Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

★★★★★


Otava, 2008. 399 sivua. 
Alkuteos A Thousand Splendid Suns, 2007. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Mikä kirja! Tuhat loistavaa aurinkoa on vaikuttava, silmiä avaava, surullinen ja koskettava. 

Kirja on kovasti kehuttu, mutta minä valitsin sen luettavakseni suorittamani maahaasteen ansiosta. Haluan (yrittää) lukea kirjan jokaisesta maasta. Olen vasta hyvin alussa, mutta juuri tällaisia kokemuksia kaipaan. Haluan lukea hienoja kirjoja asioista, joista en tiedä - maista, jotka eivät ole minulle tuttuja. 

Afganistan tuo mieleen jatkuvat sodat, mutta mitään konkretiaa minulla ei ollut, siis ennen tätä. Nyt näen edes pienen silmäyksen verran kaikkien uutisotsikoiden taakse. Vaikka Tuhat loistavaa aurinkoa on fiktiivinen, on iso osa kirjassa kerrotuista asioita varmasti monelle totta - niin pahalta kuin se tuntuukin. 

Yhdysvaltoihin pakolaisena 80-luvulla saapuneen Khaled Hosseinin teos kertoo kahdesta afganistanilaisesta naisesta. Mariam on vain 15-vuotias, kun hänen äitinsä kuolee ja hänet naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Samalla tyttö joutuu muuttamaan Kabuliin, suureen kaupunkiin, jossa kaikki on uutta. Elämä Kabulissa alkaa toiveikkaasti, mutta väkivalta ja jatkuva nöyryytys karistavat toivon nopeasti. 

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin naapurintyttö-Lailasta tulee Rashidin toinen vaimo. Sota riehuu ja miehet määräävät. 

Hosseinin tarina vie heti mukanaan, enkä ihmettele, miksi kirja on ollut menestys. Hossein kirjoittaa todella taitavasti ja koukuttavasti. Hän kertoo asioista niin, että asiat tuntuvat läheisiltä vaikka ovat vieraita. 

Tuhat loistavaa aurinkoa käsittelee monia sellaisia asioita, jotka ovat ihan hirveitä. Ne ovat asioita, joita suomalaisen on vaikea käsittää. Miten jossain voidaan elää tällaista elämää? On vaikea ymmärtää, miten huono naisten asema Afganistanissa on ollut - ja on varmaan ainakin osittain edelleen. Niin inhottavaa kuin lukeminen onkin, on tärkeää tietää. 

Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on myös se, miten paljon tilanne Agfanistanissa on muuttunut sen mukaan, kuka on ollut vallassa. Se on vaikuttanut paljon muun muassa juuri naisten asemaan. Kirja avaa hyvin Afganistanin yhteiskunnan muutosta ja kehitystä, vaikka pääpaino onkin päähenkilöissä ja heidän elämässään. 

Kaikesta kauheudesta huolimatta Tuhat loistavaa aurinkoa on nimittäin myös tarina syvästä ystävyydestä naisten välillä. Sellaisesta ystävyydestä, jossa side löytyy niistä kamalista asioista, joita on yhdessä koettu. Lisäksi Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo rakkaudesta, joka kestää läpi sotien ja vastoinkäymisten. Karussa tarinassa on paljon myös kaunista. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivuhenkilö-blogin Amanda, jonka mielestä kirja on "rikkaasti kuvailtu ja polveileva kertomus rakkaudesta eri muodoissaan".
  • Kirjarikas elämäni -blogissa Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi kirjoittajan lempiromaaneista. 
  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka kehuu muun muassa inhimillisiä päähenkilöitä ja taitavaa tarinankuljetusta.

Cormac McCarthy: Tie

★★★★

WSOY, 2008. 245 sivua. 
Alkuteos The Road, 2006. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Tie on odottanut postausta jo pitkään - luin sen nimittäin jo muutama kuukausi sitten. Ja olipahan erikoinen kirja!

Lukemista aloittaessani en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Tiesin, että Tie on palkittu muun muassa Pulitzerilla ja kovasti monessa paikassa kehuttu, mutta en tiennyt yhtään, mistä on kyse.

Tie kertoo nimettömäksi jäävistä isästä ja pojasta. Maailma on tuhoutunut ja eloon on jäänyt vain muutamia ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä. Isä ja poika vaeltavat pitkin tuhkan päällystämää tietä, läpi autioituneiden kaupunkien. Heidän ainoana tavoitteenaan on selviytyä. Ruokaa löytyy silloin tällöin hylätyistä taloista.

Tarina sijoittuu määrittelemättömään aikaan, mutta pääteltävissä on, että kovin pitkällä tulevaisuudessa ei olla. Kirjassa ei myöskään kerrota, miksi maailma on tuhoutunut, ja se vaivaa minua koko teoksen ajan. 

Toisaalta Cormac McCarthyn tarina vangitsee. Siinä lähinnä kävellään eikä lopulta tapahdu ihan hirveän paljon, mutta teksti pitää silti otteessaan. Isän ja pojan käymät keskustelut kertovat kaikessa lyhykäisyydessään paljon, ja tuhoutuneen maailman kuvailu on taidokasta ja kiehtovaa. 

Teoksen tunnelma on perusolemukseltaan hieman ahdistava, mutta jollain tavalla mukana on ripaus toivoa, vaikka kaikki päällisin puolin näyttää aika toivottomalta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjamielellä-blogin marjis, jonka mielestä kirja on todella hyvä ja vaikuttava. 
  • Kaiken voi lukea -blogin Jori, joka ihailee sitä, miten vähäeleisesti McCarthy luo kirjan tunnelman. 
  • Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja on hieno. 

Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja

★★★★
2008
ISBN 978-951-1-23006-9
255 s.

 "Haaveilin jo, miten maalaisin Turon rintaan valkosuklaalla lantakuoriaisia ja perhosia. Sitten nuolisin ne pois ja toivoisin, että samalla ne katoaisivat Turon päästä kokonaan.

 Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine. Hänen ekologimiehensä Turo Marttilan mielenkiinto suuntautuu Elsan ennakkoluulottomista viettely-yrityksistä huolimatta lähinnä ötököihin, joita hän reissaa tutkimassa maailmalla. Oman mausteensa suhdesoppaan tuovat Turon 12-vuotias tytör Riia-Roosa puistattavine lemmikkirottineen sekä naapurissa asuva komistus Sinuhe, johon Elsa tuntuu törmäävän hämmentävän usein.

 Elsa yrittää parhaansa, mutta Turo vaikuttaa yhä etäisemmältä. Voiko nainen pärjätä perulaiselle lantakuoriaiselle? Vai kannattaisiko Elsan etsiä intohimoa hiukan lähempää?"

Kirja tuli luettua jo kesällä, siitä kirjoittaminen on vain jäänyt. Nyt kuitenkin lyhykäistä kommenttia.

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Suklaapolkuja ei ehkä ollut aivan hänen parhaimmistoaan, mutta huonoksi sitä ei missään tapauksessa voi moittia. Kevyttä ja kepeää kesälukemista, todellakin.

Vaikka Lehtisen romaanien perusidea on melko sama, eivät ne toista itseään. Tai jos toistavat, ei romantiikannälkäinen lukija sitä ainakaan huomaa. Ihana naapuri Sinuhe hurmaa kaikki ja pelastaa jopa ärsyttävältä Riia-Roosalta - lukijankin, ei vain päähenkilö Elsaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, siitä kolme ja puoli tähteä.

Myös Lukulaarin Marmu piti Suklaapoluista.

Kaisa Strandén: Sankarikoirat

★★★★
2008
ISBN 978-951-37-5289-7
200 s.

 "Hector, harmaa norjanhirvikoira, pelasti miehen karhun kidasta. Alaskanmalamuuttipoikien Önnin ja Sampon ansiosta kolme miestä selvisi hyytävästä tammikuisesta merestä. Belgianpaimenkoira Herkules ajoi nukkuvan perheen yösydännä ulos palavasta talosta. Kahden nyrkin kokoinen chihuahua otti vauvaa uhanneen käärmeen myrkyn vastaan omaan pieneen päähänsä

 Sankarikoirat on kunnianosoitus ihmisen parhaalle ystävälle, joka tarpeen vaatiessa on valmis uhraamaan vaikka henkensä ihmisensä puolesta. Kirja on täynnä jännittäviä, ihastuttavia, liikuttavia ja kerrassaan ällistyttäviä tarinoita sekä suomalaisten että maailmalla urheudestaan palkittujen nelijalkaisen ystäviemme sankariteoista. Koiran urheus ei ole koosta eikä rodusta kiinni."

Takakannen teksti kuvaa kirjan sisältöä erinomaisesti. Teos on täynnä toinen toistaan liikuttavampia kertomuksia koirista, jotka pelastavat, auttavat, opastavat, lohduttavat ja parantavat joko oman ihmisensä tai aivan ventovieraan ihmisen. Osa tarinoista on tuttuja ja moneen kertaan kuultuja, osa taas tuntemattomampia. Kiinnostavimpia ovat tietysti suomalaisen koirien ja suomalaisten ihmisten tarinat, joita on myös kuvitettu.

Tositarinoiden lisäksi kirjassa on paljon myös muunlaista faktatietoa koirien älykkyydestä. Olisitko esimerkiksi tiennyt, että Moskovassa kulkukoirat kulkevat metrolla? Ne odottavat metroa rauhassa laiturilla ja kun se saapuu, ne kulkevat ihmisten mukana sisälle. Jos metrossa on tilaa, valloittavat koirat istuimet - jos ei, ne asettuvat lattialle ihmisten jalkoihin. Ja jäävät tietysti pois oikealla pysäkillä.

Kirjassa on myös tietopaketit tarinoissa esiintyvistä koiraroduista. Tietopaketit tarjoavat lyhykäisen historian koiran alkuperästä ja sen lisäksi tietoa siitä, millainen kyseinen rotu on kumppanina. Itse koin nämä rotuesittelyt hieman turhiksi ja hyppelinkin paikka paikoin niiden ylitse.

Sankarikoirat on viihdyttävää ja koskettavaa lukemista, joka varmasti uppoaa ainakin koiraihmisiin. Uskoisin kuitenkin, että eniten siitä saisivat irti ne, jotka eivät koirista juurikaan välitä. Heille moni asia voisi tulla yllätyksenä.

***½

Sandra Brown: Savuverho

★★★★
Smoke Screen
2008
suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari Hilkka Pekkasen johdolla
ISBN 978-951-31-6333-4
389 sivua

 "Kun uutistoimittaja Britt Shelley herää aamulla Jay Burgessin, Charlestonin poliisivoimien etsivän sängystä, hänellä ei ole aavistustakaan kuinka hän on sinne joutunut. Jay on yksi kaupungin sankareista pelastettuaan työtovereitaan tuhoisassa tulipalossa. Mutta nyt Britt huomaa kauhukseen Jayn makaavan kuolleena hänen vieressään. Yrittäessään todistaa syyttömyyttään Britt joutuu vedetyksi tapahtumiin, joista ei ole poispääsyä. Ja vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että jonkun mielestä Britt olisi hyödyllisempi kuolleena kuin elävänä..."
Tämäkin kirja oli joululahja, eikä takakannen teksti houkuttanut lukemaan. Olen lukenut dekkareita viime aikoina niin paljon, että tavallisen oloinen juonikuvio ja vieras kirjailija tuntuivat jopa hiukan vastenmielisiltä. Tylsää kun oli, aloin kuitenkin lukemaan. Ensimmäisten lukujen jälkeen olin edelleen sitä mieltä, että kirjan voisi hyvin jättää kesken. Työkaverini kuitenkin huomasi mitä luen ja kehui Brownia yhdeksi lempikirjailijoistaan. Siitä sain lisää potkut lukemiseen - onneksi.

Kun kirja alkoi edetä, se eteni vauhdilla. Sivu sivulta paljastui jotain uutta ja aina tuli uusia, odottamattomia juonenkäänteitä. Kai tämä oli aika tyypillinen dekkari ja vieläpä aika epäuskottavakin, mutta jokin siitä teki keskivertoa paremman. Ehkä se oli se, että naiskirjailija osaa kirjoittaa dekkarin juuri naisille: sopivasti jännitystä ja sopivasti myös romantiikkaa. Tietysti toimittajaopiskelijaa kiinnostaa aina myös päähenkilö, joka on toimittaja - vaikkei ammatti tässä loppujen lopuksi kovin keskeisessä roolissa ollutkaan.

Oli syy mikä tahansa, lähes neljäsataasivuinen kirja tuli lopulta luettua äkkiä läpi, kun alkuvaikeuksista vain pääsi ylitse. Eikä jää varmasti viimeiseksi lukemakseni Brownin teokseksi.