Tammi, 2020. 391 sivua. 
Alkuteos Vår egen lilla hemlighet, 2015. Suomentanut Eliisa Salminen.
Äänikirja 10 h 11 min, lukija Outi Vuoriranta. 

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin Hagforsin pikkukaupunkiin sijoittuva dekkarisarja on minulle vähän kuin jonkinlaista luottokirjallisuutta. Rakastan sarjan tavallisuutta, se on ehdottomasti näiden kirjojen vahvuus. Kaikki kirjan henkilöt ovat jotenkin ihanan normaaleja omine ongelmineen: milloin on pientä parisuhdekriisiä, pulmia lasten tai heidän kavereidensa kanssa tai muuta elämään ja arkeen kuuluvaa.

Schulmanin kirjojen päähenkilö toimittaja Magdalena Hanssonkin on mukavan maanläheinen ja realistinen tyyppi, jos ei lasketa sitä, että hän jollain kumman tavalla onnistuu aina sotkeutumaan jokaiseen pikkukaupungissa tapahtuvaan rikokseen. Se nyt ei kovin todentuntuista ole, mutta ilman tätä epärealistisuutta näitä tarinoita olisi vaikea kirjoittaa.

Ninni Schulmanin sarjan neljännessä kirjassa pyöritään vakavien ja ahdistavien teemojen ympärillä. On perheväkivaltaa, raiskauksia ja pahoinpitelyjä.

Paikalliset poliisit Petra Wilanderin johdolla alkavat tutkia kunnan sosiaalityöntekijän katoamista, ja omia tutkimuksiaan tekee tietysti samaan aikaan myös juttua metsästävä Magdalena.

Älä kerro kenellekään etenee tarinana sujuvasti ja sen juoni toimii. Kirja kiinnostaa ja onnistuu myös yllättämään. Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja mielenkiintoni säilyi katkeamattomana loppuun saakka. Taisinpa jopa jossain vaiheessa jäädä kuuntelemaan kirjaa vähän pidemmäksi aikaa kuin meinasin, koska se vain imaisi niin mukanaan.

Sanoisinkin, että Älä kerro kenellekään on Hagfors-sarjan vahvin kirja. Kokonaisuus on ehjä, ja henkilöistä on tullut lukijalle jo niin tuttuja, että heidän elämäänsä seuraa kuin kavereidensa elämää. Se on onnistuneen sarjan merkki.

Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: 


-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 Älä kerro kenellekään sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirpeänä syysaamuna hagforsilainen hirviporukka kokoontuu lahtivajalla. Yksi metsästäjistä ei kuitenkaan palaa passipaikaltaan, ja hyvin alkanut jahti saa karmean käänteen. Pär Sanner löytyy ammuttuna metsän keskeltä, eikä hänen mukanaan olleesta Alva-tyttärestä näy jälkeäkään. Onko kyse vahingonlaukauksesta vai murhasta?Tutkinta edistyy hitaasti, varsinkin kun Hagfrosin tuore poliisipäällikkö Petra Wilander on epäiltyjen joukossa. 
Toimittaja Magdalena Hansson sen sijaan ei malta pysytellä erossa Hagforsia kohauttaneesta kuolemantapauksesta edes äitiysvapaalla. Hän tekee mitä vain pitääkseen työpaikkansa paikallislehden toimittajana, mutta kuinka kovan hinnan hän joutuu siitä maksamaan?

Tammi, 2019. 444 sivua.
Alkuteos Svara om du hör mig, 2013. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Ninni Schulmanin Hagfors-dekkarit ovat ihanan tavallisia. Ne kertovat ruotsalaisen pikkukaupungin ihmisistä: poliiseista ja toimittajista, ja paikkakunnalla sattuvista rikoksista.

Kirjat ovat kovin tyypillisiä dekkareita: samalla kun poliisit selvittävät rikoksia, toimittaja metsästää kovinta uutista ja onnistuu sotkeutumaan rikostutkintaan - yleensä ollen merkittävässä roolissa rikoksen ratkaisussa.

Välillä perinteisillekin dekkareille on paikkansa, ainakin silloin, kun kirjoitustyö on tehty taidolla. Schulmanin dekkareissa kaikki on kohdallaan ja niiden lukeminen on miellyttävää. Juonet kulkevat sujuvasti, pikkukaupungin elämän kuvaus on hyvää ja erityisesti henkilöt kaikessa tavallisuudessaan kiinnostavia. Heissä on omat vikansa, mikä tekee heistä aitoja ja samaistuttavia.

Tuoreimmassa Hagfors-dekkarissa ratkotaan hirvenmetsästyksen aikana tapahtunutta murhaa. Samalla etsitään murhapaikalla ollutta teinityttöä, joka on kadonnut.

Schulman on punonut kiinnostavan juonen, joka kulkee hyvin eteenpäin. Kirjan pieni heikkous on liittyy tällä kertaa henkilöihin, vaikka vakiokaarti onkin mielestäni Schulmanin kirjoissa hyvää. Vanhojen tuttujen tyyppien lisäksi Vastaa jos kuulet pitää sisällään paljon uusia henkilöitä, koska murhaa ratkotaan hirviporukan parissa. Henkilömäärä on siis suuri, ja se saa minut hetkittäin putoamaan kärryiltä.

Kokonaisuutena Vastaa jos kuulet on kuitenkin laadukas ja realistisen oloinen perusdekkari, jossa on mukana sopivasti ihmissuhdekuvioita. Jos siis pidät sellaisista, ei tätä kannata jättää lukematta.


Aiemmin sarjassa ilmestyneet: 




***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Toimittaja Magdalena Hansson on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja aloittanut työt paikallislehdessä. Uusi alku ei kuitenkaan ole ongelmaton, etenkään ihmissuhteiden saralla.
Kun pyromaani sitten alkaa piinata paikkakuntaa, Magdalena joutuu pohtimaan lintukodon kulissien taakse kätkeytyviä kipupisteitä. Omakotitalo toisensa jälkeen palaa maan tasalle paljastaen samalla uhrien sivusuhteet ja vanhat kaunat. Vähitellen pelko hiipii jokaiseen kotiin, sillä pikkukaupungin kaikilla asukkailla on jonkinlainen kytkös toisiinsa ja omat synkät salaisuutensa.
Mikä on pyromaanin uhrien yhteinen nimittäjä, ja kuka on seuraavaksi vuorossa?"

Tammi, 2018. 383 sivua. 
Alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012. Suomentanut Terhi Vartia. 

Luin tammikuussa Ninni Schulmanin dekkarisarjan avausosan Tyttö lumisateessa. Pikkukaupungin arjesta ja paikallislehden toimittaja Magdalenasta kertova kirja oli hyvin perinteinen dekkari, mutta laadukkaasti kirjoitettu sellainen. Siksi odotin mielenkiinnolla sarjan toisen osan suomennosta.

Kun Tyttö lumisateessa pyöri ihmiskaupan ympärillä, on Poika joka ei itke ehkä jopa vielä sarjan avausosaakin perinteisempi dekkari. Kirjassa jahdataan pyromaania, joka sytyttelee pikkukaupungin taloja tuleen. Samalla käsitellään syrjäytymistä, joka on tietysti hyvin tärkeä ja ajankohtainen teema.

Tarina etenee joutuisasti ja sujuvasti, eikä kirjan parissa tule tylsää. Mitään kovin uutta ei tämäkään teos tarjoa, mutta on hyvä tyylilajinsa edustaja. Lukijaa johdatellaan loppuratkaisua varten moneen suuntaan, mutta lopullinen ratkaisu tulee yllätyksenä. Ehkä jopa vähän liian.

"Olen valmis. Olen harjoitelut riittävästi, ja osun jo helposti ämpäriin kahdenkymmenen metrin päästä. Nautin vedellä täytettyjen pullojen painosta käsissäni ja siitä, että pystyn säätelemään voimaa ja suuntaa. Näen jo mielessäni, miten hän ryntäilee ympäriinsä kuin aavikkorotta liekehtivässä terraariossa."

Kuten ensimmäisessä osassa, pidän myös tässä pikkukaupungin arjen kuvauksesta ja henkilöistä, joihin alkaa sarjan tässä vaiheessa jo kiintyä. Toistaiseksi tapahtumat on onnistuttu säilyttämään vielä jokseenkin aitoina, mutta jossain vaiheessa voi alkaa tulla vastaan se, miten paljon yhdessä pikkukaupungissa on enää realistista tapahtua.

Poika joka ei itke on joka tapauksessa miellyttävää luettavaa, ja tulen varmasti lukemaan myös sarjan kolmannen osan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Magdalena Hanssonin sydän on karrella: takana on ero, edessä muutto lapsen kanssa takaisin kotikaupunkiin Hagforsiin paikallislehden toimittajaksi. Äkisti pikkukaupungin rauha järkkyy, kun kuusitoistavuotias hyvän perheen tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Magdalena ryhtyy kirjoittamaan tapauksesta, mutta Hagforsin poliisi on pulassa, varsinkin kun pian löydetään alaston nuori nainen ammuttuna. Onko kyseessä kadonnut Hedda? Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa - mikseivät siis myös murhaajan. 

Tammi, 2017, 442 sivua. 
Alkuteos Flickan med snö i håret, 2010. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Ei olisi voinut olla parempaa ajankohtaa lukea Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa kuin nyt, kun eteläisessä Suomessakin on talvi. Oli helppo eläytyä ruotsalaisen pikkukaupungin hyytävään tunnelmaan, kun pakkanen paukkui ja lunta sateli hiljalleen maahan.

Tyttö lumisateessa aloittaa toimittaja Magdalena Hanssonista kertovan sarjan, joka on myynyt Ruotsissa yli 550 000 kappaletta. Sarjan avausosa on julkaistu Ruotsissa vuonna 2010.

Tartuin kirjaan innolla, sillä naapurimaassamme osataan tunnetusti tehdä dekkareita. Tyttö lumisateessa ei tehnyt poikkeusta. Se ei ehkä varsinaisesti tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä ja pyöri myös  aiheensa osalta viime aikoina kohtalaisen paljon käsitellyissä teemoissa: ihmiskaupassa ja prostituutiossa. Toisaalta se oli laadukas, hyvin etenevä ja kaikin puolin kelpo dekkari, ja eihän sellaisesta voi olla pitämättä.

Kun aloitin lukemisen, jouduin hetken miettimään, olenko sittenkin tarttunut Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjaan. Yhtymäkohtia siihen ei ole vaikea löytää: ruotsalainen pikkukaupunki, pikkukaupungin poliisit, toimittaja/kirjailija, joka alkaa tutkia asioita, sopivasti ihmissuhdekiemuroita… Schulmanin kirjassa henkilöt ovat kuitenkin ehkä asteen verran uskottavampia ja tapahtumat realistisempia kuin Läckbergin romaaneissa. Vaikka Schulman ujuttaa rikosten ratkomisen joukkoon ihmissuhdeasiaa, muun muassa yksinhuoltajaäidin ongelmia, yksinäisyyttä ja arjesta selviämistä, ei joukossa ole samanlaista hömppää, kuin toisinaan Läckbergin kirjoissa.

Pidin siitä, että dekkarissa paneudutaan henkilöihin ja heidän elämäänsä, mutta niitä ei aleta kuitenkaan ruotia sivukaupalla. Etenkin joidenkin sarjojen avausosissa sorrutaan siihen, että henkilöitä lähdetään esittelemään turhan tarkasti, jolloin kirja käynnistyy hitaasti. Tässä ei ollut sitä vikaa.

“Magdalena tähyili kohti maakellaria, ja häntä puistatti. Siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi ollut kentällä rikoskeikalla. Viime aikoina hänen työssään oli pääasiassa ollut kyse taustatapeteista ja laihdutuksesta. Nyt hänestä tuntui, että sekä rutiini että taito säilyttää etäisyys olivat häneltä ruosteessa.”

Itseäni toimittajana hieman ärsyttää tämä perinteinen asetelma, jossa toimittaja - yleensä nainen - lähtee oman henkensä uhalla selvittämään rikosta. Ninni Schulman on itse toimittaja, joten vähän ihmettelen tämän vanhan kaavan mukaan menemistä. Tosielämässä omalla hengellään leikkivät toimittajat taitavat kuitenkin olla aika harvassa, ja vielä harvemmin ne ovat töissä pikkukaupungin paikallislehdessä.

Oli miten oli, Tyttö lumisateessa on siis kaikin puolin kelpo dekkari, ja odotan mielenkiinnolla sarjan kesällä suomeksi julkaistavaa seuraavaa osaa. Pidin erityisesti kirjan reippaasta temposta: siinä ei jääty jahkailemaan turhia. Suurin miinus tulee kirjan läpikuultavan ohuista sivuista, jotka toivat mieleen raamatun tai virsikirjan. Se ei toki ole kirjailijan vika.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: