Lyhyesti: 3 x sarjakuva

Instagramin puolella julkaisin alkuvuodesta arviot kolmesta mielenkiintoisesta sarjakuvasta. Jaan ne nyt myös täällä.


Paco Roca: Ryppyjä / WSOY, 2010

Mikä havainnollinen, surullinen ja koskettava sarjakuva Alzheimerista, vanhuudesta ja vanhainkodin asukkaista. Rocan tarinan päähenkilö on Emilio, entinen pankinjohtaja, joka joutuu asumaan vanhainkotiin. Alzheimerin tauti on vasta aluillaan, eikä suuria ongelmia ole, mutta niitä alkaa tulla.

Roca kuvaa taitavasti sitä, miten elämä muuttuu, niin Emilion kohdalla kuin muidenkin vanhainkodissa asuvien, kunkin omalla tavallaan.

Rocan piirrostyyli on melko pelkistetty, mutta kuvat ovat juuri sopivan yksityiskohtaisia ja eläviä. Mikä parasta, tässä kirjassa kuvat oikeasti kertovat ja vievät tarinaa eteenpäin - teksti on ainoastaan dialogia.

★★★★★
 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet / WSOY, 2011

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani käsittelee tärkeää ja mielenkiintoista aihetta: sitä, miten marokkolaiset lähtevät etsimään parempaa elämää Euroopasta.

Teos on piirretty todella hienolla ja omaperäisellä tyylillä, monet kuvista ovat hyvin vaikuttavia. Sekä kuvat että tarina on synkkää, ja kuvien osalta näin vahva synkkyys ei minuun oikein vetoa. Se toki tukee tarinaa, mutta menee omaan makuuni jo liiallisuuksiin. 

Vaikka tarina on tärkeä, jokin tässä ei minua ihan tavoita. Kirjassa on paljon hyvää, mutta hieman etäiseksi se jää. 

★★★



Guy Delisle: Pjongjang / WSOY, 2009

Sarjakuvaromaani Pjongjang kertoo siitä, kun sen tekijä Guy Delisle menee työkomennukselle Pohjois-Koreaan. Kirja on todella kiinnostava katsaus Pohjois-Koreaan ja erityisesti siihen, miten siellä ulkomaalaisia kohdellaan ja millainen kuva maasta heille halutaan antaa.

Delislen piirrostyyli on hyvin pelkistettyä, mutta tykkään siitä. Näin sarjakuvanoviisina hämmästelin paikoin suurta tekstin määrää: jopa kokonaisia ruutuja oli täynnä tekstiä. Se toki oli hyvin asiapitoista ja mielenkiintoista ja ehkä tämän aiheen tarinaa olisi ollut hankala viedä eteenpäin ilman sitä.

Kiintoisa tuttavuus, täytyy ehdottomasti tutustua myös Delislen muihin sarjakuvaromaaneihin!

★★★★

Clare Mackintosh: Panttivanki

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia


Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia
kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas


Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä.
 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Cecilia Samartin: Kolibri


Bazar, 2020. 320 sivua.
Alkuteos Colibrí, 2020. Suomentanut Susanna Paarma. 

Olen lukenut kuubalaislähtöiseltä Cecilia Samartinilta yhden kirjan ennen tätä. Nora & Alicia kertoi ystävyksistä, joista toinen muutti Yhdysvaltoihin ja toinen jäi Kuubaan. Pidin teoksesta kovasti: nautin erityisesti kuubalaisen elämänmenon kuvauksesta ja siitä, että sain jälleen matkustaa kirjan kautta uuteen maahan. En ollut lukenut mitään kuubalaista aiemmin.

Odotin jotain samanlaista myös tältä Samartinin tuoreimmalta teokselta. Tapanani ei ole lukea kirjojen takakansia, koska ne usein kertovat omaan makuuni liikaa tarinasta, joten en tiennyt, ettei Kolibri liittyisi Kuubaan mitenkään. Yllätyin ja petyin, enkä varmaan olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, jos olisin tiennyt, ettei minkäänlaista Kuuba-yhteyttä ole. 

Kolibri sijoittuu siis Yhdysvaltoihin ja kertoo Bethistä, joka hyppää alas sillalta. Rannikkovartijana työskentelevä Pete pelastaa Bethin merestä - ja kuin ihmeen kaupalla Beth selviää hengissä. Pete tuntee kummallista vetoa Bethiin, samaan aikaan kun Beth yrittää saada elämänsä palasia yhteen.

Samartinin tarina on ihan okei. Juoni on kiinnostava ja henkilöt mukiinmeneviä, mutta eivät kuitenkaan erityisen samaistuttavia. Samartinin tarinankerronta on sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta en kuitenkaan kokenut tarinaa lukiessa kovin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. 
Kolibri oli ihan kiva: tavallinen, vähän vakavampi viihderoaani, joka kyllä sopi helteisiin kesäpäiviin. Aiemmin lukemani Nora & Alicia on mielestäni selvästi parempi, ja varmaankin juuri sen Kuuba-ulottuvuuden vuoksi. 

Kolibri oli niin tavallinen, ettei se erotu valtavasta viihdekirjallisuuden massasta oikein mitenkään, vaikkei siinä suoranaisesti mitään huonoa olekaan. 

Paitsi se loppu! Miten puun takaa kirjan loppuratkaisu tulikaan ja oli kaiken lisäksi ihan kummallinen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka piti kirjasta selvästi enemmän. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka puolestaan pettyi siihen, että Samartin oli palannut perinteisen viihdekirjallisuuden suuntaan. 
  • Kirjat kertovat -blogissa oltiin myös sitä mieltä, että jotain jäi puuttumaan.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos
The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Max Seeck: Pahan verkko


Tammi, 2020. 448 sivua.

Pidin todella paljon Max Seeckin Uskollisesta lukijasta - se liimasi minut sohvalle ja pakotti kääntämään sivua toisensa perään kunnes kirja oli luettu. Odotukset olivat siis kovat sarjan toisellekin osalle. 

Pahan verkko alkaa siitä, kun kaksi somevaikuttajaa katoaa marraskuisena yönä suosikkiräppärin levynjulkkareiden jälkeen. Molempien Instagram-sivulle on julkaistu kuva majakasta ja sen oheen kummallinen runo.

Uskollisesta lukijasta tuttu rikosylikonstaapeli Jessica Niemi saa tapauksen tutkittavakseen, ja se onkin taas melkoisen monisyinen. Ihmiskauppaa, japanilaisia, mangaa, sammakon myrkyllä tehtäviä kambo-hoitoja... Ei ihan ennalta-arvattavin juoni ja paljon kiinnostavia elementtejä. Pidin jo pelkästään alkuasetelmasta - se on hyvin ajassa kiinni.

Pahan verkko koukuttaa, sillä Max Seeck taitaa lyhyet luvut ja tiputtelee koukkuja niiden loppuun. Aivan vahvasti tarina ei kuitenkaan vedä kuin Uskollinen lukija. Juoni kyllä toimii, mutta ihan edeltäjänsä tasolle se ei yllä.

Ehkä syynä tähän on se, että päähenkilö Jessica Niemen henkilökohtainen elämä tuntuu saavan kirjasta aika ison siivun. Tarinassa käsitellään paljon myös työpaikan henkilösuhteita, kun Niemi kollegoineen on saanut uuden pomon. Tämä kaikki on toki tärkeää erityisesti koko sarjan kannalta, ja syventää mielenkiintoisia ja toisistaan eroavia hahmoja hyvin, mutta vie ehkä tarinan vetävyttä.

Tästä mutinasta huolimatta pidän Pahan verkosta. Se on laadukas skandidekkari, jonka loppuratkaisua en todellakaan arvaa. Vähän mennään jälleen siellä uskottavuuden rajamailla, mutta ei sen niin väliä. Aivan yhtä lennokkaita tapahtumat eivät ehkä kuitenkaan ole kuin aiemmassa kirjassa, ja se on hyvä.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amma, joka kirjoittaa blogissaan teoksen olevan vetävä kokonaisuus.
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka kehuu muun muassa loppukoukkuja.
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirjan rakenne on nerokas.

Emma Cline: Tytöt


Otava, 2016. 304 sivua.
Alkuteos The Girls, 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Emma Clinen Tytöt oli minulle aivan vieras kirja, ennen kuin sen hiljattain Instagramista bongasin. Ilmeisesti kirja oli herättänyt ilmestyessään paljon keskustelua, mutta minun silmiini ja korviini se ei ollut kantautunut. Kirjasta kiinnostuttuani huomasin, että todella monet sitä suosittelivat, joten odotin lukemista mielenkiinnolla.

Lukeminen käynnistyi hieman tahmeasti, mutta nopeasti tarina imaisi mukaansa. Lopulta luin kirjan hetkessä. 

Tytöt kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on tylsistynyt ja yksinäinen. On kesä vuonna 1969 ja paikkana kuuma Kalifornia. Evien vanhemmat ovat juuri eronneet, hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungissa.

Evie näkee puistossa hippityttöjä ja päätyy heidän mukanaan kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunissa vetelehtien. Aluksi kaikki näyttää idylliseltä, mutta pian totuus alkaa paljastua. 

Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi. 

Tarinan taustalla on toritarina Charles Mansonin johtamasta kultista. En tiennyt sitä, ennen kirjan lukemista, koska en tykkää lukea kirjojen kuvaustekestejä etukäteen. Moni kirjan lukenut on sanonut, ettei pystynyt päästämään irti Mansonista, jolloin lukukokemus ei ollut niin vahva. Minä pystyin, koska ennakko-olettamuksia ei ollut, eikä Mansonin kultti edes ole minulle kovin tuttu.

Lopulta Mansonin innoittama Russell ja kultti jäävät kirjassa melko pieneen rooliin, joten jos kirjalta odottaa erityisesti sitä, voi joutua pettymään. Toki se on asia, joka tekee kirjasta myös vetävän ja mielenkiintoisen, mutta minulle kirjan ansiot löytyivät ihan toisaalta.

Clinen esikoisteos on tietysti mielenkiintoinen kasvutarina, mutta minulle kirjassa parasta on tyttöyden, ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Cline kirjoittaa todella todentuntuisesti ja aidon oloisesti teini-ikäisen tytön halusta kuulua joukkoon. Sellaisesta niin kovasta halusta, että on valmis tekemään mitä tahansa ja sivuuttamaan kaikki ne asiat, joita ei oikeasti voisi hyväksyä.

Kirjan toisessa aikatasossa seurataan keski-ikäistä Evietä muistelemassa teiniaikojaan. Nämä osuudet jäävät ehkä hiukan irrallisiksi, ja osa onkin kritisoinut niitä turhiksi jälkiviisasteluiksi. Ymmärrän pointin, mutta minua aikuisnäkökulma ei varsinaisesti haittaa. 

Yksi kirjan parhaista puolista on sen tunnelma, joka on hyvin vahva. Cline luo hienosti kesän fiiliksen, sellaisen vähän pysähtyneen ja painostavan. Kirjan kieli on helppoa ja vaivatonta, mutta ajoittain todella pysäyttävää. Se vahvistaa kirjan tunnelmaa ja sopii täydellisesti päähenkilölle.

Tytöt on kirja, joka jää mieleen. Se ei ollut ehkä lukuhetkellä niin huikea kuin jokin muu, mutta kirjan lukemisen jälkeen sen muistaa pitkään. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Annelin kirjoissa -blogin Anneli, jonka mielestä Tytöt on kypsä ja vavahduttava esikoiskirja.
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Tytöt varmistelee selustaansa aikuisella, jälkiviisaalla näkökulmalla.
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä Tytöt on "pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani."

Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään


WSOY, 2020. 437 sivua.
Alkuteos Allt eller inget, 2017. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Luin joskus aika paljonkin romanttista viihdekirjallisuutta, mutta enää sitä menee satunnaisesti. Jojo Moyes on yksi suosikeistani, joskin luokittelen hänen kirjansa siihen vähän vakavampaan ja syvällisempään viihdekirjallisuuden kategoriaan. Höttöisistä hömppäromaaneista minulle on uponnut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja, mutta siinäkin nautin erityisesti historiallisesta ulottuvuudesta ja todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistelystä fiktioon.

Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mielettömän virkistävää lukea rehellistä chick littiä - ja vieläpä erittäin laadukasta sellaista!

Simona Ahrnstedt oli minulle ihan vieras kirjailija, mutta Instagramin yllyttämänä päätin kokeilla. Täytyy sanoa, että jo kansi näytti niin houkuttelevan väriseltä, että en malttanut pitää kirjasta näppejäni erossa. 

Kaikki tai ei mitään kertoo Lexiasta, joka on töissä mainostoimistossa keskellä kauniita, laihoja naisia ja komeita miehiä. Baarissa hän törmää Adamiin, suutelee tätä, oksentaa miehen kengille, ja seuraavana maanantaina huomaa Adamin olevan hänen uusi pomonsa. Lexian ja Adamin välillä kipinöi, mutta mitä tehdä, kun toinen on pomo ja toinen alainen?

Ah, miten kliseistä, mutta niin saakin olla. Ahrnstedt kirjoittaa vetävästi ja kuljettaa tarinaansa taitavasti. Hän on rakentanut kirjansa niin, että tapahtumia katsotaan Lexien ja Adamin näkökulmista vuorotellen. Ahrnstedt on luonut kiinnostavat henkilöhahmot, varsinkin naishahmot, ja ehkä taustalla näkyy myös hänen koulutuksensa psykologina.

Aivan kepoisen höttöistä siirappihömppää Kaikki tai ei mitään ei ole. Kurvikkaalla Lexialla on painavaa sanottavaa kehopositiivisuudesta ja muun muassa sen roolista mainosmaailmassa. Ohessa käsitellään myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista ja kiusaamista yleensä, ei ihan kevyimpiä teemoja tällaiseen kirjaan, mutta toimii viihteellisten juonikuvioiden ja seksuaalisen jännitteen rinnalla. 

Ajoittain ärsyynnyn toistuvista, lähinnä  ulkonäköön liittyvistä kuvauksista: aika monta kertaa pyöritellään platinanvaaleita kiharoita ja kiinnitetään huomiota Lexian pehmeisiin ja pyöreisiin muotoihin. Tämä ärsytys on kuitenkin pientä, ja kaiken kaikkiaan viihdyn, erittäin hyvin. Pitkästä aikaa valitsen aamukahviseuraksi kirjan tv-sarjan sijaan - se kertoo jo jotain. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
  • Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

Johnny Kniga, 2013. 304 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Kaupungissa, jossa useimmat elävät elämäänsä eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, edes tietämättä mitä on tekeillä, nuoret miehet sairastuvat, laihtuvat, kuihtuvat pois ja kuolevat. 

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Tapahtuu sellaista, että leikkauksia suoritetaan Söder-sairaalan autotallissa, jotta aids-tartunnan kantajia ei viedä tavallisiin leikkaussaleihin. Ja jos siellä leikataan, se on tehtävä päivän viimeisenä toimena. Kaikkihan on puhdistettava. Kaikki!

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.

Kaupungin puhtaanapito siistii katua. Oranssinvärinen vilkkuvalo tunkeutuu rytmikkäänä ikkunasta sisään, kieppuu nukkuvan parin yllä. Isojen pyörivien harjojen äänen voi kuulla. 
Mitä oikeastaan pyritäänkään harjaamaan piiloon tuolla tavoin turhaan?
Niitä rottiako, jotka ajettiin pakosalle kuolemaan onnellisessa kaupungissa? Tartuntaa, joka liimautuu tahmaisena mukaan kättelyissä, kädensijoista, puhelimen luureista, laseista, posliiniastioista, kaikista ihmisen erittämistä ruumiinnesteistä, verestä hiestä, spermasta, kyynelistä. Pyörivät harjat sutivat sutimistaan kaupunkia, josta ei koskaan voi tulla oikeasti puhdasta. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

Dean Nicholson: Nalan maailma

 

WSOY, 2021. 272 sivua.
Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 9h 40min, lukija Antti Jaakkola. 

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
  • Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 

Gummerus, 2016. 388 sivua. 

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on kirja, joka on odottanut lukulistallani pitkään. Olen kirjannut teoksen muistiin jonkun suosituksen perusteella, mutta en ole tiennyt siitä juuri mitään. Nyt hiljattain bongasin kirjan Instagramissa uudelleen, ja sitä ylistettiin niin paljon, että päätin ottaa teoksen vihdoin lukuun. 

Kaksi ihmistä minuutissa kertoo Alinasta, jonka puoliso Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Maailmaan jää pariskunnan pieni tytär, joka kuitenkin sijoitetaan Astridin vanhemmille. Surusta selvitäkseen Alina uppoutuu työhönsä malariatutkijana.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina kutsutaan Pohjois-Thaimaan sademetsään tutkimaan siellä leviäviä malarialoisia. Tutkimus on kilpajuoksua aikaa vastaan, sillä loiset muuttuvat koko ajan.

Kirjan miljöö ja malariatutkimus-aihe on hurjan mielenkiintoinen. Kirjailijan biologitausta näkyy, sillä välillä tuntuu kuin lukisi tietokirjaa - niin täynnä kirja on kiinnostavaa tietoa malariasta ja luonnosta, muun muassa reesusmakakeista.

Samaan aikaan Kaksi ihmistä minuutissa on kuitenkin kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Markkulan teksti on huikean kaunista, kevyttä ja soljuvaa, jollain tavalla utuisen haikeaa. Tunnelma on hieno, mutta erityisesti rakastan silti luontokuvausta. Kuumankostean sademetsän voi tuntea, hyönteisten ja lintujen äänet kuulla. 

Malarian lisäksi kirjassa on kyse myös paljon muusta: esimerkiksi rakkaudesta, menettämisestä ja eriarvoisuudesta. Tarina on rakennettu eri aikatasoihin, ja lukijalle annetaan tilaa tehdä omia tulkintojaan.

Kirjan nimikin on hieno, kun se minulle vihdoin avautuu. Malariaan kuolee kaksi ihmistä joka minuutti. 

Upean kannen on suunnitellut Jenni Noponen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä "teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus".
  • Mari A:n kirjablogin Mari, jonka kirja pääsi yllättämään. 
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä kirja "ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein".

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

 

Karisto, 2021. 189 sivua.

Tiina Tuppurainen oli minulle vieras kirjailija, mutta hänen tuoreen teoksensa sijoittuminen toimitusmaailmaan herätti kiinnostukseni. 

Hänen valtansa alla kertoo Jennasta, joka työskentelee naistenlehdessä. Toimituksen esimies on Birgit, voimakastahtoinen nainen, joka johtaa alaisiaan pelolla ja epäasiallisella kritiikillä. Jenna kuitenkin ihailee Birgitiä, sillä pienet huomionosoitukset saavat hänet kokemaan itsensä ainutlaatuiseksi. 

Hänen valtansa alla on kirja pelosta ja alistumisesta ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta. Naistenlehden toimitus jää lopulta varsin pieneen rooliin, kun Jenna vaihtaa työpaikkaa sisältömarkkinoinnin pariin. Se ei kuitenkaan kirjaa huononna - tämäkin miljöö on mielenkiintoinen.

Tuppurainen kuvaa hienosti työpaikan valta-asetelmia ja monelle niin valitettavan tuttua huonoa johtamista. Kirjassa äänen saa myös Birgit itse, mikä avaa syitä käytöksen takana. Toisaalta se herättää ajatuksen siitä, miksi pelolla johtamista ylipäätään pitää selitellä. Ei se ole oikein, vaikka esimiehen omassa elämässä olisivat asiat kuinka pielessä tahansa.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi kirja rönsyilee moneenkin suuntaan. Minua se ei haittaa. Luen mielenkiinnolla myös Jennan ja Birgitin kasvutarinoista, seksuaalivähemmistöjen asemasta ja Jennan jalkapallotaustasta. On totta, että teemoja on mahdutettu näin lyhyeen kirjaan paljon, mutta mielestäni tarina silti toimii. 

Hänen valtansa alla on nopealukuinen teos. Se on vetävästi ja jollain tavalla kevyesti kirjoitettu, eikä kirja kauaa yöpöydällä happane. Vaikka tyyli on kevyehkö, työpaikkakiusaaminen aiheena painava ja tärkeä - eikä sitä kaunokirjallisuudessa turhan usein käsitellä.

Tuppuraisen kirjoitustyyli on melko ytimekäs, ja vierastan sitä aluksi. Jossain kohtaa kuitenkin totun, eikä se haittaa minua enää teoksen loppupuolella. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä teksti oli turhan rönsyilevää ja teemoja paljon. 
  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirjan ahvuus on se, ettei hankalaa aihetta käsitellä mustavalkoisesti.

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Pakumatkalla


Otava, 2021. 191 sivua. 
Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Uutisankkurin työnsä jättäneen ja pakettiauton kanssa Eurooppaa kiertämään lähteneen Aino Huilajan tarina on sellainen, josta kiinnostuin heti, kun hän matkalleen päätti lähteä. Olin vähän kateellinen: miten rohkea teko, olisipa minullakin kanttia tehdä noin. (En tosin tiedä haluaisinko oikeasti, kunhan nyt vain kuulostaa ajatuksena kivalta.)

Luin Huilajan reissusta jonkun lehtijutun, Hesarista varmaan, mutta en seurannut hänen matkaansa sen enempää. En lue iltapäivälehtiä, joten minulta oli jäänyt näkemättä ne monet Huilajan somepostausten perusteella tehdyt jutut, joista kirjassakin mainitaan.

Huilajan reissu kuitenkin kiinnosti sen verran, että laitoin kirjan heti varaukseen, kun sen kustantamon katalogista bongasin. Lopulta en jaksanut odottaa kirjaa edes kirjastosta saapuvaksi, vaan päätin kuunnella sen äänikirjana. Huilaja lukee kirjan itse, ja puhumisen ammattilaista on ilo kuunnella myös tässä muodossa. Myös tarina itsessään toimii mainiosti äänikirjana. Ainoa miinus on kuvien puute - niitä on perinteisessä kirjassa jonkin verran, melko upeitakin joukossa. 

Pakumatkalla alkaa sillä, miten Huilaja kertoo työstään Maikkarin uutisankkurina, siitä miten hän ei enää koe pitävänsä työstään riittävästi. Sitten lähdetään matkaan. Tie vie Espanjan aurinkorannikolle ja Kanariansaarille, ja lopulta matka tyssää valitettavan lyhyeen. Tulee korona, ja se palauttaa Huilajan, hänen miehensä ja koiransa takaisin Suomeen.

Varsinainen matkaosuus jää siis kirjassa lopulta varsin lyhyeksi. Se on harmi, sillä se olisi ollut tarinassa ehdottomasti se kiinnostavin osuus. Toisaalta Huilajaa harmittaa varmasti itseään yhtä lailla, eikä olosuhteille mitään voi. Ymmärrän kuitenkin, että matkakirjaa kaipaavalle Pakumatkalla voi olla pettymys.

Itse löysin kirjasta paljon muitakin mielenkiintoisia puolia. Omassa elämässäni on monenlaisia työhön liittyviä yhtymäkohtia Huilajan entisen elämän kanssa, joten kuuntelin myös kirjan alkuosaa kiinnostuneena. Ainoastaan lopun koronaosuus tökki, sillä lopulta pandemia sai kirjasta hyvin paljon tilaa. Ymmärrän, että korona on tärkeä osa Huilajan matkaa, mutta en olisi ehkä jaksanut lukea siitä tässäkin kirjassa - nykyhetki on riittävän täynnä koronaa.

Kokonaisuutena Pakumatkalla on mielenkiintoinen tarina oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Teksti on kirjoitettu kivan rennolla otteella ja humoristisesti.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä Huilajan tekstissä oli sopivasti kepeyttä ja huumoria.
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä teos on kiinnostava, innostava ja inspiroiva.
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Aino kertoo elävästi näkemästään ja kokemastaan. 

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - likaista lunta

Like, 2021. 328 sivua. 

Mikä hurjan kiinnostava kirja! Aivan liian vähän tulee luettua tällaisia kansantajuisia tietokirjoja, mutta onneksi bongasin tämän jo Liken katalogista ja laitoin varaukseen. En tiennyt lainkaan olevani kiinnostunut Arktiksesta, mutta kirjan kuvaus oli niin houkutteleva, että se herätti mielenkiintoni. Sutinen murtaa kirjassaan valkoisen pohjoisen sitkeän myytin: idyllisenä lumitaivaana markkinoitu Arktis ei olekaan sitä - ei ainakaan monilta osin.

Ville-Juhani Sutisen kirja on yhdistelmä tietokirjaa, matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa. Mies matkaa itse Lapin kautta Huippuvuorille, Grönlantiin ja Siperiaan, joten myös lukija pääsee nojatuolimatkalle kylmyyden keskelle.

Kirja on täynnä ihan valtavan mielenkiintoista faktaa - joskin osin aika karuakin. Idylliset mielikuvat Arktiksesta toden totta heitetään romukoppaan. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että jääkarhu ei olekaan todellisuudessa valkoinen? Tai että pohjoinen on täynnä autioituneita kaupunkeja, romua ja roskaa, niille sijoilleen unohtuneita autonraatoja ja öljytynnyreitä, koska kukaan ei vain ole viitsinyt tehdä asioille mitään. 

Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Sutisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kirjan luvut lyhyitä, joten sitä on helppo lukea palanen silloin ja toinen tällöin. Kirjassa on myös joitakin kuvasivuja, joissa niissäkin on kuvattu arktista sellaisena kuin se on - ei siloitelttuna versiona.

Mielenkiintoisten faktojen lisäksi nautin kirjailijan taitavasta tekstistä, joka ei häviäisi monellekaan kaunokirjalliselle teokselle. Hienoa kuvausta!

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 
Sitten alkaa pimeys. 

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, ja tällaisessa kaikille suunatussa kirjassa onkin varmasti hyvä ratkaisu sijoittaa lähteet kirjan loppuun. Lähteitä on paljon, mutta silti silmään pistävät joukosta ne muutamat maininnat, joissa lähteenä kerrotaan käytetyn Wikipedia-artikkeleita. Se ei oikein sovi tietokirjaan. 

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Ääneni Blogistania 2020 -äänestykseen


Blogistania valitsee tänään vuoden parhaat kirjat. Osallistun kolmeen kategoriaan: Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon. 


Annan ääneni seuraaville: 

Blogistanian Finlandia 2020






Blogistanian Globalia 2020




Blogistanian Tieto 2020



Han Kang: Valkoinen kirja


Gummerus, 2021. 111 sivua.
Alkuteos The White Book, 2016. Suomentanut Taru Salminen.

Korealaisen Han Kangin edelliset kaksi suomennettua teosta (Vegetaristi ja Ihmisen teot) ovat olleet vaikuttavia, joten varasin Valkoisen kirjan heti, kun kuulin että se julkaistaan myös suomeksi. 

Yllätyin kirjan pienuudesta. Sivuja on vain 111, siitäkin osa valokuvia ja teksti on väljää. Joillain sivuilla on vain muutama lause. 
Teos on kuitenkin kokoaan suurempi. 

Valkoinen kirja on osin omaelämäkerrallinen romaani, jossa Kang kertoo muutaman tunnin ikäisenä kuolleesta isosiskostaan. Tai ei hän varsinaisesti kerro, hän listaa valkoisia asioita: lumi, suola, jää, paistamaton riisikakku, maito, käärinliina... Niiden kautta Kang käsittelee kuolemaa, menetystä, kipua ja surua. 

Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei ole erityisen rankka tai ahdistava. Kang käsittelee aiheita lempeästi ja lohdullisesti. Hän kirjoittaa kauniisti, ehkä jopa unenomaisesti. Tarkoin mietityt lauseet yhdistettynä kirjan väljään tyyliin saavat sen ajoittain häilymään runoteoksen ja romaanin rajamailla. 

Kuin muutama sana valkoisella paperilla
Mustista kengistäni jäi selkeät jäljet varhaisaamun märkään lumeen, joka peitti jalkakäytävät.
Kuin muutama sana valkoisella paperilla.
Soul, jossa oli lähtiessäni ollut kesä, oli nyt jäätynyt.
Katsoin taakseni ja näin kengänjälkeni peittyvän pikkuhiljaa lumeen.
Muuttuvan valkoisiksi.

Valokuvien merkityksestä kokonaisuudessa en aivan vakuuttunut. Minulle kuvat eivät täysin auenneet enkä kokenut niiden tuovan tekstiin mitään lisää. Muista arvioista olen kuitenkin huomannut, että jotkut ovat olleet erityisen vaikuttuneita valokuvista. Niilläkin siis varmasti on paikkansa. 

Valkoinen kirja on melko erilainen kuin Kangin aiemmat ja sen henkilökohtaisuuden aistii. Kirja antaa myös lukijalle, ja on kieltämättä hieno ja taidokas, mutta aivan yhtä suurta vaikutusta se ei kuitenkaan minuun tee kuin kirjailijan aiemmat teokset.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tuijata, joka nimeää kirjan hiljentymiskirjaksi. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka mielestä kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Lyhyesti: Dekkari, novellikokoelma ja elämäntaito-opas


Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★


Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Eliisa Kuusela: Leipävallankumous / Hapanjuurileipurien parhaat / Hapanjuuri taipuu

 

Leipävallankumous: Readme.fi, 2018, 211 sivua.
Hapanjuurileipurien parhaat: Readme.fi, 2019, 256 sivua. 
Hapanjuuri taipuu: Readme.fi, 2020, 252 sivua. 


Hurahdin syksyllä hapanjuurileivontaan. Olen aikaisemminkin tehnyt oman juuren ja leiponut sillä leipää, mutta ennen tätä olen käyttänyt aina ripauksen hiivaa apuna.

Syksyllä tein uuden juuren ja siitä lähtien olen leiponut pelkällä hapanjuurella - hiiva on jäänyt kokonaan. Hapanjuurileivonta on ihan uskomattoman koukuttavaa ja hapanjuureen tehty leipä paljon hiivaleipää maukkaampaa. Lisäksi hapanjuurileipä sopii ainakin omalle vatsalleni hiivalla kohotettua paremmin.

Itse tein juuren muilla ohjeilla, mutta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous on superhyvä opas hapanjuurileivonnan aloittamiseen. Kirjassa annetaan ohjeet oman juuren tekemiseen ja opastetaan lukija kädestä pitäen hapanjuurileivonnan prosessiin. Kirja auttaa ymmärtämään, miksi asioita tehdään ja mitä taikinassa tapahtuu. Hapanjuurella leipominen saattaa aluksi tuntua monimutkaiselta, mutta kun prosessin ymmärtää, se on lopulta ihan yksinkertaista. 

Leipävallankumous-kirjassa on perusreseptejä, joilla hapanjuurileipuri pääsee hyvään alkuun. Täytyy tunnustaa, että itse sovellan aika paljon, enkä taida olla leiponut suoraan millään Leipävallankumouksen resepteistä. 

Kun hapanjuurella leipomisen perusasiat ovat hallussa, kannattaa tarttua kirjaan Hapanjuurileipurien parhaat. Siihen on koottu reseptejä, joiden takana on useita leipureita. Tästä kirjasta aktiivikäytössäni on muun muassa Karpalo-cashewpähkinäleipä.

Eliisa Kuuselan tuorein hapanjuuriteos on viime vuonna julkaistu Hapanjuuri taipuu. Se kannustaa kokeilemaan. Kun osaat perusasiat, muuta reseptiä hieman. Hapanjuuri taipuu opastaa, mitä ehkä kannattaa kokeilla ja mitä muuttamalla samasta pohjareseptistä voi saada ihan erilaisen.

Kaikki Kuuselan kirjat ovat helppolukuisia ja reseptit yksinkertaisia seurata. Kirjat on taitettu kauniisti ja kuvat upeista leivistä ovat huikeita. Suosittelen, jos leivän leipominen yhtään kiinnostaa.  Ole kuitenkin varuillasi, sillä kuten alussa sanoin, hapanjuurileivontaan jää koukkuun. Jossain vaiheessa huomaat, että juuri pöhisee keittiössä, tasoilla on taikinoita siellä sun täällä ja jääkaapissa kylmälevossa vielä muutama.

Ja kun et leivo, selailet Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmää. Sieltä saat vinkkejä ja voit ihailla upeita leipiä, joissa on taidokkaita koristeviiltelyjä.  Itse olen vielä ihan noviisi, enkä haaveilekaan sellaisista, mutta hyvää leipää saa vaikkei ulkonäkö olisikaan ihan priimaa. Postauksen kuvaankaan päätynyt maalaisleipä aurinkokuivatuilla tomaateilla ei ollut ulkoisesti järin kaunis. Maku on kuitenkin tärkein - ja sitä on hapanjuurileivässä lähes mahdotonta pilata.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin


Otava, 2021. 395 sivua. 

Johanna Elomaan tuore Sinä päivänä kun synnyin on kirja, josta en oikein ota selkoa. En tiedä, mitä se yrittää olla - tai mitä se on. Ajoittain rakastan sitä ja haluaisin antaa sille täydet viisi tähteä, mutta toisina hetkinä se ärsyttää ja turhauttaa. Se on jollain tavalla ihan todella hieno, mutta samanaikaisesti tuntuisi kaipaavan vielä viilaamista. Tai ehkä juuri sen ajoittainen rosoisuus tekee siitä hyvän.

Palataan vähän taaksepäin. 

Sinä päivänä kun synnyin kertoo Pinjasta ja Keijusta, helsinkiläisistä ystävyksistä. He ovat parikymppisiä, lukionsa päättäneitä nuoria naisia, joilla on koko elämä edessä. He juhlivat kesäyössä, kävelevät käsi kädessä Aleksanterinkadulla, ottavat polaroid-kuvia rantakalliolla ja kuuntelevat Ultra Brata - välillä vähän muutakin.

Elokuun he kulkivat pitkin Helsingin katuja kuin omistaisivat niistä jokaisen. Oli kuumin kuukausi vuosikymmeniin ja radiosta soi Tehosekoittimen Asfaltti polttaa. Vapaus väritti illat kullankeltaisiksi ja se kesä oli kultahipun verran kallisarvoisempi kuin aiemmat. Sillä reilun neljän kuukauden kuluttua vuosituhat vaihtuisi toiseen, kellot seisahtuisivat ja maailma liukuisi pois uriltaan, niin puhuttiin. 

Kesä päättyy ja opinnot alkavat. Kauppakorkean kauluspaidat ja merkkilaukut eivät kuitenkaan ole ystävyksiä varten, vaan he lähtevät kiertämään Kakkois-Aasiaa. Asenne ei muutu, ei ainakaan heti.

En voi väittää liiemmin pitäneeni kirjan alkuosasta. Bileitä, huumeita, miehiä - sukupolvitarinaksi kuvaillussa kirjassa oli varmasti monelle jo alkuosassa samaistumispintaa, mutta minulle ei. Olen toki kymmenen vuotta liian nuori, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Ärsyynnyin siitä, että Pinjan ja Keijun ystävyys ei tuntunut kovin terveeltä. Teki mieli ravistella Pinjaa ja käskeä häntä joskus tekemään niin kuin itse ajattelee parhaaksi.

Ehkä se oli tarkoituskin, ja onneksi kirja muuttui. Se tosin muuttui niin yllättäen, etten ole varma mitä siitä ajattelisin. Nuoruuden biletystarina muuttui kasvukertomukseksi, rakkaustarinaksi ja matkaksi halki Afrikan, päätepisteenään New York. Matka vei kaksoistornien juurelle terrori-iskun hetkelle ja uutistoimitukseen tsunamin jälkimaininkeihin. Se vei lääkärin leikkauspöydälle kohtu revenneenä ja vanhan puutalon terassille selaamaan muistoja hattulaatikosta. 

Pinja katsoi kultakantista kirjaa, joka lepäsi avoimena hänen sylissään. Hän hymyili kaksikymmentä vuotta nuoremmalle itselleen. Lyijykynällä hahmoteltu mustavalkoinen kuva oli taitavasti piirretty. Pinja istui siinä veneen laidalla kesätuulessa ja nauroi eikä välittänyt siitä, että hiukset menivät solmuun. Nyt hän kosketti ääriviivoja ja mietti, mitkä olisivat värit, jos värejä olisi. 

Johanna Elomaa kuljettaa Pinjan tarinaa läpi vuosien: nykyhetkessä ja takaumissa, joita on kirjasta valtosa. Rakenne on selkeä ja juonenkuljetus toimivaa. Lyhyet luvut rytmittävät tarinaa ja vaativat lukemaan lisää.

Elomaan teksti on sujuvaa, ajoittain hyvinkin tunnelmallista ja kaunista. Kirjailija myös yllättää, ja vaikken tiedä pidänkö hänen yllätyksestään, on se kirjoitettu tarinaan taitavasti.

Samalla kun Sinä päivänä kun synnyin on kasvukertomus, sukupolvitarina, ystävyyskuvaus ja matka läpi maiden ja katastrofien, on se myös kunnianosoitus Ultra Bralle. Se on asia josta pidän, mutta joka myös tökkii. Elomaa hyödyntää kirjassaan vahvasti Ultra Bran kappaleiden nimiä ja sanoituksia - ihan jo kirjan nimestä ja osien nimistä lähtien. Sen lisäksi tarinassa kuunnellaan moneen otteeseen Ultra Brata, siinä lauletaan Ultra Brata. Kappaleiden sanoja on kirjoitettu tekstiin auki, ja välillä myös leipätekstissä viljellään viittauksia yhtyeen kappaleisiin.

Se olisi aivan loistava tehokeino, jos sitä ei käytettäisi puhki. Nyt se alkaa varsinkin kirjan alkuosassa tuntua kirjan tärkeimmältä tarkoitukselta ja toimia itseään vastaan. Niin paljon kuin Ultra Brasta pidänkin. 

Mariankadun yksiön seinät alkoivat täyttyä kuvista. Pinjan kultakantinen kirja tarinoista. Ne kaikki kertoivat heistä ja heidän seikkailuistaan. Ne kaikki oli nimetty samoin. Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Uskon, että Sinä päivänä kun synnyin on kirja, joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Se teki vaikutuksen, mutta jäi myös häiritsemään. Voi olla, että jossain vaiheessa unohdan ne asiat, jotka minua tällä hetkellä ärsyttävät, ja muistan vain kirjan ansiot. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joille antaisin kaksi kuukautta lukemisen jälkeen sen täydet viisi tähteä.

Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, niin paljon kuin kirjasta lopulta pidinkin.  


Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hapuilee lukutunnelmissaan, mutta muutamat psykologisesti jännittävät koukut saavat hänet lukemaan kirjan alusta loppuun. 

Kirjan upean kannen on tehnyt Satu Kontinen. 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 


Siltala, 2019. 280 sivua.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta. Tai tiesin sen verran, että odotin sen olevan hyvä. Kirja oli tullut vastaan moneen otteeseen blogeissa ja Instagramissa, ylistysten kera, mutta en ilmeisesti ollut oikeastaan lukenut kyseisiä postauksia. Ainakaan minulle ei ollut yhtään jäänyt mieleen, mistä kirja kertoisi tai edes minkä tyylinen se olisi.

En olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan, jos en olisi näitä suosituksia nähnyt. Juhani Karila oli minulle ennen tätä ihan vieras nimi ja kirjan kansikin tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen kalastusoppaan. Näin jälkikäteen katsottuna pidän kyllä kannesta todella paljon - se on omaperäinen ja kertoo kirjan sisällöstä. 

Pienen hauen pyydystys käynnistyy, kun sen päähenkilö Elina Ylijaako palaa kotiseuduilleen Itä-Lappiin. Soiden ja erämaiden keskelle, sellaiseen paikkaan, johon moni ei eksy ja jossa valtaosa taloista autioituu. Vuopiossa asuu enää vain muutama sitkein, joka ei ole muuttanut etelään.

Vuopiossa Elinalla on tehtävä, sama kuin jokaisena vuonna. Hänen on tapettava suolammessa oleva hauki, sellainen, joka ilmestyy sinne aina keväisin, ja joka on pyydystettävä tiettyyn päivään mennessä.

Samaan aikaan etelästä Vuopioon matkaa ylikonstaapeli Janatuinen, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa pistämässä. Eikä siitä, että kohta hän lähtee onkimaan yhdessä peijoonin kanssa.

Kuulostaako erikoiselta? Takaan, että se myös on sitä. En halua kertoa kirjasta liikaa, sillä hyrisin itse tyytyväisyyttäni, kun luin eteenpäin tätä kummallista tarinaa tietämättä yhtään, mitä seuraavalla sivulla tulisi vastaan. Pienen hauen pyydystys ei todellakaan ole ihan tavallinen kirja. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea.

Juhani Karila yhdistelee suomalaista mytologiaa hienolla tavalla nykypäivän tarinaan. Hän kirjoittaa niin, että lukija ottaa ihan mukisematta vastaan kaikki peijoonit, näkit ja muut olennot - koska niin ottavat kaikki kirjan henkilötkin. Tai ainakin melkein kaikki. Näinhän se nyt vain menee, ihan hyvin tuolla jossain erämaassa voi asua musta, karvainen peijooni, joka tunkeutuu keittiöön syömään pöydälle jätetyn nakkikeiton. 

– Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

 Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

 On sitä maalimassa kummempaaki.

Ihastuin heti alkumetreillä kirjan miljöökuvaukseen. Pystyin haistamaan suon tuoksun ja kuulemaan sen lätsähdykset ja maiskahdukset, kun Elina tarpoi kumisaappaissaan kohti lampea. Tunsin sen helteisen kesäpäivän kuumuuden, ympärillä pörräävät hyttyset ja paarmat, ja niiden laskeutumisen paljaaksi jääneelle käsivarrelle. Miljöö tuntui todelta.

Nautin valtavasti myös Karilan henkilökuvauksesta ja siitä, miten hän hyödyntää kirjassa murretta. Se voisi olla raskasta lukea, mutta tässä kirjassa ei käy niin. Murre kuuluu tekstiin, se istuu henkilöiden suuhun niin hyvin, ettei sitä voisi ottaa pois. Karila on luonut vahvat ja kiinnostavat henkilöhahmot, osin karrikoidutkin, mutta pilke silmäkulmassa, lämpimän humoristisella tyylillä kirjoitetut. 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

Huomaan Pienen hauen pyydystystä lukiessani jatkuvasti hymyileväni. Kirjassa on niin paljon hyvää. Se on ehjä ja omaperäinen tarina, joka on kirjoitettu värikkäällä kielellä ja terävällä kynällä. Siinä on ripaus taikaa ja yliluonnollisuutta, mutta niin luonnollisesti, että se voisi yhtä hyvin olla totta. Teos on hurmaava, hilpeä ja hauska, mutta samaan aikaan kuitenkin myös vakava. Miten yksi pieni kirja voikin olla niin paljon ja niin hyvin. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä Pienen hauen pyydystystä ei voi selittää, se täytyy lukea itse. 
  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka kirjoittaa että kirjaan rakastuu "ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara."
  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja riemastuttaa. 

– Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Ei sitte mittään.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


WSOY, 2017. 253 sivua.

Huh, olo on aika sanaton. Voiko sanoa jotakuta lempikirjailijakseen, jos on lukenut häneltä vain kaksi kirjaa? Jos voi, niin Marisha Rasi-Koskinen on ehdottomasti lempikirjailijani - tai vähintäänkin yksi heistä. Rakastuin Rasi-Koskisen viime vuonna julkaistuun RECiin, joten minulla oli kovat odotukset myös hänen vuonna 2017 julkaistulle Eksymisen ja unohtamisen kirjalleen. Odotukset täyttyivät - joskin REC on kyllä vielä tätäkin parempi. 

En voi olla vertailematta Eksymisen ja unohtamisen kirjaa RECiin, vaikkei se ehkä järkevää olekaan. Kirjat ovat täysin erilaiset, mutta niissä on myös hyvin paljon samaa. Eksymisen ja unohtamisen kirja on huomattavasti "normaalimpi" kirja kuin REC. Se on jo mitaltaan reilusti lyhyempi, eikä ole lainkaan niin hankala tai taiteellinen. 

Mitään tusinatavaraa teos ei kuitenkaan ole - se on vangitseva (niin kuin myös REC), kieleltään huikea ja tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. 

Toisaalta Eksymisen ja unohtamisen kirjan henki on jollain tavalla samanlainen kuin RECin. En osaa ihan tarkkaan määritellä, mikä tekee siitä sellaisen: ehkä se on tietynlainen surumielisyys ja ajoittainen ahdistavuuskin. Sekä RECissä että Eksymisen ja unohtamisen kirjassa henkilöillä on asiat aika sekaisin, ja ihmisten väliset suhteet ovat aika kummallisia. 

Kiukkukin on parempi kuin hiljaisuus. Se kun isä menee kiinni, ei sillä lailla niin kuin ikkunat menevät vaan sillä tavalla kuin ovet. Niin ettei niistä voi kulkea eikä niiden läpi voi nähdä. On hetkiä joista ei ole paluuta. Sellaisina hetkinä Juliakin menee kiinni. 

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo Julian perheestä, joka jättää eräänä kesäyönä kotinsa. Juliasta matka vaikuttaa ensin mukavalta kesäretkeltä, mutta muuttuu bensavarkauksiksi, selviytymiseksi kaatosateessa, peloksi, huoleksi ja painajaiseksi. 

Toisessa tarinassa kulkee Jan - poika, joka laskee asioita ympärillään ja summaa numeroita yhteen. Hän ei osaa ystävystyä, eikä haluakaan, koska on niin jo kerran lapsuudessaan tehnyt. Jan lähetetään pohjoiseen leirille, mutta vaellusretki erämaassa muuttuu selviytymistaisteluksi. 

Julian ja Janin lisäksi on Martina: nuori nainen, joka vaihtaa maata ja kieltä voidakseen unohtaa. 

Nyt Julia näkee sen, ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun he lähtivät, tyhjän pihan joka kasvaa nuorta kuusta, perustusten välistä työntyvän heinän ja tunnistamattomat vihreät kasvit, näkee juuri ennen kuin aika kääntyy taas. Ja kun aika kääntyy, se imee kaiken sisäänsä. 

Marisha Rasi-Koskinen on luonut tarinan, joka tuntuu alusta alkaen hienolta, mutta jonka palaset kietoutuvat lopussa niin taidokkaasti yhteen, että hetkeksi vain pysähdyn ja ihmettelen. Tarina toimii loistavasti. 

Vaikutun jälleen myös Rasi-Koskisen kirjoitustyylistä ja kielestä. Se on aika hengästyttävä - niin täynnä upeita ilmauksia, että luen hitaasti, nautiskellen. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että Äidin kasvot olivat sivupeilissä keskellä harmaata taivasta, pilvet pitivät niitä paikoillaan. Tai kuvauksesta, että takaikkunassa metsä söi tietä sisäänsä. 

Lukekaa!


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Pirja & Kirja, jonka mielestä kirjassa on unen tuntua. 
  • Annelin lukuvinkit -blogin Anneli, jonka mielestä tämän kirjan lukeminen kannattaa. 
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirjan kieli on vahvaa ja väkevää. 


Äänet palaavat alkupisteeseen ja jäävät siihen, katoavat vailla kaikua kuin kuuntelisi musiikkia väärinpäin.