S&S, 2019. 207 sivua. 

Annastiina Stormin esikoisteos Me täytytään valosta on jäänyt minulle lähtemättömästi mieleen. Pieni kirja oli täynnä tunnetta ja erilaisia kertojaääniä. Sen rakenne oli hieno: välillä tarina eteni runomitassa, välillä hypättiin satumaailmaan. Lukijaa ei päästetty helpolla, mikä oli vain hyvä.

Jossain määrin samalla linjalla jatkaa myös Stormin seuraava teos Kerro, kerro. Se kertoo Alisasta, jonka äiti on juuri kuollut. Hän on jättänyt jälkeensä tarinoita menneisyydestään, mutta tarinat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Alisa lähtee selvittämään menneisyyttään äitinsä nuoruudenmaisemiin.

Tälläkin kertaa Storm on punonut tarinan, joka ei ole sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Kyseessä on pieni sukutarina: tarina Alisasta ja hänen äidistään Lumikista. Niin, Lumikista. Annastiina Storm on kietonut tarinan vanhan tutun sadun ympärille - tai modernisoinut sadun nykypäivään, miten päin asiaa haluaa tarkastellakaan.

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja natoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään. 
-- Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana.

Kirjassa yhdistellään hienosti todellista ja satua. Kerro, kerro on kirja, jota lukiessa hymähtelen useaan otteeseen ja mietin, miten ovelasti Annastiina Storm vanhaa satua käsittelee ja omaa tarinaansa siihen kieputtaa. Joidenkin asioiden yhteyden Lumikkiin huomaan vasta nyt, lukemisen jälkeen, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kuten esimerkiksi kirjan nimen.

Teoksen takakannessa kirjan kuvaillaan kertovan rakkaudesta, peloista, irti päästämisen vaikeudesta sekä oman tarinan rakentamisen tärkeydestä. Nämä kaikki ovat totta, mutta mielestäni kirja on myös hieno kuvaus yhdestä äiti-tytär-suhteesta.

- Äiti, sanon ja ääneni vakavuus yllättää itsenikin. 
- Sinä olet kuvitelmaa. 
Lause kuulostaa yhtaikaa pohjattoman surulliselta, lohdulliselta ja vapauttavalta. Äidin silmät saavat vetisen kalvon, joka peilautuu saman tien omiini. Katselemme toisiamme kuin olisimme nyt vasta ymmärtämässä asian todellisen laidan. Pysähdyn. Hengityksessäni läpättää ikävä ja väsymys. Sitten äidin kasvoille ilmestyy pieni hymy. Hän avaa suunsa, ja uskon tietäväni mitä hän on sanomaisillaan. Tällaisia toisen ymmärtämisen hetkiä meidän historiaamme ei montaa mahtunut, mutta olen sitäkin iloisempi tästä. 
- Itse olet, äiti sanoo, muikistaa suunsa vinoon ja vinkkaa kahdella silmällään. 
- Kuvitelmaa kaikki tyynni. 

Kerro, kerro on kirja, joka jää pyörimään mieleen. Se on samalla lyhyt ja runsas, kaunis ja surumielinen. Kiehtova ja kummallinen, hyvällä tavalla.

Annastiina Storm on kirjailija, jonka tulevia teoksia odotan todella suurella mielenkiinnolla.

Ikävä, suru ja halu syöksyä sopimaan, halaamaan ja rakastamaan jäävät tukkeeksi jonnekin ruokatorven tietämille, enkä voi olla ajattelematta, että kaikki tämä padottu massa puristuu vielä jonain päivänä syöväksi itsellenikin. 

"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo, että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita.”

Kustantamo S&S, 2017, 204 sivua. 

Jostain syystä olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joissa on ainakin yhtenä kertojana lapsikertoja. Tässä kirjassa lapsikertojia on kaksi: sisarukset Silja ja Santtu. Molemmat kertojista välittävät hyvin lapsen tunteet ja sen, miten he maailmaa katsovat.

Miltä tuntuu, kun lapset heräävät keskellä yötä, kun myrsky reutoo kattoa ja yrittää tulla sisään, eikä isä olekaan kotona? Miltä tuntuu, kun isä jättää Santun syömään jäätelöä kirjaston kahvilaan ja lähtee omille teilleen? Jäätelö valuu sormille, ja koko ajan joutuu pelkäämään, tuleeko isä enää ollenkaan hakemaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani kertoo perheestä, jonka elämä on aika sekavaa. Isä on alkoholisti, äiti roikkuu huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa, ja koko perhe joutuu kävelemään alituiseen varpaillaan. Muukaan lähipiiri ei ole ehkä ihan tasapainossa: täti bilettää minkä kerkeää ja mummo toivoo ukin kuolemaa.

Santun ja Siljan kertojaäänien lisäksi myös muut hahmoista pääsevät ääneen.

"On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. [...] Isän myrsky on aina aluksi hiljainen. Hiljaisuuden seassa vaanii räjähdys, joka etsii koko ajan reittiä ulos. Kukaan meistä ei halua olla se reitti."

Me täytytään valosta on erityisen hieno juuri tyylinsä ja rakenteensa ansiosta. Lukijaa ei päästetä helpolla, sillä koko ajan täytyy keskittyä siihen, kuka on parhaillaan äänessä. Samaa tilannetta saatetaan katsoa lyhyissä pätkissä monen eri henkilön näkökulmasta. Välillä eri henkilöt pääsevät ääneen vain muutaman lauseen ajaksi, välillä koko luvun mitalta.

Kirjan tapahtumat etenevät välähdyksenomaisesti. Toisessa hetkessä ollaan saunaillassa, sitten ukin kanssa risusavotassa. Hetkittäin palataan menneisyyteen ja valotetaan äidin lapsuus- tai teiniaikoja. Toisinaan tarina etenee runomitassa, välillä hypätään täysin satumaailmaan.

Kokonaisuutena Me täytytään valosta on kaunis kirja. Siinä käsitellään vaikeita aiheita ja kirja on paikoin ahdistavakin, mutta sävy on kuitenkin yleistunnelmaltaan toiveikas. Valoa on näkyvissä, kuten teoksen nimikin antaa olettaa.

"Silpuista tulee pieni pyramidi. Kurkkumöykky kasvaa ja silmissä lämpenee. Tutkin pöydässä olevaa halkeamaa, ettei tyttö näkisi. Esitän, että siinä on jotain tosi mielenkiintoista. Salakirjotusta. Kumarrun lähemmäs pöytää. Nenä hipoo pyramidia. Kutittaa. Norsukin tunnustelee kärsällä asioita. Ajatus on sen verran hyvä, ettei vesi tule silmistä poskille asti. Nyt vaan pitää pitää norsu mielessä. Norsu norsu norsu norsu."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: