Hapanjuurileipurien parhaat: Readme.fi, 2019, 256 sivua. 

Hapanjuuri taipuu: Readme.fi, 2020, 252 sivua. 

Hurahdin syksyllä hapanjuurileivontaan. Olen aikaisemminkin tehnyt oman juuren ja leiponut sillä leipää, mutta ennen tätä olen käyttänyt aina ripauksen hiivaa apuna.

Syksyllä tein uuden juuren ja siitä lähtien olen leiponut pelkällä hapanjuurella - hiiva on jäänyt kokonaan. Hapanjuurileivonta on ihan uskomattoman koukuttavaa ja hapanjuureen tehty leipä paljon hiivaleipää maukkaampaa. Lisäksi hapanjuurileipä sopii ainakin omalle vatsalleni hiivalla kohotettua paremmin.

Itse tein juuren muilla ohjeilla, mutta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous on superhyvä opas hapanjuurileivonnan aloittamiseen. Kirjassa annetaan ohjeet oman juuren tekemiseen ja opastetaan lukija kädestä pitäen hapanjuurileivonnan prosessiin. Kirja auttaa ymmärtämään, miksi asioita tehdään ja mitä taikinassa tapahtuu. Hapanjuurella leipominen saattaa aluksi tuntua monimutkaiselta, mutta kun prosessin ymmärtää, se on lopulta ihan yksinkertaista. 

Leipävallankumous-kirjassa on perusreseptejä, joilla hapanjuurileipuri pääsee hyvään alkuun. Täytyy tunnustaa, että itse sovellan aika paljon, enkä taida olla leiponut suoraan millään Leipävallankumouksen resepteistä. 

Kun hapanjuurella leipomisen perusasiat ovat hallussa, kannattaa tarttua kirjaan Hapanjuurileipurien parhaat. Siihen on koottu reseptejä, joiden takana on useita leipureita. Tästä kirjasta aktiivikäytössäni on muun muassa Karpalo-cashewpähkinäleipä.

Eliisa Kuuselan tuorein hapanjuuriteos on viime vuonna julkaistu Hapanjuuri taipuu. Se kannustaa kokeilemaan. Kun osaat perusasiat, muuta reseptiä hieman. Hapanjuuri taipuu opastaa, mitä ehkä kannattaa kokeilla ja mitä muuttamalla samasta pohjareseptistä voi saada ihan erilaisen.

Kaikki Kuuselan kirjat ovat helppolukuisia ja reseptit yksinkertaisia seurata. Kirjat on taitettu kauniisti ja kuvat upeista leivistä ovat huikeita. Suosittelen, jos leivän leipominen yhtään kiinnostaa.  Ole kuitenkin varuillasi, sillä kuten alussa sanoin, hapanjuurileivontaan jää koukkuun. Jossain vaiheessa huomaat, että juuri pöhisee keittiössä, tasoilla on taikinoita siellä sun täällä ja jääkaapissa kylmälevossa vielä muutama.

Ja kun et leivo, selailet Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmää. Sieltä saat vinkkejä ja voit ihailla upeita leipiä, joissa on taidokkaita koristeviiltelyjä.  Itse olen vielä ihan noviisi, enkä haaveilekaan sellaisista, mutta hyvää leipää saa vaikkei ulkonäkö olisikaan ihan priimaa. Postauksen kuvaankaan päätynyt maalaisleipä aurinkokuivatuilla tomaateilla ei ollut ulkoisesti järin kaunis. Maku on kuitenkin tärkein - ja sitä on hapanjuurileivässä lähes mahdotonta pilata.

Gummerus, 2018. 175 sivua. 

Tällä teoksella on aivan mielettömän hieno nimi ja upea kansi. Kaiken lisäksi kirjailijan itsensäkin nimi on kaunis. Kirja vaikuttaa ulkoisesti todella lupaavalta.
Olin napannut kirjan kirjastosta suositusten perusteella ja ehkä vähän myös kannen houkuttelemana. Ennakolta en silti oikein tiennyt, mistä kirjassa on kyse.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo perhostutkijasta, jonka äiti kuolee. Se sysää tutkijan selvittämään isänsä historiaa: onko isä kuollut oikeasti silloin kuin väitetään ja siellä missä hänen sanotaan kuolleen. Matka vie maakunta-arkistoon ja lopulta kuuluisan pianistin viimeiseen konserttiin.

Tarina rakentuu kolmestatoista sinfoniasta - ja se soi kuin sinfonia. Välillä edetään rauhassa nautiskellen, välillä taas kovaa, kiihkeästi ja kiivaasti, hengästyttävästi suorastaan.

Ahokummun teksti on kaunista ja erityisesti musiikkikuvaukset taitavia. Tarinassa on aukkoja ja se hengittää, mutta ei liikaa. Lukiessa tunnelma tuntuu vahvalta.

Jollain tavalla kirja myös hämmentää. Tekstin joukossa on pätkiä maakunta-arkiston asiakirjoista ja vanhoja valokuvia ihmisistä, mikä häilyttää fiktion rajaa. Onkohan kirja sittenkään fiktiota, huomaan miettiväni, onko se jonkinlaista autofiktiota? Jälkikäteen tutkin asiaa, enkä ainakaan löydä mainintoja siitä, että kirja olisi jotain muuta kuin fiktiota. Kuvat tuntuvat erikoiselta ja vähän oudoltakin ratkaisulta.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on hieno kirja, mutta jollain tavalla olo jää silti lukemisen jälkeen tyhjäksi. Teos on kaunis ja taitava, mutta sen vahva tunnelma hälvenee nopeasti. Heti lukemisen jälkeen annoin lukukokemukselle arvioksi neljä tähteä, mutta nyt kolme viikkoa lukemisen jälkeen arvosana olisi matalampi. En nimittäin enää edes muista kirjasta juuri mitään.

Ehkä kaikkein paras hetki oli lopulta se odotus sinfoniasta kauniin kannen ja nimen houkuttelemana. 

Stanislaus liitti säveleen seuraavan ja taas seuraavan, kevyemmin kuin olin odottanut. Korkeammalta. Sormet hypähtelivät koskettimistolla, yksittäiset sävelet muuttuivat virraksi, joka kulki valmista uomaa pitkin yhä uudelleen ja uudelleen kohti matalia sävyjä ennen kuin karkasi takaisin ylös, aina vain ylemmäksi. Matala sointukulku oli piilossa vasemman käden takana, viiden sormen luomassa häkissä, Stanislaus ei päästänyt sitä pakoon, mutta soitti sen esiin korkean ja kepeän väliin jääviin rakoihin. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn, antaa pukea itsensä naiseksi. Lopputulos yllättää molemmat. Pauli katsoo peiliin ja näkee itsensä ensi kertaa sellaisena kuin todella on. Meijukin alkaa aavistaa, että leikistä on tullut liian totta. Mutta kestää vuosia, ennen kuin Pauli uskaltautuu olemaan oma itsensä muiden edessä.

Tammi, 2018. 339 sivua. 

Annamari Marttisen kirjat olivat jo pitkään olleet kirjoitettuna sille listalle, johon kokoan teoksia, joita joskus pitäisi lukea. Itse asiassa olen tainnut jonkun Marttisen kirjoista joskus aiemmin lainatakin, mutta en syystä tai toisesta ole saanut sitä aloitettua.

Myös Annamari Marttisen Korsetti lojui hyllyssä pitkään ennen kuin pääsi lukuun asti.

Nyt ihmettelen, miksi siinä kesti niin kauan. Olin nimittäin koukussa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Korsetti kertoo Paulista, joka on lapsesta asti aina silloin tällöin halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Paulin lapsuus- ja nuoruusaikana sellainen on ihan ennenkuulumatonta, aika on niin eri kuin nykyään. Vaikeaa se on tosin myöhemminkin, koska kaikki pitää tehdä salassa - vai pitääkö, siitä tässä kirjassa otetaan selvää.

Marttinen tietää, miten kirjoitetaan niin, että lukija pääsee täydellisesti päähenkilön pään sisälle. En nimittäin muista milloin olisin viimeksi eläytynyt päähenkilöön näin vahvasti. Jännitin Paulin puolesta, kun hän oli lähdössä kävelemään toria ympäri Suskiksi pukeutuneena, ja suorastaan pelkäsin, kun hän oli kertomassa asiasta vaimolleen.

Marttinen ei kirjoita niin sanottua kaunista tekstiä. Hän ei puno korulauseita tai kikkaile kielellä, vaan kirjoittaa toteavasti, lyhyitä lauseita ja niin kuin asiat ovat. Marttinen ei käytä turhia sanoja vaan jättää asioille tilaa olla ja hengittää. Samanaikaisesti teksti kuitenkin on vähän hengästyttävää.

Aiheeltaan Korsetti on ehdottomasti tärkeä. Kokonaisuutena teos on vaikuttava ja mieleenpainuva, yksinkertaisesti hieno kirja.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kaikkea sitä voikin kaverille sattua. Oletko esimerkiksi koskaan päätynyt samoille treffeille isäsi kanssa tai joutunut pahoinvoivana oksentamaan oman paitasi sisään, jotta et pilaisi taksin nahkapenkkejä? Etkö? Ei se mitään, emme mekään, mutta kaverille nämä ovat tuttuja tilanteita. Kaverin puolesta kyselen on supersuosittujen podcastaajien riemastuttava kirja, joka sisältää noloimmat yhdelle kaverille sattuneet jutut. Kirja pohjautuu samannimiseen podcastiin, joka on yli puolella miljoonalla kuuntelullaan yksi Suomen suosituimpia.

Kosmos, 2018. 135 sivua. 
Äänikirja 1h 50min, lukijat Anna Karhunen & Tiia Rantanen.

Anna Karhusen ja Tiia Rantasen Kaverin puolesta kyselen on alkujaan podcast, jota voi kuunnella Yle Areenasta. Podcast on ilmeisesti hyvin suosittu, mutta minulle se on täysin vieras. Lähdin siis kuuntelemaan tätä äänikirjaa tuorein korvin, ilman kovin suuria ennakko-odotuksia.

Kaverin puolesta kyselen koostuu erilaisista "kaverille" tapahtuneista sattumuksista ja kaverin esittämistä kysymyksistä. Osa jutuista on hauskoja ja saa minut nauramaan ääneen. Osa taas ei naurata lainkaan. Jotkin jutut herättävät myötähäpeää, toiset tuntuvat vain mauttomilta.

Kirjassa annetaan runsaasti tilaa erilaisille kännisekoiluille ja pissa-kakka-jutuille. Ehkä ne naurattavat suurta yleisöä tai kohderyhmää, minua ei. Tiedostan toki itsekin, että olen vaikea lukija huumori-kirjallisuudelle ja harvoin sellaista luenkaan. Moni muu viettää tämän kirjan parissa varmasti paljon hauskempia hetkiä kuin minä.

Kaverin puolesta kyselen on lyhyt kirja, äänikirjana vain alle pari tuntia, joten sen jaksaa kuunnella vaikkeivät kaikki jutut niin naurattaisikaan.

Kirjailijat lukevat kirjan itse, mikä on looginen valinta, onhan kaikki podcastista lähtöisin. Valitettavasti kokemattomuus lukijana kuitenkin ajoittain kuuluu. Kuuntelukokemus olisi ollut miellyttävämpi, jos lukijana olisi ollut joku enemmän äänikirjoja lukeva.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtana 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän.

Gummerus, 2018. 367 sivua. 

Minna Rytisalon Rouva C. oli ehdottomasti yksi viime syksyn puhutuimmista kirjoista. Se on saanut valtavasti huomiota osakseen, ja iso osa tästä huomiosta on ollut ylistävää. Rouva C. on voittanut muun muassa Suuren journalistipalkinnon Vuoden kirja -kategorian.

Rouva C. on biofiktiota eli kyseessä on elämäkerrallinen romaani. Se kertoo siis todellisesta henkilöstä, Minna Canthista, mutta on suurilta osin fiktiivinen. Romaani käsittelee Canthin nuoruusvuosia ja avioliittoa, asiaaa josta jostain syystä tiedetään hyvin vähän.

***

Tähän alkuun täytyy tunnustaa, että en ennen Rouva C.:n lukemista tiennyt kovinkaan paljon Minna Canthista. Toki tiedän, että hän on ollut aikanaan merkittävä nainen: kirjailija sanomalehtinainen ja tasa-arvon puolestapuhuja. En kuitenkaan ollut koskaan tarkemmin perehtynyt Canthin elämään, enkä myöskään lukenut hänen tuotantoaan.

Se tarjosi mielenkiintoisen lähtökohdan Rytisalon romaanin lukemiselle, mutta toisaalta oli vähän pelottavaakin. Jälkikäteen tunnelmat ovat ristiriitaiset, eikä suhtautumiseni kirjaan ole täysin ongelmatonta.

Minna katsoi ulos ja ajatteli omia tyttäriään, neljää tervettä ja älykästä lasta, joissa ei ollut maailman mielestä muuta vikaa kuin sukupuoli. 

Kirjana Rouva C. on hieno ja mielenkiintoinen. Rytisalo kirjoittaa kauniisti, ja kirja on jouhevasti etenevä ja helppolukuinen. Etukäteen pohdin, olisiko kirja vaikea ymmärtää, jos Minna Canth henkilönä ei olisi ennakolta tuttu. Näin ei kuitenkaan ollut, ja ilahduin siitä, miten mainiosti viihdyin kirjan parissa.

Rouva C. on kiinnostava kuvaus siitä, millaista elämä tuohon aikaan on ollut.  Miten avioliittoon on suhtauduttu ja millainen naisen asema yhteiskunnassa on ollut. Rouva C. on tietysti myös rakkaustarina, ja tällaisena rakkaustarinana ja avioliittoromaanina se on toimiva.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. 

Kirja saa minut kiinnostumaan Minna Canthista ja päädyn googlailemaan hänestä lisätietoja, kun olen saanut kirjan loppuun. Päätän myös, että minun täytyy lukea Canthin tuotantoa.

Se on ihan mielettömän hienoa ja kertoo siitä, että Rytisalon teos on ainakin jossain määrin onnistunut. Jos kirja kannustaa tutustumaan Minna Canthin tuotantoon, on se ehdottomasti täyttänyt jonkin tarkoituksen.

-- elämä on niin voimakas, se ottaa kiinni, tarttuu tiukasti eikä päästä irti, roikkuu mukana vaikka sitä koettaa olla ajattelematta, se vaatii tilansa ja on kohta äänekäs ja iso pienuudestaan huolimatta. Ja toisaalta sitten elämä päästää irti, häviää olemattomiin yhden ainoan henkäyksen mukana, sydän lyö viimeisen kerran, keuhkot tyhjenevät ja siinä kaikki, silmät sammuvat ja sitten on ihan hiljaista, tällaista on, luonnonlakeja, ikuisuuden ympyröitä, kauheita, julmia asioita ja armoton Jumala.

Ylistyksen jälkeen päästään siihen, mikä kirjassa mielestäni on ongelmana. Se, että se on fiktiivinen teos todellisesta, tärkeästä henkilöstä.

Varsinkin minun, jolla oli hyvin vähän pohjatietoja Minna Canthista, on hyvin vaikea suhtautua tähän kirjaan. Minua hämmentää, kun en tiedä mikä osa kirjasta on totta ja mikä Rytisalon mielikuvituksen tuotetta.

Vaikka yritän lukemisen aikana pitää mielessäni, että kaikki lukemani ei ole todellista, huomaan silti suhtautuvani asioihin tosina. Pelkään, että varsinkin sitten, kun lukemisesta on jo kulunut aikaa, muistan asioita tosina. Mieli toimii helposti niin. On harmittavaa, jos vuosien päästä kuvittelen Minna Canthin todellisuudessakin eläneen niin kuin Rytisalo kirjassaan esittää.

Tämä on biofiktion haaste ja huono puoli, ja koskee kaikkea tämän lajin kirjallisuutta, ei pelkästään Rouva C.:tä. Ehkä vika on minussa, ehkä en vain ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen, mutta pelkään, että en varmaan ole ainut.

Vaikka Rouva C. jättää kokonaisuutena hyvän mielen, ja saa tähtiasteikollani hyvän neljän tähden arvion, olisin ehkä kaikesta huolimatta lukenut tämän tarinan mieluiten jostain täysin fiktiivisestä henkilöstä. Silloin se teos ei olisi saanut samanlaista huomiota osakseen. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Juokseminen on täynnä ristiriitoja: kipua ja nautintoa, lamaannusta ja intoa, hulluutta ja neroutta.

Karo Hämäläisen tie ultrajuoksijaksi alkoi kirjailijoiden lenkkisaunasta ja eteni kymmenen vuoden maratonputkeen, jonka jälkeen hurahdus yli 100 kilometrin kisoihin oli väistämätön.

Kehitys ei ole ollut suoraviivaista eikä juoksun ilo aina itsestäänselvyys. Oikean tekniikan ja varusteiden lisäksi elämäntilanne ja itsetunto vaikuttavat suoritukseen, halusi tai ei.

Otava, 2018. 208 sivua. 
Äänikirja 5h 46min, lukija Joel Mäkinen. 

Tarvitsin kuunneltavaa lenkkipoluille, ja mikä olisikaan sopinut sinne paremmin kuin kirjailija Karo Hämläisen omaelämäkerrallinen juoksuteos Miksi juoksen.

Kirja käy läpi sen, miten Hämäläinen hurahti juoksuun: ensin kirjailijoiden yhteiseen lenkkisaunaan ja sitä edeltävään lenkkiin, jossa mies yllätyksekseen pysyikin menossa mukana. Sitten tulivat maratonit, toinen toisensa perään - ja kun nekään eivät riittäneet, veivät jalat ultrakisoihin ja välillä myös poluille.

Aloitin kirjan kuuntelun tammikuussa ja kuuntelin välillä muuta, mikä vaikutti kuuntelukokemukseen. Vajaan kuuden tunnin äänikirja tuntui pidemmältä kuin se olikaan. Toisaalta tällaisessa kirjassa tauot eivät niin haittaa, mukaan pääsee hyvin keskeltäkin asiaa.

Karo Hämäläisen kirja oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja se tsemppasi minua lenkkipoluilla. Vaikka omat lenkkini ovatkin täysin eri kaliiberia kuin Hämäläisen lenkit, samanlaisia ajatuksia sitä juostessa miettii joka tapauksessa. Oli hauska juoksennella omaa lenkkiä samalla kun Hämäläinen tahkosi ultrakisaa läpi, ja kuvaili kaikki ne tunteet, joita loputtomalta tuntuvan matkan aikana kävi läpi.

Mieleen jäi erityisesti se, että luovuttaa ei saa. Jos kerran antaa itselleen periksi, antaa periksi seuraavallakin kerralla. Karo Hämäläisellä itselläänkin tuntuu olevan todella kova tahto, joka on varmasti auttanut häntä pääsemään maaliin kisassa toisen jälkeen, vaikkeivät olosuhteet tai treenitavat aina ole olleet parhaat mahdolliset.

Karo Hämäläinen puhuu juoksun lisäksi vähän myös muusta, muun muassa kirjoittamisesta. Hän rinnastaa juoksun taiteeseen: esiin nousevat kirjallisuus Nesboineen ja kuvataide Picassoineen.

Miksi juoksen on hyvää luettavaa juoksijoille tai juoksusta innostuneille. Se antaa varmasti intoa ja ajateltavaa. Jos kuitenkaan et ole edes kuntojuoksija eikä juoksu lajina kiinnosta, et välttämättä saa tästä kirjasta kovin paljoa irti. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä, sillä kirja sijoittuu osittain Berliiniin.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. 

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen.

WSOY, 2018. 173 sivua. 
Äänikirja 4h 37min, lukija Kati Tamminen. 

Laura Lähteenmäen nuortenkirja Yksi kevät oli jäänyt mieleeni nimenä ja kansikuvana blogeista ja Instagramista, ja kun Helmet-lukuhaasteen kohta 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja ammotti tyhjyyttään, päätyi kirja kuunteluun juoksulenkkien viihdykkeeksi.

Varsinaisesta viihdykkeestä ei kuitenkaan tämän kirjan kohdalla voida puhua, sillä tarina on varsin karu. Mitä muuta voisi odottaakaan, jos kyseessä on kertomus tytöistä Suomen sisällissodassa.

Yksi kevät kertoo viidestä tytöstä, jotka työskentelevät tehtaassa, mutta sodan koittaessa päätyvät hoitamaan haavoittuneita hylättyyn huvilaan. Taitoja ei aina ole riittävästi, mutta tahtoa löytyy sitäkin enemmän. Sota kuitenkin jatkuu ja lopulta tytöt saavat aseet käsiinsä ja päätyvät taistelemaan punaisten riveissä.

Minun on kirjan alkupuolella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä milloinkin puhutaan. Se saattaa johtua äänikirjamuodosta, sillä en pysty palaamaan ja tarkistamaan nimiä. Kirjan loppuvaiheessa olen kuitenkin oppinut tuntemaan tytöt ja huomannut heidän eroavaisuutensa.

Yksi kevät kertoo mitä näille tytöille sodan aikana kävi, kuvaa epätietoisuutta ja sitä, miten helppo on ajautua sellaiselle tielle, jolle ei välttämättä oikeasti haluaisi. Kirja ei ole kovin pitkä, mutta hetkittäin koen sen vähän tylsäksi. En yleensä lue nuortenkirjoja, joten yllätyksetön tarina yhdistettynä nuorille yleensäkin tarjoiltavaan helppoon ja koruttomaan tekstiin ei jaksa ihan joka hetki pitää mielenkiintoani yllä. Tässäkin tosin osoitan hieman formaatin suuntaan: äänikirjalta kaipaan menevyyttä ja sellaista tarinaa, joka kiinnostaa ihan koko ajan.

Pisteet Yksi kevät saa aihevalinnastaan. Vuonna 2018 julkaistu teos oli toki yksi sisällissotakirja muiden joukossa, mutta nuortenromaanille aihe on varsin omaperäinen.

Teosta kuunnellessani pohdin itseäni nuorena, ja totesin, että en varmaan ikipäivänä olisi tarttunut tällaiseen kirjaan. Suomen sisällissota ei olisi minun teiniversiostani tuntunut kovin kiinnostavalta, ja arvelen vahvasti, että samoin saattavat ajatella monet nykynuoretkin.

Siitä huolimatta on äärimmäisen hienoa, että nuorille kirjoitetaan myös niistä aiheista, jotka eivät ole helpoimpia tai kiinnostavimpia. Toivon kovasti, että tämä kirja on löytänyt yleisönsä.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

Se sopii myös kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Laurie ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä hän näkee bussinikkunasta miehen, jonka silmistä hän ei pysty irrottamaan katsettaan. Laurie ei voi tunteilleen mitään, vaikka hän tietää, ettei ehkä koskaan näkisi miestä uudelleen. Vuotta myöhemmin hänen ystävänsä esittelee joulupirskeissä uuden rakkaansa: saman miehen, jota Laurie ei ole vieläkään saanut mielestään.

Otava, 2018. 429 sivua. 
Alkuteos One day in December, 2018. Suomentanut Satu Leveelahti. 
Äänikirja 12 h 38 min, lukija Kati Tamminen. 

Kaipasin joulun alla jotain kevyttä ja romanttista luettavaa, joka mieluiten sijoittuisi joulun aikaan. Tätä juuri niillä main kovasti hehkutettiin, Storytelkin mainosti kirjaa ajankohtaan sopivana, joten valinta oli helppo.

Romanttista ja kevyttä todella sain, mutta valitettavasti Ole minun ei ollut täysin minun kirjani. Se oli pitkä ja hitaasti etenevä, ja mietin moneen kertaan, milloin tämä oikein loppuu.

Josie Silverin esikoisteos alkaa siitä, kun Laurie näkee bussin ikkunasta miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä. Tunne on molemminpuolinen, mutta Laurie ei löydä miestä mistään. Laurien paras ystävä Sarah kuitenkin tapaa unelmiensa miehen, ja pian paljastuu, että mies, Jack, on juuri se "bussipoika", jota Laurie on kuumeisesti koittanut löytää. Asiaa ei kuitenkaan - tietenkään - paljasteta Sarahille.

Asetelma on kiinnostava, mutta se ei aivan toimi. Tarina junnaa moneen otteeseen paikoillaan. Pitkissä kirjoissa parhaita puolia on yleensä henkilöihin kiintyminen, mutta tässä niin ei käy. Osa henkilöistä alkaa muuttua sivujen mittaan jopa ärsyttäviksi. Näin käy esimerkiksi Jackille, joka muuttuu niin raivostuttavaksi tyypiksi, että kukaan normali ihminen ei todellakaan jaksaisi kuolata hänen peräänsä.

Kirja sijoittuu hyvin pitkälle aikajaksolle. En tarkalleen päässyt kärryille siitä, mitä vuotta milloinkin elettiin, sillä äänikirjaa kuunnellessa vuosien vaihtumista oli vaikea seurata. Oletan kuitenkin, että aikajakson pituus oli noin kymmenen vuotta. Näihin vuosiin mahtuu paljon, varsinkin, kun seurataan käytännössä kolmen henkilön elämää, mutta välillä tuli sellainen olo, että hieman vähemmätkin elämänvaiheet olisivat riittäneet.

"Two people. Ten Christmases. One unforgettable love story."  Näin mainostetaan kirjan kannessa. Joulu jäi kuitenkin tarinassa hyvin pieneen rooliin. Kannen perusteella odotin myös David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin kaltaista rakennetta: että henkilöitä seurattaisiin päivän verran joka vuonna, mutta sitä tämä kirja ei tarjonnut. Henkilöitä kyllä seurattiin aina päivänä silloin ja toisena tällöin, mutta mitään logiikkaa päivät eivät noudattaneet.

Ole minun on varsin kliseisellä kaavalla etenevä romanttinen viihderomaani, joka ei tarjoa mitään yllättävää. Ihan luettava (kuunneltava), mutta en vakuuttunut niin paljon, että viitsisin lukea kirjailijan tulevaa tuotantoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 6. Rakkausromaani.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan (kirja sijoittuu pääosin Iso-Britanniaan)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Suomen Hevosurheilulehti, 2018. 187 sivua. 

Jokainen raviurheilua seuraava tietää Timo Nurmoksen, tuon pohjoisesta kotoisin olevan miehen, joka vaikuttaa nykyään ravivalmentajana Ruotsissa. Tätä kirjoittaessa Nurmoksen valmennettava Readly Express on juuri sijoittunut kolmanneksi maineikkaassa Prix d'Ameriquessa - kilpailussa, jonka sama hevonen voitti vuotta aikaisemmin.

Nurmos on valittu vuoden valmentajaksi Ruotsissa, hänen valmennettavansa ovat voittaneet lukuisia ikäluokkakilpailuja ja muita suurkilpailuja sekä Suomessa että Ruotsissa. Mies on siis totisesti kirjansa ansainnut.

Joku sanoo, että hyvä hevonen tekee hyvän valmentajan, mutta se on juuri toisin päin. Ainakin minut on valmentajaksi tehnyt huonot hevoset. Siihen on vaadittu todella monta huonoa hevosta. Hyvällä hevosella pääsee tiettyyn tasoon kuka vain. 

Hevosurheilu-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Harri Lind on koonnut Timo Nurmoksen elämän ja ajatukset varsin perinteiseksi elämäkerraksi. Kirjassa Nurmos kertaa elämänkulkuaan pikkupojasta nykyhetkeen asti: miten tie vei Torniosta monille eri talleille ja lopulta Ruotsiin. Matkan varrella käydään läpi tärkeitä hevosia, tärkeitä voittoja, ja muita sattumuksia uran varrelta.

Timo Nurmos - Tähtien tekijä on sen kohteen ansiosta kiinnostava teos. Nurmos on mielenkiintoinen henkilö, ja niin hyvin menestynyt, että hänessä olisi voinut olla aineksia vähän suuremmallekin yleisölle tehdylle kirjalle. Tämä teos on kuitenkin suunnattu vahvasti raviurheilua jo tunteville lukijoille. Kirjassa vilisee runsaasti hevosten ja ihmisten nimiä, ja jos lukija ei ole seurannut lajia tiiviisti, voi nimien paljous tuntua puuduttavalta. Nimiä vain putoilee, eikä niitä välttämättä avata sen enempää. Lajia seuraavalle nimet toki ainakin useimmiten avautuvat.

Timo Nurmos on itse kirjan kertoja. Hänen persoonansa tulee tekstistä hyvin esille, ja kirja maalaa kuvan vaatimattomasta ja työteliäästä miehestä, joka asettaa hevoset aina etusijalle.

Välillä sitä luulottelee, että ymmärtää hevosen ajatusmaailman täysin, mutta sitten tuleekin taas aivan uudenlainen. Silloin ihmettelen vain, että ai, niitä voi olla tällaisiakin. Hevosen ajatusmaailman oppiminen on koko elämänkestävä prosessi. Päästä hevosen pään sisälle, se on se vaikein alue. 

Kirjan kieliasu tuntuu ajoittain hieman viimeistelemättömältä. Lauseet ovat paikoin lyhyitä ja töksähteleviä, ja myös viitteitä puutteellisesta oikoluvusta tulee jonkin verran vastaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin helppolukuinen, ja tekstin väliin sijoitellut suuret värikuvat kuvateksteineen tuovat lisäarvoa.

Suosittelen ravi-ihmisille: lukukokemuksena ei erikoinen, mutta sisällöltään mielenkiintoinen.

Jos ihmiset pitäisivät yhtä hyvää huolta toisistamme kuin me pidämme hevosista, niin maailmassa ei olisi ongelmia. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu.

Käy myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahvatahtoinen feministi ihastuu Mikkoon, joka on monessa mielessä täydellinen: hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattisesti oikutteleva mies.
Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti vanhentunut omakotitalo.
Jonkin aikaa kaikki näyttää täydelliseltä.

WSOY, 2018. 322 sivua. 
Äänikirja 9h 1min, lukija Sanna Majuri.

Tämä kirja on ihan kamala. Se ahdistaa, järkyttää, menee syvälle tunteisiin ja laittaa miettimään, mitä kaikkea näennäisesti onnellisissa kodeissa oikeasti tapahtuu.

Juuri siksi kirja on todella tärkeä.

Viime keväänä julkaistu Laura Mannisen omaelämäkerrallinen teos kertoo parisuhteesta, joka näyttää aluksi täydelliseltä, mutta muuttuu painajaiseksi. Lauran ja Mikon suhde sisältää monenlaista lähisuhdeväkivaltaa ja asiantuntijat suosittelevat eroa. Uusperheen arki näyttää kuitenkin ulospäin hyvältä.

- Tämä talo on aivan ihana ja me oltaisiin halukkaita vuokraamaan se, Mikko sanoi ja hymyili asiallisesti. 
Sen hän osasi yhä, vakuuttaa ja hurmata, ja sitä taitoaan hän nyt käytti. Ahdistuksesta ei näkynyt jälkeäkään, hän oli silkkaa kirkasta valoa ja keveää lounatuulta, ja muistin ensimmäisen viikkomme, sen miten Mikko hurmasi minut ja sen jälkeen kaikki muut, ja näin hän sen teki, puki yllensä roolin ja peitti ne toiset. 

Kirja puhutti ilmestyessään paljon ja se oli roikkunut pitkään myös minun lukulistallani. Tiesin odottaa rankkaa tekstiä, mutta yllätyin siitä, miten pahalta kirjan kuunteleminen lopulta tuntui. Aihe itsessään on tietysti se kaikkein kamalin, mutta Laura Manninen onnistuu kertomaan sen niin, että tarina tulee lukijaa todella lähelle.

Manninen maalailee ensin parisuhteen kauniit puolet: sen, miten vaaleanvihreää unelmaa kaikki on, ihanaa elämää idyllisessä omakotitalossa kukkien puhjetessa kukkaan. Rivien välistä pilkahtelee enteitä siitä, mitä on ehkä tulossa - ja se on toki prologin myötä tullut lukijalle ilmi jo muutenkin. Kun elämä alkaa kääntyä huonommaksi, ymmärtää lukija täysin, miltä Laurasta tuntuu.

Mannisen teksti on äärimmäisen kaunista ja vivahteikasta. Mikon mielialaa kuvataan usein säätilan mukaan, mikä korostaa entisestään sitä, miltä tilanteet Laurasta tuntuvat. Kaunis teksti tuo myös pientä ristiriitaa, sillä tapahtumat ovat niin karuja. Toisaalta se kuvaa asiaa juuri niin monimutkaisena kuin se onkin: olihan suhtessa myös jotain kaunista, vaikka niin paljon kaikkea pahaakin.

Kirjan päätyttyä on tyhjä olo. Lauran tarina tuntuu hirveältä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista. Laura Manninen on monissa haastatteluissa kertonut omasta parisuhdeväkivallastaan, joten ainakin osa kirjan tapahtumista on ihan totisinta totta.

Vaikka kirja on epämiellyttävää luettavaa, auttaa se kuitenkin ymmärtämään sitä, miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen. Miten vaikeaa lähteminen onkaan, ja kun lopulta pääsee lähtemään, miten pitkälle jäljet seuraavat. Kirjan epilogi muistuttaa, miten yleisestä ongelmasta on kysymys, ja miten yhteiskunta ei kaikissa tapauksissa pysty lainkaan puuttumaan tilanteeseen.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä oli toimiva ratkaisu. Haluan kehua erityisesti lukija Sanna Majuria, joka kertoo tarinaa pehmeällä äänellä. Se sopii Mannisen kauniiseen tekstiin hyvin. Kun lukija lukee kirjan loppupuolella Mikon osuuksia, niitä, joissa miehen luonne pääsee hyvin esiin, lukutapa muuttuu, ja lukija suorastaan sähisee sanoja hampaidensa välistä. Täysi kymppi lukijalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Se sopii myös ainakin kohtaan:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Johny Kniga, 2018. 183 sivua. 

Julkkiskokki, kansainvälisesti menestynyt keittiömestari, Suomen ainoan kahden tähden Michelin-ravintolan omistaja. Jokainen edes hieman ruuasta kiinnostunut tietää Hans Välimäen, vähintään nimeltä. Välimäestä kertovassa kirjassa on kuitenkin takuulla monta sellaista asiaa, jota suurin osa meistä ei tästä miehestä tiedä.

Hans Välimäen elämäkerta Patakuningas - Kulinaarinen elämäkerta on onnistunut kokin elämäkerta. Se on elämäkertakirjana hyvä ja laadukas, kirjoitettu taidolla ja viimeistellen. Kertojana on Välimäki itse.

Aihepiireiltään teos kohtalaisen perinteinen elämäkerta, mutta niin on hyvä ollakin. Se kertoo sen, miten Välimäestä tuli kokki, mitä ravintoloita hän kiersi, kenen opissa mitäkin oppi. Se kertoo kaksi Michelin-tähteä ansainneen Chez Dominiquen taipaleesta: tähtien tavoittelusta ja siitä, mitä kaiken saavuttaminen vaati. Kirja auttaa ymmärtämään ravintoloiden kilpailua ja toisaalta ravintola-alalla olevien ystävyyttä - ja myös sitä, miten hienoa, mutta samalla niin rankkaa kahden Michelin-tähden saaminen ravintolalle voi olla.

Välimäki puhuu kirjassa myös itselleen epäsuotuisista asioista: siitä, miten hän oli jossain elämänvaiheessaan kusipää ja kohteli alaisiaan väärin. Miten kattiat lentelivät ja keittiössä kaikui huuto.

Kirjan sävy on kauttaaltaan kuivakan humoristinen. Kieli on paikoin ronskia, mutta se tekee kirjasta aidontuntuisen. Kirja on täynnä monia niin kummallisia sattumuksia ja tarinoita, että mietin, miten paljon värikynää kirjassa on käytetty. Teksti on joka tapauksessa hauskaa ja viihdyttävää.

Erityisesti pidän kirjan rakenteesta. Elämäkertatekstin lisäksi kansien välistä löytyy 30 elämäkerrallista reseptiä. Ne on sijoiteltu kirjaan aina oikeaan kohtaan - kun puhutaan lapsuudesta ja mummusta ja vaarista, joiden luo Hans lähti usein vanhemmiltaan salaa, on reseptinä "Mummun ruskea soosi possunkyljellä". Kun puhutaan Chez Dominiquen onnellisimmista ajoista, reseptinä on "Haukipullat hummerikastikkeessa". Eräs pitkään Dominiquen menussa ollut annos nimittäin yhdisti kalapullat ja hummerireduktion.

Kuten esimerkeistä voi todeta, kirjassa on reseptejä laidasta laitaan. Jokainen resepti on ryyditetty Välimäen saatesanoilla.

En ole tehnyt falafeleja koskaan ennen tätä - ja onnistuin heti! Yllätin itsenikin. 
Yritin tehdä massasta myös hyvän makuisen, ja sellainen siitä tuli. Näitä jaksoin syödä jopa viisi palloa ennen tylsistymistä. 

En ole testannut reseptejä, mutta sen niitä lukemalla voi todeta, että ne eivät välttämättä sovi sellaiselle kokille, joka on tottunut noudattamaan ohjetta orjallisesti. Osassa reseptejä ei nimittäin ole laitettu esimerkiksi mausteisiin määriä, tai valmistusohjeesta on saatettu jättää pois jotain hieman vähemmän oleellista. Reseptien noudattaminen vaatinee siis ripauksen päättelykykyä ja rohkeutta kokeilla.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (riippuen miten tiukasti kukakin tätä kohtaa tulkitsee - tämän kirjan on suurimmilta osin kirjoittanut Markus Ånäs, vaikka Välimäki sen toisena kirjoittajana mainitaankin)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.
Nainen sanoo tulevansa tulevaisuudesta.

S&S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017. Suomentanut Outi Menna.

Ruotsalaisen Johannes Anyurun mystisen kauniisti nimetty He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka on kiinnostanut minua pitkään. Se on saanut niin paljon suitsutusta ja ollut niin monen "vuoden parhaat" -listalla, että en ole saanut kirjaa mielestäni.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Takakannen teksti ei lupaillut hyvää, sillä kammoan terrorismi-teemoja sekä kirjallisuudessa että televisiossa. Saan kuulla ja lukea siitä tarpeeksi muualtakin, enkä halua perehtyä aiheeseen enää vapaa-ajallani - ainakaan fiktion muodossa. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen, koska halusin tietää, mistä kaikki puhuvat.

Kirjoitan sinulle, jolla vielä on sanoja kuvaamaan sitä mitä minulle tapahtuu ja jonka koko maailma on sulkeutunut minun maailmani sisälle. 
Sinun sanojasi ympäröi kaikki se, mistä en pysty puhumaan. 

Kirja kertoo erään tytön ja samalla Ruotsin tarinaa. Tämä tyttö on toinen kirjan kertojista, ja toinen on kirjailija, jolle tyttö tarinaansa kertoo. Kirja alkaa pysäyttävästi: ollaan keskellä terrori-iskua tukholmalaisessa sarjakuvakaupassa. Se varmasti herättää monen mielenkiinnon, ja lähtökohtaisesti myös minä pidän siitä, että päästään suoraan asiaan, mutta tässä kohtaa terrorismilla oli minulla enemmän etäännyttävä vaikutus.

Muutoinkin minun kesti kauan päästä kirjaan sisälle. En meinannut saada henkilöistä tai tarinasta otetta, ja jopa mietin kirjan jättämistä kesken. Etenkin tytön osuuksiin tuntui olevan todella hankala tarttua.

Kun olin ylittänyt kirjan puolivälin, pohdin vieläkin, että onpa kirja vaikea. Silti se oli jotenkin todella kiehtova. Loppuvaiheessa melkein ahmin tekstiä. Ainoastaan kirjan raskas teema pakotti pitämään hetkittäin taukoja ja sulattelemaan lukemaansa.

Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön. 

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia yhteiskunnasta, jollaista ei onneksi vielä ole. Paljon merkkejä siihen suuntaan menemisestä on kuitenkin ilmassa. Kirja on tiukasti ajassa kiinni, ja ehkä juuri siksi niin rankka. Toisaalta ajankohtaisuus tekee siitä ajatuksiaherättävän ja helpommin samaistuttavan. Teemoista käsitellään muun muassa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien asemaa, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, radikalisoitumista - ja sitä terrorismia.

Johannes Anyuru on rakentanut juonen taidokkaasti. Loppu jättää minulle hetkeksi pökertyneen ja mykistyneen olon.

En sanonut mitään, mutta mietin mielessäni oliko meidänkin elämämme jonkinlaista sotaa. Sotaa, joka muistutti nopeuskilpailua, sotaa jossa univormuna toimi iho tai jokin epämääräisempi, jokin mitä jotkut kutsuivat ruotsalaisuudeksi. 

Vuonna 2017 Augustus-palkinnon voittanut He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno, mutta ei ihan helppo kirja. Sitä pitää lukea ajatuksella, vaikkei sitä välttämättä haluaisikaan päästää lähelle.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. 

Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Siltala, 2018. 269 sivua. 

En seuraa formuloita, en lue iltapäivälehtiä enkä ole kiinnostunut Kimi Räikkösen elämästä. Hyvä lähtökohta tarttua tähän myyntiennätyksiä tehtailleeseen kirjaan, eikö niin?

Osittain se onkin niin. Lähes kaikki, mitä kirjassa Kimistä kerrottiin, tuli minulle uutena tietona. Se oli kiinnostava ja minulla oli ihan kivaa kirjan parissa.

Miksi se ennakkotietojen puute sitten oli huono asia? Palataan siihen vähän ajan kuluttua.

Autossa on rauha, sen ulkopuolella kaaos. 

Tuntematon Kimi Räikkönen on monella tapaa hieman epätyypillinen elämäkerta. Jo kirjan kirjoittaja tekee teoksesta epätyypillisen: Kari Hotakainen tuo teokseen ihan omanlaisensa leiman.

Kirjan kieli on elämäkerralle poikkeuksellista, kaunokirjallista ja värikästä. Hotkaisen toteava tyyli sopii mainiosti kirjan päähenkilöön - molemmat ovat yhtä lyhytsanaisia.

Hotakainen on kirjoittanut itsensä näkyviin kirjaan. Hän kertoo tilanteista, joita on Kimiä seuratessaan kokenut. Hän kertoo, mitä on itse tilanteissa ajatellut ja miten itse asioita näkee ja tulkitsee. Miltä tuntuu seisoa vieressä, kun formula-auto käynnistetään, tai miten Ferrarin varikolla suhtaudutaan ainoaan ihmiseen, joka ei ole pukeutunut punaiseen. Hotakainen tekee tarkkanäköisiä havaintoja, joista paljastuu pieniä palasia siitä Kimistä, jota ei mediassa näe.

Toisaalta kirja on myös kovin tyypillinen elämäkerta. Siinä käydään läpi Kimi Räikkösen lapsuus ja autourheilun pariin ajautuminen, nuoruus, ura, hölmöilyt ja menestymiset. Ääneen pääsevät niin perhe, ystävät kuin entiset ja nykyiset työkaveritkin.

Kirjalle ominaista on se, että oikeastaan kaikki tapahtumat pyörivät jollain tapaa moottoriurheilun ympärillä. Lapsuudesta tai nuoruudesta ei kerrota mitään sellaista, mikä ei liittyisi moottoriurheiluun. Myöhemmissä vaiheissa käydään lyhyesti läpi Kimin ja Mintun tapaaminen ja avioliitto, mutta esimerkiksi Räikkösen kymmenen vuotta kestänyt avioliitto Jenni Dalhmaniin kuitataan parilla lauseella.

Ei henkilökohtaista elämää toki tarvitsekaan tuoda kaiken maailman riepoteltavaksi, mutta sellaista ei siis todellakaan tästä kirjasta löydä. Tuntuu siltä, että kirja jää lopulta muutenkin vähän pintaraapaisuksi. Kimi Räikkönen pysyy tuntemattomana myös tämän kirjan jälkeen. Toisaalta, sitähän Räikkönen haluaakin. Hän tuo kirjassa moneen kertaan ilmi sen, ettei haluaisi olla julkkis.

Miksi sitten on tehty kirja henkilöstä, joka ei haluaisi olla julkisuudessa? Tämä ajatus tulee väkisinkin mieleen, mutta ehkä asia on nyt vain haluttu sanoa julkisesti kaikille. Ehkä on haluttu antaa edes jotain, vaikka vain vähänkin - ihan niin kuin niille hotellien aulassa odottaville faneille, jotka ovat iloisia, jos Kimi sanoo "terve". Ja lähtee sitten ajamaan kahtasataa kohti formularataa, liikenteen keskellä.

Niin, tästä onkin hyvä palata siihen, miksi itse en erityisemmin lämmennyt tälle kirjalle, vaikka se periaatteessa olikin ihan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen Kimi Räikkönen henkilönä on. Olin autuaasti välttynyt kaikelta siltä, mitä Räikkösen yksityiselämästä joitakin vuosia sitten kirjoiteltiin. Kaikista niistä kännisekoiluista ja muista tyhmistä päähänpistoista. Ne ovat toki osa Räikkösen elämää, mutta en pidä tavasta, jolla näitä asioita kirjassa käsitellään. Kirjasta saa sen kuvan, että on ihan ok vaikka nyt esimerkiksi rikkoa liikennesääntöjä, jos on Kimi Räikkönen. Tai että on hyväksyttävää ja hienoa hulluksi yltyneen juhlimisen jälkeen ajaa formula ykkösiä krapulassa ja pärjätä hyvin.

Myönnän, että ei näitä asioita olisi käsittelemättäkään voinut jättää, ei tietenkään - ne ovat osa Räikkösen historiaa ja media on nämä asiat jo aiemminkin riepotellut. Vaikka kirjastakin huomaa, että mies on isäksi tulon myötä selvästi rauhoittunut, minulla on lukemisen jälkeen Kimi Räikkösestä negatiivisempi kuva kuin ennen lukemista. Se tuskin oli kirjan tarkoitus.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Kirja sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot. 

Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen - heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa? 

Jalava, 2018. 342 sivua. 
Alkuteos Stjärndamm, 2016. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Mietin pitkään, viitsinkö lukea tätä kirjaa lainkaan. Pidin valtavasti Lars Wilderängin trilogian avausosasta Tähtikirkas, joka kertoi siitä mitä tapahtui, kun sähköt hävisivät ja kaikki elektroniikka tuhoutui. Ruotsiin sijoittuva kuvaus siitä, miten yhteiskunta rakennettiin uudestaan tällaisen muutoksen jälkeen, oli todella kiinnostavaa.

Sarjan toinen osa, Tähtisade, tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja oli täynnä sotimista, ja lähti muutenkin niin vahvoille scifi-urille ja jopa kauhun suuntaan, ettei se oikein ollut enää minua varten.

Syksyllä ilmestynyt trilogian päätösosa Tähtipöly on jotain ensimmäisen ja toisen kirjan väliltä. Se on scifi-kirja, jonka alkuosa muistuttaa hyvin paljolti Tähtisadetta, ja sen henkeä ja asetelmaa. Soditaan vihollista vastaan, puolustetaan linnoitusta, koitetaan pelastaa maailma. Pohdin mielessäni, miksi ihmeessä päätin tämänkin lukea.

Onneksi tilanne parantuu ja kirjan loppuvaiheessa päästään hetkittäin taas siihen, mistä Tähtikirkkaassa pidin. Kyse on selviytymisestä: sekä henkilöjen että yhteiskunnan tasolla. 

Kuten trilogian aiemmissa osissa, myös tässä kirjassa seurataan useampia henkilöitä. Henkilöt ovat jo pääosin tuttuja, ja mukana ovat niin Anna Ljunberg, Filip Stenvik kuin Gustaf Silverbanekin. Kirja punoo koko trilogian ajan mukana keriytyneet langanpäät yhteen, joskin loppuratkaisu on mielestäni hämmentävä ja jotenkin kaikessa mahdottomuudessaan jopa vähän korni. No, eipä kai tällaiselta kirjalta kovin realistista loppuakaan voi odottaa - eivät realistisia ole tapahtumatkaan.

Nopealukuinen kirja, joka päättää trilogian kohtalaisesti. Ei suuri lukuelämys, mutta ei tämän lukeminen varsinaisesti harmitakaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

”Elä rohkeasti, Clark”, Will sanoi Louisalle ennen kuolemaansa. Nyt Louisa ”Lou” Clark, englantilaisen pikkukaupungin tyttö, pakkaa mehiläissukkahousunsa, levittää siipensä ja tekee viimein unelmista totta. Hän muuttaa New Yorkiin uuden työn ja elämän perässä mutta yrittää samaan aikaan pitää yllä etäsuhdetta poikaystävänsä kanssa. 

New York huumaa, haastaa, yllättää ja tempaisee Louisan kauas mukavuusalueeltaan. Kaikki ei totisesti mene niin kuin suunnitelmissa – etenkään kun tekee töitä superrikkaiden talossa, joka on täynnä salaisuuksia ja suuria persoonia. Uuden ja vanhan elämän repiessä häntä kahtia Lou joutuu pohtimaan, kummalle puolen Atlanttia oikein kuuluu. Ja kuka todella on Louisa Clark ja mitä hän haluaa?

Gummerus, 2018. 502 sivua. 
Alkuteos Still Me, 2018. Suomentanut Heli Naski. 

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Pidin myös trilogian toisesta osasta Jos olisit tässä, mutta se ei yltänyt avausosan tasolle. Trilogian päätösosa, Elä rohkeasti, on sekin hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olisi mahdollista.

Kirjassa seurataan Louisan uutta elämää New Yorkissa. Lou on lähtenyt vuodeksi toteuttamaan unelmaansa ja sanomaan asioille kyllä. Hän työskentelee masennuksesta kärsivän puolalaisnaisen avustajana ja kohtaa haasteita, joissa venyvät sekä hänen moraalinsa että pinnansa. Samaan aikaan Lou elää etäsuhteessa ensihoitaja-Samin kanssa, mutta välimatka on koitua kohtaloksi.

Louisa on kaikessa kohelluksessaan ja persoonallisuudessaan kiinnostava hahmo, eikä tätäkään kirjaa lukiessa tule tylsää. New York tuo kirjaan oman kulmansa ja erottaa sen aiemmista osista. Tarina ei tunnu kahteen aikaisempaan kirjaan verrattuna saman toistamiselta.

Genressään Elä rohkeasti ei kuitenkaan lopulta tarjoa mitään kovin uutta. On romantiikkaa ja suhdesotkuja ja samalla pohditaan hiukan synkempiä asioita, mutta sitäkin aika vähän. Olen perinteisesti pitänyt Jojo Moyesin kirjoissa siitä, että vaikka kirjat ovat viihdettä, on taustalla usein jonkin syvempi ajatus. Tästä kirjasta se tuntuu puuttuvan - kirja on kovin perinteistä chick litiä.

Loun lisäksi kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta valitettavasti pelkät hyvät hahmot eivät aivan täysin kanna viittäsataa sivua. Kirja on ihan hyvä, ja jos se olisi itsenäinen teos, se voisi olla jopa keskimääräistä parempaa chick litiä. Trilogian avaus Kerro minulle hyvää oli kuitenkin niin loistava, että tämäkin jatko-osa tuottaa pienen pettymyksen.

Osa minusta toivoo, ettei loistava ja erilainen Kerro minulle jotain hyvää olisi koskaan saanut jatkoa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kaksi perhettä mahdollisuuksiensa rajoissa. Kaksi nuorta hapuilemassa niiden yli. Yhteinen joulu pyöräyttää jokaisen peilin eteen: Kuka minä olen, mistä unelmoin? Kuka ansaitsee ja mitä?

Juhani painaa hommia lasitehtaalla ja unelmoi omasta talosta, jonka pihapuiden alla lapset saisivat telmiä. Irina rullaa permanentteja sormet kivistäen ja tekee designlöytöjä kirpputoreilta. Rogerilla on jo kaikkea, paljon, ja Christina ei tiedä mitä sillä tekisi. Juhalla ja Lotalla on vastaus, se vanhin kaikista.

S&S, 2018. 300 sivua. 

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas on hämmentävä kirja. Ahmin sivuja, niin kiinnostava se on, ja eläydyn kahden keskenään niin erilaisen perheen elämään. Nauran ja myötäelän.

Kun kirja loppuu, olo on kummallinen. Tuntuu siltä, että kirja oli aivan valtavan hyvä, mutta jokin pieni ääni päässäni miettii, mikä ihmeessä tästä kirjasta oikein teki niin hyvän. Se oli jotenkin ihan kamalan tavallinen - kertoi tavallisten ihmisten elämistä - mutta ehkä juuri se tekee kirjasta niin hyvän.

Lasitehdas on tarina kahdesta perheestä, jotka kohtaavat. Toinen perhe on duunariperhe: Juhani tekee töitä lasitehtaalla ja haluaisi rakentaa talon, mutta lama muuttaa suunnitelmat. Irina tekee hommia kampaamossa, vaikka oikeasti haluaisi ehkä tehdä jotain ihan muuta. Perheen poika Juha liikkuu välillä vähän huonommissa kaveripiireissä.

Toinen perhe on varakas suomenruotsalaisperhe. Roger tulee rikkaasta suvusta, jolla on kartano Paraisilla, kokkeineen kaikkineen. Christina on ensin Kristiina, ihan tavallinen nainen, määrätietoinen ja tavoitteita täynnä, mutta muuttuu kun tulee Rogerin sukuun. Pariskunnan tytär Lotta kapinoi keskiluokkaisuutta vastaan.

Kun Juhani ja Irina saavat lottovoiton, elämä muuttuu. Ja kun molemmat perheet tapaavat joulupöydässä, kaksi eri maailmaa törmää.

Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse. Sen alta paljastuvat kaikki rosot ja särmät, myös varakkaassa, vaikutusvaltaisessa ja tyylikkäässä ihmisessä.
Lasitehdas on hieno kirja kahdesta perheestä ja erilaisista ihmisistä. Toinen perheistä on saanut hyvät lähtökohdat jo syntymässään, toinen saa lottovoiton myöhemmin. Kirja käsittelee taidokkaasti luokkaeroja ja niiden törmäämistä. Voiko luokkaerojen väliset kuilut ylittää - vai onko sellaisia lopulta edes?

Kirja on jaoteltu osiin, joissa seurataan eri henkilöitä. Ensin kuljetaan yhtä matkaa Juhanin ja Irinan kanssa, välillä seurataan Juhaa, sitten Rogeria ja Christinaa ja Lottaa. Lopussa henkilöt vaihtelevat usein. Luvun alkuun on painettu seurattavan henkilön lisäksi vuosiluku. Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja huomaan kiintyväni heihin.

Lasi. Se on oikeastaan nestettä, tiesitkös? Et varmaan tiennyt. --
Mutta niin se on, lasilla ei ole sulamispistettä. Ikkunalasitkin valuvat hitaasti alaspäin koko ajan. Joku on laskenut, että merkittävään valumiseen kuluisi huoneenlämmössä aikaa monta kertaa koko universumin iän verran. 

Välillä perehdytään lasitehtaaseen ja lasiin. Nämä osiot ovat valtavan mielenkiintoisia! Ne tukevat tarinaa, onhan Juhani lasitehtaalla töissä. Joku voi löytää niistä myös symboliikkaa. Kaiken lisäksi niistä oppii rutkasti uutta.

Rakkaus oli sanaton sopimus, jossa hyväksyttiin toisen osapuolen liimatut kahvat, krakeloitumiset ja kolhut, eikä pyydetty alennusta. Luvattiin vain olla kolhimatta enempää.

Katja Lahti kirjoittaa kauniisti. Teksti on helppolukuista ja toteavaa, mutta sisältää kauniita ajatuksia ja kielikuvia.

Vahva ja toimiva kokonaisuus, ei voi muuta sanoa. On aina yhtä kiva yllättyä näin iloisesti, etenkin kotimaisten teosten kanssa.

Kun jäljet piti siivota, työväki kutsuttiin paikalle. Siitähän se palkka tuli. Ei se ollut oikein, mutta ei se ollut väärinkään. Se vain oli.

Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan. Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä, joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta.

Umami liikkuu edestakaisin ajassa ja paikassa ja kuljettaa lukijaansa halki Meksikon ja rajan taakse Yhdysvaltoihin. Se on humaani tarina surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä sekä umamista, viidennestä mausta, jota mikään kieli ei oikein riitä kuvaamaan.

Fabriikki 8, 2018. 266 sivua.
Alkuteos Umami, 2015. Suomentanut Laura Vesanto. 

Haluaisin ihan hirveästi pitää tästä kirjasta. Sen kansi on lumoavan kaunis ja jään tuijottelemaan sitä lukemisen lomassa. Se kertoo ehkä tärkeän seikan. En jaksa keskittyä tekstiin, vaan palaan aina moniulotteiseen kanteen.

Toisaalta kansi kuvastaa mainiosti koko teosta. Tarina itsessäänkin on hyvin moniulotteinen ja monitahoinen. Siinä on useita yhtä tärkeitä hahmoja, jotka pääsevät päähenkilöiksi kukin vuorollaan. Kirjassa on myös monia paikkoja ja monia aikatasoja, joissa hypitään ristiin rastiin. Se tuo kirjaan omanlaisensa tunnelman, mutta myös etäännyttää - ainakin minua.

Umami on tarina meksikolaisista. Henkilöt kytkeytyvät yhteen asuinpaikkansa mukaan: he kaikki asuvat samassa pihapiirissä Mexico Cityssä, Kellotapulipihassa, jonka talot on nimetty ihmisen tuntemien makujen mukaan. On Makean talo, jossa toimii musiikkiakatemia. Suolaisen talossa asuvat Linda ja Victor ja heidän neljä lastaan: muun muassa Ana alias Agatha Christie, joka puuhaa patiolle perustamansa puutarhan parissa. Happaman talossa asuu puolestaan Pina, jonka äiti lähti kävelemään muutama vuosi sitten. Karvaan talossa asuu nuori maalari Marina, joka keksii värejä. Ja sitten on tietysti Umamin talo - leskeksi jääneen tohtori Alfonso Semitielin koti.

On yhtä välttämätöntä ja mahdotonta selittää, kuka minun vaimoni oli, kuin selittää umamia: makua, joka täyttää makunystyt eikä kuitenkaan suostu tunnistettavaksi, joka seilaa kylmänviileästi suolaisen ja makean välillä, välillä sitä ja välillä aivan tätä. Monisyinen ja yhtä aikaa selkeä ja täydellinen, niin kuin oli Noekin: tuttu ja silti ennalta arvaamaton. 

Minulle Umami on ennen kaikkea tarina näistä ihmisistä ja kurkistus meksikolaiseen elämään. Kirjassa on jotain samaa kuin umamissa makuna - jotain selittämätöntä ja vaikeasti tulkittavaa, mutta minulle se ei avaudu aivan yhtä täydellisenä kuin ruuan umami.

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä kirjaa tarinaksi "surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä" ja onhan se toki niitä kaikkia. Eniten se on minusta kuitenkin tuota kaikkein jälkimmäistä: tarinaa tavallisista elämistä.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta tarina vetoaa minuun ennen kaikkeameksikolaisuutensa vuoksi - en muista koskaan aiemmin lukeneeni meksikolaisen kirjailijan kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Turkulaisen Pernon lähiön korkein vuokratalo jättää varjoonsa muut Tähkiönkadun talot. Kun yläkerran ryyppyjuhlat valvottavat kuusihenkistä Heiskasen perhettä, herää unelma nousta talossa korkeammalle, sinne, missä valo tulvii katosta. 

Sääntöjä lateleva, punaisen hetekansa vangiksi vajoava äiti muistuttaa kuitenkin, ettei koskaan saa luulla olevansa muita ylempänä. Hanna ei tosin ymmärrä, miten se olisi mahdollista, kun ei ole lähellekään muiden tasalla. Lamaan taittuva 1990-luku saa hänet ihmettelemään: on ihanaa, että koulussa on häntä varten oma pulpetti, mutta keitä ovat luokkatoverit, nuo laihat ja kauniit lapset, jotka tuoksuvat Omo Colorilta?

Atena, 2018. 359 sivua. 

En ehkä osaa sanoa tästä kirjasta mitään puolueetonta. Olen itse kasvanut lapsuuteni Pernossa, tai oikeastaan suurimman osan ajasta Pansiossa, ihan siinä Pernon naapurissa. Muutin Pernoon vuonna 1994, alle neljävuotiaana, ja parin vuoden jälkeen siirryin Pansion puolelle, jossa asuin yli 10 vuotta.

Vaikka elin lähiöelämää Pernossa vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kuin Perno Mega Cityn kirjoittanut Noora Vallinkoski ja romaanin päähenkilö Hanna, on kirjan elämä myös minulle tuttua. 90-luvun lapsen silmin Pernon ja sen asukkaiden arki näyttäytyi kovin samanlaisena kuin Vallinkosken kuvaaman 80-luvun lapsenkin.

Hymähtelen kerta toisensa perään, kun kirja palauttaa mieleeni muistoja. Ihan pieniä ja arkipäiväisiä, kuten sen, miten kirjastoon mentiin metsän puolelta rakennuksen takaa tai miten Sikalanmäessä laskettiin seisaaltaan mäkeä. Tai siis en minä laskenut, mutta rohkeammat laskivat.

***

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, lähiöperheen lapsi. Kirja alkaa hieman ennen Hannan syntymää ja kestää teini-ikään asti. Hanna asuu perheensä kanssa kaupungin vuokratalossa Tähkiönkadulla, kaupan takana, korkean mäen päällä. Isä on töissä telakalla ja sairastuu syöpään, äiti kamppailee ajoittain pahankin masennuksen kanssa.

Äiti oli hauras. Äiti oli valonsäde pitsiverhon reiässä. Repaleinen varjo joenrannan lehmusten alla. Hämähäkin lanka lyhtypylväässä. Joskus pisarakin oli sille liikaa, ja jos alkaisin kaataa, siinä menisi koko tynnyri. Äiti saattaisi huuhtoutua pois ja särkyä niin pieniksi palasiksi, ettei sitä voinut enää liimata kasaan. Särkyvän äidin kanssa muiden piti olla kestäviä. 

Röntgen-kuvassa oli tahra. Isä oli mennyt sisältä rikki. 

Elämää tarkastellaan Hannan näkökulmasta. Tekstistä huomaa hyvin, että Vallinkoski kirjoittaa itselleen tutusta aiheesta. Hän pystyy hienosti kuvailemaan maailmaa lapsen näkökulmasta, niin, että se tuntuu aidolta. Tunnistan itse niin monia asioita, että tiedän niiden olevan monelle muullekin lähiölapselle tuttuja.

Kun Hanna kasvaa, hän katsoo maailmaa taas hieman eri kulmasta. Aluksi keskeistä on se, kenen kanssa leikitään, mutta jo varsin varhaisessa vaiheessa esiin nousevat luokkaerot: miten porhot asuvat saarilla ja tavallisten ihmisten eteisissä on sanomalehtiä. Jossain vaiheessa on tosi noloa, kun isä tuo tyttärensä Ladalla kouluun. Pansion ala-asteelle meno tuntuu omituiselta, sillä vierekkäin istuvat nyt sekä duunarien lapset ja omakotitaloissa asuvien porhojen jälkikasvu.

Lepalla oli kyky aistia korkeuseroja. Se tiesi yhtä hyvin kuin mekin mihin kerrokseen kukin meistä kuului ja ymmärsi, että ylhäällä asiat olivat paremmin kuin alhaalla. Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään. 
Kellarikerrokseen kuuluivat ne, joiden ei pitänyt olla edes olemassa. 

Perno Mega City onnistuu hienosti monessa asiassa. Se kertoo hyvin ajasta ja elämästä 80- ja 90-luvuilla. Miten 80-luvulla elettiin nousukautta ja 90-luvulla tuli lama. Se palauttaa mieleen, miten kosmetiikkaa tilattiin Yves Rocherilta ja pyykit pestiin Omo Colorilla. Kirja on ajankuvana oivaltava ja taidokas.

Toisaalta Perno Mega City on erityisen hyvä genressään, lähiöromaanina. Minä entisenä pernolaisena samaistun kirjaan ehkä vielä astetta enemmän kuin moni muu, mutta uskon, että jokainen joskus lähiössä asunut voi tunnistaa kirjasta itsensä tai ainakin naapurinsa. Kirjan ansioksi voinee laskea myös sen, että ihmiset todella ovat itsensä kirjasta tunnistaneet - ainakin omasta mielestään. Helsingin Sanomat kirjoitti nimittäin lokakuun lopussa, että romaani joutui poliisin tutkittavaksi, koska pernolaiset tunnistivat siitä itsensä. Kirjailijan mukaan kirja ei kerro todellisista henkilöistä.

Minut lähetettiin kesäleirille vanhaan pappilaan.
Leirillä oli lapsia, joiden kesä oli tallella. Se oli pehmeä matto niiden jalkojen alla, viltti johon kääriytyä illan viiletessä. 
Minun kesässäni oli reikä ja minä putosin sen läpi. 
Putosin ja putosin. 

Kaiken muun lisäksi kirja on kirjoitettu mielettömän hienosti. Noora Vallinkosken teksti on lakonista ja toteavaa, mutta myös kekseliästä ja rikasta. Vallinkoski ujuttaa tekstiinsä vertauskuvia - sellaisia, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt. Mielikuvitusta ei tältä esikoiskirjailijalta puutu.

Emma tuhersi itkua läksyjensä äärellä. Laskeminen oli sille hankalaa. Yritin auttaa, mutta kärsivällisyyteni oli harva kudelma, jonka aukoista riita kömpi sisään. 

Mikään hilpeä kirja Perno Mega City ei ole. Se on täynnä kurjia ihmiskohtaloita, ahdistusta, kateutta, pissanhajua rappukäytävässä ja oksennusta vaatteissa. Toisaalta se on täynnä sisarrakkautta, yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Huonojen hetkien joukossa on myös paljon hyviä.

Kevät löi. Se sokaisi ja lävisti. Riisui ja ahavoitti. Se marssitti sulamisvedet katoilta viemäreihin ja poltti lumen alta paljastuneet ruohikot keltaisiksi. Se käänsi katseensa ihmisten puoleen ja antoi heille heidän elämänsä takaisin. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Leena Lumi, jonka mielestä Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. 
• Tuijata, joka hänkin tunnistaa kirjasta itsensä - vaikka se on mahdotonta. 
• Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka kiinnitti kirjassa huomiota erityisesti mielenterveysongelmien käsittelyyn.