Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Siltala, 2021. 211 sivua. 

Helmi Kekkonen on yksi suosikeistani. Rakastin Olipa kerran äitiä, ja muutama vuosi sitten julkaistu Vieraat on yksi kirjoista, joita palaan muistelemaan aina ajoittain - ja suosittelen sitä kaikille. 

Tämän naisen elämä tulee myös olemaan tällainen kirja. 

Minä istun taas sohvalla ja äiti keskellä lattiaa valtavan maton päällä, äiti koukistaa jalat alleen ja minä teen samoin.
Verhot ovat kiinni ja silti minä tiedän, että läheisen metsän takana olevalla lammella toiset lapset kiljuvat ja juoksevat ja makoilevat viltillä sormet mansikoista punaisina, siellä kaikki säihkyy toisella tavalla kuin täällä missä valo paljastaa vain ilmassa leijuvat hiukkaset ja lattian ohuen pölykerroksen.
Minä tiedän, että ulkona on maailma joka ei ulotu tänne, ei tällaisina päivinä. 

Tämän naisen elämä
 kertoo Helenasta, tytöstä, joka pukeutuu hautajaispäivän aamuna punaiseen mekkoon - koska äiti piti siitä. Nyt Helenan äiti on kuollut.

Kekkonen kerii Helenan elämää auki sekä eteenpäin teini-ikäisestä aikuiseksi että lapsuuden takaumin. Lapsuutta on varjostanut äidin mielenterveysongelma: elämä verhoin suljetussa talossa, jossa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sellaisia, jolloin äidin piti antaa olla rauhassa makuuhuoneessaan, ja Helenan piti vain olla hiljaa ja pysytellä poissa tieltä.

Miten äidin mielenterveysongelma ja syyllisyys seuraavat Helenaa läpi hänen oman elämänsä? Miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat kasvamiseen, työntekoon ja ihmissuhteisiin? Se on tämän kirjan kantava teema. 

En ole kertonut Eerolle lapsuudestani. En ole kertonut äidistä, en yksinäisyydestäni enkä hiljaisesta talosta. En ole kertonut huolesta, joka kiertyi vatsaani kuin käärme, en siitä miten se huoli sai minut jatkuvasti miettimään millä tuulella äiti oli ja miten hän voi. Enkä ole kertonut miten minä siitä huolimatta, sinä yhtenä päivänä, ilman mitään erityistä syytä kävelin koulusta pidempää reittiä kotiin.

Kekkonen kirjoittaa todella hienoa tekstiä, jälleen kerran. Hän kuvailee Helenan tunteita uskottavasti, enkä voi olla miettimättä, ammentaako hän omista kokemuksistaan. Ajassa, jossa lähes kaikki tuntuu olevan autofiktiota, voisi tällainen teksti hyvin olla sitä. 

Oli omakohtaista tai ei, tarina tulee iholle. Se on vaikuttava, ravisuttava ja ahdistavakin. En pysty lukemaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä vaikka nautin kirjallisesti taidokkaasta tekstistä, on sisältö niin painavaa, että ajoittain tulee jopa vähän liian paha olo.

Mutta vaikka tulee paha olo, kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Monella on kokemusta jonkun läheisen mielenterveysongelmista, joten kirjasta löytää samaistuttavaa, mutta vaikkei olisi - ja ehkä juuri silloin - kirja kannattaisi lukea. Mielenterveysongelmien lisäksi kirja on kasvutarina ja tarina naisen elämästä. Sellaisesta elämästä, joka on täynnä kaikenlaisia asioita, tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia, isoja, pieniä, herkkiä ja kipeitä.

Niin kuin elämä yleensäkin. 

työnnän kupin kauemmas, lasken kädet syliini
tällä kertaa kaikki menisi toisin, tämä on toinen talo ja toinen elämä, on pakko olla, minä olen aikuinen ja Eero ja minä olemme yhdessä,
tämä on toinen talo ja kaikki on hyvin.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja on "suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttyä".
  • Leena Lumi, jonka mielestä "Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään".
  • Leena-Maija, jonka on kerrankin helppo olla samaa mieltä kustantajan markkinointitekstien kanssa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula


Otava, 2021. 314 sivua. 

Maa joka ei koskaan sula on aivan mielettömän upea kirja. Inkeri Markkulan esikoinen Kaksi ihmistä minuutissa teki ison vaikutuksen, mutta tämä oli vielä parempi, ehjempi ja vaikuttavampi.

Tarina kertoo Unnista, jäätikkötutkijasta, joka selvittää Baffinin saarella, miten nopeasti Pennyjäätikkö sulaa. Hän kuuntelee jään sisältä kuuluvaa veden solinaa ja pudottaa aukkoihin kumiankkoja, joiden reittiä mereen hän seuraa. Unni myös etsii Jonia, mystistä miestä, jonka hän on tavannut jäätiköllä vuotta aikaisemmin - ja rakastunut.

Toisessa aikatasossa hypätään 70-luvulle, jossa nuori nainen synnyttää lapsen - kun samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta.

Lopulta jää, eläimet ja ihminen jakavat saman kohtalon. Näkyvintä se on täällä, missä jään liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Katoava merijää piilottaa hylkeet jääkarhuilta ja metsästäjiltä, halkeava jäätikkö nostaa meren kyliin ja kalliopesiin, aikainen kevät harhauttaa linnut, valaat ja ihmiset. Sulan routamaan syliin uppoavat saappaat, tassut ja koparat, ja maan sisuksista nousee nuoria järviä, joiden kirkkaaseen pintaan aurinko kovertaa kuvansa. Ja me istumme tässä, mökissä maailman reunalla missä kompassitkaan eivät toimi, ja tunnemme historian huojuvan. 

Pintapuolisesti teos kertoo jäätiköistä ja niiden sulamisesta, siitä miten ilmastonmuutos vaikuttaa jäätiköihin ja sitä kautta niin moneen muuhunkin asiaan. Aihe on ajankohtainen, ja aina kiinnostava, varsinkin kun siitä kerrotaan näin kuin Markkula kertoo.

Syvemmällä on kuiten myös muita painavia teemoja.

Unnin ja Jonin kautta käsitellään niin kanadan alkuperäiskansojen pakkoadoptioita kuin myös saamelaisten asemaa ja kohtelua. Asioita, joita en teokselta odottanut, mutta jotka todella pysäyttivät. Henkilöidensä kautta Markkula pyörittelee näitä karmeita tapahtumia taitavasti, ja tuo ne lähelle. Maa joka ei koskaan sula on erittäin hieno teos jo pelkästään tarinaltaan.

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, missä minut  nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän. 

Tarinan lisäksi huikeaa on ilmaisu. Kirjassa on upea tunnelma! Jos Markkula kuvasi esikoisessaan taitavasti sademetsää ja suorastaan hukutti lukijan metsän ääniin, kasvien tuoksuun ja kosteaan kuumuuteen, heittää hän nyt lukijan jäälle, pakkasen purtavaksi. Pystyn tuntemaan kylmyyden, kuulemaan jään äänet ja valaan laulun. Kaikki ne eläimet, linnut, kasvit... Markkula todellakin osaa loihtia miljööstä elävän. 

Mietin, onko inuiittikielissä valaan huudolle omaa sanaa. Kuuluisi olla, sillä valaan huuto on aivan omanlaisensa, niin surullinen ja vahva että se vie kaikilta muilta ääniltä niiden voiman. Se on hyytyneen veren värinen, eikä se tule vain valtaisan merinisäkkään sisältä vaan maailman ytimestä, kaikkien huutojen alkukodista. 

Kirjallinen ilmaisu on kaunista, nautin sanoista ja tekstistä samalla kun järkytyn asioista. Mikä taito yhdistää niin paljon kaunista ja niin paljon rumaa, todellisuuden järkyttäviä asioita ja kirjallista lahjakkuutta.

Luulen, että Markkula on jatkossa yksi suosikkikirjailijoistani. 

Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsuuntuu, eikä mikään koskaan toistu samanlaisena kahta kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. 

Jane Harper: Kuiva kausi


Tammi, 2019. 381 sivua.
Alkuteos The Dry, 2016. Suomentanut Mari Hallivuori.

Jane Harperin dekkarisarjaa on kehuttu kovasti, ja itseänikin se kiinnosti, etenkin Australiaan sijoittumisen vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa taas uutta dekkarisarjaa, sillä tykkään siitä, että minulla on yhtä aikaa kesken vain muutamia sarjoja. 

Kesälomalla päätin tähän kuitenkin tarttua.

Sarja kertoo Aaron Falkista, talousrikoksia ratkovasta keskusrikospoliisin työntekijästä, joka lähtee kotiseudulleen australialaiseen pikkukaupunkiin. Hän ei mene sinne työasioissa, vaan vanhan lapsuudenystävänsä hautajaisiin.

Falk ei ole käynyt paikkakunnalla vuosikausiin, ja pian selviääkin, että hän ei ole lähtenyt sieltä omasta halustaan. Nyt Falk joutuu tahtomattaan selvittämään ikävää tapausta, jossa hänen ystävänsä epäillään murhanneen perheensä ja sitten itsensä. 

Kuiva kausi käynnistyy hitaasti, enkä ole oikein varma, pidänkö siitä. Se vaikuttaa todella tavalliselta poliisidekkarilta.

Sellainen se ehkä onkin, mutta muuttuu onneksi alun jälkeen hyvin kiinnostavaksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapauskin ihan mielenkiintoinen, mutta erityisen mielenkiintoinen on Australian kuumuus ja kuivuudesta kärsivän pikkukaupungin miljöö. 

Jane Harper kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi Falkin teini-iän tunnelmissa. Kuuntelin kirjaa ajoittain äänikirjana, ja sitä oli paikoitellen vaikea seurata, sillä aikatasovaihteluita ei eroteltu äänikirjaversiossa mitenkään. Fyysisessä kirjassa ne oli painettu erilaisella fontilla. 

Tarina itsessään toimii, joskaan ei tarjoa kovin paljon jännitystä. Lähinnä siinä seurataan poliisin työtä rikoksen ratkomisessa ja menneisyyden osuuksissa kuvaillaan teini-ikäisten suhteita. Pikkukaupungin ihmissuhteet ja salailu, kyräily ja kateus saavat koko kirjasta aika ison roolin, eikä se ole välttämättä huono asia. 

Olisin kuitenkin kaivannut tekstiin jonkinlaista temponvaihtelua: nyt tunnelma ja tahti pysyvät kovin samanlaisina läpi kirjan. 

Luen ehkä joskus sarjan seuraavia osia, mutta mitään järjetöntä halua minulle ei tullut niihin tarttua. Voisin kuvitella, että sarja sopisi kuitenkin hyvin kevyiden ja väkivallattomien dekkarien ystäville. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
  • Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

 


Gummerus, 2021. 192 sivua.

Odotin kovasti tätä Antti Röngän uusinta teosta, sillä
Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen olivat molemmat mielestäni loistavia. Tuttuun tyyliini olin kuitenkin ihan ohittanut sen, mistä kirja kertoisi. Koska en tapaa lukea takakansitekstejä, kirjan aihepiiri tuli vähän yllätyksenä. 

Nocturno 21:07 kertoo nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja siihen - ja myös muuhun - liittyvästä häpeästä. Aihepiiri on tärkeä, enkä muista lukeneeni aiheesta kirjoitettua kaunokirjallisuutta aiemmin. On hienoa, että aiheesta kirjoitetaan, vaikkei se nyt tällä kertaa ole minulle kaikkein läheisin.

Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin. 

Antti Rönkä on mielettömän taitava kirjoittaja, se oli selvää jo aiemmin, mutta vahvistuu nyt entisestään. Hän osaa sanoittaa tunteita aivan käsittämättömän taitavalla tavalla. Kaiken sen hämmästyksen, pelon ja häpeän ajatukset pystyy lukija todella myös itse aistimaan. Mukana on itseironiaa ja ripaus huumoria, mikä keventää ajoittain isonakin vellovaa pelkoa ja ahdistusta. 

Rönkä on rakentanut romaaninsa kiinnostavalla tavalla. Hän kertoo nykyhetkestä kellonaika kerrallaan: luvut on nimetty kellonaikojen mukaan. Menneisyyden luvut puolestaan on nimetty ikävuosien mukaan, aina sen vuoden, minkä ikäinen kertoja silläkin hetkellä on. Samojen asioiden parissa painitaan vuosi toisensa jälkeen, aina hieman uusin, mutta silti kovin samanlaisin ajatuksin. 

Vaikka romaanin menneisyys-osuudet on kirjoitettu päähenkilö-Antista kolmannessa persoonassa, ja nykyhetken Antti puolestaan kommentoi sitä, miten totuus on aina subjektiivista, on teos selvästi vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirja on rehellinen ja ronski, eikä todellakaan häpeile, vaikka häpeästä kertookin. 

Inhorealistinen romaani on, ja Rönkä korostaa sitä kerronnallaan. 

Puhelun jälkeen avaan silmät, hengitän syvään ja pitelen puhelinta hikisessä nyrkissäni. Hyi helvetti. Hyi helvetti mä olen hirveä ihminen. 

On hienoa, että meillä on Suomessa näin lahjakkaita nuoria kirjailijoita, ja mielenkiinnolla odotan, mitä Rönkä vuosien varrella vielä kirjoittakaan. Nyt hän ammentaa nuoruudestaan - mitäköhän saamme lukea myöhemmin. 

Nocturnon parina kuuntelumusiikkina muuten toimivat mainiosti Chopinin Nocturnet, kaunein musiikki, mitä maailmassa on tehty - ainakin, jos Antilta kysytään. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Tuijata, joka luki kirjan sen kerronnan vuoksi. 
  • Marjatta, jonka mielestä kirja on tarpeellinen. 

Maisku Myllymäki: Holly


WSOY, 2021. 255 sivua. 

Holly on upea! Jos itse kirjoittaisin joskus kirjan, haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen.

Maisku Myllymäen esikoisteos kertoo Evasta, joka lähtee etsimään harvinaista vihermehiläissyöjää, lintua, jonka tunnettu teatteritähti Holly Ö on kertonut nähneensä. Holly asuu saarella keskellä merta, ja sinne Eva lähtee, nukkumaan patjalle Hollyn siivottoman mökin lattialle, huoneeseen, jonka kattoon on tarttunut kärpäsenraato.

Eva on saanut päätoimittaja-äidiltään tehtävän: kirjoittaa juttu Hollysta, tuosta kuuluisuudesta, jolla ei ole tapana antaa haastatteluja. Siinä sivussa saisi toki kertoa vähän siitä lintuharvinaisuudestakin.

Vaikka tarina itsessäänkin on kiintoisa, ei se ole minulle tämän kirjan paras anti. Hollyn tunnelma on huikea. En oikein edes tiedä, mistä tuo tunnelma syntyy, mutta siinä on valtavasti imua, intensiivisyyttä ja jotain, mikä kiehtoo. Ehkä se syntyy henkilöistä, noista kahdesta kummallisesta naisesta, jotka ovat kaksin syrjäisellä saarella. Erityisesti Holly on melkoinen persoona, kaftaaneihin kietoutuva räväkkä nainen - vastakohta kuoreensa vetäytyvälle Evalle.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella. Mutta nyt hänessä siis herää tämä uusi jännittävä tunne, hän tunnustelee sitä, pyörittelee sitä kielellään, yrittää nimetä sen. Olisiko se riemua? Vimmaa? Laukkaa? Kiihkoa? Himoa? Halua? Kaikki sanoja, jotka ovat Evan tähänastiselle elämälle vieraita. 

Myös miljöö on hieno ja mielenkiintoinen, ja sekin varmasti luo kirjan vahvaa tunnelmaa. Kallioinen saari, meri, karussa maastossa kukkivat keltamatarat. Myllymäki loihtii tuon maiseman eteen elävästi ja todentuntuisesti.

Ja linnut, niitä on koko kirja täynnä, niin monella tavalla, että mietin jo hetkittäin, onko niitä liikaa. Mutta ei ole, siihen lopputulokseen tulen. Linnut ovat kantava teema, ihan lintuina itsessään, kuten siinä, miten Eva etsii vihermehiläissyöjää, mutta lintujen kautta kuvataan myös muun muassa Hollya, haikaramaista naista, jonka kaftaanissakin on tukaani.

Vaaleahiuksinen nainen asettaa kämmenensä lattiaa vasten, ponnistaa jaloillaan kevyesti - niin kevyesti, että lihastyötä on vaikea edes havaita - ja kuin hidastetussa filmissä hänen haikaranvartalonsa kohoaa ylös, oikea jalka johtaa kulkua, se hipaisee seinää ensimmäisenä, vasen saapuu heti perässä, mutta kosketus on todellakin vain hipaisu, nainen ei oikeasti tarvitse tukea, hän on vahva ja vakaa, pelkkää luuta ja lihasta, hän pysyy tässä asennossa vaivatta, seinä on vain rekvisiittaa - jotain, minkä lähellä hän on tottunut ottamaan tämän asennon. 

Myllymäki kirjoittaa vaivattomasti, mutta varsinkin henkilöistään hyvin tarkkanäköisesti. Hän ei liikaa kikkaile kielellä, mutta tekee vaikutuksen oivaltavilla kielikuvillaan ja kokonaisuudella, joka on ehjä.

Myllymäki viittaa tekstissään monin paikoin Iris Murdochin klassikkoromaaniin Meri, meri ja muun muassa myös Marja-Leena Vartion romaaniin Hänen olivat linnut. En ole lukenut kumpaakaan, joten en varmastikaan tavoita kaikkia niitä yhtymäkohtia, jotka tekisivät teoksesta erityisen hienon.

Siitä huolimatta Holly on loistava esikoisromaani, josta nautin heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Halusin lukea kaiken nopeasti, mutta samaan aikaan en olisi halunnut kirjan loppuvan. Helsingin Sanomat ennusti, että tähän kirjaan tulee kirjastoissa pitkät varausjonot, ja sitä todella toivon. 

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä "Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin".
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka kirjoittaa, että "Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan".
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä "Holly on vangitseva esikoisromaani, jonka siipien toivoisi kantavan myös Suomen ulkopuolelle".

Lucinda Riley: Kadonnut sisar


Bazar, 2021. 891 sivua.
Alkuteos The Missing Sister, 2021. Suomentanut Hilkka ja Tuukka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on supersuosittu, ja innolla olen minäkin sitä lukenut. Aluksi ihastuin kirjoihin: siihen, miten ne yhdistelivät historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon ja kuljettivat tarinoita hienosti kahdessa aikatasossa. Ja olihan seitsemän sisaren ja mystisen Papa Saltin tarinakin koukuttava.

Jossain kohtaa iski pieni turtumus. Jokainen kirja toisti samaa kaavaa. Kukin sisarista lähti etsimään menneisyyttään, ja tarina vei nykyhetken lisäksi kauas historiaan. Löytyi sukulaisia, löytyi rakkautta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin kirja toisensa jälkeen ihan mainiosti, olihan teema aina vähän eri ja maat vaihtelivat.

Odotin kuitenkin aika innolla, että sarja vihdoin päättyisi. Halusin tietysti tietää, miten kaikki loppuisi: kuka olisi kadonnut sisar ja kuka Papa Salt. Samalla halusin sarjan loppuvan, koska vaikka viihdyin, tuntui siltä, että kirjat olivat antaneet jo sen, mitä annettavaa niillä oli. Siksi vähän petyin, kun ennen Kadonneen sisaren lukemista kuulin, ettei sarja päätykään tähän. Sen jälkeen saimme vielä ikäviä uutisia, kun Lucinda Rileyn kerrottiin menehtyneen. Tarinalle tulee kuitenkin päätös, Rileyn pojan kirjoittamana. 

Kadonnut sisar kertoo seitsemännestä sisaresta, jota Papa Salt ei ole koskaan sisarussarjaa täydentämään saanut. Sisarukset ovat saaneet kadonneen siskon olinpaikasta ja henkilöllisyydestä vihjeen, ja lähtevät asiaa selvittämään. Ärsyynnyn heti hurjan epärealistisesta juonesta ja siitä, miten tytöt ahdistelevat tuikituntemattomia ihmisiä, suorastaan vainoavat heitä ja seuraavat maasta ja paikasta toiseen.

Tuttuun tapaan kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa ja tällä kertaa juuria lähdetään etsimään Irlannista. Nuo tapahtumat ovat kiinnostavia, ja vaikka alku kirjassa tuntuu hitaalta, käynnistyy tarina vähitellen ja vetäisee mukaansa.

Viihdyn tämänkin parissa, lopulta. Sivuja kirjassa on kuitenkin auttamatta liikaa. Tarina ei kanna 900 sivua, vaikka yrittääkin kovasti rönsyillä joka suuntaan. Rönsyjä olisi voinut helposti karsia, ja se olisi tehnyt kirjasta paremman.  


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

WSOY, 2021. 294 sivua.

Satu Rämön
Talo maailman reunalla oli yksi kesällä minua eniten ilahduttaneista kirjoista. En ole lukenut Rämön blogia, en ole seurannut häntä Instagramissa enkä ole lukenut hänen aiempia teoksiaan, joten hänen elämänsä Islannissa ja kaikki kirjassa kerrotut asiat tulivat minulle täysin uusina. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia (monet Rämöä aktiivisesti seuranneet ovat myös tätä kirjaa rakastaneet), mutta ainakin lähdin innoissani ja iloisesti matkalle Islannin maaseudulle, pieneen kylään Länsivuonon pohjukkaan. 

Talo maailman reunalla
kertoo vuodesta tuossa pienessä kylässä - kylässä, jonka nimeä en enää muista enkä varsinkaan osaisi lausua. Kylässä, joka on niin eristyksissä, ettei sinne välttämättä pääse, jos lunta sataa liikaa. Rämö perheineen muuttaa sinne vähän hetken mielijohteesta, mutta eräs kyläläinen sanoo heille heti, että tänne he tulevat jäämään. 

Rämö kirjoittaa lämminhenkistä ja hersyvää tekstiä, sellaista arkista ja tuttavallista, kuin kertoisia asioita ystävälleen. Hän kertoo arjestaan, perheestään, ystävistään, ja tapahtumista tuossa pienessä kylässä. Rämö kirjoittaa naapureista, ja siitä yhteisöllisyydestä, jonka keskellä kylässä eletään. 

Arkisten tarinoiden lomaan Rämö ujuttaa tietoa Islannista, sen historiasta ja elämästä. Sen lisäksi että viihdyn, myös opin paljon. 

Talo maailman reunalla on ihana. Rämön teksti saa minussa aikaan valtavan halun muuttaa Islannin maaseudulle. Toisaalta samaan aikaan mietin, voiko kaikki millään olla näin ihanaa ja onnellista ja valoisaa kuin Rämö kirjassaan kuvaa. Toki hän sivuaa tekstissään muun muassa luonnonkatastrofeja ja luonnonvoimien aiheuttamia vaikeuksia, kuten sitä, että tiet ovat suljettuina ja lennot eivät kulje, tavaroita ei saada toimitettua ja niin edelleen. Tai että aina sataa ja on kylmä.

Ja kyllähän jokainen tietää, ettei kaikki aina ole ihanaa. Toisaalta ehkä juuri se onni ja ihanuus tekee tästä kirjasta niin hyvän ja hienon, juuri tähän hetkeen sopivan. Tässä ajassa ja tässä maailmassa on aika hienoa lukea välillä kirjaa, joka löytää elämästä ja arjesta ne pienet, positiiviset hetket.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, joka ei oikein löytänyt kirjasta imua, joka olisi vienyt mukanaan. 
  • Kasoittain kirjoja -blogin Nina, jonka mielestä parasta on tavallisen arjen kuvaaminen.
  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka pitää Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa.

Lyhyesti: 3 x sarjakuva

Instagramin puolella julkaisin alkuvuodesta arviot kolmesta mielenkiintoisesta sarjakuvasta. Jaan ne nyt myös täällä.


Paco Roca: Ryppyjä / WSOY, 2010

Mikä havainnollinen, surullinen ja koskettava sarjakuva Alzheimerista, vanhuudesta ja vanhainkodin asukkaista. Rocan tarinan päähenkilö on Emilio, entinen pankinjohtaja, joka joutuu asumaan vanhainkotiin. Alzheimerin tauti on vasta aluillaan, eikä suuria ongelmia ole, mutta niitä alkaa tulla.

Roca kuvaa taitavasti sitä, miten elämä muuttuu, niin Emilion kohdalla kuin muidenkin vanhainkodissa asuvien, kunkin omalla tavallaan.

Rocan piirrostyyli on melko pelkistetty, mutta kuvat ovat juuri sopivan yksityiskohtaisia ja eläviä. Mikä parasta, tässä kirjassa kuvat oikeasti kertovat ja vievät tarinaa eteenpäin - teksti on ainoastaan dialogia.

★★★★★
 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet / WSOY, 2011

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani käsittelee tärkeää ja mielenkiintoista aihetta: sitä, miten marokkolaiset lähtevät etsimään parempaa elämää Euroopasta.

Teos on piirretty todella hienolla ja omaperäisellä tyylillä, monet kuvista ovat hyvin vaikuttavia. Sekä kuvat että tarina on synkkää, ja kuvien osalta näin vahva synkkyys ei minuun oikein vetoa. Se toki tukee tarinaa, mutta menee omaan makuuni jo liiallisuuksiin. 

Vaikka tarina on tärkeä, jokin tässä ei minua ihan tavoita. Kirjassa on paljon hyvää, mutta hieman etäiseksi se jää. 

★★★



Guy Delisle: Pjongjang / WSOY, 2009

Sarjakuvaromaani Pjongjang kertoo siitä, kun sen tekijä Guy Delisle menee työkomennukselle Pohjois-Koreaan. Kirja on todella kiinnostava katsaus Pohjois-Koreaan ja erityisesti siihen, miten siellä ulkomaalaisia kohdellaan ja millainen kuva maasta heille halutaan antaa.

Delislen piirrostyyli on hyvin pelkistettyä, mutta tykkään siitä. Näin sarjakuvanoviisina hämmästelin paikoin suurta tekstin määrää: jopa kokonaisia ruutuja oli täynnä tekstiä. Se toki oli hyvin asiapitoista ja mielenkiintoista ja ehkä tämän aiheen tarinaa olisi ollut hankala viedä eteenpäin ilman sitä.

Kiintoisa tuttavuus, täytyy ehdottomasti tutustua myös Delislen muihin sarjakuvaromaaneihin!

★★★★

Clare Mackintosh: Panttivanki

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia


Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia
kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas


Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä.
 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Cecilia Samartin: Kolibri


Bazar, 2020. 320 sivua.
Alkuteos Colibrí, 2020. Suomentanut Susanna Paarma. 

Olen lukenut kuubalaislähtöiseltä Cecilia Samartinilta yhden kirjan ennen tätä. Nora & Alicia kertoi ystävyksistä, joista toinen muutti Yhdysvaltoihin ja toinen jäi Kuubaan. Pidin teoksesta kovasti: nautin erityisesti kuubalaisen elämänmenon kuvauksesta ja siitä, että sain jälleen matkustaa kirjan kautta uuteen maahan. En ollut lukenut mitään kuubalaista aiemmin.

Odotin jotain samanlaista myös tältä Samartinin tuoreimmalta teokselta. Tapanani ei ole lukea kirjojen takakansia, koska ne usein kertovat omaan makuuni liikaa tarinasta, joten en tiennyt, ettei Kolibri liittyisi Kuubaan mitenkään. Yllätyin ja petyin, enkä varmaan olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, jos olisin tiennyt, ettei minkäänlaista Kuuba-yhteyttä ole. 

Kolibri sijoittuu siis Yhdysvaltoihin ja kertoo Bethistä, joka hyppää alas sillalta. Rannikkovartijana työskentelevä Pete pelastaa Bethin merestä - ja kuin ihmeen kaupalla Beth selviää hengissä. Pete tuntee kummallista vetoa Bethiin, samaan aikaan kun Beth yrittää saada elämänsä palasia yhteen.

Samartinin tarina on ihan okei. Juoni on kiinnostava ja henkilöt mukiinmeneviä, mutta eivät kuitenkaan erityisen samaistuttavia. Samartinin tarinankerronta on sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta en kuitenkaan kokenut tarinaa lukiessa kovin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. 
Kolibri oli ihan kiva: tavallinen, vähän vakavampi viihderoaani, joka kyllä sopi helteisiin kesäpäiviin. Aiemmin lukemani Nora & Alicia on mielestäni selvästi parempi, ja varmaankin juuri sen Kuuba-ulottuvuuden vuoksi. 

Kolibri oli niin tavallinen, ettei se erotu valtavasta viihdekirjallisuuden massasta oikein mitenkään, vaikkei siinä suoranaisesti mitään huonoa olekaan. 

Paitsi se loppu! Miten puun takaa kirjan loppuratkaisu tulikaan ja oli kaiken lisäksi ihan kummallinen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka piti kirjasta selvästi enemmän. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka puolestaan pettyi siihen, että Samartin oli palannut perinteisen viihdekirjallisuuden suuntaan. 
  • Kirjat kertovat -blogissa oltiin myös sitä mieltä, että jotain jäi puuttumaan.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos
The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Max Seeck: Pahan verkko


Tammi, 2020. 448 sivua.

Pidin todella paljon Max Seeckin Uskollisesta lukijasta - se liimasi minut sohvalle ja pakotti kääntämään sivua toisensa perään kunnes kirja oli luettu. Odotukset olivat siis kovat sarjan toisellekin osalle. 

Pahan verkko alkaa siitä, kun kaksi somevaikuttajaa katoaa marraskuisena yönä suosikkiräppärin levynjulkkareiden jälkeen. Molempien Instagram-sivulle on julkaistu kuva majakasta ja sen oheen kummallinen runo.

Uskollisesta lukijasta tuttu rikosylikonstaapeli Jessica Niemi saa tapauksen tutkittavakseen, ja se onkin taas melkoisen monisyinen. Ihmiskauppaa, japanilaisia, mangaa, sammakon myrkyllä tehtäviä kambo-hoitoja... Ei ihan ennalta-arvattavin juoni ja paljon kiinnostavia elementtejä. Pidin jo pelkästään alkuasetelmasta - se on hyvin ajassa kiinni.

Pahan verkko koukuttaa, sillä Max Seeck taitaa lyhyet luvut ja tiputtelee koukkuja niiden loppuun. Aivan vahvasti tarina ei kuitenkaan vedä kuin Uskollinen lukija. Juoni kyllä toimii, mutta ihan edeltäjänsä tasolle se ei yllä.

Ehkä syynä tähän on se, että päähenkilö Jessica Niemen henkilökohtainen elämä tuntuu saavan kirjasta aika ison siivun. Tarinassa käsitellään paljon myös työpaikan henkilösuhteita, kun Niemi kollegoineen on saanut uuden pomon. Tämä kaikki on toki tärkeää erityisesti koko sarjan kannalta, ja syventää mielenkiintoisia ja toisistaan eroavia hahmoja hyvin, mutta vie ehkä tarinan vetävyttä.

Tästä mutinasta huolimatta pidän Pahan verkosta. Se on laadukas skandidekkari, jonka loppuratkaisua en todellakaan arvaa. Vähän mennään jälleen siellä uskottavuuden rajamailla, mutta ei sen niin väliä. Aivan yhtä lennokkaita tapahtumat eivät ehkä kuitenkaan ole kuin aiemmassa kirjassa, ja se on hyvä.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amma, joka kirjoittaa blogissaan teoksen olevan vetävä kokonaisuus.
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka kehuu muun muassa loppukoukkuja.
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirjan rakenne on nerokas.

Emma Cline: Tytöt


Otava, 2016. 304 sivua.
Alkuteos The Girls, 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Emma Clinen Tytöt oli minulle aivan vieras kirja, ennen kuin sen hiljattain Instagramista bongasin. Ilmeisesti kirja oli herättänyt ilmestyessään paljon keskustelua, mutta minun silmiini ja korviini se ei ollut kantautunut. Kirjasta kiinnostuttuani huomasin, että todella monet sitä suosittelivat, joten odotin lukemista mielenkiinnolla.

Lukeminen käynnistyi hieman tahmeasti, mutta nopeasti tarina imaisi mukaansa. Lopulta luin kirjan hetkessä. 

Tytöt kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on tylsistynyt ja yksinäinen. On kesä vuonna 1969 ja paikkana kuuma Kalifornia. Evien vanhemmat ovat juuri eronneet, hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungissa.

Evie näkee puistossa hippityttöjä ja päätyy heidän mukanaan kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunissa vetelehtien. Aluksi kaikki näyttää idylliseltä, mutta pian totuus alkaa paljastua. 

Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi. 

Tarinan taustalla on toritarina Charles Mansonin johtamasta kultista. En tiennyt sitä, ennen kirjan lukemista, koska en tykkää lukea kirjojen kuvaustekestejä etukäteen. Moni kirjan lukenut on sanonut, ettei pystynyt päästämään irti Mansonista, jolloin lukukokemus ei ollut niin vahva. Minä pystyin, koska ennakko-olettamuksia ei ollut, eikä Mansonin kultti edes ole minulle kovin tuttu.

Lopulta Mansonin innoittama Russell ja kultti jäävät kirjassa melko pieneen rooliin, joten jos kirjalta odottaa erityisesti sitä, voi joutua pettymään. Toki se on asia, joka tekee kirjasta myös vetävän ja mielenkiintoisen, mutta minulle kirjan ansiot löytyivät ihan toisaalta.

Clinen esikoisteos on tietysti mielenkiintoinen kasvutarina, mutta minulle kirjassa parasta on tyttöyden, ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Cline kirjoittaa todella todentuntuisesti ja aidon oloisesti teini-ikäisen tytön halusta kuulua joukkoon. Sellaisesta niin kovasta halusta, että on valmis tekemään mitä tahansa ja sivuuttamaan kaikki ne asiat, joita ei oikeasti voisi hyväksyä.

Kirjan toisessa aikatasossa seurataan keski-ikäistä Evietä muistelemassa teiniaikojaan. Nämä osuudet jäävät ehkä hiukan irrallisiksi, ja osa onkin kritisoinut niitä turhiksi jälkiviisasteluiksi. Ymmärrän pointin, mutta minua aikuisnäkökulma ei varsinaisesti haittaa. 

Yksi kirjan parhaista puolista on sen tunnelma, joka on hyvin vahva. Cline luo hienosti kesän fiiliksen, sellaisen vähän pysähtyneen ja painostavan. Kirjan kieli on helppoa ja vaivatonta, mutta ajoittain todella pysäyttävää. Se vahvistaa kirjan tunnelmaa ja sopii täydellisesti päähenkilölle.

Tytöt on kirja, joka jää mieleen. Se ei ollut ehkä lukuhetkellä niin huikea kuin jokin muu, mutta kirjan lukemisen jälkeen sen muistaa pitkään. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Annelin kirjoissa -blogin Anneli, jonka mielestä Tytöt on kypsä ja vavahduttava esikoiskirja.
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Tytöt varmistelee selustaansa aikuisella, jälkiviisaalla näkökulmalla.
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä Tytöt on "pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani."

Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään


WSOY, 2020. 437 sivua.
Alkuteos Allt eller inget, 2017. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Luin joskus aika paljonkin romanttista viihdekirjallisuutta, mutta enää sitä menee satunnaisesti. Jojo Moyes on yksi suosikeistani, joskin luokittelen hänen kirjansa siihen vähän vakavampaan ja syvällisempään viihdekirjallisuuden kategoriaan. Höttöisistä hömppäromaaneista minulle on uponnut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja, mutta siinäkin nautin erityisesti historiallisesta ulottuvuudesta ja todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistelystä fiktioon.

Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mielettömän virkistävää lukea rehellistä chick littiä - ja vieläpä erittäin laadukasta sellaista!

Simona Ahrnstedt oli minulle ihan vieras kirjailija, mutta Instagramin yllyttämänä päätin kokeilla. Täytyy sanoa, että jo kansi näytti niin houkuttelevan väriseltä, että en malttanut pitää kirjasta näppejäni erossa. 

Kaikki tai ei mitään kertoo Lexiasta, joka on töissä mainostoimistossa keskellä kauniita, laihoja naisia ja komeita miehiä. Baarissa hän törmää Adamiin, suutelee tätä, oksentaa miehen kengille, ja seuraavana maanantaina huomaa Adamin olevan hänen uusi pomonsa. Lexian ja Adamin välillä kipinöi, mutta mitä tehdä, kun toinen on pomo ja toinen alainen?

Ah, miten kliseistä, mutta niin saakin olla. Ahrnstedt kirjoittaa vetävästi ja kuljettaa tarinaansa taitavasti. Hän on rakentanut kirjansa niin, että tapahtumia katsotaan Lexien ja Adamin näkökulmista vuorotellen. Ahrnstedt on luonut kiinnostavat henkilöhahmot, varsinkin naishahmot, ja ehkä taustalla näkyy myös hänen koulutuksensa psykologina.

Aivan kepoisen höttöistä siirappihömppää Kaikki tai ei mitään ei ole. Kurvikkaalla Lexialla on painavaa sanottavaa kehopositiivisuudesta ja muun muassa sen roolista mainosmaailmassa. Ohessa käsitellään myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista ja kiusaamista yleensä, ei ihan kevyimpiä teemoja tällaiseen kirjaan, mutta toimii viihteellisten juonikuvioiden ja seksuaalisen jännitteen rinnalla. 

Ajoittain ärsyynnyn toistuvista, lähinnä  ulkonäköön liittyvistä kuvauksista: aika monta kertaa pyöritellään platinanvaaleita kiharoita ja kiinnitetään huomiota Lexian pehmeisiin ja pyöreisiin muotoihin. Tämä ärsytys on kuitenkin pientä, ja kaiken kaikkiaan viihdyn, erittäin hyvin. Pitkästä aikaa valitsen aamukahviseuraksi kirjan tv-sarjan sijaan - se kertoo jo jotain. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
  • Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

Johnny Kniga, 2013. 304 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Kaupungissa, jossa useimmat elävät elämäänsä eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, edes tietämättä mitä on tekeillä, nuoret miehet sairastuvat, laihtuvat, kuihtuvat pois ja kuolevat. 

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Tapahtuu sellaista, että leikkauksia suoritetaan Söder-sairaalan autotallissa, jotta aids-tartunnan kantajia ei viedä tavallisiin leikkaussaleihin. Ja jos siellä leikataan, se on tehtävä päivän viimeisenä toimena. Kaikkihan on puhdistettava. Kaikki!

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.

Kaupungin puhtaanapito siistii katua. Oranssinvärinen vilkkuvalo tunkeutuu rytmikkäänä ikkunasta sisään, kieppuu nukkuvan parin yllä. Isojen pyörivien harjojen äänen voi kuulla. 
Mitä oikeastaan pyritäänkään harjaamaan piiloon tuolla tavoin turhaan?
Niitä rottiako, jotka ajettiin pakosalle kuolemaan onnellisessa kaupungissa? Tartuntaa, joka liimautuu tahmaisena mukaan kättelyissä, kädensijoista, puhelimen luureista, laseista, posliiniastioista, kaikista ihmisen erittämistä ruumiinnesteistä, verestä hiestä, spermasta, kyynelistä. Pyörivät harjat sutivat sutimistaan kaupunkia, josta ei koskaan voi tulla oikeasti puhdasta. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

Dean Nicholson: Nalan maailma

 

WSOY, 2021. 272 sivua.
Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 9h 40min, lukija Antti Jaakkola. 

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
  • Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 

Gummerus, 2016. 388 sivua. 

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on kirja, joka on odottanut lukulistallani pitkään. Olen kirjannut teoksen muistiin jonkun suosituksen perusteella, mutta en ole tiennyt siitä juuri mitään. Nyt hiljattain bongasin kirjan Instagramissa uudelleen, ja sitä ylistettiin niin paljon, että päätin ottaa teoksen vihdoin lukuun. 

Kaksi ihmistä minuutissa kertoo Alinasta, jonka puoliso Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Maailmaan jää pariskunnan pieni tytär, joka kuitenkin sijoitetaan Astridin vanhemmille. Surusta selvitäkseen Alina uppoutuu työhönsä malariatutkijana.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina kutsutaan Pohjois-Thaimaan sademetsään tutkimaan siellä leviäviä malarialoisia. Tutkimus on kilpajuoksua aikaa vastaan, sillä loiset muuttuvat koko ajan.

Kirjan miljöö ja malariatutkimus-aihe on hurjan mielenkiintoinen. Kirjailijan biologitausta näkyy, sillä välillä tuntuu kuin lukisi tietokirjaa - niin täynnä kirja on kiinnostavaa tietoa malariasta ja luonnosta, muun muassa reesusmakakeista.

Samaan aikaan Kaksi ihmistä minuutissa on kuitenkin kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Markkulan teksti on huikean kaunista, kevyttä ja soljuvaa, jollain tavalla utuisen haikeaa. Tunnelma on hieno, mutta erityisesti rakastan silti luontokuvausta. Kuumankostean sademetsän voi tuntea, hyönteisten ja lintujen äänet kuulla. 

Malarian lisäksi kirjassa on kyse myös paljon muusta: esimerkiksi rakkaudesta, menettämisestä ja eriarvoisuudesta. Tarina on rakennettu eri aikatasoihin, ja lukijalle annetaan tilaa tehdä omia tulkintojaan.

Kirjan nimikin on hieno, kun se minulle vihdoin avautuu. Malariaan kuolee kaksi ihmistä joka minuutti. 

Upean kannen on suunnitellut Jenni Noponen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä "teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus".
  • Mari A:n kirjablogin Mari, jonka kirja pääsi yllättämään. 
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä kirja "ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein".

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

 

Karisto, 2021. 189 sivua.

Tiina Tuppurainen oli minulle vieras kirjailija, mutta hänen tuoreen teoksensa sijoittuminen toimitusmaailmaan herätti kiinnostukseni. 

Hänen valtansa alla kertoo Jennasta, joka työskentelee naistenlehdessä. Toimituksen esimies on Birgit, voimakastahtoinen nainen, joka johtaa alaisiaan pelolla ja epäasiallisella kritiikillä. Jenna kuitenkin ihailee Birgitiä, sillä pienet huomionosoitukset saavat hänet kokemaan itsensä ainutlaatuiseksi. 

Hänen valtansa alla on kirja pelosta ja alistumisesta ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta. Naistenlehden toimitus jää lopulta varsin pieneen rooliin, kun Jenna vaihtaa työpaikkaa sisältömarkkinoinnin pariin. Se ei kuitenkaan kirjaa huononna - tämäkin miljöö on mielenkiintoinen.

Tuppurainen kuvaa hienosti työpaikan valta-asetelmia ja monelle niin valitettavan tuttua huonoa johtamista. Kirjassa äänen saa myös Birgit itse, mikä avaa syitä käytöksen takana. Toisaalta se herättää ajatuksen siitä, miksi pelolla johtamista ylipäätään pitää selitellä. Ei se ole oikein, vaikka esimiehen omassa elämässä olisivat asiat kuinka pielessä tahansa.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi kirja rönsyilee moneenkin suuntaan. Minua se ei haittaa. Luen mielenkiinnolla myös Jennan ja Birgitin kasvutarinoista, seksuaalivähemmistöjen asemasta ja Jennan jalkapallotaustasta. On totta, että teemoja on mahdutettu näin lyhyeen kirjaan paljon, mutta mielestäni tarina silti toimii. 

Hänen valtansa alla on nopealukuinen teos. Se on vetävästi ja jollain tavalla kevyesti kirjoitettu, eikä kirja kauaa yöpöydällä happane. Vaikka tyyli on kevyehkö, työpaikkakiusaaminen aiheena painava ja tärkeä - eikä sitä kaunokirjallisuudessa turhan usein käsitellä.

Tuppuraisen kirjoitustyyli on melko ytimekäs, ja vierastan sitä aluksi. Jossain kohtaa kuitenkin totun, eikä se haittaa minua enää teoksen loppupuolella. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä teksti oli turhan rönsyilevää ja teemoja paljon. 
  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirjan ahvuus on se, ettei hankalaa aihetta käsitellä mustavalkoisesti.

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Pakumatkalla


Otava, 2021. 191 sivua. 
Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Uutisankkurin työnsä jättäneen ja pakettiauton kanssa Eurooppaa kiertämään lähteneen Aino Huilajan tarina on sellainen, josta kiinnostuin heti, kun hän matkalleen päätti lähteä. Olin vähän kateellinen: miten rohkea teko, olisipa minullakin kanttia tehdä noin. (En tosin tiedä haluaisinko oikeasti, kunhan nyt vain kuulostaa ajatuksena kivalta.)

Luin Huilajan reissusta jonkun lehtijutun, Hesarista varmaan, mutta en seurannut hänen matkaansa sen enempää. En lue iltapäivälehtiä, joten minulta oli jäänyt näkemättä ne monet Huilajan somepostausten perusteella tehdyt jutut, joista kirjassakin mainitaan.

Huilajan reissu kuitenkin kiinnosti sen verran, että laitoin kirjan heti varaukseen, kun sen kustantamon katalogista bongasin. Lopulta en jaksanut odottaa kirjaa edes kirjastosta saapuvaksi, vaan päätin kuunnella sen äänikirjana. Huilaja lukee kirjan itse, ja puhumisen ammattilaista on ilo kuunnella myös tässä muodossa. Myös tarina itsessään toimii mainiosti äänikirjana. Ainoa miinus on kuvien puute - niitä on perinteisessä kirjassa jonkin verran, melko upeitakin joukossa. 

Pakumatkalla alkaa sillä, miten Huilaja kertoo työstään Maikkarin uutisankkurina, siitä miten hän ei enää koe pitävänsä työstään riittävästi. Sitten lähdetään matkaan. Tie vie Espanjan aurinkorannikolle ja Kanariansaarille, ja lopulta matka tyssää valitettavan lyhyeen. Tulee korona, ja se palauttaa Huilajan, hänen miehensä ja koiransa takaisin Suomeen.

Varsinainen matkaosuus jää siis kirjassa lopulta varsin lyhyeksi. Se on harmi, sillä se olisi ollut tarinassa ehdottomasti se kiinnostavin osuus. Toisaalta Huilajaa harmittaa varmasti itseään yhtä lailla, eikä olosuhteille mitään voi. Ymmärrän kuitenkin, että matkakirjaa kaipaavalle Pakumatkalla voi olla pettymys.

Itse löysin kirjasta paljon muitakin mielenkiintoisia puolia. Omassa elämässäni on monenlaisia työhön liittyviä yhtymäkohtia Huilajan entisen elämän kanssa, joten kuuntelin myös kirjan alkuosaa kiinnostuneena. Ainoastaan lopun koronaosuus tökki, sillä lopulta pandemia sai kirjasta hyvin paljon tilaa. Ymmärrän, että korona on tärkeä osa Huilajan matkaa, mutta en olisi ehkä jaksanut lukea siitä tässäkin kirjassa - nykyhetki on riittävän täynnä koronaa.

Kokonaisuutena Pakumatkalla on mielenkiintoinen tarina oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Teksti on kirjoitettu kivan rennolla otteella ja humoristisesti.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä Huilajan tekstissä oli sopivasti kepeyttä ja huumoria.
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä teos on kiinnostava, innostava ja inspiroiva.
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Aino kertoo elävästi näkemästään ja kokemastaan. 

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - likaista lunta

Like, 2021. 328 sivua. 

Mikä hurjan kiinnostava kirja! Aivan liian vähän tulee luettua tällaisia kansantajuisia tietokirjoja, mutta onneksi bongasin tämän jo Liken katalogista ja laitoin varaukseen. En tiennyt lainkaan olevani kiinnostunut Arktiksesta, mutta kirjan kuvaus oli niin houkutteleva, että se herätti mielenkiintoni. Sutinen murtaa kirjassaan valkoisen pohjoisen sitkeän myytin: idyllisenä lumitaivaana markkinoitu Arktis ei olekaan sitä - ei ainakaan monilta osin.

Ville-Juhani Sutisen kirja on yhdistelmä tietokirjaa, matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa. Mies matkaa itse Lapin kautta Huippuvuorille, Grönlantiin ja Siperiaan, joten myös lukija pääsee nojatuolimatkalle kylmyyden keskelle.

Kirja on täynnä ihan valtavan mielenkiintoista faktaa - joskin osin aika karuakin. Idylliset mielikuvat Arktiksesta toden totta heitetään romukoppaan. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että jääkarhu ei olekaan todellisuudessa valkoinen? Tai että pohjoinen on täynnä autioituneita kaupunkeja, romua ja roskaa, niille sijoilleen unohtuneita autonraatoja ja öljytynnyreitä, koska kukaan ei vain ole viitsinyt tehdä asioille mitään. 

Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Sutisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kirjan luvut lyhyitä, joten sitä on helppo lukea palanen silloin ja toinen tällöin. Kirjassa on myös joitakin kuvasivuja, joissa niissäkin on kuvattu arktista sellaisena kuin se on - ei siloitelttuna versiona.

Mielenkiintoisten faktojen lisäksi nautin kirjailijan taitavasta tekstistä, joka ei häviäisi monellekaan kaunokirjalliselle teokselle. Hienoa kuvausta!

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 
Sitten alkaa pimeys. 

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, ja tällaisessa kaikille suunatussa kirjassa onkin varmasti hyvä ratkaisu sijoittaa lähteet kirjan loppuun. Lähteitä on paljon, mutta silti silmään pistävät joukosta ne muutamat maininnat, joissa lähteenä kerrotaan käytetyn Wikipedia-artikkeleita. Se ei oikein sovi tietokirjaan.