Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
• Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Lontoon salaisessa kolkassa Henri Lachapelle opettaa lapsenlastaan Sarahia ja tämän hevosta uhmaamaan painovoimaa, aivan niin kuin hän itse teki Ranskassa viisikymmentä vuotta aiemmin. Mutta kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, 14-vuotias Sarah joutuu yhtäkkiä selviytymään maailmassa omin voimin.

Huostaanotettujen lasten tapauksia hoitavan asianajaja Natasha Macaulayn elämä näyttää menneen aivan pieleen: hän joutuu jakamaan asunnon karismaattisen mutta mahdottoman ex-aviomiehensä kanssa, ja töissä hänen koko harkintakykynsä on asetettu kyseenalaiseksi. Kun Natashan ja Sarahin polut risteävät, Natasha näkee mahdollisuuden panna asiat takaisin raiteilleen. Mutta hän ei tiedä, että Sarahilla on iso salaisuus, joka tulee muuttamaan heidän kaikkien elämän peruuttamattomasti.

Gummerus, 2019. 540 sivua.
Alkuteos The Horse Dancer, 2009. Suomentanut Heli Naski. 

Olen jossain määrin Jojo Moyesin fani ja lukenut yhtä lukuunottamatta kaikki hänen suomeksi julkaistuista kirjoistaan. Kerro minulle hyvää on ehdottomasti suosikkini, mutta muuten olen pitänyt erityisesti Moyesin itsenäisistä teoksista. Täällä blogissa niistä on käsitelty Ne jotka ymmärtävät kauneutta, joka oli hyvä, mutta ei parasta Moyesia.

Kuinka painovoimaa uhmataan on Moyesin uunituore suomennos. Alkuteos on tosin jo kymmenen vuoden takaa ja siis vanhempi kuin mikään kirjailijalta aiemmin suomennettu teos. Se näkyy tarinasta, sillä kirja on varsin erilainen kuin Moyesilta aikaisemmin lukemani romaanit. Ne ovat olleet selvästi rakkausromaaneja, vaikka muitakin teemoja kirjoissa on toki käsitelty. Kuinka painovoimaa uhmataan ei kuitenkaan ole rakkausromaani, joskin siitä löytyy myös parisuhdekuvioita.

Pääroolissa on 14-vuotias Sarah, joka elää epämääräisellä alueella Lontoossa isoisänsä Henrin kanssa. Sarah on poikkeuksellinen teini, joka ei välitä vaatteista tai meikeistä. Hänen keskeisintä elämänsisältöään ovat hevonen nimeltä Boo ja ratsastus. Sarah viettää kaiken vapaa-aikansa pienessä tallissa, joka on jäänyt keskelle kaupunkia kohonneiden suurten talojen puristuksiin. Sarah ratsastaa kaduilla autojen keskellä ja suuntaa puistoon harjoittelemaan kouluratsastusta. Henrillä on tausta Ranskan arvostetussa ratsastusakatemiassa Le Cadre Noirissa (joka on oikeasti olemassa) ja hän opettaa taitojaan Sarahille. Kun muut kiitävät poneillaan täyttä laukkaa suolle, harjoittelee Sarah korkeaa kouluratsastusta piaffeineen, levadeineen ja caprioleineen.

Kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, on Sarah pulassa. Hänen tiensä risteää kiireisen ja stereotypisen asianajaja Natashan kanssa, ja siitä seuraa monenlaista.

Hiljaisella mukulakivikadulla keskellä korkeita kerrostaloja, rekkaparkkeja ja pysäköityjä autoja oli seissyt nuori tyttö käsivarsi pystyssä, pidellen pitkää keppiä - ei uhkaavasti, vaan käskevästi. 
Hänen edessään keskellä tietä valtava hevonen oli kohonnut kiiltävien, lihaksikkaiden takajalkojensa varaan ja seissyt siinä täydellisessä tasapainossa. 

Tarina on sympaattinen, muttei kovin realistinen. Se tuo mieleen lapsuuden hevossadut tai sarjakuvat Hevoshullu-lehdestä. Sellaiset, jotka olivat ihania, mutta eivät kovin todellisia. Toisaalta en tiedä pitääkö tällaisen kirjan ollakaan niin kovin realistinen. Se on viihdyttävä ja Jojo Moyesin tapaan nostaa esille myös vakavia teemoja. Tällä kertaa käsitellyiksi tulevat muun muassa lasten huostaanotto, sijaisvanhemmuus sekä turvapaikanhakijat ja maahanmuutto-teemat yleisestikin.

Hevoset ovat kirjassa todella merkittävässä roolissa. Se miellyttää minua hevosihmisenä, sillä hevosmaailmaan sijoittuvia romaaneja on aikuisille tarjolla varsin vähän. Hevosia tuntevana ärsyynnyn kuitenkin välittömästi, jos aihetta käsitellään virheellisesti tai epärealistisesti. Tässä kirjassa sellaista ongelmaa ei ole. Joitain yksittäisiä kummallisia sanavalintoja bongasin, mutta ne sallittakoon - ja saattavat mennä myös suomentajan piikkiin. Jojo Moyes selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kansiliepeessä mainitaankin, että kirjailija on kasvanut hevosten kanssa.

Hevoset olivat, ehkä enemmän kuin mitkään muut olennot, ihmisen luomuksia. Ne saattoivat olla luonnostaan säikkyjä tai pelokkaita tai hankalia, mutta niiden reaktiot maailmaan muovautuivat yksinomaan sen mukaan, miten niitä kohdeltiin. Lapsi antoi vanhemmilleen aina uuden mahdollisuuden, koska toivoi saavansa rakkautta. Koira palasi nöyrästi isäntänsä luo, vaikka tämä olisi piessyt sitä. Vastaavaa kokenut hevonen ei enää ikinä päästäisi isäntäänsä - tai ketään muutakaan - lähelleen. 

Kuinka painovoimaa uhmataan on viihderomaaniksi kohtalaisen pitkä, 540 sivun teos. Se ei tunnu kuitenkaan liialta ja tarina kantaa hyvin loppuun asti. Lopussa tulee tirautettua muutama kyynel, kuten tapanani Moyesin kirjoja lukiessa on.

Kuinka painovoimaa uhmataan on ehjä kokonaisuus. Se ei ole mielestäni ihan Moyesin parhaimmistoa, mutta aika lähellä sitä. Mietin pitkään, onko kirja neljän vai viiden tähden arvoinen. Nelosen puolelle saa kallistumaan tarinan epärealistisuus.

Samantekevää, miten hyvä Sarahin hevonen oli. Kuinka kukaan pystyisi tekemään kaikkein painovoimaa uhmaavimman loikan, nousemaan Lontoon laitakaduilta Le Cadre Noirin loistoon? 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kirja sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Suomen Hevosurheilulehti, 2018. 187 sivua. 

Jokainen raviurheilua seuraava tietää Timo Nurmoksen, tuon pohjoisesta kotoisin olevan miehen, joka vaikuttaa nykyään ravivalmentajana Ruotsissa. Tätä kirjoittaessa Nurmoksen valmennettava Readly Express on juuri sijoittunut kolmanneksi maineikkaassa Prix d'Ameriquessa - kilpailussa, jonka sama hevonen voitti vuotta aikaisemmin.

Nurmos on valittu vuoden valmentajaksi Ruotsissa, hänen valmennettavansa ovat voittaneet lukuisia ikäluokkakilpailuja ja muita suurkilpailuja sekä Suomessa että Ruotsissa. Mies on siis totisesti kirjansa ansainnut.

Joku sanoo, että hyvä hevonen tekee hyvän valmentajan, mutta se on juuri toisin päin. Ainakin minut on valmentajaksi tehnyt huonot hevoset. Siihen on vaadittu todella monta huonoa hevosta. Hyvällä hevosella pääsee tiettyyn tasoon kuka vain. 

Hevosurheilu-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Harri Lind on koonnut Timo Nurmoksen elämän ja ajatukset varsin perinteiseksi elämäkerraksi. Kirjassa Nurmos kertaa elämänkulkuaan pikkupojasta nykyhetkeen asti: miten tie vei Torniosta monille eri talleille ja lopulta Ruotsiin. Matkan varrella käydään läpi tärkeitä hevosia, tärkeitä voittoja, ja muita sattumuksia uran varrelta.

Timo Nurmos - Tähtien tekijä on sen kohteen ansiosta kiinnostava teos. Nurmos on mielenkiintoinen henkilö, ja niin hyvin menestynyt, että hänessä olisi voinut olla aineksia vähän suuremmallekin yleisölle tehdylle kirjalle. Tämä teos on kuitenkin suunnattu vahvasti raviurheilua jo tunteville lukijoille. Kirjassa vilisee runsaasti hevosten ja ihmisten nimiä, ja jos lukija ei ole seurannut lajia tiiviisti, voi nimien paljous tuntua puuduttavalta. Nimiä vain putoilee, eikä niitä välttämättä avata sen enempää. Lajia seuraavalle nimet toki ainakin useimmiten avautuvat.

Timo Nurmos on itse kirjan kertoja. Hänen persoonansa tulee tekstistä hyvin esille, ja kirja maalaa kuvan vaatimattomasta ja työteliäästä miehestä, joka asettaa hevoset aina etusijalle.

Välillä sitä luulottelee, että ymmärtää hevosen ajatusmaailman täysin, mutta sitten tuleekin taas aivan uudenlainen. Silloin ihmettelen vain, että ai, niitä voi olla tällaisiakin. Hevosen ajatusmaailman oppiminen on koko elämänkestävä prosessi. Päästä hevosen pään sisälle, se on se vaikein alue. 

Kirjan kieliasu tuntuu ajoittain hieman viimeistelemättömältä. Lauseet ovat paikoin lyhyitä ja töksähteleviä, ja myös viitteitä puutteellisesta oikoluvusta tulee jonkin verran vastaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja tekstin väliin sijoitellut suuret värikuvat kuvateksteineen tuovat lisäarvoa.

Suosittelen ravi-ihmisille: lukukokemuksena ei erikoinen, mutta sisällöltään mielenkiintoinen.

Jos ihmiset pitäisivät yhtä hyvää huolta toisistamme kuin me pidämme hevosista, niin maailmassa ei olisi ongelmia. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu.

Käy myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

WSOY, 2013. 166 sivua. 
Alkuteos Black Beauty, 1877. Lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi.

Oi voi. Ihana Black Beauty. Anna Sewellin romaanista vuonna 1994 julkaistu elokuvaversio Black Beauty - Urhea musta oli lapsuudessani yksi ehdottomista lempielokuvistani. Katsoin elokuvan kymmeniä kertoja ja muistan sen olleen niin koskettava, että jo pelkkä elokuvan miettiminen saa minut melkein itkemään.

En kuitenkaan tiennyt, tai ainakaan muistanut, että elokuva perustuu kirjaan. Kun bongasin tämän kirjasuosituksen jossain internetin syövereissä, ehkäpä Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmässä, tiesin välittömästi, mitä aion lukea lukuhaasteen kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Uljas Musta kertoo erään hevosen tarinan, Uljaan Mustan tarinan. Hevonen syntyy hyvään perheeseen, jossa se tottuu ystävällisyyteen ja hellyyteen ja jossa siitä kasvaa hyväkäytöksinen hevonen. Musta joutuu kuitenkin lähtemään kodistaan ja elää kiertolaisen elämää: rikkaan perheen hevosena, vuokra-ajokkina, rahtia kuljettavana vetojuhtana... Uljas Musta elää hyviä ja huonoja hetkiä, ja sen elämään mahtuu paljon.

Isäntä ajoi minua usein emon parina, koska emo oli rauhallinen ja osasi opettaa minua paremmin kuin vieras hevonen. Se neuvoi minua, että mitä paremmin käyttäydyn, sitä paremmin minua kohdellaan, ja että on viisainta yrittää aina parastaan isäntää miellyttääkseen. 
--
- Toivottavasti joudut hyviin käsiin, mutta hevonen ei koskaan tiedä kuka sen ostaa tai kuka sitä ajaa. 

Tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta entistä koskettavamman - ainakin silloin, kun lukija on hevosihminen tai muuten eläinrakas. Kirjailijan mukaan teos onkin tehty hevosihmisille, vaikka sitä nykyään pidetään lastenkirjana. Teoksellaan Sewell halusi kiinnittää huomiota eläimiin kohdistuneisiin julmuuksiin.

Ajattelemaan tämä kirja todella saa. Tarina muistuttaa siitä, miten syntyjään vihaisia tai huonosti käyttäytyviä hevosia on harvoin olemassa. Ihmiset tekevät niistä sellaisia.

Olin usein ihmetellyt, miksi Sir Oliverilla oli kovin lyhyt häntä. Se oli todella kaikkineen vain kuusi tai seitsemän tuumaa pitkä. Ja kerran kun jälleen vietimme lomapäivää hedelmätarhassa, rohkaisin itseni ja kysyin missä onnettomuudessa se oli menettänyt häntänsä. 
- Onnettomuudessa! se tuhahti vihaisen näköisenä. - Ei se ollut onnettomuus! Se oli julmaa, häpeällistä raakuutta! 
-- 
- Miksi he sitten tekivät sellaista? kysäisi Kipakka. 
- Muodin vuoksi! vastasi vanha hevonen tömistäen jalkaansa. 

Uljas Musta julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1877. Kirja onkin mainio matka 1800-luvun lopun Englantiin: maaseudulle ja Lontoon kaduille.

Lukemani kirja on näköispainos, joka julkaistiin vuonna 2013. Tuolloin haluttiin nostaa esille eri aikakausina sensuroituja tai kiellettyjä kirjoja. Kyllä, Uljas Musta lukeutuu sellaisten joukkoon. Se kiellettiin aikoinaan Etelä-Afrikassa, sillä sen nimessä esiintyi sana "musta".

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Se sopii myös seuraaviin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Gobi on verraton tarina ultrajuoksija Dion Leonardista, joka 250 kilometrin kilpajuoksussa Gobin autiomaan halki, löytää pienen yksinään kuljeksivan koiran. Koira, joka saa nimekseen Gobi, seuraa häntä halki Tiansban-vuoren ja Gobin autiomaan mustan hiekkamaan. Dion kiintyy nopeasti tähän päättäväiseen ja uskolliseen pieneen koiraan ja huomaa miten hänen oma ajattelunsa muuttuu. Hän antaa Gobin nukkua teltassaan, jakaa vähäisen ruokansa koiran kanssa ja pysähtyy auttamaan sen puron yli, vaikka tietää, että siihen kulunut aika voi viedä häneltä kärkisijan kilpailussa.

Dion päättää viedä uuden ystävänsä mukanaan kotiinsa Britanniaan. Mutta matkan varrella Gobi eksyy yhteen Kiinan kuhisevista kaupungeista. Ihmiset ympäri maailmaa antavat tukensa ja apunsa, jonka turvin Dion lähtee etsimään pientä uskomatonta koiraa, joka on vienyt hänen sydämensä…

Harper Collins, 2018. 270 sivua.
Alkuteos Finding Gobi, 2017. Suomentanut Virpi Kuusela. 

Sitähän sanotaan, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Niin se tuntuu menevän, ja tositarinat tai tositarinoihin perustuvat tarinat ovat monesti niitä hienoimpia ja mielenkiintoisimpia. Jo pelkästään tieto siitä, että tarina on tosi, tekee siitä vaikuttavamman. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy: tositarinoissa on usein sellaista tunnetta ja sävyä, jota fiktiiviseen tarinaan ei välttämättä tule, vaikka kirjailija sitä kuinka yrittäisi.

Näin on myös tämän kirjan kohdalla. Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on koskettava ja rakastettava kirja. Se on täynnä rakkautta ja lämminhenkisyyttä, joka ainakin koiranomistajien on helppo ymmärtää.

Kirjan on kirjoittanut Skotlannissa asuva australialainen Dion Leonard. Hän on ultrajuoksija, joka innostui lajista hieman alle kolmikymppisenä maattuaan ensin kymmenen vuotta sohvalla. Vaikka kirjan tärkeimmässä roolissa onkin 250 kilometrin kilpajuoksu Gobin autiomaassa ja sieltä alkava tarina pienestä Gobi-kulkukoirasta, on myös itse ultrajuoksu kirjassa isossa osassa. Varsinkin teoksen alkuvaiheessa valotetaan kiinnostavasti Leonardin omaa taustaa ja lajin vaatimuksia. Esimeriksi sitä, miten Leonard treenaa kuumiin olosuhteisiin itse rakentamassaan lämpöhuoneessa, jossa hikoillaan talvitamineissa mahdollisimman kaltevalla juoksumatolla useita tunteja.

Minä en rakasta juoksemista. En oikeastaan edes pidä siitä. Kilpajuoksua minä kuitenkin rakastan. Minä rakastan kilpailemista. 

Gobin autiomaassa pieni ruskea kulkukoiranarttu bongaa Leonardin ja hänen keltaiset kenkäsuojuksensa. Koira ilmestyy kuin tyhjästä, eikä sen jälkeen jätä Leonardia. Mies naureskelee vierestä, kun hänen kilpakumppaninsa heltyvät antamaan koiralle murusia tarkasti lasketuista eväistään, ja vannoo, että hänhän ei eväitään koiralle anna. Senhän sitten arvaa, miten siinä käy.

"Kai sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä?" Richard kysyi. 
"Mitä?"
"Sinun pitää antaa sille nimi." 

Gobin ja Leonardin tarina ei suinkaan pääty 250 kilometrin kilpailun maaliviivaan. Tästä tarina nimittäin vasta oikeastaan alkaa. Leonard haluaa viedä koiran kotiinsa Skotlantiin ja arvaa sen olevan hankalaa, mutta se osoittautuukin lähes mahdottomaksi. Mies laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, ja yhtäkkiä Gobi on maailmanlaajuinen julkkis.

Siitä alkaa kirjan toinen kiinnostava osuus. Kirjassa vietetään hyvin paljon aikaa Kiinassa, joten se antaa lukijalle kiinnostavan kurkistuksen kiinalaiseen kulttuuriin varsinkin koiranomistajan näkökulmasta. Koiraa ei saa Kiinassa viedä taksiin tai linja-autoon ja lenkillä on aina kuljetettava mukanaan omistajatodistusta. Mielenkiintoisia ovat myös koiran maastaviennin kiemurat ja monet muut asiat, joita en viitsi juonen paljastumisen takia kertoa.

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Minun mielestäni koiran pelastamiseen tarvitaan miltei puoli maapalloa. Siltä ainakin Gobin kohdalla tuntui. 

Gobin ja Dion Leonardin matka autiomaan halki oli esillä kesällä 2016 myös suomalaisessa mediassa. Siitä kertoi muun muassa Yle Urheilu. Leonard sai kuljetettua Gobin Skotlantiin tammikuussa 2017, ja kirja ilmestyi kesäkuussa.

Facebookista voi edelleen löytää sivun Finding Gobi, joka oli ensin nimellä "Bring Gobi Home", mutta muutettiin sen jälkeen, kun Gobi katosi. Kun jaksaa selata tarpeeksi kauas, löytää vielä kaikki tapahtumien aikaiset päivitykset. Nykyään sivu on kuitenkin kirjan markkinointikanava, ja siitä huomaa, että uskomattomasta tarinasta on osattu ottaa kaikki ilo irti. Kirjan lisäksi tekeillä on elokuva, Gobi on saanut kaverikseen näköispehmoleluja ja Dion Leonard kiertää puhumassa tarinastaan "motivational speaker" -nimikkeellä.

Itse olin täysin tarinan lumoissa siihen asti, kun tutustuin tähän tuotteistamiseen. Se tuntuu jotenkin vievän osan pois siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota kirja on täynnä. Pisteet kuitenkin siitä, että Leonard ilmeisesti tekee paljon myös hyväntekeväisyyshommaa.

Ja tästä pienestä narinasta huolimatta: kirja on erinomainen ja tarina uskomaton, niin kuin kannessa luvataankin. Siitä voi olla montaa mieltä, mitä järkeä Leonardin oli alun alkaenkaan päättää haluta Gobi Skotlantiin, mutta eihän kaikissa elämän käänteissä järkeä olekaan. Lue tämä, jos rakastat eläintarinoita, olet koiraihminen tai muuten vain haluat lukea jotain todellista ja koskettavaa.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: