kirjasta olin kuullut paljon kehuja. Kun vielä tykkään kuunnella äänikirjana jotain muuta kuin romaaneja, päätin kokeilla. Se kannatti.

Kirja koostuu Maria Veitolan kirjoittamista kolumneista. Suurin osa niistä on julkaistu aikaisemmin eri lehdissä, osa on kirjoitettu kirjaa varten.

Kolumnien kautta lukija, tai tässä tapauksessa kuuntelija saa katsavan kattauksen Maria Veitolan elämästä ja ajatuksista. Käydään läpi nuoruutta, aikuistumista, oman paikan etsimistä, ammatin löytämistä, parisuhdeasioita, äitiyttä - kaikkea, mikä kuuluu elämään.

Uskon, että tämä kirja on parhaimmillaan äänikirjana. Kun Maria Veitola lukee kolumninsa itse, hän kertoo ne suoraan kuuntelijalle, suoraan minulle. Asia tulee vielä paljon lähemmäs kuin luettu teksti.

Veitola on lukijana hyvä, onhan hänellä radiojuontajan tausta. Kuuntelisin häntä mielelläni enemmänkin. Tätä kirjaa kuuntelen milloin missäkin: hääkoristeita askarrellessani, koiraa ulkoiluttaessani, autossa työmatkalla ja juoksulenkillä hikoillessani. Kaikkiin paikkoihin se sopii hienosti.

Voisi kuvitella, että kun kuuntelee kolumneja seitsemän ja puoli tuntia, alkaisivat ne tympiä. Minulle ei ainakaan käy niin. Maria Veitola onnistuu käsittelemään arkisia asioita niin, että ne kiinnostavat. Usein hän tarjoaa lukijalle niin paljon tarttumapintaa, että ajatuksiin on helppo samaistua. Itse saan paljon irti esimerkiksi työtä käsittelevistä kolumneista. Veitola kertoo rehellisesti ja avoimesti niin syömishäiriöstään kuin isänsä kuolemastakin. Avoimmuus ja asioiden kaunistelemattomuus antaa lukijalle paljon.

Lisäksi Veitola onnistuu kerta kerran jälkeen tuomaan esille oivalluksia, jotka saavat hymyn huulille ja aivot raksuttamaan.

Tämän kirjan kuunneltuani katson Maria Veitolaa aivan eri tavalla kuin ennen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

WSOY, 2018. 352 sivua.
Äänikirja 8h 35min, lukija Ville-Veikko Niemelä. 

Antti Tuisku - mies, joka tituleeraa itseääni Suomen suurimmaksi poptähdeksi. Mies, joka ponkaisi pinnalle Idolsista, mutta on päässyt kauas niistä ajoista.

Minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Antti Tuiskuun tai hänen musiikkiinsa. Tuiskun Idols-aikana olin itse yläasteella ja kuuntelin hänen musiikkiaan jonkin verran, mutta siihen se oikeastaan jäikin. Kunnes pari vuotta sitten, Tuiskun uuden tulemisen jälkeen, oli pakko mennä Ruisrockissa katsomaan, mistä niin kovasti puhutaan. Ehdin nähdä keikasta vain viimeiset minuutit, mutta olin sen verran vakuuttunut, että sen jälkeen tuli käytyä Tuiskun keikoilla pariinkiin kertaan.

En ole kuitenkaan koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut Tuiskun urasta tai elämästä. En siis osaa analysoida sitä, miten paljon uutta Antti Tapani tuo tosifaneille tai edes heille, jotka lukevat iltapäivä- ja juorulehtiä. Minä en lue edes niitä.

Minulle kirja kuitenkin toi uutta tietoa - ei ehkä mitään ihan hirveän ihmeellistä, mutta en kokenut kertaakaan tylsistyväni kirjaa kuunnellessa. Kirjassa käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta, koulukiusaamista, Idols-aikaa, koko uraa aina aallonpohjaan ja sieltä nousemiseen, nykyhetkeen asti. Kirjassa valotetaan sitä aikaa, kun Tuiskulla meni vähän liian lujaa, ja sitä aikaa, kun hän eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Myös uskonasiat nostetaan useampaan kertaan esiin, ja ääneen pääsevät miehen itsensä lisäksi muun muassa hänen vanhempansa ja tuottajansa Jurek.

Tuiskun ajatuksia on mukava kuunnella, sillä hänellä on usein älykästä sanottavaa. Hän raottaa verhoa yksityiselämäänsä, mutta pitää edelleen tiukat rajat. Väkivaltaisesta ex-kumppanista puhuttaessa puhutaan koko ajan vain "hänestä" tai "ihmisestä". Edes sukupuolta ei mainita. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan?

Kirjan sisältö saa siis kiitosta, mutta rakenne ei. Antti Tapani on rakennettu kysymys-vastaus-malliin, eikä se vain toimi. Mietin jatkuvasti, miksi ihmeessä kirja on tehty tähän tyyliin. Tuntuu siltä, että on vain haluttu päästä helpolla. Lukijana arvostaisin, että elämäkerta olisi oikeasti kirjoitettu - ei vain purettu haastattelua auki. Lisäksi muodossa tökkivät kysymykset, jotka eivät monessa kohtaa ole kysymyksiä nähneetkään. Kirjailija esittää kirjan aikana myös monia omia mielipiteitään, ja kuuntelijalle jää epäselväksi, kumpi kirjailijoista niitä edes esittää.

Etenkin äänikirjana tämä kysymys-vastaus-formaatti on huono. Tai ei olisi, jos vastaukset olisivat edes Tuiskun itsensä lukemia. Sillä tavalla formaatti olisi jopa voinut toimia. Nyt sama lukija lukee molemmat osuudet, mikä tekee muodosta erityisen kummallisen. Lukija Ville-Veikko Niemelä on muuten oikein miellyttävää kuunneltavaa, pisteet hänelle siitä.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja. Sisältö oli kiinnostavaa, ja olisi ehdottomasti ansainnut tulla paremmin paketoiduksi. Ehkä tällainen muoto kuitenkin uppoaa nuorempiin lukijoihin.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

"Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. 

Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta ­Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Hän päättää kävellä Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan seuranaan vain hirviömäisiin mittoihin paisunut rinkkansa. Kuvitelmat sielukkaasta itsensä etsimisestä ja meditatiivisen eteerisistä iltahetkistä vaihtuvat lihaskipuun, hiertymiin ja kovaan fyysiseen väsymykseen. Kuitenkin kehon vahvistuessa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta."

Like, 2013, 408 sivua.
Alkuteos Wild – From Lost to Found on the Pacific Crest Trail, 2012. Suomentanut Kirsi Luoma. 

Huh.
Oloni on pökertynyt. Huikea vaellus, huikea nainen ja huikea kirja.

Villi vaellus oli roikkunut pitkään luettavien kirjojen listallani, sillä vaelluksista kertovat kirjat ovat jo jonkin aikaa kiinnostaneet minua. En kuitenkaan tiennyt, että kyse on tositarinasta, ja yllätyin, kun löysin kirjan kirjastosta matkailu-hyllystä.

Kirja olisi ollut hyvä fiktionakin, mutta tositarina tuo siihen tietysti vielä ihan oman lisänsä.

Se ei hievahtanutkaan.
Kyykistyin, otin tukevamman otteen rinkan kehikosta ja yritin uudestaan. Se ei liikahtanut vieläkään. Ei sentin senttiä. Seuraavaksi menin polvilleni ja yritin  nostaa sitä kietomalla molemmat kädet sen ympärille. Pinnistelin ja ponnistelin voimieni takaa, mutta vaikka kuinka yritin, se ei vain noussut. Yhtä hyvin olisin voinut yrittää nostaa kuplavolkkaria. Se näytti niin söpöltä, niin nostettavalta, ja silti se ei noussut.

1990-luvulle sijoittuva Villi vaellus on tarina 26-vuotiaan Cherylin vaelluksesta Yhdysvaltojen Pacific Crest Traililla, pitkällä vaellusreitillä. Kirja on vaellustarina, jossa lukijalle tulevat tutuksi niin vaelluksen karut puolet: rakot, hiertymät, irtoilevat varpaankynnet, kylmyys, kuumuus, yksinäisyys ja puuduttavat kilometrit - kuin myös hyvät puolet: uudet ystävät, upeat maisemat, hienot kohtaamiset ja kävelyn meditatiivisuus.

Kirja toimii hyvin vaellustarinana, sillä vaellukseen paneudutaan varsin hyvin ja yksityiskohtaisesti. Kirjan alussa olevasta kartasta voi tarkistaa reittiä teoksen edetessä. Toisaalta paikoin pikkutarkatkin vaelluskuvaukset voivat tylsistyttää lukijan, jota vaeltaminen ei niin paljon kiinnosta.

Villi vaellus ei ole kuitenkaan pelkkää vaeltamista. Vähintään yhtä tärkeä rooli on Cherylin elämällä ja ennen kaikkea hänen äiti-suhteellaan. Cherylin elämä on vaellukselle lähtiessä kohtalaisen sekaisin: äiti on kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Vaelluksen edetessä Cheryl käsittelee äitinsä kuolemaa ja avioeroaan.

Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi. Ja PCT tekisi minusta sellaisen. 

Cheryl on huikea. Hän on niin rohkea ja sisukas, että se saa minut tuntemaan itseni todella pieneksi ja vaatimattomaksi. Toisaalta kirja osoittaa, että sitkeydellä ja päättäväisyydellä moni asia on saavutettavissa. Ei todellakaan helposti, mutta saavutettavissa kuitenkin. Tai ainakin yritettävissä.

Melkein haluaisin itsekin kokeilla, olisiko minusta tuollaiseen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

“Vuosi 2016 oli Anssi Kelalle monin tavoin poikkeuksellinen. Levoton tyttö -kappaleen vuonna 2013 alullepanema ”toinen tuleminen” alkoi tuottaa odottamatonta satoa: vuoden aloittanut, hurjia ennätyksiä tehnyt ja uutta musiikillista ilmaisua esitellyt single Petri Ruusunen, konserttisalikiertue ja intensiivinen keikkakesä, joka lanseerattiin konventioita rikkovalla hurjapäisellä esiintymisellä Tennispalatsin katolla, oma tv-ohjelma – ja artistin silmien edessä alati kasvava ja monipuolistuva fanien joukko.
Jotain poikkeuksellista oli selvästi tapahtumassa, joten Kela pyysi vuoden mittaiselle matkalle mukaan musiikkikirjoittaja Jean Ramsayn ja valokuvaaja Kalle Björklidin dokumentoimaan ja analysoimaan tätä ajatuksia herättävää vaihetta urallaan.
Kirja elää artistin mukana hetkessä, mutta raottaa ajoittain myös verhoa menneisyyteen ja pyrkii sen kautta piirtämään tarkan kuvan Kelasta, niin artistina kuin ihmisenä.”

Docendo, 2017, 180 sivua. 
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, 4h 23min. 

Anssi Kela ei ole ikinä ollut minulle mikään tärkeä artisti. En ole seurannut hänen uraansa enkä oikeastaan kuunnellut  hänen musiikkiaankaan, mitä nyt radiosta kaiken muun joukossa. Olen kokenut Anssi Kelan aina sellaiseksi “ihan jees” -artistiksi, jonka musiikki on kuunneltavaa, osa biiseistä hyviä ja tarttuviakin. Olen kerran nähnyt Kelan livenä Ruisrockissa ja tykkäsin. Hän osasi ottaa yleisönsä ja veti hyvin livenä.

En ole myöskään ikinä lukenut taiteilijaelämäkertoja. Tähän Kelasta kertovaan kirjaan tartuin oikeastaan vain ja ainoastaan sen takia, että Helmet-lukuhaasteen taitelijaelämäkerta-kohta vaati täyttämistä. Kuuntelin Kosketusetäisyydellä-kirjaa juostessa ja yllätyin siitä, miten mielenkiintoista kirjaa oli kuunnella.

Kirjassa käydään läpi sitä, miten Anssi Kelasta tuli muusikko. Olin ehkä kuullut joskus, että hänellä on gospel-tausta, mutta en tiennyt siitä yhtään tarkemmin. Oli hauska kuulla, miten Anssi Kela kiersi teininä kirkkosaleja ja koulun jumppasaleja gospelbändinsä kanssa ja siirtyi siitä pikkuhiljaa muuhun musiikkiin, ensin vetäen gospelia Metallica-paita päällä ja herättäen vähän pahennustakin.

Kosketusetäisyydellä-kirjassa käydään läpi Kelan uraa aina alkuajoista läpimurtoon ja sen jälkeiseen elämään, avataan biisien tekemistä ja tuntemuksia ennen keikkoja. Yksityiselämänsä Kela haluaa pitää poissa julkisuudesta, joten siihen ei mennä.

On mielenkiintoista kuulla asioista, joista ei tiedä oikeastaan yhtään mitään, mutta jotka ovat kuitenkin tavallaan tuttuja. Tiedän kenestä puhutaan, mistä biiseistä puhutaan, mutta kuitenkaan en tiedä sen vertaa, että asiat olisivat jo valmiiksi selviä.

Ehkä juuri se tekee tästä kirjasta minulle kiinnostavan, että minulla ei ole mitään suurta suhdetta Anssi Kelaan.

Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä toimi mainiosti lenkkikuunneltavana. Se ei ollut tajunnanräjäyttävää tekstiä, mutta työpäivien jälkeen lenkkeillessä en sellaista kaivannutkaan.

Ainoa varsinainen miinus tulee siitä, että minun oli välillä vaikea hahmottaa, onko äänessä Anssi Kela vai kirjailija itse. Kirjailija otti kirjassa paikoitellen hyvin voimakasta roolia, kuvaili tilanteita niin, miten hän itse oli ne nähnyt. Sitten hypättiinkin Anssi Kelan sitaattiin, ja koska molemmat kerrottiin minä-muodossa, oli ajoittain hankala pysyä kärryillä siitä, kuka puhuu. Tällainen muoto ei olisi luettuna ollut ongelma, mutta kuunneltuna se aiheutti sekaannuksia.

Paperisesta kirjasta olisi varmasti saanut enemmän irti myös kuvien vuoksi, sillä ne ovat kaiketi siinä suuressa roolissa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. taiteilijaelämäkerta.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa: