Tammi, 1993. 351 sivua. 

Alkuteos Hitsuji o meguru bo¯ken, 1982. 

Alfred Birnbaumin englanninnoksesta A Wild Sheep Chase (1989) suomentanut Leena Tamminen. 

Luin viime vuonna Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla ja pidin siitä kovasti. Se oli yksi viime vuonna lukemieni parhaimmistoa. Kun sain joululahjaksi Murakamin tuoreimman suomennetun kirjan Tanssi, tanssi, tanssi, päätin lukea Suuren lammasseikkailun ennen sitä. Tanssi, tanssi, tanssi kun on itsenäinen jatko-osa Suurelle lammasseikkailulle. 

Suuri lammasseikkailu kertoo 30-vuotiaasta japanilaisesta miehestä, joka jää tarinassa nimettömäksi. Hän on käännös- ja mainostoimiston osakas, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Yhtäkkiä hän tapaa nuoren naisen, jolla on ihmeelliset korvat. 

Hänestä oli tullut niin kaunis että sitä tuskin saattoi käsittää. Koskaan eivät silmäni olleet päässeet nauttimaan sellaisesta kauneudesta. En ollut osannut kuvitella senlaatuista kauneutta olevankaan. Avaraa kuin koko maailmankaikkeus, ja samalla tiivistä kuin jäätikkö. Häpeilemättömän ylenpalttista, ja samalla loppuun asti pelkistettyä. Se oli kaikkien minun tajuntaani mahtuvien käsitteiden tuolla puolen. Hän oli yhtä korviensa kanssa, liukui ajan kaltevaa pintaa kuin monimutkainen valonsäde. 

Tämä nainen ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa. Näin käykin: mies lähtee etsimään mystistä lammasta Hokkaidon vuorilta. Matka on pitkä, ja sellaiselta tuntuu paikoin myös tarina. 

Siinä missä Kafka rannalla oli vetävä, koukuttava, tapahtumarikas ja etenevä, on Suuri lammasseikkailu minun makuuni hidastempoinen. Siinä ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Murakami kirjoittaa kyllä tutun helpolla ja jouhevalla tyylillä, tekstiä, jota on helppo lukea ja seurata. Tarina ei vain oikein vedä, ainakaan minua. Osasyynsä voi toki olla myös sillä, etten pääse keskittymään kirjaan kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Toisaalta tarina ei myöskään houkuttele lukemaan tiivistä tahtia sivu sivun perään.  

Suuren lammasseikkailun rakenne on varsin suoraviivainen. Alussa pompitaan jonkin verran eri aikatasoissa, käydään päähenkilön nuoruusvuosissa ja muualla, mutta kun matka Hokkaidoon käynnistyy, etenee tarinakin kronologisesti. Jonkinlainen vaihtelu olisi ehkä voinut pitää mielenkiintoa paremmin yllä. 

"Minä etsin erästä ystävääni", rohkenin kysyä. 

"Etsittekö?" Lammasmies sanoi ja kääntyi taas puoleeni täysin välinpitämättömänä. 

"Hän asui täällä. Vielä suunnilleen viikko sitten."

"Enminävaantiedä."

Lammasmies seiso takan edessä ja sekoitteli sen reunukselta ottamiaan kortteja. 

"Etsin myös lammasta, jolla on selässä tähtikuvio", peräsin vielä. 

"Enolenähnyt", Lammasmies sanoi. 

Mutta oli ilmiselvää, että Lammasmies tiesi jotain Rotasta ja lampaasta. 

Murakamille tyypilliseen tapaan kirjassa on fantasian elementtejä ja välillä tulee olo, että mitä minä juuri luin. Kokonaisuutena Suuri lammasseikkailu jää siitä huolimatta vähän valjuksi, sellaiseksi "ihan ok" -lukukokemukseksi. Toivottavasti Tanssi, tanssi, tanssi on enemmän mieleeni. 

• Sivumerkkejä, jonka mielestä "surrealistinen tarina on suorastaan päätön, eikä sitä edes kannata yrittää ymmärtää."
• Bibliofiilin päiväunia -blogin Mari, joka koki, että jotain kirjasta puuttui. 
• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, jota kirja kiehtoi tunnelmallaan. 

Helmet-lukuhaasteessa Suuri lammasseikkailu sopii ainakin kohtiin: 

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

Push

1996

suom. Kristiina Drews

ISBN 978-952-01-0455-9

(ilmestynyt suomeksi myös nimellä Ponnista!) 

"Precious Jones on 16-vuotias harlemilaistyttö, jonka perhe-elämä on karua: isä raiskaa ja äiti pahoinpitelee. Jo toista lasta isälleen odottava Precious ei ole koulussa oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Ei ihme, että hän tuntee olevansa näkymätön maailman silmissä. Kun Precious ryhtyy uuden opettajan rohkaisemana opettelemaan lukemista ja kirjoittamista, hänen elämänsä muuttuu tyystin."

Olin lukenut kirjasta hyvän arvostelun, siksi sen kirjastosta lainasinkin. Ja siksi jaksoin lukea sen loppuun. Kirja on kirjoitettu puhekielellä ja ainakin minä koen sen äärimmäisen raskaaksi luettavaksi. Puhekielen vuoksi kirja oli vähällä jäädä kesken heti alkuunsa.

Kun päähenkilö Precious oppii pikkuhiljaa kirjoittamaan, koostuu kirja myös hänen kirjoituksistaan. Tämänkin koin raskaaksi. Tietysti Preciousin omat kirjoitukset tuovat kirjaan sisällöllisesti paljon, mutta teksti, josa e oe ytään oiknkrjoitetua snaa, on sekin aika haastavaa luettavaa.

Kielellisesti en siis pitänyt kirjasta lainkaan. Tyyli on tosin juuri tähään teokseen sopivaa, enkä tiedä olisiko mikään muu tyyli toiminut, mutta minuun tämä ei oikein uppoa.

Raskaan tekstin lisäksi myös koko kirjan aihe on todella raskas. Siitä ja kieliasusta huolimatta on pakko sanoa, että kirja on hyvä. Se varmasti antaa ajattelemisen aihetta itse kullekin. 

Takakannen tekstin perusteella olisin tuskin kirjaa lukenut. Enkä välttämättä kannenkaan. Olin lisännyt joskus aikoja sitten kirjan nämä täytyy lukea -listalleni, mutta en kuollaksenikaan muista millä perusteella. Onneksi kuitenkin olin: sen lisäksi että kirja yksinkertaisesti vain oli hyvä, oli se myös piristävää vaihtelua hömppäromaanien ja dekkareiden jälkeen.

Kirja kertoo nelikymppisen Natalien elämästä nykypäivän ja menneisyyden kautta. Mennyt ja nykyinen lomittuvat tiheästi ja aika voi vaihtua lyhyenkin pätkän jälkeen. Se voisi häiritä, mutta tässä se ei häiritse. On pakko tietää menneisyydestä, jotta voi ymmärtää nykyisyyttä.

Hevosihmisenä on aina kiinnostavaa lukea romaania, jossa hevoset ovat keskeisessä osassa. Etenkin kirjan alkupuolisko sijoittuu hyvin vahvasti talliympäristöön ja liittyy hevosiin. Hevosista paljon tietävänä usein ärsyttää, jos kirjailija ei selkeästi tiedä hevosista tarpeeksi ja paljastaa tietämättömyytensä esimerkiksi virheellisillä ilmauksilla. Tässä teoksessa kirjailijan ratsastuksenopettajatausta näkyy. Virheitä ei ole, tai jos on, ne johtuvat suomennoksesta tai kulttuurieroista. Tietyissä asioissa myös huomaa, että tekstiä on yritetty yksinkertaistaa, jotta se sopisi hevosista tietämättömillekin.

Pidin kirjasta todella. Juoni oli hyvä, teksti oli helppolukuista ja jouhevasti etenevää, sopivasti surullisuutta, sopivasti rakkautta... Henkilöt olivat pääosin hyviä ja todentuntuisia. Ainoa asia, jota jäin pohtimaan oli se, että kaikki ihmiset olivat poikkeuksetta hyvin vieraanvaraisia. Kaikki olivat valmiita ottamaan Natalien luokseen asumaan ja ruokkimaan tämän, huolehtimaan tästä vaikka miten kauan vain. No, ehkä amerikkalaisen pikkukylän asukkaat sitten ovat sellaisia.

Erityisen ihanaa henkilöissä oli kuitenkin se, että hevosistakin tuli oikeasti henkilöitä. Jokaista kuvailtiin, jokainen käyttäytyi omalla tavallaan, jokaista rakastettiin, jokaista surtiin. Tässäkin Dimmick onnistui hyvin tuomaan esiin sen, miten kiinni Natalie oikeasti oli hevosissa. Miten hänellä ei ollut ketään muuta ystävää - tai niin hän ainakin kuvitteli asian olevan.

Hieno kirja.

"Minua kohti tulvahti murheen aalto, ja jotenkin oudosti minusta tuntui että tämä oli ollut Twisterin synnyinniitty, että se oli juossut näitä aidanvieruksia ensimmäisenä kesänään uusia koipiaan kokeillen ja lojunut sitten torkkumassa emänsä jaloissa litteänä kuin kylpymatto. Mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa miettiä mahtoiko jompikumpi tallin tammoista olla sen äiti. En ollut koskaan tullut kysyneeksi.

Poissa, tuntui hevonen allani sanovan. Sen kaviot kopsahtelivat kovaan Pennsylvanian saveen. Poissa, poissa, poissa."