Gummerus, 2020. 219 sivua. 

Antti Röngän ja Petri Tammisen Sillon tällöin onnellinen on ollut kirjasomessa yksi alkuvuoden ylistetyimmistä kirjoista. Eikä syyttä - myös minä liityn ylistyskuoroon.

Silloin tällöin onnellinen on niin hieno, ja niin monella tavalla. Se on niin hieno, että minusta tuntuu etten osaa sanoa siitä mitään, mikä kuvailisi kirjaa tarpeeksi hyvin. Yritän silti sanoa jotain.

-

Silloin tällöin onnellinen on koostettu Antti Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen välisestä sähköposti-kirjeenvaihdosta. Teos alkaa hetkestä, jolloin Antti on kirjoittamassa esikoisromaaninsa käsikirjoitusta. Tuo esikoisromaani on viime vuonna ilmestynyt Jalat ilmassa, joka on todella vaikuttava ja taidolla kirjoitettu omakohtainen romaani koulukiusaamisen jättämistä jäljistä.

Helsingin Sanomien mukaan Röngän ja Tammisen teoksesta piti alkujaan tulla kirjemuotoinen kirjoittamisopas. Aluksi Silloin tällöin onnellinen keskittyykin pitkälti kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Se antaa lukijalle vinkkejä kirjoittamiseen ja pohtii kirjoittamista myös kirjailijoiden itsensä näkökulmista. Miten vaikeaa kirjoittaminen on, ja miten paljon isän kirjailija- ja kirjallisuuden opettajan tausta vaikuttaa Antti Röngän kirjoittamiseen. Kuinka Antin ei tee mieli kirjoittaa edes whatsapp-viestiä, kun isä tarttuu jokaiseen kielen yksityiskohtaan.

Moi Antti
Kysyin kuulumisiasi, ja kun sinä sitten tosiaan vastasit, tarkkailin lähinnä ilmaisua, virkerakennetta, sanavarastoa, tekstin sujuvuutta, ja intoilin että poikahan kirjoittaa hyvin. Minä todella olen ammattini läpisyömä ihminen, aivan epäinhimillinen olento. Tai sitten ihan vain isä. Joka hahmottaa lapsensa taitoina ja sitten epäilee niitä taitoja. 

Sillon tällöin onnellinen taustoittaa Jalat ilmassa -romaanin kirjoitusprosessia ja sen tapahtumia tehden niistä entistä pysäyttävämpiä. Erityisesti mieleeni jää kohta, jossa Antti lähettää käsikirjoituksensa prologin isälleen luettavaksi. Prologi ei anna isästä kovin imartelevaa kuvaa, eikä isä ehkä tiennyt pätkän saadessaan mitä odottaa. Silti hän vastaa, tietenkin.

Moi Antti
Kiitos katkelmasta. Minun tekisi mieli käsitellä sitä todistajanlausuntona isä-poika-suhteestamme, jossa minulla selvästikin on paljon anteeksipyydettävää. Mutta siirrän käsittelyä myöhemmäksi. En väistelläkseni. Vaan koska lähetit katkelman proosana. 
Tai no, pakkohan minun on se sanoa, että vaikutan hirviöltä. Olen luultavasti ollut hirviö. Olen ollut hirviö. 
Ja että: anteeksi Antti. 

Röngän ja Tammisen teos ei siis todellakaan ole pelkästään kirja kirjoittamisesta.

Kirjeenvaihto käsittelee elämää paljon laajemmin ja keskiössä on tietysti kaiken aikaa isän ja pojan suhde, joka ei aina ole ollut helppo. Kirjeissä on kuitenkin helpompi sanoa asioita, joita ei ehkä kasvotusten uskaltaisi sanoa - tai siltä ainakin lukijasta tuntuu.

Isä on tuomari eikä tuomari kiinnosta ketään. Ei Zlatan soita matsin jälkeen tuomarille, että mitäs iltaan kuuluu. Tuomarin kanssa voi käydä tasapuolisia keskusteluja vasta silloin kun tuomarin rooli on karissut pois, siis silloin kun isä on vanha tai sairas. Eikä välttämättä silloinkaan, mistä minä tietäisin? 
Joka tapauksessa, isä-poika-asetelmassa poika on sankari, maalintekijä, ja isä tuomari, joka jarruttaa sankarin menoa mutta on kokonaisuuden kannalta välttämätön. 

Kirjeissään Rönkä ja Tamminen käsittelevät muun muassa pelkoja, riittämättömyyden tunnetta ja kiusaantumista. Antti kertoo kirjassa itseironisesti pelkäävänsä suunnilleen kaikkea muuta kuin mustikoita, vaniljakastiketta ja koaloja - ja vastauksessaan Petri Tamminen keksii niistäkin pelättävää.

Huumoria, ehkä, mutta taustalla on silti tärkeä ajatus siitä, miten paljon hyviä ja huonoja asioita opimme vanhemmiltamme, pitkälti ihan huomaamatta. Vaikka ei kaikki tietysti ole vanhemmilta lähtöisin, niin kuin Antti hetken mietittyään kirjoittaa.

Sitä haluaisi että isä luotsaa maailman halki ja kestää kaiken. Mutta ei se niin  mene, jokaisen on kannettava itsensä. Ja ihmisellä on lupa olla heikko. Jopa isällä. 

Silloin tällöin onnellinen on käsittämättömän avoin ja repivän rehellinen. Kirjeissään Rönkä ja Tamminen puhuvat asioista, joita ei ole helppo sanoa. He kirjoittavat masennuksesta ja psykiatriseen hoitoon joutumisesta, syyllisyydestä ja lapsuuden väkivaltakokemuksista.

Rönkä ja Tamminen päästävät lukijan niin lähelle itseään, isä-poika-suhdettaan ja koko elämäänsä, että hetkittäin mietin, onko se jopa liikaa. Kuuluvatko nämä kaikki henkilökohtaiset keskustelut kirjan sivuille?

Ehkä. Ehkä ne kuuluvat. Ne ovat niin samaistuttavia ja viisaita. Uskon, että jokainen pystyy löytämään tästä kirjasta jotain tuttua.

Vaikka Silloin tällöin onnellinen ruotii vaikeita ja kipeitä asioita, on se perusvireeltään lämminhenkinen. Sanoissa on mukana huumoria ja kaikessa kuultaa keskinäinen kunnioitus. Kirja herättää valtavasti tunteita: lounastauolla töissä tätä lukiessani nieleskelin vuorotellen kyyneleitä, nauroin, ihastuin ja välillä olin todella surullinen.

Upean sisällön lisäksi Silloin tällöin onnellinen on kielellisesti taidokas. Vaikka Rönkä ja Tamminen kirjoittavat kirjeitä toisilleen, he selvästi miettivät sanojensa asettelua - tai ehkä he vain kirjoittavat niin taitavasti luonnostaan. Etenkin Röngän kuvaukset hänen elämänsä hetkistä, esimerkiksi eksymisestä Norjan pimeydessä, ovat pysäyttäviä. Kirjassa on mielettömästi tunnetta, ja sekä Rönkä että Tamminen välittävät sen lukijalle todella onnistuneesti.

Tunsin leijuvan ilon mahassani. Vihdoinkin joku oli kuunnellut, ymmärtänyt. Vihdoinkin joku oli arvostanut sitä mitä teen, nähnyt sen mitä olen. Ei ole varmaa julkaistaanko mitään, mutta se mikä on varmaa: että nyt kun olen taas kotona näppäimistön ääressä, tässä minä olen minä. Tässä minä riitän. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku. Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, mutta häntä raastaa piinaava tunne, ettei häntä kaivata eikä haluta.

Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, häpeä kulkee kuin piru harteilla. Kiusaajien äänet eivät anna hetkeksikään unohtaa, miten huono, mitätön ja ruma Aaro on muiden silmissä.

On vaihtoehtona sulkea ovet ja paeta maailmaa tai mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan myöten. 

Gummerus, 2019. 224 sivua. 

23-vuotiaan Antti Röngän esikoisteos oli yksi syksyn uutuuksista, joita odotin eniten. Nuoren kirjailijan omakohtainen esikoisteos vaikutti kiinnostavalta, joskin aiheensa puolesta arvasin, että odotettavissa on rankkaa luettavaa.

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo koulukiusaamisesta ja niistä arvista, joita se myöhempäänkin elämään jättää. Kirjan pääenkilö Aaro on juuri aloittamassa opintojaan yliopistossa, uudessa kaupungissa ja uusien ihmisten keskellä, mutta peruskoulussa tapahtunut kiusaaminen vaikuttaa jokaisen uuden ihmisen kohtaamiseen, jokaiseen uuteen tilanteeseen, jokaiseen hetkeen.

Tarinan toisessa aikatasossa eletään juuri sitä pahinta peruskouluaikaa: kuudetta luokkaa, jolloin kiusaaminen on sekä fyysistä että henkistä, koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuvaa. Kiusaamisesta ei kerrota kenellekään, niin kuin niin kovin moni muukaan ei kerro. Pelko ja häpeä omasta, kuvitellusta heikkoudesta on niin vahva.

Vilkaisin sivulle, näin poikien ahnaat, voitonriemuise hymyt. Muistin sormet niskassani ja rähisevän kuiskauksen: "Koulun jälkeen..." Kuulin opettajan puheen vain etäisenä kaikuna, ikään kuin olisin vajonnut veden alle. Ikään kuin "turvallista kotimatkaa" ei olisi tarkoitettu minulle. 

Antti Röngän kirja on vaikuttava esikoisteos.

Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa Rönkä kertoo, että kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, on tapahtunut hänelle. Omakohtaisuuden pystyy tuntemaan ja se nostaa palan kurkkuun. Koulukiusaamisesta puhutaan ihan hirveästi, on Kiva-koulut ja kaikki, mutta silti tuntuu siltä, ettei se koskaan lopu. Ja vaikka kiusaamisesta itsestään puhutaan, aika harvoin tuodaan esille sitä, miten kiusaamisen muistot todellakin seuraavat mukana vielä pitkään - todennäköisesti läpi elämän. Kirjassaan Rönkä kuvailee tätä todella taidokkaasti, tilanteiden ja tunteiden kautta.

Rönkä ei kikkaile kielellä, hän antaa asioiden puhua. Lyhyet lauseet toimivat ja tekevät sanomasta entistäkin painokkaamman.

Röngän Jalat ilmassa julkaistiin sopivasti koulujen alkaessa. Toivoisin, että sen lukisi mahdollisimman moni kouluikäisen vanhempi ja mahdollisimman moni opettaja - ja miksei se sopisi luettavaksi esimerkiksi yläkouluihinkin ja ainakin lukioihin.

Rönkä on kirjoittanut niin rohkeasti, tarkkanäköisesti ja itseään säästelemättä koulukiusaamisen häpeästä ja sen jättämistä jäljistä, että tarinan toivoisi tulevan mahdollisimman laajalti luetuksi.

***

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja täräyttää herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä ja häpeilemättömänä kuvauksena kiusatuksi tulemisen seurauksista.