Yhdeksän vierasta kokoontuu kymmeneksi päiväksi ylelliseen hyvinvointihotelliin. Paikka on täysin eristyksissä: tekniset vempaimet kerätään pois ja vieraat opettelevat meditoimaan ja olemaan hiljaa. 

Frances tulee retriittiin parantelemaan kipuilevaa selkää, särkynyttä sydäntä ja harvinaisen kivuliasta paperihaavaa. Ylitettävänä on myös hänen kirjailijanuransa pahin kriisi. 
Samaan aikaan hotelliin majoittuu kahdeksan muuta uuden elämän etsijää. Joukkoon mahtuu pieni perhe, jonka surun kaikki aistivat, väsynyt kotiäiti, jonka ajatukset kiertävät kehää ja aviokriisissä kärvistelevä nuoripari. 

Kenelläkään vieraista ei ole aavistusta mitä tuleman pitää. Sen tietää vain arvoituksellinen hotellin johtaja, karismaattinan Maša, joka ei tarjoa asiakkailleen pelkkää kehon puhdistusta ja taiji-liikkeiden harmoniaa, hän haluaa antaa heille jotain paljon enemmän. Jotakin kaiken mullistavaa. Pian paljastuu toimintaohjelma, joka totisesti saa jokaisen vieraan tolaltaan. 

WSOY, 2019. 455 sivua. 
Alkuteos Nine perfect strangers, 2018. Suomentanut Helene Bützow. 

Olen aiemmin lukenut Liane Moriartylta kaksi kirjaa: Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies, joista molemmista pidin. Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi ja helppolukuisesti, mutta silti niin, että tarinassa on sisältöä. Pelkkää pehmoista höttöä Moriartyn kirjat eivät ole.

Odotukset olivat siis melko kovat myös tälle tuoreimmalle kirjalle Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, joka kertoo yhdeksästä hyvinvointiretriittiin menevästä, hyvin erilaisesta ihmisestä. Kukin lähtee retriittiin eri syistä, mutta tavoite on kaikilla sama: muuttua, parantaa elämää.

Asetelma on kiinnostava, mutta täytyy sanoa, että kirja lähtee todellakin sellaiseen suuntaan, jota en osannut odottaa. Eräs juonenkäänne tuli niin puskista, että on kehuttava Moriartyn mielikuvitusta. Tällaista en ole aiemmin lukenut. En halua paljastaa liikaa, mutta sanoisin, että kirja on ehkä omituisempi kuin Moriartyn kirjat yleensä - ihan hyvällä tavalla. Teoksesta löytyy myös trillerimäisiä piirteitä, mikä ei sinänsä ole Moriartylle epätyypillistä, selvitettiinhän Mustat valkeat valheet -kirjassakin kuolemantapausta.

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista etenee jouhevasti ja on nopealukuinen. Kirja koukuttaa, ehkä osin ajoittaisen trillerifiiliksensä ansiosta. Toisaalta sitä vaivaa sama heikkous, joka on vaivannut Moriartyn muitakin teoksia. Henkilöitä on paljon. Niitä on niin paljon, että kirjan alku tuntuu hitaahkolta ja tahmealta, kun jokaista esitellään vuorollaan pidempään. Toisaalta sen jälkeen, kun henkilöt oppii tuntemaan, ei henkilöpaljous haittaa lainkaan.

Kokonaisuutena Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on oikein mainiota kevyempää lukemista, joka sopii hienosti vaikka kesälomalla luettavaksi, kuten minä tein. Se viihdyttää ja hauskuuttaa, ja saa kohottelemaan kulmiaan outoudellaan. Ihan hyvä saavutus.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Kirjassa on kaksoset
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gobi on verraton tarina ultrajuoksija Dion Leonardista, joka 250 kilometrin kilpajuoksussa Gobin autiomaan halki, löytää pienen yksinään kuljeksivan koiran. Koira, joka saa nimekseen Gobi, seuraa häntä halki Tiansban-vuoren ja Gobin autiomaan mustan hiekkamaan. Dion kiintyy nopeasti tähän päättäväiseen ja uskolliseen pieneen koiraan ja huomaa miten hänen oma ajattelunsa muuttuu. Hän antaa Gobin nukkua teltassaan, jakaa vähäisen ruokansa koiran kanssa ja pysähtyy auttamaan sen puron yli, vaikka tietää, että siihen kulunut aika voi viedä häneltä kärkisijan kilpailussa.

Dion päättää viedä uuden ystävänsä mukanaan kotiinsa Britanniaan. Mutta matkan varrella Gobi eksyy yhteen Kiinan kuhisevista kaupungeista. Ihmiset ympäri maailmaa antavat tukensa ja apunsa, jonka turvin Dion lähtee etsimään pientä uskomatonta koiraa, joka on vienyt hänen sydämensä…

Harper Collins, 2018. 270 sivua.
Alkuteos Finding Gobi, 2017. Suomentanut Virpi Kuusela. 

Sitähän sanotaan, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Niin se tuntuu menevän, ja tositarinat tai tositarinoihin perustuvat tarinat ovat monesti niitä hienoimpia ja mielenkiintoisimpia. Jo pelkästään tieto siitä, että tarina on tosi, tekee siitä vaikuttavamman. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy: tositarinoissa on usein sellaista tunnetta ja sävyä, jota fiktiiviseen tarinaan ei välttämättä tule, vaikka kirjailija sitä kuinka yrittäisi.

Näin on myös tämän kirjan kohdalla. Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on koskettava ja rakastettava kirja. Se on täynnä rakkautta ja lämminhenkisyyttä, joka ainakin koiranomistajien on helppo ymmärtää.

Kirjan on kirjoittanut Skotlannissa asuva australialainen Dion Leonard. Hän on ultrajuoksija, joka innostui lajista hieman alle kolmikymppisenä maattuaan ensin kymmenen vuotta sohvalla. Vaikka kirjan tärkeimmässä roolissa onkin 250 kilometrin kilpajuoksu Gobin autiomaassa ja sieltä alkava tarina pienestä Gobi-kulkukoirasta, on myös itse ultrajuoksu kirjassa isossa osassa. Varsinkin teoksen alkuvaiheessa valotetaan kiinnostavasti Leonardin omaa taustaa ja lajin vaatimuksia. Esimeriksi sitä, miten Leonard treenaa kuumiin olosuhteisiin itse rakentamassaan lämpöhuoneessa, jossa hikoillaan talvitamineissa mahdollisimman kaltevalla juoksumatolla useita tunteja.

Minä en rakasta juoksemista. En oikeastaan edes pidä siitä. Kilpajuoksua minä kuitenkin rakastan. Minä rakastan kilpailemista. 

Gobin autiomaassa pieni ruskea kulkukoiranarttu bongaa Leonardin ja hänen keltaiset kenkäsuojuksensa. Koira ilmestyy kuin tyhjästä, eikä sen jälkeen jätä Leonardia. Mies naureskelee vierestä, kun hänen kilpakumppaninsa heltyvät antamaan koiralle murusia tarkasti lasketuista eväistään, ja vannoo, että hänhän ei eväitään koiralle anna. Senhän sitten arvaa, miten siinä käy.

"Kai sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä?" Richard kysyi. 
"Mitä?"
"Sinun pitää antaa sille nimi." 

Gobin ja Leonardin tarina ei suinkaan pääty 250 kilometrin kilpailun maaliviivaan. Tästä tarina nimittäin vasta oikeastaan alkaa. Leonard haluaa viedä koiran kotiinsa Skotlantiin ja arvaa sen olevan hankalaa, mutta se osoittautuukin lähes mahdottomaksi. Mies laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, ja yhtäkkiä Gobi on maailmanlaajuinen julkkis.

Siitä alkaa kirjan toinen kiinnostava osuus. Kirjassa vietetään hyvin paljon aikaa Kiinassa, joten se antaa lukijalle kiinnostavan kurkistuksen kiinalaiseen kulttuuriin varsinkin koiranomistajan näkökulmasta. Koiraa ei saa Kiinassa viedä taksiin tai linja-autoon ja lenkillä on aina kuljetettava mukanaan omistajatodistusta. Mielenkiintoisia ovat myös koiran maastaviennin kiemurat ja monet muut asiat, joita en viitsi juonen paljastumisen takia kertoa.

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Minun mielestäni koiran pelastamiseen tarvitaan miltei puoli maapalloa. Siltä ainakin Gobin kohdalla tuntui. 

Gobin ja Dion Leonardin matka autiomaan halki oli esillä kesällä 2016 myös suomalaisessa mediassa. Siitä kertoi muun muassa Yle Urheilu. Leonard sai kuljetettua Gobin Skotlantiin tammikuussa 2017, ja kirja ilmestyi kesäkuussa.

Facebookista voi edelleen löytää sivun Finding Gobi, joka oli ensin nimellä "Bring Gobi Home", mutta muutettiin sen jälkeen, kun Gobi katosi. Kun jaksaa selata tarpeeksi kauas, löytää vielä kaikki tapahtumien aikaiset päivitykset. Nykyään sivu on kuitenkin kirjan markkinointikanava, ja siitä huomaa, että uskomattomasta tarinasta on osattu ottaa kaikki ilo irti. Kirjan lisäksi tekeillä on elokuva, Gobi on saanut kaverikseen näköispehmoleluja ja Dion Leonard kiertää puhumassa tarinastaan "motivational speaker" -nimikkeellä.

Itse olin täysin tarinan lumoissa siihen asti, kun tutustuin tähän tuotteistamiseen. Se tuntuu jotenkin vievän osan pois siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota kirja on täynnä. Pisteet kuitenkin siitä, että Leonard ilmeisesti tekee paljon myös hyväntekeväisyyshommaa.

Ja tästä pienestä narinasta huolimatta: kirja on erinomainen ja tarina uskomaton, niin kuin kannessa luvataankin. Siitä voi olla montaa mieltä, mitä järkeä Leonardin oli alun alkaenkaan päättää haluta Gobi Skotlantiin, mutta eihän kaikissa elämän käänteissä järkeä olekaan. Lue tämä, jos rakastat eläintarinoita, olet koiraihminen tai muuten vain haluat lukea jotain todellista ja koskettavaa.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John-Paulin rakastava vaimo. Kunnes hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen. 
Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy. 
Kirjeessä John-Paul tunnustaa jotain kauheaa. Niin kauheaa että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet? 

WSOY, 2014. 444 sivua. 
Alkuteos  The Husband's Secret, 2013. Suomentanut Helene Bützow. 


Hyvä aviomies on tarina salaisuuksista. Se on tarina asioista, joita jätetään kertomatta ja asioista, joita ei saada koskaan selville. Hyvä aviomies on myös tarina ihmissuhteista: parisuhteista ja perheistä, ystävyyksistä sekä lapsen ja vanhemman välisistä suhteista. Kaikkiin ihmissuhteisiinkin liittyy kuitenkin salaisuuksia.

Australialaisen Liane Moriartyn teoksen pääosassa on kolme naista. Cecilia on menestynyt Tupperware-myyjä, täydellinen äiti, vanhempainyhdistysaktiivi - oikea supernainen. Häntä ihaillaan ja arvostetaan, ja Cecilia ottaa arvostuksen mielellään vastaan.

Tess puolestaan karttaa sosiaalisia tilanteita, ja joutuu miehensä ja parhaan ystävänsä pettämäksi. Hän muuttaa lapsuudenkotiinsa toiseen kaupunkiin ja nuoruuden kuviot alkavat pyöriä mielessä.

Kaiken keskellä on Rachel, joka menetti teini-ikäisen tyttärensä parikymmentä vuotta sitten. Nyt Rachelin poika aikoo muuttaa New Yorkiin ja viedä mukanaan myös hänen ainoan lapsenlapsensa.

Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, että enempää tiedettävää ei ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen. Oli melkein kiusallista olla todella läheinen puolisonsa kanssa, sillä oliko mahdollista paljastaa suurimmat halunsa ja naurettavimmat pelkonsa ihmiselle, jonka oli juuri nähnyt puhdistavan hammasvälejään? 

Olin kirjan alussa hämmentynyt. Takakannen perusteella luulin, että pääosassa olisi Cecilia, että kirja kertoisi vain hänestä ja hänen perheestään. Kirjassa kuitenkin seurataan vuorotellen sekä Ceciliaa että Tessiä ja Rachelia. Sen vuoksi kesti hetken, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Aluksi piti opetella niin monta henkilöä. Muistelen, että samaa ongelmaa oli myös Liane Moriartyn kirjassa Mustat valkeat valheet, jonka luin alkuvuodesta. Tämä tosin on hyvin pieni ongelma - se vain tekee kirjan alkuosasta hieman raskaan, ainakin minulle.

Muutoin tarina etenee jouhevasti. Liane Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi, helppolukuisesti ja viihdyttävästi, mutta kuitenkin niin, että tekstissä on sisältöä. Tässäkin kirjassa ollaan vakavien teemojen äärellä ja kevyen ulkokuoren alle on piilotettu ajatuksia herättävää asiaa.

Erityiset pisteet annan loppuratkaisusta, joka oli yllättävä. Se oli sopivan karu ollakseen realistinen. Hieno oli myös itse kirjankin loppu, joka aiheutti minulle kylmiä väreitä. Niin hienosti Liane Moriarty onnistui punomaan kirjan sanoman yhteen.

Elämässämme on monia salaisuuksia, jotka eivät koskaan paljastu meille.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: