Jane Harper: Kuiva kausi

★★★★


Tammi, 2019. 381 sivua.
Alkuteos The Dry, 2016. Suomentanut Mari Hallivuori.

Jane Harperin dekkarisarjaa on kehuttu kovasti, ja itseänikin se kiinnosti, etenkin Australiaan sijoittumisen vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa taas uutta dekkarisarjaa, sillä tykkään siitä, että minulla on yhtä aikaa kesken vain muutamia sarjoja. 

Kesälomalla päätin tähän kuitenkin tarttua.

Sarja kertoo Aaron Falkista, talousrikoksia ratkovasta keskusrikospoliisin työntekijästä, joka lähtee kotiseudulleen australialaiseen pikkukaupunkiin. Hän ei mene sinne työasioissa, vaan vanhan lapsuudenystävänsä hautajaisiin.

Falk ei ole käynyt paikkakunnalla vuosikausiin, ja pian selviääkin, että hän ei ole lähtenyt sieltä omasta halustaan. Nyt Falk joutuu tahtomattaan selvittämään ikävää tapausta, jossa hänen ystävänsä epäillään murhanneen perheensä ja sitten itsensä. 

Kuiva kausi käynnistyy hitaasti, enkä ole oikein varma, pidänkö siitä. Se vaikuttaa todella tavalliselta poliisidekkarilta.

Sellainen se ehkä onkin, mutta muuttuu onneksi alun jälkeen hyvin kiinnostavaksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapauskin ihan mielenkiintoinen, mutta erityisen mielenkiintoinen on Australian kuumuus ja kuivuudesta kärsivän pikkukaupungin miljöö. 

Jane Harper kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi Falkin teini-iän tunnelmissa. Kuuntelin kirjaa ajoittain äänikirjana, ja sitä oli paikoitellen vaikea seurata, sillä aikatasovaihteluita ei eroteltu äänikirjaversiossa mitenkään. Fyysisessä kirjassa ne oli painettu erilaisella fontilla. 

Tarina itsessään toimii, joskaan ei tarjoa kovin paljon jännitystä. Lähinnä siinä seurataan poliisin työtä rikoksen ratkomisessa ja menneisyyden osuuksissa kuvaillaan teini-ikäisten suhteita. Pikkukaupungin ihmissuhteet ja salailu, kyräily ja kateus saavat koko kirjasta aika ison roolin, eikä se ole välttämättä huono asia. 

Olisin kuitenkin kaivannut tekstiin jonkinlaista temponvaihtelua: nyt tunnelma ja tahti pysyvät kovin samanlaisina läpi kirjan. 

Luen ehkä joskus sarjan seuraavia osia, mutta mitään järjetöntä halua minulle ei tullut niihin tarttua. Voisin kuvitella, että sarja sopisi kuitenkin hyvin kevyiden ja väkivallattomien dekkarien ystäville. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
  • Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Clare Mackintosh: Panttivanki

★★★★

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

★★★★

Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

★★★



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Max Seeck: Pahan verkko

★★★★


Tammi, 2020. 448 sivua.

Pidin todella paljon Max Seeckin Uskollisesta lukijasta - se liimasi minut sohvalle ja pakotti kääntämään sivua toisensa perään kunnes kirja oli luettu. Odotukset olivat siis kovat sarjan toisellekin osalle. 

Pahan verkko alkaa siitä, kun kaksi somevaikuttajaa katoaa marraskuisena yönä suosikkiräppärin levynjulkkareiden jälkeen. Molempien Instagram-sivulle on julkaistu kuva majakasta ja sen oheen kummallinen runo.

Uskollisesta lukijasta tuttu rikosylikonstaapeli Jessica Niemi saa tapauksen tutkittavakseen, ja se onkin taas melkoisen monisyinen. Ihmiskauppaa, japanilaisia, mangaa, sammakon myrkyllä tehtäviä kambo-hoitoja... Ei ihan ennalta-arvattavin juoni ja paljon kiinnostavia elementtejä. Pidin jo pelkästään alkuasetelmasta - se on hyvin ajassa kiinni.

Pahan verkko koukuttaa, sillä Max Seeck taitaa lyhyet luvut ja tiputtelee koukkuja niiden loppuun. Aivan vahvasti tarina ei kuitenkaan vedä kuin Uskollinen lukija. Juoni kyllä toimii, mutta ihan edeltäjänsä tasolle se ei yllä.

Ehkä syynä tähän on se, että päähenkilö Jessica Niemen henkilökohtainen elämä tuntuu saavan kirjasta aika ison siivun. Tarinassa käsitellään paljon myös työpaikan henkilösuhteita, kun Niemi kollegoineen on saanut uuden pomon. Tämä kaikki on toki tärkeää erityisesti koko sarjan kannalta, ja syventää mielenkiintoisia ja toisistaan eroavia hahmoja hyvin, mutta vie ehkä tarinan vetävyttä.

Tästä mutinasta huolimatta pidän Pahan verkosta. Se on laadukas skandidekkari, jonka loppuratkaisua en todellakaan arvaa. Vähän mennään jälleen siellä uskottavuuden rajamailla, mutta ei sen niin väliä. Aivan yhtä lennokkaita tapahtumat eivät ehkä kuitenkaan ole kuin aiemmassa kirjassa, ja se on hyvä.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amma, joka kirjoittaa blogissaan teoksen olevan vetävä kokonaisuus.
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka kehuu muun muassa loppukoukkuja.
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirjan rakenne on nerokas.

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

★★★★★


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Lyhyesti: Dekkari, novellikokoelma ja elämäntaito-opas

Anna Gavalda


Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★


Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Max Seeck: Uskollinen lukija

★★★★★

Tammi, 2019. 387 sivua. 

Uskollinen lukija on kirja, johon suhtauduin epäillen. The New York Timesin bestseller-listalle noussut suomalaistrilleri - onko se nyt oikeasti mahdollista? Olisiko tämä jotain miehiin vetoavaa jenkkityylistä toiminta-räiskintää (ah, miten stereotypinen ajatus, ihan ärsyttää itseänikin). Toisaalta, kai kirjan olisi oltava hyvä, kun se on noin hyvin myynyt. Samalla kun epäilin, odotukset nousivat korkeiksi. 

Ja täyttyivät. 

Uskollinen lukija liimasi minut sohvalle samoille sijoille kolmeksi perättäiseksi tunniksi, ja loputkin kirjasta tuli luettua vielä saman päivän aikana. Mikään muu kuin todella hyvä kirja ei tee näin. Teoksessa on toki heikkouksiakin, mutta sen huima vetävyys korvaa puutteet. 

Max Seeckin luoma tarina tempaisee lukijan heti melkoisen rikosmysteerin pyörteisiin. Kuuluisan kirjailijan vaimo löytyy murhattuna ja selviää, että murhatapa on kopioitu suoraan kirjailijan teoksesta. Nopeasti huomataan, että uhrit eivät jää tähän - ja kaikille löytyy esikuva samasta kirjasta. 

Asiaa tutkii rikosylikonstaapeli Jessica Niemi, joka hänkin alkaa kirjan mittaan muotoutua kiinnostavaksi hahmoksi. Salattu menneisyys ja salattu tulotaso: hulppea asunto vanhassa arvotalossa ja pieni yksiö kulissina. 

Max Seeck on ehdottomasti luonut kansainvälisen tason trillerin - ja sehän nyt on jo bestseller-sijoituksinakin todettu. Tarina ei todellakaan häpeä muille trillereille, ei kotimaisille eikä ulkomaisille. Juoni on ovela, tapahtuneet rikokset mielikuvituksekkaita ja kammottavia. Myös henkilöt ovat sopivan kiinnostavia eivätkä aivan onttoja, kuten välillä tämän genren kirjoissa on. Ennakoitua jenkkityylistä toiminta-räiskintää ei arvellussa mittakaavassa ole, mutta toki aika reipasta tahtia mennään - suomalaisille ehkä vähän epäluonnollisen reippaastikin. 

Pohjoismainen talvinen miljöö ja sen kuvaus toimii. Nordic noir -tyyppisyyden vuoksi tekstistä välittyy kuva siitä, että ulkomaisille markkinoille on jo kirjoitusvaiheessa tähdätty. Ei se kuitenkaan haittaa, eikä vaikuta häiritsevän päälleliimatulta. 

Kokonaisuutena Uskollinen lukija on siis todella hyvä trilleri. Jos kaipaat kirjaa, josta et malta pysytellä erossa ennen kuin viimeinen sivu on kääneetty, valitse tämä. Jos sen sijaan pitää esimerkiksi käydä töissä, jätä tämä parempaan hetkeen. Voi nimittäin olla, että tämän kanssa työt jäävät tekemättä. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Sanoissa ja sivuilla -blogin Mila, joka suosittelee kirjaa ehdottomasti.
  • Poika lukeekin -blogin Jeolsa, jolle Uskollinen lukija oli parhaita dekkareita, joita hän on hetkeen lukenut. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja on erinomainen dekkari, mutta loppu aiheutti pienen pettymyksen.

Lucy Foley: Jahti

★★★

 


Otava, 2020. 383 sivua. 
Alkuteos The Hunting Party, 2019. Suomentanut Satu Leveelahti. 

Brittikirjailija Lucy Foleyn esikoisdekkaria kuvailtiin suljetun paikan trilleriksi Agatha Christien hengessä. Odotin siis paljon, ja jouduin hieman pettymään. 

Jahti alkaa, kun huippuyliopiston opiskeluajoilta tuttu ystäväporukka lähtee viettämään uuttavuotta Skotlannin ylämaille, syrjäisessä ja eristäytyneessä paikassa sijaitsevaan luksusmökkikylään. Jo tämä kuulostaa asetelmalta, josta en ehkä pidä - ja näin jälkikäteen tiedän, että en pitänyt. Palaan siihen tuonnempana. 

Lumimyrsky saartaa mökkikylän, ja yksi vieraista katoaa. Tai siis murhataan, se tulee ilmi varsin varhaisessa vaiheessa. Koska kyse on suljetusta paikasta, jonkun vieraista täytyy olla siis murhaaja. Vai täytyykö? 

Jahti kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja ajassa ennen ruumiin löytymistä. Mitä tapahtuu loman alussa, mitkä asiat johtavat murhaan - ja ennen kaikkea: kuka on murhaaja. Kertojia on useita, sillä ääneen pääsevät monet ystäväporukasta ja lisäksi paikan johtaja ja riistanvartija. Useat kertojat ja aikatasot vaativat hiukan tarkkaavaisuutta varsinkin kirjan alussa, mutta eivät silti tee tarinasta sekavaa. 

Kirjassa tärkeitä ovat henkilöiden väliset suhteet, menneisyydessä ja nykyisyydessä. Ne ovat tärkeitä juonen kannalta, mutta saavat myös muuten hyvin ison osan kirjasta. Itse koen tämän paikoin puuduttavaksi, koska en koe minkäänlaista yhteyttä näihin henkilöihin. Tyypit ovat ärsyttäviä, enkä oikein voi samaistua näihin rikkaisiin pintaliito-ihmisiin, joille tuntuu olevan vain tärkeintä se, että he ovat opiskelleet Oxfordissa. Siis kuinka monta kertaa asian voi yhden kirjan aikana toistaa!

Tunnelmaltaan Jahti on toimiva, ja suljettu paikka lumimyrskyn keskellä sopii hyvin varsinkin näin talvisaikaan luettavaksi. Ajoittaisesta paikoillaan junnaamisesta huolimatta tarina on ihan vetävä, ja halusin kyllä tietää, miten se päättyy. Erityisen jännittäväksi en Jahtia kuitenkaan lopulta kuvailisi. 

Kokonaisuutena siis ihan kiva, mutta ei sen enempää. Jos tykkäät jännityskirjoista, mutta et halua mitään ihan kovin pelottavaa, ja kaipaat sellaista mukavan nopealukuista ja aika kevyttä, voisit ehkä kokeilla tätä. Pisteet kannesta, joka on tyylikäs - valitettavasti en löytänyt sen suunnittelijan nimeä kirjasta (saattoi tosin olla kirjaston tarran alla). 

Daniel Cole: Loppupeli

★★★★

Gummerus, 2019. 394 sivua. 
Alkuteos Endgame, 2019. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Daniel Colen Räsynukke-trilogia alkoi vakuuttavasti trillerillä, joka oli täydellisen kiero, täynnä toimintaa ja hyvillä henkilöillä varustettu paketti. Räsynukke oli minulle täyden vitosen kirja, joten odotin trilogialta aika paljon. 

Valitettavasti toinen osa, Marionetti, ei yltänyt samalle tasolle ensimmäisen kirjan kanssa, mutta oli silti vielä hyvä ja omaperäinen - ei tosin aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen. 

Kolmas osa, Loppupeli, oli ihan hyvä dekkari sekin, ja ansaitsee minulta tähdissä saman arvosanan kuin edellinen, mutta tarina ei ollut enää millään tavalla erityinen. 

Loppupelissä ensimmäisestä kirjasta tuttu William "Wolf" Fawkes palaa taas kuvioihin ja pääsee ratkomaan eläköityneen ylikonstaapeli Finlay Shawin kummallista kuolemaa, joka yritetään ensin kuitata itsemurhaksi. Mukana tutkimuksissa on tietysti myös kakkoskirjan päähenkilö Emily Baxter ja lisäksi porukassa pyörii yksityisetsiväksi siirtynyt Alex Edmunds. 

Kun Räsynuken ja vielä Marionetinkin vahvuuksia olivat todella omaperäiset ja kierot juonet, on Loppupeli paljon perinteisempi. Noh, annetaan nyt vähän armoa ja todetaan, että on tässäkin ihan mielikuvitusta käytetty, mutta jotenkin kirjan tapaus on tyylillisesti liian kaukana kahdesta aiemmasta. Kaksi aiempaa ratkottavaa juttua ovat olleet hyvin fyysisiä ja raakojakin, ja tässä pelataan enemmän henkisillä jutuilla.  

Daniel Cole osaa kuitenkin asiansa, ja vaikkei kirjan juoni tällä kertaa ole suosikkejani, on teosta silti ihan miellyttävä lukea ja tarina etenee. Trilogian mielenkiintoiset henkilöt saavat tässä kirjassa uusia sävyjä, ja henkilöt kannattelevatkin kirjaa eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kaksi sivullista -blogin tjrvnp, jonka mielestä Loppupeli on paljon parempi kuin sarjan aiemmat osat. 
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, jonka mielestä ensimmäinen osa oli paras. 

Daniel Cole: Marionetti

★★★★

Gummerus, 2018. 431 sivua. 
Alkuteos Hangman, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

 Daniel Colen trilogian ensimmäinen osa Räsynukke oli ihan loistava, juuri sellainen kuin vetävän trillerin kuuluukin olla. Valitettavasti kakkososa ei aivan yllä samalle tasolle, vaikka hyvä onkin.

Marionetti sijoittuu kronologisesti aikaan jonkin verran ensimmäisen kirjan jälkeen. Teos on kirjoitettu niin, että se toimii periaatteessa myös itsenäisesti, mutta suosittelen lukemaan Räsynuken ensin - irti saa nimittäin ehdottomasti enemmän, kun tietää avausosan tapahtumat ja tuntee jo ison osan henkilöistä.

Marionetin päähenkilö on Emily Baxter, joka oli ensimmäisessä kirjassa hieman sivuroolissa Wolfin ottaessa pääosan esittäjän paikan. Nyt Baxter pääsee parrasvaloihin, mikä on kiva, sillä hän on henkilönä kiinnostava. Etsivät saavat tutkittavakseen jälleen aika erikoisen tapauksen, jossa on käytetty mielikuvitusta, eikä ihmishenkiä säästellä.

Missä kirja sitten on heikompi kuin sarjan ensimmäinen osa? Kun Räsynukke alkoi suoraan toiminnan keskeltä, käynnistyy Marionetti selvästi hitaammin. Se ei tunnu lainkaan yhtä vetävältä kuin Räsynukke. Onneksi puolivälin tienoilla alkaa vihdoin tapahtua, ja sitten mennäänkin aika vauhdilla. Lopulta kirja on oikeinkin koukuttava.

Vaikka Daniel Cole on jälleen punonut pirullisen trillerin, ei hänen tyylinsä ehkä enää toisella kertaa onnistu samalla tavalla yllättämään. Siitä huolimatta on Marionetti on oikein hyvä trilleri, jonka lukee mielellään. Herkimmille en tätä kuitenkaan suosittele, ainakaan iltalukemiseksi. Sen verran väkivaltaa ja raakuuksia Marionetissä on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka halusi tämän jälkeen lukea lisää Colea ja pian. 
  • Kirjat kertovat -blogin Satu, joka ei ollut lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta piti silti kirjasta kovasti. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja ei ollut aivan yhtä koukuttava kuin Räsynukke.

Adrian McKinty: Ketju

★★★★

Otava, 2020. 398 sivua. 
Alkuteos The Chain, 2019. Suomentanut Antti Saarilahti.

En ollut koskaan kuullut Adrian McKintystä, vaikka hän on kirjoittanut nyt yhteensä 20 kirjaa. Tuore trilleri Ketju kuitenkin kiinnitti huomioni heti.

Kirjan asetelma on nimittäin mielettömän kiinnostava. Kirjan päähenkilö Rachel saa kuulla, että hänen tyttärensä on kidnapattu. Hän on joutunut osaksi "ketjua", jossa hänen tehtävänsä on kidnapata jonkun toisen lapsi - vain siten hän voi saada oman tyttärensä takaisin.

Idea on kiero, sairas suorastaan. Kirjassa verrataan ketjua ketjukirjeeseen, mutta minulle itselleni tulee mieleen joku kamala peli. Joka tapauksessa siitä saa mainion trillerin.

Ketju käynnistyy vauhdilla heti alusta alkaen. Meno on nopeatempoista, mutta tunnelmaltaan kirja on psykologisen trillerin kaltainen. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään saadakseen tyttärensä takaisin, mitä kidnaappajien päässä liikkuu ja miten tyttö tilanteen kokee. Juoni etenee, tarina toimii ja kaikki tuntuu jopa ihan uskottavalta.

Kirjan puolivälin paikkeilla tunnelma kuitenkin vähän lässähtää. Tuntuu siltä, että kirja olisi jo voinut päättyä. Tahti muuttuu rauhalliseksi ja polkee hetkittäin paikoillaan, kunnes lopussa taas mennään ja yllytään oikein toimintajännärin mittoihin. Enää ei pelata psykologisuudella, vaan vuodatetaan vertakin ihan reippaasti, ja mennään ehkä vähän överiksi.

Teoksen heikkous on siis tempoilevuus ja epätasaisuus - ei oikein tiedä, mitä se yrittää olla. Henkilöt jäävät myös melko pinnallisiksi. Näistä asioista huolimatta Ketju on oikein kelpo teos. Kirja on vetävä, omaperäinen ja lopun epäuskottavuudesta huolimatta oikein toimiva trilleri.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, jonka kirja vangitsi heti ensimmäisiltä sivuilta. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä Ketju on "erittäin koukuttava ja jännittävä trilleripläjäys".
  • Kuunnellut äänikirjat -blogin Satu, joka ahmi kirjan mielellään. 

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

★★★

Like, 2020. 423 sivua. 
Äänikirja 10 h 14 min, lukija Outi Vuoriranta. 

 Jenni Multisillan esikoisteos Yksi teistä kuolee on psykologinen trilleri, jossa kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat nousevat jälleen pintaan. Kolmen teinitytön vaarallinen laidutuskilpailu johti tuolloin tragediaan, jota ei koskaan selvitetty kunnolla.

Aikuiseksi kasvanut ja fitness-uralla menestynyt Saara joutuu palaamaan teini-ikänsä maisemiin vetämään joogaretriittiä, mutta menneisyyden tapahtumat eivät ole jättäneet Saaraa rauhaan. Kun vanhat haavat on revitty auki, haluaa Saara selvittää, mitä kymmenen vuotta sitten todella tapahtui.

Yksi teistä kuolee on lupaava esikoisteos. Se käsittelee kiinnostavan tuoreita teemoja, fitnessiä ja laihduttamista, jotka eivät ole kokemukseni mukaan kirjallisuudessa kovin yleisiä. Kirjan jännitys rakentuu psykologisista elementeistä ja ripauksesta yliluonnollisuutta, ja kirja on psykologisena trillerinä toimiva. Pidin erityisesti Luurämeen tunnelmasta - miten osuva miljöö tällaiselle psykologiselle trillerille.

Tarina oli yllättävä ja lukijaa johdettiin harhaan, niin kuin kuuluukin. Jonkin verran teini-ikäisten henkilöiden elämänmenon kuvaus tosin tökki - tarina ehkä junnasi ajoittain hieman paikoillaan.

Eniten minua kuitenkin harmittaa, että kuuntelin teoksen äänikirjana. Formaatti ei nimittäin mielestäni anna kirjalle oikeutta. Yksi teistä kuolee on varmasti oikein mainio psykologinen trilleri, mutta ainakaan minulle se ei kuunneltuna toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi teistä kuolee etenee useissa aikatasoissa ja siihen liittyivät myös äänikirjan ongelmat. Vaikka aikatasojen vaihdot mainittiin aina päivämäärä kertomalla, en silti aina tiennyt, mistä on kyse.  Kuunnellessa itse asiassa luulin, että kirjassa on vain kaksi aikatasoa: menneisyys vuodessa 2005, jolloin tytöt ovat teini-ikäisiä, ja nykyhetki vuodessa 2015. Ne ovatkin kirjan perusaikatasot, mutta lisäksi on muutamia muita pätkiä, joiden eroavaisuutta nykyhetken osuuksiin en kuunnellessa lainkaan ymmärtänyt. Kun selailin kirjaa jälkikäteen paperiversiona, huomasin, että ne oli painettu kursivoidulla fontilla, joten lukiessa ne olisivat erottuneet selvästi. Nämä osuudet olivat myös juonen kannalta aika oleellisia enkä kuunneltuna ymmärtänyt edes kirjan loppuratkaisua.

Kokonaisuutena Yksi teistä kuolee oli siis kiinnostava avaus, mutta lukuformaattini tällä kertaa totaalisen väärä. Olisi hienoa, jos äänikirjoissa pystyttäisiin paremmin tuomaan esille aikatasojen ja kertojien vaihdokset, joita painetussa tekstissä on helppo korostaa esimerkiksi fonttia muuttamalla.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 


  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, joka kuvailee kirjaa mielenkiintoiseksi esikoisromaaniksi.

Daniel Cole: Räsynukke

★★★★★

Gummerus, 2017. 444 sivua. 
Alkuteos Ragdoll, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Huh, jo toinen huikea jännäri perätysten! Daniel Colen esikoisteos Räsynukke oli juuri niin piinaavan kiero ja jännittävä kuin kannessa lupailtiinkin.

Valitsin kirjan lukulistalleni jo joskus syksyllä, kun Colen Räsynukke-trilogiaa suositeltiin Instagramissa. Kirja vaikutti välittömästi sellaiselta, josta voisin pitää. Lukeminen lykkääntyi kuitenkin eteenpäin ja lopulta valitsimme kirjan myös Turun lukuklubin huhtikuun lukupiirikirjaksi.

Räsynukke alkaa tilanteesta, jossa asuinhuoneistosta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen ruumis, sillä se koostuu kuuden eri ihmisen ruumiinosista. Samanaikaisesti jutun päätutkija Wolfin toimittajana työskentelevä ex-vaimo saa kirjeen, jossa kerrotaan seuraavien uhrien nimet ja kuolinpäivät. Yksi uhreista on Wolf itse.

Asetelma on pirullisen kiehtova. Poliisitiimi alkaa selvittää rikosta ja käy kilpajuoksua aikaa vastaan. Daniel Cole on punonut tarinan, joka todellakin pitää otteessaan ensimetreiltä lähtien. Itse luin kirjan alle vuorokaudessa.

Tapahtumia Räsynukessa riittää - samoin ruumiita. Kirja ei ole väkivallaton eikä ihan kesy dekkari, joskaan ei myöskään sieltä aivan pahimmasta pästä. Mielikuvitusta Daniel Cole on kyllä käyttänyt, eikä minulla ollut kirjan alussa loppuratkaisusta aavistustakaan.

Vaikka juoni toimii Räsynukessa moitteettomasti, pidän silti erityisesti henkilöhahmoista ja tarinan tunnelmasta. Kirjan kaikki keskeisissä rooleissa olevat henkilöt ovat kiinnostavia ja toisistaan tarpeeksi erilaisia. Päähahmo Wolf on toki aavistuksen kliseinen poliisidekkarin päähenkilö: eronnut mies, jolla menee hiukan huonosti. Mukana ovat kovin tyypilliseen tapaan myös tuore tutkija ja yksi kipakka naisetsivä - mutta nämä asiat annettakoot anteeksi, sillä kaikki henkilöt ovat vahvoja ja heihin ehtii kiintyä jo yhden kirjan aikana.

Tunnelmaltaan Räsynukke on synkkäsävyinen ja mustan huumorin kyllästämä. Se tuo sekä tunnelmansa että henkilöhahmojensa puolesta mieleeni jollain tavalla tv-sarja Bonesin, joka on yksi suosikkejani. Itse asiassa Räsynukke muistuttaa monellakin tavalla tv-sarjaa, ja selitys on selvä: tarinasta pitikin alkujaan tulla tv-sarja. Voi miten mielelläni näkisin Räsynuken joskus myös sarjana!

Kokonaisuutena Räsynukke on siis täyden kympin (tai viiden tähden) dekkari, jonka seuraavien osien lukemista odotan tosi kovalla mielenkiinnolla.

"-- olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten 'hyvät' ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa - mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa..."
"Tajuaa mitä?"
"Että mitään 'hyviä' ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on."

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella (Iso-Britanniassa)
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

D.B. John: Pohjoisen tähti

★★★★★

Bazar, 2020. 528 sivua. 
Alkuteos Star of the North, 2018. Suomentanut Kristiina Vaara. 

 Huh, mikä kirja! Brittikirjailija D.B. Johnin kirjoittama Pohjoisen tähti on aivan hirveä ja järkyttävä, mutta samanaikaisesti erittäin kiinnostava ja vetävä trilleri, joka on rakennettu taitavasti.

Pääosin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa tarinassa seurataan kolmen eri henkilön elämää, ja näiden henkilöiden tiet tietysti jossain vaiheessa risteävät. Ensimmäinen henkilöistä on Pohjois-Koreaa tutkiva yhdysvaltalainen Jenna Williams, joka värvätään CIA:han. Jennan kaksoissisar on kadonnut vuosia sitten, ja Jenna uskoo työn CIA:ssa tuovan mahdollisuuden selvittää, mitä hänen sisarelleen tapahtui.

Kaksi muuta päähenkilöä ovat pohjoiskorealaisia. Rouva Moon työskentelee rangaistusleirillä Pohjois-Koreassa, Cho Sang-ho puolestaan elää Pjongjangissa korkea-arvoisena armeijan upseerina.

Kattaus on monipuolinen ja henkilöt hyvin luotuja. Erityisesti kiinnyn kekseliääseen ja määrätietoiseen rouva Mooniin, mutta myös Cho saa kirjan edetessä uusia puolia ja syvyyttä, jota harvoin tämän genren kirjoissa näkee. CIA:n värväämä Jenna puolestaan on ajoittain hieman epäuskottava, joskin genrelle tyypillinen hahmo, joka laittaa lukijan hymyilemään: kaunis, superälykäs nuori nainen, jolla on mielettömät taistelulahjat ja joka teilaa yksinään vaikka kymmenen miestä.

D.B. Johnin tarinan tunnelma kehittyy pikku hiljaa. Se tuntuu käynnistyvän hieman hitaasti, mutta juoni tihenee ja tunnelma tiivistyy hienolla tavalla loppua kohden. Koska kyse on trilleristä, mennään jossain vaiheessa jo todella lujaa ja pientä amerikkalaisuushenkisyyttä ja överiksi vetämistä on havaittavissa, mutta kirja toimii genressään mainiosti.

Kaikkein tärkeimmässä roolissa on tietysti koko ajan Pohjois-Korea, tuon meille niin vieraan suljetun valtion elämä ja siellä tapahtuvat järkyttävät asiat. Pohjoisen tähti alkaa kirjailijan huomautuksella, jossa kerrotaan, että kirjan lopussa paljastetaan, mitkä kirjassa esiintyvistä asioista perustuvat tositapahtumiin. Kirjailija kuitenkin kehottaa lukemaan nämä vasta kirjan lopussa, sillä osuus sisältää juonipaljastuksia.

Mietinkin siis koko tarinan ajan, kuinka iso osa tarinasta ja sen kamalista asioista on totta. Pelottavan suuri osa on. Kuten jälkisanoistakin paljastuu, D.B. John on selvästi tehnyt taustatyönsä hyvin. Totuuspohjaisuus tekee tarinasta entistä järkyttävämmän. Tietysti kirjassa on myös paljon keksittyä ja genren vuoksi kirjailija on varmasti ottanut paljon vapauksia siinä, miten hän asiat esittää, mutta vakavia ja karmeita asioita käsitellään kuitenkin tarvittavalla kunnioituksella.

En halua paljastaa kirjasta kovin paljon, sillä se kannattaa itse lukea. Pohjoisen tähti on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, ja odotan mielenkiinnolla sen jatko-osaa, jota D.B. John parhaillaan kirjoittaa. Pohjoisen tähden lopussa muutamat asiat jäävätkin sen verran auki, että niihin on kiinnostavaa palata.

Varoitan kuitenkin, että Pohjoisen tähti sisältää väkivaltaa ja kohtalaisen rankkoja kuvauksia, enkä siksi suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (ollaan lentokoneessa)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luettua ja maistettua, jonka mielestä kirja on kiehtova ja koukuttava, mutta dekkarimaiset piirteet menevät ehkä liiallisuuksiin. 
  • Mummo matkalla, jonka mielestä kirja on mielenkiintoinen ja monisyinen, värikäs ja hätkähdyttävästi avaava dekkari.

Tomas Gads: Luopiot

★★★★

Bazar, 2020. 316 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta. 

 Satu Roos ja Kaisa Nummela aloittivat viime vuonna Tomas Gads -taiteilijanimellä uuden, Turkuun sijoittuvan dekkarisarjan. Ryhmä Halme -sarjan ensimmäinen osa Pirulainen oli kovasti mieleeni. Itse asiassa jopa vähän yllätyin siitä, miten toimiva, psykologisia sävyjä saanut dekkari se oli.

Odotin siis innolla sarjan seuraavaa osaa. Bazar lähettikin sen yllärinä minulle postissa, ja vielä hauskempi yllätys oli löytää kirjan kansipaperista sitaatti Pirulaista käsittelevästä blogitekstistäni.

Luopiot jatkaa suoraan siitä, mihin Pirulainen jäi. Varsinainen rikoshan Pirulaisessa tuli jo ratkaistua, mutta lopussa löydettiin uusi ruumis. Se löytyi Halmeen tiimissä työskentelevän Ann-Marin tontilta ja myös toisella tiimiläisellä, Sergeillä, näyttää olevan yhteyksiä tapaukseen.

Tie vie Venäjälle ja tarina lähihistoriaan.

Kun Pirulaisessa pääroolissa oli selvästi Ann-Mari, nyt päähahmona on Sergei. Hän onkin mielenkiintoinen hahmo ja saa Luopioissa hyvin syvyyttä. Jo Pirulaisen luettuani annoin Roosille ja Nummelalle kiitosta monipuolisesta ja kiinnostavasta hahmokattauksesta, ja tämä mielipide vain vahvistuu.

Luopiot tuntuu romaanina selvästi ehjemmältä ja sujuvammalta kuin sarjan ensimmäinen osa, mikä oli tietysti odotettavissakin. Kirjassa ei ole tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee jouhevasti ja sen lukee mielellään reippaaseen tahtiin. Nautin taas Turusta tapahtumapaikkana, kun tunnistan jokaisen kadun, jota kävellään ja paikan, jossa ollaan.

Jostain syystä Luopiot ei silti minusta tunnu aivan yhtä hyvältä kuin sarjan avausosa. Kirjallisesti pidän teosta parempana, mutta jokin silti vetää minua Pirulaisen puoleen. Ehkä Luopioista puuttuu vastaava psykologinen jännite, juonittelu ja henkinen puoli kuin minkä koin Pirulaisen vahvuudeksi. Luopio on juonellisesti mielestäni enemmän perinteisen dekkarin tyyppinen ja siinä on jonkin verran enemmän fyysistä väkivaltaa kuin sarjan ensimmäisessä osassa.

Sen verran kiinnostava Luopiot kuitenkin on, että aion kyllä lukea myös sarjan seuraavan osan, jollainen kuulemma on tulossa. Päästäänköhän siinä taas perehtymään johonkin uuteen Ryhmä Halmeen jäseneen?

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 


  • Kirsin Book Club, jonka lukupiiritapaamisessa olivat myös kirjailijat paikalla. 

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

★★★★

Tammi, 2020. 391 sivua. 
Alkuteos Vår egen lilla hemlighet, 2015. Suomentanut Eliisa Salminen.
Äänikirja 10 h 11 min, lukija Outi Vuoriranta. 

 Ruotsalaisen Ninni Schulmanin Hagforsin pikkukaupunkiin sijoittuva dekkarisarja on minulle vähän kuin jonkinlaista luottokirjallisuutta. Rakastan sarjan tavallisuutta, se on ehdottomasti näiden kirjojen vahvuus. Kaikki kirjan henkilöt ovat jotenkin ihanan normaaleja omine ongelmineen: milloin on pientä parisuhdekriisiä, pulmia lasten tai heidän kavereidensa kanssa tai muuta elämään ja arkeen kuuluvaa.

Schulmanin kirjojen päähenkilö toimittaja Magdalena Hanssonkin on mukavan maanläheinen ja realistinen tyyppi, jos ei lasketa sitä, että hän jollain kumman tavalla onnistuu aina sotkeutumaan jokaiseen pikkukaupungissa tapahtuvaan rikokseen. Se nyt ei kovin todentuntuista ole, mutta ilman tätä epärealistisuutta näitä tarinoita olisi vaikea kirjoittaa.

Ninni Schulmanin sarjan neljännessä kirjassa pyöritään vakavien ja ahdistavien teemojen ympärillä. On perheväkivaltaa, raiskauksia ja pahoinpitelyjä.

Paikalliset poliisit Petra Wilanderin johdolla alkavat tutkia kunnan sosiaalityöntekijän katoamista, ja omia tutkimuksiaan tekee tietysti samaan aikaan myös juttua metsästävä Magdalena.

Älä kerro kenellekään etenee tarinana sujuvasti ja sen juoni toimii. Kirja kiinnostaa ja onnistuu myös yllättämään. Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja mielenkiintoni säilyi katkeamattomana loppuun saakka. Taisinpa jopa jossain vaiheessa jäädä kuuntelemaan kirjaa vähän pidemmäksi aikaa kuin meinasin, koska se vain imaisi niin mukanaan.

Sanoisinkin, että Älä kerro kenellekään on Hagfors-sarjan vahvin kirja. Kokonaisuus on ehjä, ja henkilöistä on tullut lukijalle jo niin tuttuja, että heidän elämäänsä seuraa kuin kavereidensa elämää. Se on onnistuneen sarjan merkki.

Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: 
-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 Älä kerro kenellekään sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

★★★★

Otava, 2020. 494 sivua.
Alkuteos The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

 Stuart Turtonin esikoisteos Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi kevään kirjoista, joita odotin eniten. Kirjan idea kuulosti todella erikoiselta ja omaperäiseltä, joten paloin halusta päästä tarinan kimppuun.

Persoonallinen teos todella olikin! Tarinan päähenkilö on Aiden Bishop, joka elää yhden ja saman päivän kahdeksan kertaa peräkkäin. Joka aamu Aiden herää kuitenkin eri henkilön ruumiissa. Hän muistaa edellisten päivien tapahtumat, muttei omaa menneisyyttään.

Aidenilla on kahdeksan päivää aikaa ja tärkeä tehtävä: selvittää, kuka aikoo murhata Evelyn Hardcastlen. 

Pohjaidea on kaikessa kummallisuudessaan ja kieroudessaan hieno, pidän siitä todella. Toisaalta se tekee tarinasta myös monimutkaisen ja juonta meinaa olla ajoittain vaikea seurata. Henkilöitä on paljon, ja Aiden hyppii eri tyyppien nahoissa, joten lukija saa olla tarkkana. Itse tarkistelen henkilöiden nimiä kirjan sisäkansiin painetusta kartasta, mikä on todella hyväksi avuksi. Voin kuvitella, että jos teosta lukisi lyhyissä pätkissä silloin tällöin, olisi tarinassa hankala pysyä kärryillä.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu määrittelemättömään aikaan, rapistuneeseen kartanoon. Hovimestareineen ja palvelusväkineen se tuo miljööltään mieleen Agatha Christien kirjat ja niihin tarinaa kirjan takakannessa verrataankin. Toinen vertaus on Black Mirror -tv-sarja, ja tämänkin yhtäläisyyden tunnistan: kirjan tunnelma on koko ajan jollain tavalla ahdistava ja painostava, samalla tavalla kuin mainitussa tv-sarjassa.

Kokonaisuutena Evelynin seitsemän kuolemaa on kiinnostavan erilainen murhamysteeri. Hieman kirja tuntuu pitkältä, kuten genren kirjat niin kovin usein tuntuvat. Tiivistämisen varaa olisi siis ollut. Juoni pysyy kaikesta huolimatta hyvin kasassa loppuun asti eikä loppuratkaisukaan tunnu lattealta.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

★★★★

Gummerus, 2014. 551 sivua.
Alkuteos Flaskepost fra P, 2009. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen on suosikkidekkaristini. Olen tosin lukenut häneltä vain nämä kolme ensimmäistä Osasto Q -sarjan kirjaa, mutta ainakin näiden perusteella pidän miehen kirjoista kovasti. 

Adler-Olsenin kirjoissa on loistavat henkilöhahmot: Osasto Q:n päähenkilö, poliisi Carl Mørck, jolla on elämä vähän sekaisin (muttei kuitenkaan niin sekaisin kuin Jo Nesbøn Harry Holella), syyrialainen Assad, joka on kaikessa nokkeluudessaan hulvaton - samoin myös omalaatuinen, kyntensä tussilla mustiksi värjäävä Rose. 

Hyvien henkilöhahmojen lisäksi Adler-Olsenilla riittää muutenkin mielikuvitusta. Osasto Q -dekkareissa ei todellakaan ratkota mitään tavallisia murhia vaan jokainen rikos on ainutlaatuinen. Toisaalta siihen liittyy myös näiden kirjojen varjopuoli. Jokainen sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta on ollut kohtalaisen raaka ja muutoinkin teemat ovat olleet jollain tavalla kamalia tai ahdistavia. 

Lähtökohtaisesti en pidä siitä, että jännityskirjallisuuden pitää mennä koko ajan raempaan suuntaan, kun mikään muu ei tunnu enää miltään. Silti pidän näistä Adler-Olsenin kirjoista. En toki pidä näistä raakuuden tai kamaluuden vuoksi, mutta toisaalta omaperäiset - ja hirveät - teemat ovat yksi syy, miksi nostan nämä ylitse monen muun. 

Tässä Osasto Q -sarjan kolmannessa osassa Mørck ja kumppanit saavat pöydälleen pullopostin vuosien takaa. Kastuneen kirjeen tulkitseminen vaatii paljon työtä ja mielikuvitusta, sekä rutkasti tuuriakin. Posti johdattaa tiimin vanhojen ja lopulta myös tuoreiden kamalien tapahtumien luokse, joihin liittyy uskonnollisia yhteisöjä, salailua, kidnappauksia, vanha venevaja ja erittäin häiriintynyt mies. 

Pullopostia lähtee täysillä liikkeelle heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Aika harva viidensadan sivun dekkari on sellainen, että tarina vetää koko ajan niin kovilla kierroksilla, ettei sitä missään vaiheessa malttaisi laskea käsistään. Suvantokohtia ei ole, ja ajoittain tahti tuntuu jopa vähän turhan hengästyttävältä. 

Kaiken kaikkiaan Adler-Olsen onnistuu taas vakuuttamaan, enkä keksi kirjasta oikeastaan mitään kritisoitavaa. Aivan täydellinen lukuelämys se ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole, joten neljä tähteä lienee jälleen kerran sopiva arvio.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka kirja piti tiukasti otteessaan. 
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, joka hänkin pitää Adler-Olsenin tavasta kirjoittaa jännityskirjoja. 
  • Tarukirja-blogin Margit, jonka mielestä kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.


Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: 

Vanki
 

Metsästäjät

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

★★★★

Stephanie Maddox on tottunut tekemään päätöksiä. Työ FBI:ssä pitää hänet kiireisenä, mutta yksinhuoltajaäidin tärkeysjärjestys on selvä. Ykkössijalla on hänen teini-ikäinen poikansa Zachary, joka odottaa malttamattomana kutsua collegeen.

 Maailma suistuu raiteiltaan, kun Stephanie löytää Zacharyn huoneesta aseen. Heti perään ovelle ilmestyy kollega FBI:stä ja lausuu pysäyttävät sanat: ”Asia koskee Zacharya.”

 Onko Zachary sekaantunut johonkin rikolliseen. Eikö äiti tunne poikaansa lainkaan? Ja jos epäilyt pitävät paikkansa, mikä on Stephanien velvollisuus: Suojella Zacharya? Vai suojella muita?
Raja oikean ja väärän välillä sekoittuu, kun syyttävä sormi osoittaa omaa lasta kohti. Stephanien on myös viimein kohdattava menneisyys, jonka hän on kaikin tavoin yrittänyt unohtaa. Alkaa piinallinen matka totuuden tuolle puolen.

 Gummerus, 2019. 365 sivua. 
Alkuteos Keep You Close, 2019. Suomentanut Maija van de Pavert. 

 Karen Clevelandin viime vuonna julkaistu Koko totuus oli vuonna 2018 lukemistani jännityskirjoista ehdottomasti paras. Se oli kirja, joka käsissäni kuljin huoneesta toiseen, levitin pyykkejä ja pesin hampaita. Vakoojajännäri Koko totuus oli niin koukuttava, menevä ja kaikin tavoin viihdyttävä, että sen lukemista ei vain pystynyt lopettamaan.

Siksi odotin todella kovasti Clevelandin seuraavaa kirjaa, joka ilmestyi Yhdysvalloissakin vasta keväällä.

Totuuden tuolla puolen on jo nimen ja kannen perusteella helposti tunnistettavissa Clevelandin teokseksi - sen verran lähellä se on aiempaa. Tutulta tuntuu myös takakannen teksti: kun ensimmäisen kirjan päähenkilö oli CIA:n tutkija, on tässä kirjassa pääroolissa FBI-agentti. Molempien päähenkilöt ovat naisia, molemmissa puhutaan siitä, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lastensa eteen.

Alkaa pelottaa. Onko tämä kirja vain edellisen toistoa, pienin eroavaisuuksin?

Kirja käynnistyy hieman hitaasti. Mietin, onkohan tarinasta mihinkään. Se ei imaise mukanaan yhtään niin hyvin kuin Koko totuus. Kunnes tapahtuu jotain sellaista, josta en todellakaan voi kertoa. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvaa ryminällä. Tulee jälleen se hetki, kun on vain pakko lukea. Ja lukea. Ja lukea.

Cleveland on punonut melkoisen juonen, jossa mennään eikä meinata. Vauhtia riittää tälläkin kertaa, jännitystä myös, mutta kirjailija pysyy tyylilleen uskollisena eikä mässäile väkivallalla. CIA:n, FBI:n ja vakoojien lisäksi myös Totuuden tuolla puolen on hyvin paljon äitiyttä, perhe-elämää ja siihen liittyvää pohdintaa. Ja se on hyvä, se tuo kirjaan inhimillisyyttä ja henkilöihin syvyyttä.

Mutta, kun kirja loppuu, en oikein tiedä mitä ajatella. Häiritsee, ärsyttää ja olo on hämmentynyt. En ole ihan varma, olenko ymmärtänyt kaikkea. Se ei ole hyvän kirjan merkki. Selaan taaksepäin ja koitan käsittää. Käytän kaikki mahdolliset keinot, jotta ymmärtäisin ja osaisin yhdistellä palat yhteen. En ihan onnistu, ja mielestäni niin ei pitäisi käydä. Mielestäni lopussa on epäloogisuuksia, mutta voi toki olla, että en vain tajua.

Hämmennys jättää kuitenkin vähän valjun maun, enkä ole ihan varma onko tämä mielestäni oikeasti neljän tähden kirja. Pyöristetään nyt kuitenkin ylöspäin.