Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz

suom. Martti Puukko
2005
ISBN 952-471-488-4
192 s.

"Puolalaisen Tadeusz Borowskin keskitysleirikertomukset sukeltavat leirin arkipäivään ja rutiineihin. Vangit syövät, työskentelevät, nukkuvat ja rakastuvat toisiinsa muutaman sadan metrin päässä paikasta, jossa toisia vankeja systemaattisesti murhataan. Henkiinjäämisen halu voittaa myötätunnon, normaalin ja epänormaalin raja häilyy, kunnes lopulta katoaa kokonaan. Borowski tietää mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään kestääkseen kestämättömän ja selviytyäkseen mahdottomasta. Tämä kirja ei ole ainoastaan merkkiteos, vaan myös julma muistutus siitä, millaiseen epäinhimillisyyteen me ihmiset kykenemme."

Vierailin itse Auschwitz-Birkenaussa marraskuussa. Vaikka oli nähnyt kuvia ja videoita ja kuullut kaikenlaisia tarinoita kamalista oloista, oli kokemus järkyttävä ja tietysti omalla tavallaan hyvin vaikuttava. Kotiin päästyäni paloin halusta tietää lisää, vaikka tavallaan en olisi halunnutkaan tietää. Käsiin sattui kirjastossa Auschwitzista selvinneen Borowskin teos, joka koostuu kahdestatoista novellista.

Kirjan novellit ovat osittain erillisiä ja osittain ne kytkeytyvät toisiinsa. Joku on kirje ja tuntuu hyvin todelliselta. Teos luokitellaan proosaksi, mutta olisi kiinnostava tietää, miten pitkälti novellit perustuvat tositapahtumiin. Onko minäkertoja itse Borowski?

Novelleissa seurataan keskitysleirin päivittäistä elämää. Leirin pitkäaikaiset vangit purkavat vaunuja, jotka tuovat sadoittain ihmisiä, joiden on määrä päätyä suoraan kaasukammioon. Vangit tekevät töitä ja käyvät keskenään kauppaa, elävät niin kuin keskitysleirillä on elettävä.

Itse koin Auschwitzissa käymisen hyvin ahdistavana. Tarinat konkretisoituivat ja pystyin melkein aistimaan sen, minkälaista kauhua ihmiset olivat leireillä kokeneet.

Kun luin Borowskin teoksen, tunteet olivat ristiriitaiset. Teoksesta välittyivät myös ne kamaluudet, mutta suurin osa tekstistä oli sellaista, että aloin oikeasti miettimään, että eikö siellä ollutkaan niin kamalaa. Borowski kirjoittaa vangeille järjestetyistä konserteista ja siitä, miten he saivat paketteja ja ruokaa kotoaan. Tunnelma kirjassa ei ollut lainkaan niin masentunut, ahdistunut ja negatiivinen, kuin olisi voinut olettaa.

Tulinkin siihen tulokseen, että tämä on ollut Borowskin ja myös muiden leirillä olleiden keino käsitellä vaikeaa asiaa. He ovat pyrkineet elämään mahdollisimman normaalisti ja leiriltä selvinnyt Borowski on halunnut kertoa asioista niin kuin ne eivät olisi olleet aivan yhtä kamalia kuin todellisuudessa. Ehkä hän ei ole halunnut järkyttää perhettään tai ehkä hän on vain halunnut unohtaa kokemansa kauhut.

Vaikka olen sitä mieltä, että kirjassa yritetään jonkin verran piilotella kamalia asioita, kerrotaan siinä paikoitellen myös hyvin suoraan, mitä julmuuksia Auschwitzissa tapahtui. Teos ei missään tapauksessa ole miellyttävää luettavaa, eikä ainakaan omalla kohdallani sopinut iltalukemiseksi. Painajaiset olivat taatut.

Tuntuu väärältä antaa tähtiä tällaiselle teokselle, joten en niitä anna. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen kuitenkin lukemaan.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

2012, Like
ISBN 978-952-01-0805-2
209 s.

"Maihinnousu on vimmaisen puhutteleva romaani ranskalaisnaisesta, joka on menettämässä miehensä ja lapsensa yhtä aikaa. 41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään. Liittoutuneet loivat sillanpääaseman Normandiaan kahdessa kuukaudessa kesällä 1944. Julien ja hänen tyttärensä kamppailut eivät ole ohi hetkessä."

Riikka Ala-Harjan Finlandia-ehdokas Maihinnousu on herättänyt aiemmin tänä vuonna paljon kohua. Helsingin Sanomat uutisoi elokuussa, että Ala-Harjan uutuusromaani järkytti kirjailijan lähipiiriä. Teoksessa päähenkilön yhdeksänvuotias tytär sairastuu leukemiaan. Vastaavasti Ala-Harjan siskon yhdeksänvuotias poika oli myös sairastunut leukemiaan.

"Meitä on käytetty hyväksi. Meidän hätämme ja tuskamme oli kirjailijalle vain materiaalia, josta kustantaja tekee bisnestä", sanoivat Marjukka Ala-Harja ja hänen aviomiehensä Helsingin Sanomien haastattelussa. 

Kirjailija itse torjui syytökset sanomalla, että romaani koostuu monenlaisista aineksista. Kyseessä on kaunokirjallinen teos, eikä siinä yritetä dokumentoida asioita.

Kun lukee Ala-Harjan taustoista, Normandiassa asumisesta ja avioerosta, on helppo uskoa, että hän on kirjoittanut kirjansa yhdistelemällä omaa ja sisarensa elämää. Omasta elämästä on tietysti ihan hyväksyttävää kirjoittaa, mutta voidaan tietysti miettiä, onko oikein ottaa tapahtumia lähipiirinsä elämästä ja kirjoittaa niistä. Ainakaan kysymättä lupaa.

Palataan itse teokseen. On pakko sanoa, että siinä oli monia todella häiritseviä piirteitä. Takakannen perusteella oletin tapahtumien sijoittuvan 1940-luvulle ja kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, että kirja sijoittuukin nykyaikaan. Ihmettelinkin, miksi tapahtuvat tuntuvat olevan kovin tätä päivää. Toinen häiritsevä asia, pieni tosin, oli se, että päähenkilöiden nimet olivat niin kovin suomalaisia. Julie, Henri ja Emma - he voisivat aivan hyvin olla suomalaisia ja koska kirjailija on suomalainen, tuli jatkuvasti sellainen olo, että hei, ovatko nämä nyt kuitenkin suomalaisia, jotka vain asuvat Ranskassa. Eivät olleet. Pikkuasia vei paljon huomiotani itse tarinasta.

Suurin häiritsevä tekijä kirjassa oli tyyli. Päälausetta toisen perään, useita päälauseita pilkulla yhdistettynä, luettelonomaisena tekstinä. Juuri tällaista. Töksähtelevää. Raskasta lukea. Eikö? Ymmärrän, että teksti on tavallaan Julien tajunnanvirtaa ja tietyllä tavalla se sopiikin hänen tilanteeseensa. Äidin rakas tytär sairastuu syöpään ja hän on menettämässä myös aviomiehensä. Onhan se vaikeaa. En vain voinut sille mitään, että osa energiasta meni tekstin sulattamiseen.

Tarinana Maihinnousu oli ihan kelpo. Aihe on ikävä ja surullinen ja oli kamalaa ajatella sitä, miten itse reagoisi, jos tapahtumat osuisivat omalle kohdalle. Normandian maihinnoususta kertovat pätkät toivat tarinaan mukavan lisämausteen, joskaan en oikein koskaan hahmottanut niiden merkitystä. Mutta kuten Ala-Harja itsekin Hesarin haastattelussa sanoi, kirja on taideteos. Taideteokseksi Maihinnousu on ihan onnistunut, mutta en minä sitä ehkä toista kertaa lukisi.    

Me Naiset: Riikka Alaharja: "Ero oli isku, joka vei ilmat palleasta"

Opuscolon Valkoinen Kirahvi oli aika lailla samoilla linjoilla, mutta esimerkiksi Mari A. tykkäsi Maihinnoususta kovasti.

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

The Intimate Adventures of a London Call GirlBazar 2005
ISBN 9519107878
348 s.

"Olen huora, siinä fakta numero yksi. En vedätä. En käytä sanaa synonyyminä sille, että tekisin toimistotyötä tai puhkisin uusmediassa. Moni ystäväni sanoisi, että vuoden pätkätyö tai myyntihommiin päätyminen on yhtä kuin prostituutio. Ei pidä paikkansa. Tiedän tämän, koska olen tehnyt sekä pätkää että nainut rahasta, eikä näissä kahdessa ole mitään samaa. Ei liikuta edes samalla planeetalla. Nämä kaksi ovat kuin eri aurinkokunnista. Fakta numero kaksi on se, että asun Lontoossa."

Puhelintytön salaiset seikkailut on Bellen päiväkirja hänen työstään prostituoituna. Akateemisesti koulutettu Belle ei saa itseään tyydyttäviä oman alan töitä, joten sattuman kautta hän ilmoittautuu Lontoolaisen välitystoimiston listoille. Keikkaa tulee riittävästi ja Belle huomaa, että työssä on oikeastaan etunsa.

Puhelintytön päiväkirjoja julkaistiin alun perin blogina ja Belle de Jour on kirjoittajan salanimi. Kirjan julkaisun jälkeen tekijän henkilöllisyys paljastai ja myöhemmin tämän ja kirjan jatko-osan pohjalta on tehty myös Suomessakin esitetty tv-sarja Puhelintytön päiväkirjat.

Kirjaa lukiessa en vielä tiennyt, että kirjailijan henkilöllisyys on oikeasti paljastanut. En myöskään tiennyt, että blogi on oikeasti olemassa. Kirjassa oli jokseenkin selkeä juoni, joten oli vaikea kuvitella, että tekstit olisivat olleet alkujaan blogitekstejä. Voi tietysti olla, että niitä on muokattu paljonkin ennen julkaisua.

Varsin suorasukaisesti kirjoitettu kirja puhuu prostituoidun työstä kursailematta. Bellen omaa elämää valotetaan melko vähän, mikä tietysti on aivan ymmärrettävää. Kun en lukiessani ollut aivan varma siitä, ovatko tapahtumat ja niiden kertoja todellisia, niihin suhtautui kevyemmin. Myös tv-sarjassa tapahtumien esitystapa oli hyvin humoristinen. Ja itse asiassa, en ole vieläkään varma siitä, ovatko tapahtumat totta. Jos ne ovat, kirja on tavallaan mielenkiintoinen juuri sen vuoksi, miten erilaisia asiakkaita ja tehtäviä lontoolainen prostituoitu joutuu kohtaamaan. Ja etenkin siksi, miten kyseinen prostituoitu tilanteisiin suhtautuu. Jos tarinat taas ovat keksittyjä, no, se vie vähän pohjan koko kirjalta.

Erilaisuudellaan Puhelintytön salaiset seikkailut saa juuri ja juuri kolme tähteä.

IL: Puhelintytön päiväkirja -bloggaaja astui julkisuuteen

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

2007
ISBN-13: 978-951-1-20824-2
319 s.

"Viimeinen havainto Jasmin Martinista tehtiin joulukuun ensimmäisellä viikolla. Hänen näköisensä teinityttö nähtiin kioskilla keski-ikäisen miehen seurassa, sylissään pörröinen chinchillakani. Kun Jasminin ystävä Linda löytyy, etsinnät saavat uuden käänteen. Äiti ei osaa menettää toivoaan. Jasmin Karkulainen, Jasmin Tuhlaajatyttö. Ole mikä olet, mutta palaa kotiin, pyytää Sara Martin lehti- ja televisiohaastatteluissa. Mutta Riikinkukon vuosi on halun ja houkutuksien vuosi. Betonitehtaan varjossa kasvanut Lido on keksinyt kukoistavan bisneksen, Lemmikkikaupan, jossa kaikki on mahdollista ja myytävänä. Tarvitaan vain lisää nuoria tyttöjä ja maksavia asiakkaita - sellaisia kuin Kastaja."

Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan aiemmin lukenut Anja Snellmanin tuotantoa. Enkä kyllä käsitä miksi. Tämän kirjan nappasin kirjastosta suosituksen pohjalta, mutta tulevaisuudessa tulen lainaamaan vielä monta Snellmanin teosta lisää. Niitä onneksi riittää.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, ei minulla ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ollut edes oikein perillä siitä, mistä kirja tulee kertomaan. Ehkä parempi niin, sillä en tiedä, olisinko halunnut lukea sitä, jos olisin tiennyt. Varsinkaan juuri nyt, kun olin matkalla lomalle...

Kirjassa tarinaa kerrotaan kolmen eri ihmisen näkökulmasta: Jasminin, Jasminin äidin Saran sekä Lemmikkikaupassa töissä olevan Randin. Monesti vaihtuvat kertojat ja vaihtuvat näkökulmat tekevät kirjan sekavaksi, mutta tässä tarinassa tyyli toimii. Kun samaa asiaa lukee monen eri kertojan suusta, tuo se itse tarinaan valtavasti syvyyttä ja kaikkien näiden kolmen henkilön asemaan voi jollain tapaa samaistua. Henkilöiden kertomat on kirjoitettu kukin omanlaisellaan tyylillä, joten niiden erottaminen on helppoa. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmat on jollain tapaa mainittu ja esimerkiksi Saran osuudet painettu eri fontilla. 

En tiedä kuinka realistinen tarina 13-14-vuotiaisista suomalaisista prostituoiduista oikeasti on. Ehkä se on, vaikka toivon kovasti, ettei näin olisi. Kovin mahdolliselta se kuitenkin tuntuu, valitettavasti. Siksi kirja olikin äärimmäisen surullista luettavaa. Teinitytöt, jotka pääsevät töihin lemmikkikauppaan ja saavat palkkaa pupujen hoitamisesta, päätyvätkin takahuoneeseen tekemään vähän toisenlaisia palveluksia, suurempaa palkkaa vastaan. Kenellepä ei raha tässä maailmassa kelpaisi, ainakin, kun samaa tekee jo usea ystäväsi.

Oman omituisen säväyksensä tarinaan tuo Kastaja - tuo Jasminin kidnappaaja. Vai onko hän kidnappaaja? Moniulotteinen tarina jättää aukkoja lukijan täytettäväksi. Ja miten tahansa ne vain yrittääkään täyttää, jää miettimään jotain muuta. Mitä jos kuitenkin?

Aiheeltaan raskas ja epämieluinen kirja, joka on kuitenkin äärimmäisen taitavasti kirjoitettu saa neljä tähteä.

Mitä eniten haluat -blogin Meri oli astetta kriittisempi.

Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja

2008
ISBN 978-951-1-23006-9
255 s.

"Haaveilin jo, miten maalaisin Turon rintaan valkosuklaalla lantakuoriaisia ja perhosia. Sitten nuolisin ne pois ja toivoisin, että samalla ne katoaisivat Turon päästä kokonaan.

Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine. Hänen ekologimiehensä Turo Marttilan mielenkiinto suuntautuu Elsan ennakkoluulottomista viettely-yrityksistä huolimatta lähinnä ötököihin, joita hän reissaa tutkimassa maailmalla. Oman mausteensa suhdesoppaan tuovat Turon 12-vuotias tytör Riia-Roosa puistattavine lemmikkirottineen sekä naapurissa asuva komistus Sinuhe, johon Elsa tuntuu törmäävän hämmentävän usein.

Elsa yrittää parhaansa, mutta Turo vaikuttaa yhä etäisemmältä. Voiko nainen pärjätä perulaiselle lantakuoriaiselle? Vai kannattaisiko Elsan etsiä intohimoa hiukan lähempää?"

Kirja tuli luettua jo kesällä, siitä kirjoittaminen on vain jäänyt. Nyt kuitenkin lyhykäistä kommenttia.

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Suklaapolkuja ei ehkä ollut aivan hänen parhaimmistoaan, mutta huonoksi sitä ei missään tapauksessa voi moittia. Kevyttä ja kepeää kesälukemista, todellakin.

Vaikka Lehtisen romaanien perusidea on melko sama, eivät ne toista itseään. Tai jos toistavat, ei romantiikannälkäinen lukija sitä ainakaan huomaa. Ihana naapuri Sinuhe hurmaa kaikki ja pelastaa jopa ärsyttävältä Riia-Roosalta - lukijankin, ei vain päähenkilö Elsaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, siitä kolme ja puoli tähteä.

Myös Lukulaarin Marmu piti Suklaapoluista.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Io non ho paura
2001
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
ISBN 951-1-18514-4
272 s.

"Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä 1978 yhdeksänvuotias Michele löytää köyhän kotikylänsä liepeiltä kuopasta nääntyneen pojan. Hän ei kerro löydöstä kenellekään, mutta poikien välille syntyy erikoinen ystävyys. Paria asiaa Michele ei vain ymmärrä: Miksi Filippoa pidetään vankina? Ja miksi kuopassa on äidin vanha emalikattila? Aikuisten todellisuus on pelottavampi kuin hyytävimmätkään hirviötarinat. Mutta Filippolle antamansa lupauksen Michele aikoo pitää."

Lainasin kirjan kirjastosta suosituksen perusteella. En edes katsonut kirjaa sen kummemmin, kun sen mukaani nappasin. Lentomatkalla lomalta kotiin sitä sitten aloin lukea ja alku oli jopa hieman vastemielinen. Vierastan vähän italialaista kirjallisuutta, vaikken osaa kertoa siihen syytä. Tämän jälkeen en ehkä vierasta enää niin kovasti.

Voisi sanoa, että vaikka Minä en pelkää kertoo yhdeksänvuotiaan Michelen tarinaa, kertoo se myös koko kylän tarinaa. Miten jossain paikassa asiat voivatkin mennä näin pieleen? Kaikkia salaisuuksia ei edes paljasteta, vaan kirjassa jää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Ja hyvä niin.

Michelen ja kylän elämä ja siellä sattuvat hirvittävät tapahtumat todella tempaavat mukaansa. Kirja ei ole mitään mukavaa luettavaa ja välillä mietinkin, miksi sitä oikeasti luen - paikoitellen teksi tuntui suoraansanottuna vastenmieliseltä. Silti jatkoin, oli vain saatava tietää, miten Michelelle ja etenkin Filippolle lopulta käy.

Hyvin kirjoitettua ja helppolukuista tekstiä, joka etenee sujuvasti, on aina mukava lukea. Joskus lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja on raskaslukuinen, mutta tämä ei sitä ole. Ja vaikka teksti on kevyttä lukea, voisi se ihan oikeastikin olla yhdeksänvuotiaan kertomaa.

Omat tunnelmat näin juuri kirjan viimeisen sivun luettuani ovat vähän kaksijakoiset. Toisaalta kirja oli todella hyvä, enkä keksi siitä juuri mitään valittamisen aihetta. Toisaalta aihe oli niin kamala, etten ehkä voi antaa sille kovin hyvää arvosanaa.

***½

Kirjasta vielä enemmän piti Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi.


Jodi Picoult: Koruton totuus

Plain Truth
2000
ISBN 978-951-23-4837-4
511 s.

"Pennsylvanian amish-yhteisön idyllinen rauha järkkyy, kun maatalon navetasta löytyy vastasyntyneen ruumis. Poliisitutkinnassa paljastuu, että vauvan on ilmeisesti surmannut sen oma äiti, vasta kahdeksantoistavuotias naimaton amish-tyttö. Tapaus osoittautuu kovaksi pähkinäksi Ellie Hathawaylle, suurkaupungin juristille, joka astuu myskyn silmään puolustamaan nuorta Katie Fisheriä. Kulttuurien yhteentörmäys on väistämätön, sillä ensi kertaa nousujohteisella urallaan Ellie joutuu tekemisiin täysin omastaan poikkeavan oikeuskäsityksen kanssa. Hienovireisestä ihmissuhdetarinasta jännittäväksi oikeussalidraamaksi kehittyvä Koruton totuus kuvaa amishien elämää kiehtovalla tavalla." 

Muutama vuosi sitten luin Picoultin teoksen Yhdeksäntoista minuuttia ja se teki minuun vaikutuksen. Jostain syystä en kuitenkaan muihin kirjailijan teoksiin tarttunut ennen viimeistä kirjastoreissuani. Senkin jälkeen kirjan aloittaminen vei aikaa. Muistin, että Picoultin kirjat eivät ole mitään ihan kevyttä ja hilpeää lukemista, joten aloittaminen oli jotenkin hankalaa. Viimein kuitenkin aloitin - onneksi - ja luin kirjan läpi parissa päivässä.

Oli kiinnostavaa päästä lukemaan vaihteeksi vähän erilaisesta kulttuurista, sellaisesta, josta ei oikein tiedä mitään. Tästä johtuen on siis paha sanoa, miten hyvin Picoult aihetta käsitteli, mutta asiaan perehtymättömästä ainakin tuntuu, että oppi valtavasti lisää. Kirjan alkuasetelma ja juoni eivät sinänsä ole lainkaan erikoiset, mutta sivupolut, henkilöt ja juuri se amish-teema tekevät siitä mielenkiintoisen. Ja hyvän.

Ainoastaan kaksi asiaa mietityttivät ja ehkä hieman ärsyttivätkin lukemisen aikana. Henkilöiden naivius. Ovatko amishit ihan todella niin naiveja? Ehkä, en todella tiedä, mutta se ei aina vaikuttanut aivan luonnolliselta.

Toinen paikoitellen ärsyttävä asia oli oikeudenkäyntikuvausten laajuus. Sivutolkulla oikeudenkäyntiä voi olla raskasta. Vaikka tokihan se on olennainen osa kirjaa ja jopa ihan mielenkiintoista, mutta vähempikin olisi saattanut riittää.

Picoultin taatusta laadusta, ihanasta uppoutumisesta amishien elämään ja hienoista sivujuonista ja henkilöhahmoista neljä ja puoli tähteä.  

Hieman eri mieltä oli La petite lecricen Katri.

Mark Levin: Spritea pelastamassa

Rescuing Sprite
2007
ISBN 978-952-5734-20-1
186 s.

"Spritea pelastamassa on koskettava tositarina koiran ja sen omistajan suhteesta sekä siitä tuskasta, jonka rakkaasta lemmikistä luopuminen aiheuttaa. Vaikka kirja käsittelee vaikeaa ja surullista aihetta, on siinä paljon toivoa ja kiherryttäviä hippusia siitä ilosta, jota koirat tuovat ihmisystäviensä elämään. Mark Levin kertoo vilpittömästi ja elävästi kokemistaan koiranomistajan onnen ja  murheen hetkistä."

Huomaa, että meille on tulossa koira. Koirakirjoja on tullut viime aikoina luettua paljon, mutta toisaalta se on ollut vain kiinnostavaa. On ihanaa - ja toisinaan myös kamalaa - lukea muiden ihmisten ja koirien tarinoita.

Spritea pelastamassa on yksi parhaista koiriin liittyvistä tarinoista, jonka olen lukenut. Se sisältää niin paljon sellaisia piirteitä ja tunteita, jotka jokainen koiran joskus omistanut tunnistaa. Toisaalta se sisältää myös paljon sellaisia asioita, joita ei kovin monelle tapahdu.

Levin todella avaa elämänsä lukijalle. Hän päästää ihmiset syvälle, eikä arkaile kertoa tunteistaan. Tämä on varmasti suuri syy kirjan kiinnostavuuteen. Se liikuttaa ja koskettaa.

Itseeni kirja vetosi vahvasti sen vuoksi, että teos käsitteli niin vahvasti koirasta luopumista. Tilanne on minunkin kohdallani edessä pian, sillä lapsuudessani perheeseen tullut koira alkaa olla jo vanha. Kirja sisälsi oivaltavia ajatuksia, ja uskonkin, että tämä kirja voisi olla hyödyksi jokaiselle koiraihmiselle, jolle koirasta luopuminen on ajankohtaista.

"Kultakalat, kilpikonnat ja hamsterit ovat lemmikkejä. Koirat ovat perheenjäseniä."

Kaisa Strandén: Sankarikoirat

2008
ISBN 978-951-37-5289-7
200 s.

"Hector, harmaa norjanhirvikoira, pelasti miehen karhun kidasta. Alaskanmalamuuttipoikien Önnin ja Sampon ansiosta kolme miestä selvisi hyytävästä tammikuisesta merestä. Belgianpaimenkoira Herkules ajoi nukkuvan perheen yösydännä ulos palavasta talosta. Kahden nyrkin kokoinen chihuahua otti vauvaa uhanneen käärmeen myrkyn vastaan omaan pieneen päähänsä

Sankarikoirat on kunnianosoitus ihmisen parhaalle ystävälle, joka tarpeen vaatiessa on valmis uhraamaan vaikka henkensä ihmisensä puolesta. Kirja on täynnä jännittäviä, ihastuttavia, liikuttavia ja kerrassaan ällistyttäviä tarinoita sekä suomalaisten että maailmalla urheudestaan palkittujen nelijalkaisen ystäviemme sankariteoista. Koiran urheus ei ole koosta eikä rodusta kiinni."

Takakannen teksti kuvaa kirjan sisältöä erinomaisesti. Teos on täynnä toinen toistaan liikuttavampia kertomuksia koirista, jotka pelastavat, auttavat, opastavat, lohduttavat ja parantavat joko oman ihmisensä tai aivan ventovieraan ihmisen. Osa tarinoista on tuttuja ja moneen kertaan kuultuja, osa taas tuntemattomampia. Kiinnostavimpia ovat tietysti suomalaisen koirien ja suomalaisten ihmisten tarinat, joita on myös kuvitettu.

Tositarinoiden lisäksi kirjassa on paljon myös muunlaista faktatietoa koirien älykkyydestä. Olisitko esimerkiksi tiennyt, että Moskovassa kulkukoirat kulkevat metrolla? Ne odottavat metroa rauhassa laiturilla ja kun se saapuu, ne kulkevat ihmisten mukana sisälle. Jos metrossa on tilaa, valloittavat koirat istuimet - jos ei, ne asettuvat lattialle ihmisten jalkoihin. Ja jäävät tietysti pois oikealla pysäkillä.

Kirjassa on myös tietopaketit tarinoissa esiintyvistä koiraroduista. Tietopaketit tarjoavat lyhykäisen historian koiran alkuperästä ja sen lisäksi tietoa siitä, millainen kyseinen rotu on kumppanina. Itse koin nämä rotuesittelyt hieman turhiksi ja hyppelinkin paikka paikoin niiden ylitse.

Sankarikoirat on viihdyttävää ja koskettavaa lukemista, joka varmasti uppoaa ainakin koiraihmisiin. Uskoisin kuitenkin, että eniten siitä saisivat irti ne, jotka eivät koirista juurikaan välitä. Heille moni asia voisi tulla yllätyksenä.

***½

Lauren Conrad: L.A. Candy

L.A. Candy
2009
suom. Tiina Julin
ISBN 978-952-220-436-3
302 s.

"Los Angeles on kuumia klubeja, söpöjä poikia, designereita... mitä vain. Yhdeksäntoistavuotias Jane Roberts ja hänen bestiksensä, Scarlett, odottava innolla kokevansa kaiken tämän. Ja kun TV-tuottaja haluaa heidät tähdiksi "Sinkkuelämän reality-versioon", he eivät usko onneaan todeksi. Oma show? No ehdottomasti!

Pian Jane on TV:n kuumin tähti ja nauttii VIP-elämästä uusien frendiensä kanssa. Samat ystävät haluavat kuitenkin myös osansa parrasvalojen loisteesta. Kaupungissa, joka on täynnä unelmiaan jahtaavia ihmisiä, Janella ei kestä kauaa tajuta, että kaikki haluavat hänestä jotain, eikä mikään ole sitä, miltä näyttää."

Kirja päätyi luettavaksi kirjaston uutuushyllystä, pelkästään kannen perusteella. Se näytti juuri sopivan tyhjänpäiväiseltä aivot narikkaan -lukemiselta. Sellaista se olikin, mutta kertoimella tuhat. En vieläkään ole varma, oliko kirja päätynyt vahingossa väärälle osastolle, minusta se nimittäin vaikutti enemmän nuortenkirjalta. Ei tämä toisaalta hyvä olisi ollut nuortenkirjanakaan.

Ensimmäinen ongelma on teksti. Kaikki repliikit ovat puhekielisiä ja jotenkin todella, todella epäaitoja. Muutenkin teksti on hyvin yksinkertaista - eikä hyvällä tavalla. Huomaa, että kyseessä on esikoisromaani, mutta luulisi oikoluvunkin jotain kertovan. Vai onko suomennus vain niin huono?

Toinen ongelma, joka varsinkin minua häiritsee suunnattomasti, on sulkeiden käyttö. Yhden aukeaman aikana laskin seitsemät sulkeet. Mielestäni romaaniin vain eivät kuulu sulkeet, ainakaan tässä mittakaavassa.

Kirjan idea on sinänsä ihan kiinnostava, mutta toteutus ontuu surullisen paljon. Osa tapahtumistakin on ihan järkeenkäypiä ja jopa suht mahdollisia, mutta koska juoni kokonaisuudessaan on hyvin kömpelö, eivät nekään tarinaa pelasta. Loppuratkaisu sai suun loksahtamaan auki: ei oveluudellaan tai yllättävyydellään vaan sillä, että kirja loppui kuin seinään. Aivan kuin lopusta olisi puuttunut muutama sivu. Tai kuin kirja olisi tv-sarja: "to be continued"...

Nolla tähteä. Olisihan sen toki jo takakannen perusteella osannut arvatakin...

Humisevan harjun Cathy tykkäsi kirjasta luettuaan sen alkuperäiskielellä. Ehkä kirjan huonous johtuu siis osittain suomennoksesta.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

The Girl With Glass Feet
2009
suom. Taina Wallin
ISBN 978-951-796-686-3
393 s.

”Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midaksen ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midas saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntynyt varovainen luottamus uhkaa särkyä.

Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan, mutta lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannuskeinoa ole. Idan ja Midaksen rakastuminen on yhtä väistämätön kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin tietää, että aika käy vähiin.”

Ali Shaw’n esikoisteos Tyttö joka muuttui lasiksi on kaunis tarina toivosta ja rakkaudesta, menneestä ja tulevasta, epävarmuudesta ja muistoihin takertumisesta. Tämä aikuisten satu on uskomattoman hieno kokonaisuus, joka koostuu useista tarkkaan hiotuista yksityiskohdista. Se sisältää melkein kaiken, mitä tarinalta vain voi toivoa.

Teoksen kieli on hyvin elävää ja vivahteikasta. Etenkin luontoa ja ympäristöä kuvataan tarkasti – se on erilainen: tummasävyinen ja surumielinen – ja sen voi helposti aistia. Elävän tekstin myötä pääsee itsekin sumuiselle St Hauda’s Landin saariryhmälle, paikkaan, jossa kummallisia asioita voi tapahtua ja pienet, sudenkorennonsiipiset lehmätkin lentävät. Shaw onnistuu kuvailussaan niin hyvin, että selvästi fiktiivisetkin asiat tuntuvat todellisilta.

Hyvin etenevää ja juoneltaan monikerroksista tarinaa ei ole menty pilaamaan liian suurella henkilömäärällä. Kirjassa on vain muutama keskeinen henkilö, joihin pääsee myös tutustumaan paremmin. Myös henkilöiden määrä viestii siitä, että saaret ovat jo lähes autioituneita ja tulevat tulevaisuudessa autioitumaan kokonaan, suossa makaavia lasiruumiita ja kaiken valkoiseksi muuttavaa olentoa lukuun ottamatta.

Päähenkilö Midas on paikoitellen jopa ärsyttäväkin hahmo eristäytyneisyytensä ja omien vääristyneiden ajatustensa kanssa. Lasiksi muuttuva Ida Maclaird taas on ihanan järkevä ja jollain tapaa eleetön tyttö, joka hyväksyy väistämättömän. Ennen sitä hän tekee kuitenkin monta asiaa, jotka tulevat muuttamaan usean ihmisen elämän.

Tyttö joka muuttui lasiksi on tervetullutta vaihtelua aina niin realististen aikuisten romaanien joukkoon. Välillä aikuistenkin on saatava lukea satuja.

”Sinä talvena St Hauda’s Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita – ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi.”

Teoksesta ovat pitäneet myös muun muassa Helsingin Sanomien Vesa Sisättö ja Kirjaston kummituksen Anu. Elma Ilona Tarinauttisen hämäristä hetkistä antoi vähän kritiikkiäkin.

Hilkka Leväaho: Brandy - persoonan päiväkirja

2006
ISBN 952-5421-36-8
154 s.

"Että muka koirilla ei ole tunteita? Tai älyä? Tai omanarvontuntoa, ammattiylpeyttä, egoa? PAH! Muista nelijalkaisista en sano mitään, mutta rottweilereilla on ylenpalttisesti kaikkea. Minä olen rottweiler. Minä olen Suuri Persoona. Minä olen Brandy.

Persoonan päiväkirja on kokoelma poikakoiran ajatuksia ja tuntemuksia elämästään perheessä, jossa mikään ei tunnu sujuvan viisaan lemmikin mielen mukaan. Brandy kuitenkin ymmärtää että tärkeintä elämässä ovat rapsutukset, täysi ruokakuppi - ja rakkaus. Hankalimmat kapulat Brandyn rattaissa ovat Matte, teini-ikäinen sisupussi, ja Pomo, perheen äiti, jotka kaikin keinoin pyrkivät "kasvattamaan" hulivilipennusta salonkikelpoista kotikoiraa."

Nappasin vaihteeksi kirjaston koirahyllystä hiukan kevyempää koiraluettavaa. Takakannen perusteella kirja vaikutti hauskalta ja olihan se sitä - välillä liikaakin. Tekstistä oli yritetty tehdä liian hauska ja lopulta se ei ollutkaan enää kovin hauskaa. Vitsit menivät jo vähän yli.

Koiran näkökulmasta kirjoitettu kirja on kyllä positiivista vaihtelua, varsinkin, kun kirjassa tilanteet ovat jokaiselle koiranomistajalle tuttuja. Ehkä ne ovat kuitenkin turhankin tuttuja: kirjaan oli saatu tungettua kaikki mahdolliset kliseet koiranomistamisen varjopuoliin liittyen. Käsittääkseni kirja perustuu kuitenkin oikeaan elämään ja kaikki henkilötkin ovat oikeita, joten ehkä jokainen koiranomistaja sitten nämä kliseiset varjopuolet joutuu kokemaan.

Kirja oli ihan mukavaa iltalukemista, mutta ei sen enempää. Sataviisikymmentä sivua isohkoa tekstiä olivat riittävät, yhtään enempää en olisi viitsinyt lukea. Ja nytkin olin muutamaan otteeseen jättää kirjan kesken. Kaksi tähteä tuntuu liian paljolta, joten olkoon puolitoista.

"Viime yönä oli täysikuu tai niin kuin Lauri huijaa, täysjuusto vaikkei kuu juustoa olekaan ja vaikka olisi, niin en minä sitä kuitenkaan saisi syödäkseni ja vaikka saisinkin, niin en jaksaisi ainakaan täyttä, kun se on niin iso. Siis kuu. Kun se on täysi. Ymmärsittekö, minun vatsanikin on rajallinen."

Nicholas Sparks: Ensi silmäyksellä

At First Sight
2005
suom. Terhi Kuusisto
ISBN 978-951-0-37225-8
329 s.

"Kun newyorkilainen tiedetoimittaja kohtaa viehättävän kirjastonhoitajan Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, hän tuskin tietää, mihin yllättävä romanssi johtaa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin Jeremy Marsh huomaa olevansa Boone Creekin uusi asukas, häitä valmisteleva hullaantunut sulhanen ja esikoistaan odottava epävarma isä. Alkamassa on uusi elämä, jonka keskipisteessä on Lexie Darnell, Jeremyn tuore morsian. 

Jeremy ja Lexie valmistautuvat yhteiseen tulevaisuudeen suurin odotuksin, mutta kaikki eivät katso parin onnea pelkästään hyvällä. Pian epäilyksen siemen hiipii myös rakastuneen kaksikon mieliin. Kuinka luottaa ihmiseen, jonka menneisyydestä tietää vain vähän? Onko rakkaus ensi silmäyksellä sittenkään mahdollista?"

Olen lukenut Sparksin romaaneja aiemmin ja pitänyt niistä kovasti. Romantiikkaa on aina ollut riittämiin, juonet ehkä vähän kliseisiä, mutta silti toimivia. Tyyli on ollut ehkä hiukan viimeistelemätöntä: kirjoitusvirheitä ja huonoja lauseita, jotka tosin voi varmasti laittaa suomentajan piikkiin.

Nyt petyin. Vaikka aiemmin lukemissanikin Sparksin kirjoissa on paikoitellen ollut paljon surua ja murhetta, oli tämä kirja kyllä jotain todella surullista ja masentavaa. Monta kertaa jouduin keskeyttämään lukemisen, kun aloin itse tulla vain turhan huonolle tuulelle. Riitoja, epäilyksiä, pelkoja ja ihan rehellistä ja tuskallista surua. Mahtuihan mukaan iloakin - ja romantiikkaa, mutta kovin vähän.

Juoni sinänsä oli ihan toimiva. Se tosin jakautui hieman kahtia. Kirjan alkupuoliskolla käsiteltiin takakannessakin esiteltyä teemaa kun taas loppupuoliskolla siitä oltiin päästy jo ylitse ja mieltä kaiversivat ihan toisenlaiset asiat. Kirjan henkilötkin olivat ihan okei, joten ei teosta sinänsä voi moittiakaan. Ei se missään nimessä ollut huono, mutta ei kovin hyvääkään fiilistä jättänyt. Jokin siinä ei minuun vain tällä kertaa uponnut.

Tuija Lehtinen: Ruusumadonna

2005
ISBN 951-1-20485-8
256 s.

"-Buongiorno, miellyttävä miesääni tervehtii. Tähän saakka Isla on oppinut välttämään äkkirakastumiset niin Suomessa kuin Italiassakin. Mutta tässä miehessä on jotain joka kiehtoo heti. Isla vilkaisee huojentuneena miehen nimetöntä.

Nuori medianomi Isla Kaarna on muuttanut Roomaan ja työskentelee lahjamyymälässä Pantheonin lähellä. Lisäksi hän opastaa kulttuurimatkalaisia ikuisen kaupungin nähtävyyksiin ja tekee haastatteluja Suomen televisioon. Kun komea, hyväkäytöksinen Luca Savini pyytää treffeille, Isla tietää, että voisi polttaa näppinsä pahan kerran. Mutta hän myös tietää, että katuisi loppuikänsä, ellei suostuisi kutsuun. Luca osoittautuu täydelliseksi hurmuriksi ja herrasmieheksi. Onnea varjostaa vain miehen jatkuvaa huomiota vaativa suku. Kuinka pitkälle Isla on valmis sietämään latinalaisia tunnemyrskyjä?"

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Ihanaa romanttista hömppälukemista, jota ei malttaisi laskea hetkeksikään käsistään. Asetelma on aika perinteinen, joskin itseäni tietysti kiinnosti se, että päähenkilö tekee myös toimittajan hommia. On aina kiinnostavaa lukea, miten oman alan työntekoa kuvataan. Perinteinen asetelma ei kuitenkaan haittaa - tuskin kukaan lähtee Lehtistä lukemaankaan, jos etsii jotain uutta ja mullistavaa kaunokirjallista lukuelämystä.

Henkilöt ovat takuuvarmaa lehtistyyliä. Kärjistettyjä, ehkä jopa liiankin kärjistettyjä, mutta silti niin kamalan samaistuttavia ja ihastuttavia. Teininä kaikki Lehtisen nuortenkirjat moneen kertaan lukeneena ilahduin, kun Ruusumadonnassa oli pieneen sivurooliin otettu Lehtisen nuortenkirjoissa esiintyneitä henkilöitä. Onkohan Lehtinen tehnyt näin aiemminkin? Itse en ole huomannut, mutta jatkossa kiinnitän varmasti asiaan huomiota.

Kirjan juoni nyt on mitä on, paikoin hyvin ennalta-arvattavaa ja tavanomaista, mutta kyllä minulle taisi lopussa pieni yllätys tulla. Ei siis kuitenkaan ehkä ihan niin ennalta-arvattavaa kuin voisi olettaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, aina piristävää luettavaa, jonka saa ahmaistua läpi hetkessä. Neljä tähteä.

David Nicholls: One day

2009
ISBN 978-0-340-99468-9
435 s.

"You can live your whole life not realising that what you're looking for is right in front of you.

15th July 1988. Emma and Dexter meet on the night of their graduation. Tomorrow they must go their separate ways. So where will they be on this one day next year? And the year after that? And every year that follows?"

Ihanaa ja kamalaa. Paljon paljon uskomattoman ihania hetkiä ja kohtia, mutta toisaalta myös niitä tyrmistyttävän surullisia ja vähän vihastuttaviakin. Se kuitenkin toimii.

Koko kirjan idea on äärimmäisen kiehtova. Kaksi henkilöä, kaksikymmentä vuotta ja vain yksi päivä vuodesta. Erityisesti pidän siitä, että pääosissa todella ovat Emma ja Dexter. Muitakin henkilöitä on ja vaikka niidenkin ajatuksia paikoitellen valotetaan melko paljon, tulevat Em ja Dex silti monta kertaa tutummiksi kuin kukaan muu. Ja jotenkin jää silti tunne, että kirjassa ei niin kovin paljon henkilöitä ollutkaan.

Voisi kuvitella, että jos saa tietää vain yhden päivän tapahtumat koko vuoden aikana, ei kirjassa pysyisi kärryillä. Ettei saisi tietää tarpeeksi. Voi olla, että mieli tekee tietää lisää, mutta yllättävän paljon voi kertoa yhden päivän aikana. Henkilöiden ajatukset paljastavat niin paljon. Ja se, miten henkilöt on kirjoitettu käyttäytymään.

Pidän siitä, että lopussa palataan jälleen alkuun. Vaikka se voikin hiukan sekoittaa, kun lukujen välillä aika vaihtelee parillakymmenellä vuodella, on rakenne toimiva. Ja varsinkin lopetus tekee kylmiä väreitä, vaikkei se kovin erikoinen tai yllättävä olekaan.

Olisin ehkä saanut kirjasta irti enemmän, jos olisin lukenut sen suomeksi. Englantini ei ole niin vahva, että pystyisin erottamaan kaikki pienetkin vivahteet ja sävyerot. En kuitenkaan koe, että kirjasta olisi jäänyt kovin paljosta paitsi vähän huonommallakaan kielitaidolla.

Paikoitellen ehkä hieman pitkäveteinen, mutta rakenteellaan ja tunnelmallaan sen paikkaava kirja saa neljä tähteä.

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina

Push
1996
suom. Kristiina Drews
ISBN 978-952-01-0455-9
(ilmestynyt suomeksi myös nimellä Ponnista!) 

"Precious Jones on 16-vuotias harlemilaistyttö, jonka perhe-elämä on karua: isä raiskaa ja äiti pahoinpitelee. Jo toista lasta isälleen odottava Precious ei ole koulussa oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Ei ihme, että hän tuntee olevansa näkymätön maailman silmissä. Kun Precious ryhtyy uuden opettajan rohkaisemana opettelemaan lukemista ja kirjoittamista, hänen elämänsä muuttuu tyystin."

Olin lukenut kirjasta hyvän arvostelun, siksi sen kirjastosta lainasinkin. Ja siksi jaksoin lukea sen loppuun. Kirja on kirjoitettu puhekielellä ja ainakin minä koen sen äärimmäisen raskaaksi luettavaksi. Puhekielen vuoksi kirja oli vähällä jäädä kesken heti alkuunsa.

Kun päähenkilö Precious oppii pikkuhiljaa kirjoittamaan, koostuu kirja myös hänen kirjoituksistaan. Tämänkin koin raskaaksi. Tietysti Preciousin omat kirjoitukset tuovat kirjaan sisällöllisesti paljon, mutta teksti, josa e oe ytään oiknkrjoitetua snaa, on sekin aika haastavaa luettavaa.

Kielellisesti en siis pitänyt kirjasta lainkaan. Tyyli on tosin juuri tähään teokseen sopivaa, enkä tiedä olisiko mikään muu tyyli toiminut, mutta minuun tämä ei oikein uppoa.

Raskaan tekstin lisäksi myös koko kirjan aihe on todella raskas. Siitä ja kieliasusta huolimatta on pakko sanoa, että kirja on hyvä. Se varmasti antaa ajattelemisen aihetta itse kullekin. 

***

Leena Lehtolainen: Rivo satakieli

2005
Tammi
ISBN 951-31-3386-9
345 s.

"Jorvin sairaalaan tuodaan pahasti viillelty vähäpukeinen nainen. Maria Kallion epäilykset kytköksestä maksullisen seksin maailmaan heräävät kunnolla seuraavana pävänä, kun tunnettu prostituoitu murhataan suorassa televisiolähetyksessä.

Lulu Nightingale on tarjonnut seksipalveluja Rivo Satakieli -studiossaan, jonka asiakkaisiin lukeutuu myös yhteiskunnan nokkahenkilöitä.

Maria Kallion ja hänen alaistensa tutkimuksia haittaa reviiritaistelu keskusrikospoliisin alamaailmaoperaation kanssa. Kaiken lisäksi henkirikoksia tulee lisää. Maria Kallion elämää ei tee helpommaksi myöskään se, että hänen aviomiehensä Antti viihtyy liiankin hyvin työpaikallaan Vaasassa.

Leena Lehtolaisen Rivo Satakieli on vastustamattomasti mukaansa imaiseva jännityskertomus ajankohtaisista ja poliittisesti arkaluonteisista kysymyksistä. Se on myös dramaattinen ja uskalias tarina ihmisen yöpuolesta ja maksullisen seksin maailmasta, jossa Maria Kalliokin joutuu elämänsä pinteeseen."

Rivo satakieli tarttui kirjastosta mukaan, kun en ollut ihan varma, olenko lukenut teoksen aiemminkin. Lähes kaikki muut Lehtolaiset on kyllä tullut luettua. En ole vieläkään ihan varma, olinko lukenut tämän aikaisemmin. Jotain tuttua siinä oli, mutta voi olla, että se oli vain niin samanlainen kuin dekkarit yleensäkin.

Leena Lehtolaisen tapa kirjoittaa on jotenkin niin kovin suomalainen. Teksti on pelkistettyä ja suoraa, oikeastaan mitään turhaa ei koskaan sanota. Tavallaan se on hyvä, mutta välillä tulee olo, että pitääkö kirjailija lukijaa ihan tyhmänä. Muistoihin palaavat väkisinkin ne lasten- ja nuortenkirjat. Päälauseita, helppoja sanoja, yksinkertaista tekstiä.

Teoksen aihe ja juoni sinällään ovat ihan hyviä, en näe niissä mitään kummempaa vikaa. Ja koska sain kirjan luettua loppuun asti, se ei voi olla ihan huono. Ei se kuitenkaan mikään erityisen hyväkään ollut, mutta menetteli paremman puutteessa. Naiskomisario Maria Kallio miellyttää tietysti naislukijaa - onhan se aina hienoa saada nainen esimiehen rooliin, siitä huolimatta, että kirjailijakin on nainen.

Loppuratkaisu on osittain hyvin ennalta-arvattava. Ehkä se on tarkoituskin: lukijastahan on kiva kirjan lopussa todeta, että hei, mähän tiesin kuka oli murhaaja.

***

Barbara Dimmick: Matkalla huomiseen

In the Presence of Horses
1999
ISBN 951-20-5426-4
Gummerus Kirjapaino Oy
366 s.

"Hevoskouluttaja Natalie Baxter on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt kiertolaiselämää haluamatta luoda siteitä minnekään tai keneenkään. Hänen parhaita ystäviään ovat hevoset, nuo kauniit, salaperäiset olennot, joiden rinnalla Natalie tuntee olonsa rauhalliseksi, turvalliseksi ja voimakkaaksi. Natalien elämä muuttaa kulkuaan kun hän ottaa vastaan hevoshoitajan paikan läheltä kotikaupunkiaan. Äkkiä hän huomaa kiintyvänsä ihmisiin ja paikkoihin, ja kyläläiset hakevat hänen seuraansa ja opetustaan. Kaikkein tärkein asia Natalielle on kuitenkin Twister, kaunis musta hevonen, johon hän kiintyy koko sydämestään..."

Takakannen tekstin perusteella olisin tuskin kirjaa lukenut. Enkä välttämättä kannenkaan. Olin lisännyt joskus aikoja sitten kirjan nämä täytyy lukea -listalleni, mutta en kuollaksenikaan muista millä perusteella. Onneksi kuitenkin olin: sen lisäksi että kirja yksinkertaisesti vain oli hyvä, oli se myös piristävää vaihtelua hömppäromaanien ja dekkareiden jälkeen.

Kirja kertoo nelikymppisen Natalien elämästä nykypäivän ja menneisyyden kautta. Mennyt ja nykyinen lomittuvat tiheästi ja aika voi vaihtua lyhyenkin pätkän jälkeen. Se voisi häiritä, mutta tässä se ei häiritse. On pakko tietää menneisyydestä, jotta voi ymmärtää nykyisyyttä.

Hevosihmisenä on aina kiinnostavaa lukea romaania, jossa hevoset ovat keskeisessä osassa. Etenkin kirjan alkupuolisko sijoittuu hyvin vahvasti talliympäristöön ja liittyy hevosiin. Hevosista paljon tietävänä usein ärsyttää, jos kirjailija ei selkeästi tiedä hevosista tarpeeksi ja paljastaa tietämättömyytensä esimerkiksi virheellisillä ilmauksilla. Tässä teoksessa kirjailijan ratsastuksenopettajatausta näkyy. Virheitä ei ole, tai jos on, ne johtuvat suomennoksesta tai kulttuurieroista. Tietyissä asioissa myös huomaa, että tekstiä on yritetty yksinkertaistaa, jotta se sopisi hevosista tietämättömillekin.

Pidin kirjasta todella. Juoni oli hyvä, teksti oli helppolukuista ja jouhevasti etenevää, sopivasti surullisuutta, sopivasti rakkautta... Henkilöt olivat pääosin hyviä ja todentuntuisia. Ainoa asia, jota jäin pohtimaan oli se, että kaikki ihmiset olivat poikkeuksetta hyvin vieraanvaraisia. Kaikki olivat valmiita ottamaan Natalien luokseen asumaan ja ruokkimaan tämän, huolehtimaan tästä vaikka miten kauan vain. No, ehkä amerikkalaisen pikkukylän asukkaat sitten ovat sellaisia.

Erityisen ihanaa henkilöissä oli kuitenkin se, että hevosistakin tuli oikeasti henkilöitä. Jokaista kuvailtiin, jokainen käyttäytyi omalla tavallaan, jokaista rakastettiin, jokaista surtiin. Tässäkin Dimmick onnistui hyvin tuomaan esiin sen, miten kiinni Natalie oikeasti oli hevosissa. Miten hänellä ei ollut ketään muuta ystävää - tai niin hän ainakin kuvitteli asian olevan.

Hieno kirja.

"Minua kohti tulvahti murheen aalto, ja jotenkin oudosti minusta tuntui että tämä oli ollut Twisterin synnyinniitty, että se oli juossut näitä aidanvieruksia ensimmäisenä kesänään uusia koipiaan kokeillen ja lojunut sitten torkkumassa emänsä jaloissa litteänä kuin kylpymatto. Mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa miettiä mahtoiko jompikumpi tallin tammoista olla sen äiti. En ollut koskaan tullut kysyneeksi.

Poissa, tuntui hevonen allani sanovan. Sen kaviot kopsahtelivat kovaan Pennsylvanian saveen. Poissa, poissa, poissa."   

Tuija Lehtinen: Rafaelin enkeli

2003
ISBN 978-951-1-24627-5
256 s.

"Kun Mikaela saa isoäidiltään viestin velipuolensa Rafaelin tapaturmaisesta kuolemasta, hän ei voi aavistaa, kuinka täydellisesti yllättävä perintö muuttaisi hänen oman elämänsä. Yhtäkkiä Mikaela omistaa arvokiinteistön ja pubin omalaatuisine henkilökuntineen. Mikaela jättää työntä helsinkiläisessä mainostoimistossa ja tarttuu rohkeasti uusiin haasteisiin. Myös suhde urakeskeiseen miesystävään kariutuu. Vähitellen Mikaelalle paljastuu yllättäviä seikkoja pikkukaupungin ihmissuhteista ja Rafaelin menneisyydestä - sekin, miksi velipuoli ei testamentannut omaisuuttaan rakastetulleen."

Kun mieheni näki Lehtisen kirjan Rafaelin enkeli, oli ensimmäinen kommentti: "Kamala kansi! Toi nainen on ihan hirveän näköinen!" Hmm... Itse en ollut varmaan edes vilkaissut kantta ennen sitä, tai jos olinkin, en ollut juuri ajatellut siitä mitään. Ei kannella ollut niin väliä. Nappasin kirjan kirjastosta kirjailijan perusteella, katsahdin nopeasti takakansitekstin ja se oli siinä. Suoraan sanottuna olisin lainannut kirjan, vaikka takakannessa olisi sanottu mitä. Ja vaikka kansikuva olisi ollut kuinka hirveä.

Alku ei silti ollut erityisen lupaava. Ihan mukavaa hahmojen esittelyä, periaatteessa ihan kiinnostavia hahmojakin, mutta jotain jäi puuttumaan. Onneksi Lehtisen teksti on aina yhtä helppolukuista ja lukeminen etenee kuin itsestään. Äkkiä juoni sitten muuttuikin mielenkiintoisemmaksi, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään. Taaskaan.

En oikein tiedä, mitä näistä Lehtisen kirjoista voisi sanoa. Ne ovat kaikki tavallaan niin samanlaisia: vahvoja ja itsenäisiä naisia, jotka selvittelevät miesmysteerejä ja lopulta aina saavat sen oikean. Tai eivät välttämättä saa, mutta ainakin kaikki päättyy hyvin. Ja usein annetaan ymmärtää, että naiset voisivat saada ihan kenet vain.

Kuulostaa niin kliseiseltä, imelältä ja ehkä suorastaan ällöttävältäkin. Miksi kukaan haluaisi lukea tällaista?

Viihtyäkseen. Lehtisen kirjat ovat aivan loistavaa aivot narikkaan -viihdettä, joka saa hymyn huulille. Tälläkin kertaa uskomattoman omituista mainoskampanjaa suunnitteleva Mikaela, pubin eriskummalliset työntekijät ja Mikaelan edemennyt mystinen veli Rafael jaksavat kiinnostaa ja hauskuuttaa loppuun saakka.

Ja taas tulee se tunne: minähän tiesin, että näin käy! Näissä kirjoissa se ei ainakaan haittaa mitään.

Sandra Brown: Savuverho

Smoke Screen
2008
suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari Hilkka Pekkasen johdolla
ISBN 978-951-31-6333-4
389 sivua

"Kun uutistoimittaja Britt Shelley herää aamulla Jay Burgessin, Charlestonin poliisivoimien etsivän sängystä, hänellä ei ole aavistustakaan kuinka hän on sinne joutunut. Jay on yksi kaupungin sankareista pelastettuaan työtovereitaan tuhoisassa tulipalossa. Mutta nyt Britt huomaa kauhukseen Jayn makaavan kuolleena hänen vieressään. Yrittäessään todistaa syyttömyyttään Britt joutuu vedetyksi tapahtumiin, joista ei ole poispääsyä. Ja vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että jonkun mielestä Britt olisi hyödyllisempi kuolleena kuin elävänä..."

Tämäkin kirja oli joululahja, eikä takakannen teksti houkuttanut lukemaan. Olen lukenut dekkareita viime aikoina niin paljon, että tavallisen oloinen juonikuvio ja vieras kirjailija tuntuivat jopa hiukan vastenmielisiltä. Tylsää kun oli, aloin kuitenkin lukemaan. Ensimmäisten lukujen jälkeen olin edelleen sitä mieltä, että kirjan voisi hyvin jättää kesken. Työkaverini kuitenkin huomasi mitä luen ja kehui Brownia yhdeksi lempikirjailijoistaan. Siitä sain lisää potkut lukemiseen - onneksi.

Kun kirja alkoi edetä, se eteni vauhdilla. Sivu sivulta paljastui jotain uutta ja aina tuli uusia, odottamattomia juonenkäänteitä. Kai tämä oli aika tyypillinen dekkari ja vieläpä aika epäuskottavakin, mutta jokin siitä teki keskivertoa paremman. Ehkä se oli se, että naiskirjailija osaa kirjoittaa dekkarin juuri naisille: sopivasti jännitystä ja sopivasti myös romantiikkaa. Tietysti toimittajaopiskelijaa kiinnostaa aina myös päähenkilö, joka on toimittaja - vaikkei ammatti tässä loppujen lopuksi kovin keskeisessä roolissa ollutkaan.

Oli syy mikä tahansa, lähes neljäsataasivuinen kirja tuli lopulta luettua äkkiä läpi, kun alkuvaikeuksista vain pääsi ylitse. Eikä jää varmasti viimeiseksi lukemakseni Brownin teokseksi.

Sofi Oksanen: Baby Jane

2005
ISBN 978-952-67534-0-9
220 sivua

Sain joululahjaksi Sofi Oksasen teoksen Baby Jane. Aiemmin olin lukenut Oksasen Puhdistuksen, josta pidin sen erilaisuuden vuoksi. Baby Janen suhteen minulla ei oikein ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Tai jos oli, odotukseni olivat ainakin aika ristiriitaiset. Pinkki kansi anttoi viitteitä romantiikasta ja muistutti ehkä jopa naisten hömppäkirjallisuutta, mutta Sofi Oksanen kirjailijana antoi odottaa jotain aivan muuta.

Jotain aivan muuta teos olikin. Se oli hyvä, siitä ei pääse mihinkään. En silti osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Kovin mukava se ei ainakaan ollut, eikä ehkä ollut ihan parasta joululomalukemista. Mukaansa se kuitenkin tempasi - en malttanut millään lopettaa lukemista, vaan vietin kirjan parissa useamman tunnin kullanarvoista yöuniaikaani.

Kirja kuvaa kahden mielenterveysongelmista kärsivän naisen suhdetta. Naisten ongelmat ovat erilaisia ja he etsivät selviytymiskeinoja kumpikin tavallaan. Sofi Oksasen tapa kirjoittaa ja kuvailla asioita on persoonallinen, mutta etenkin tästä aiheesta se on erittäin onnistunut. Sitä en osaa sanoa, miten aidosti ja todenmukaisesti hän asioita oikeasti kuvailee, mutta ainakin minusta kaikki vaikuttaa uskottavalta. Ja äärettömän surulliselta.

Oman lisänsä kirjaan antaa se, että se kuvaa naisten välistä parisuhdetta. Tällaiset teokset ovat vielä kovin harvinaisia, joten se toi mukavaa vaihtelua - jos mitään tässä kirjassa mukavaksi voi kutsua.

Melko lyhyt ja aiheestaan huolimatta helppolukuinen kirja antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Her fearful symmetry
Gummerus Kustannus 2010
suom. Paula Korhonen
ISBN 978-951-20-8102-8
476 sivua 

"Hänen varjonsa tarina  on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisuun muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."

Kirjan päähenkilöitä ovat parikymppiset amerikkalaiskaksoset Valentina ja Julia, jotka perivät äitinsä edesmenneen kaksoissisaren asunnon Lontoosta. Tytöt ovat erottamattomat ja muuttavat yhdessä Lontooseen. Siellä he alkavat etsiä omaa identiteettiään - tai ainakin toinen tytöistä alkaa, toinen ei haluaisi päästää irti sisarestaan. Kaksosten elämään liittyy kiinteästi myös edesmenneen tädin miesystävä, pakkomielteistä kärsivät naapuri, aaveita, yliluonnollisuutta ja paljon salaisuuksia.

En yleensä pidä tarinoista, joissa on kummituksia tai yliluonnollisuutta, elleivät kirjat ole sitten ihan selkeää fantasiaa. Tässä kirjassa yliluonnollisuutta ja kummituksia käsitellään onnistuneesti ja kirja on erikoisuudessaan jotain sellaista, johon en ole koskaan törmännyt. Yliluonnollisuus onnistutaan kytkemään hyvään tarinaan ja erinomaisiin henkilöhahmoihin niin että aaveidenkin voisi kuvitella olevan aivan totta. 

Niffenegger onnistuu hienosti sekä paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden kuvailussa että juonen salaperäisyydessä. Vaikka kirjan alku on ehkä hieman pitkäveteinen ja lievästi mitäänsanomaton, korvaa loppu sen kyllä moninkertaisesti. Henkilöhahmot ovat nekin ehkä jollain tapaa epätyypillisiä. Pystyn hyvin samaistumaan kaksosista epävarmempaan, mutta itsenäistymistä haluavaan Valentinaan. Väitöskirjaa tekevä ja hautausmaalla opastettuja kierroksia vetävä Robert on kaikessa kummallisuudessaan mitä mielenkiintoisin hahmo. Yläkerran pakkomielteistä kärsivä Martin on sekin loistavasti kuvattu. Kun näin jälkikäteen ajattelee, voisi luulla, että kirja on ahdettu liian täyteen liian erikoisia hahmoja. Niffenegger pystyy kuitenkin kuvailemaan kaikkea niin uskottavasti, että melkein voi tuntea itsekin olevansa aaveena saman talon katossa.

Kirjan luettuani olo on tyhjä. En ole varma, oliko loppu onnellinen, enkä tiedä saiko paha palkkansa. En edes oikeastaan tiedä kuka oli se paha. Tavallaan kirja oli kamala, tavallaan se oli onnellinen ja omalla tavallaan se oli hirvittävän surullinen. Joka tapauksessa se oli juuri sellainen kuin kunnon romaanin tulee ollakin: sellainen, joka laittaa ajattelemaan ja jonka haluaisi lukea heti uudestaan. 

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Små citroner gula
Otava 2007
suom. Sanna Manninen
ISBN 9789511209997
350 sivua

"Agnes on enemmän kuin tyytyväinen hovimestarin työhönsä tukholmalaisessa gourmet-ravintolassa - kunnes hänen pieni lihava pomonsa lähentelee häntä viimeisen kerran. Kun agnes törmää kadulla entiseen työkaveriinsa, joka on perustamassa ravintolaa, hän ei jää miettimään. Hän näkee sen jo silmissään: tukevat puiset pöydät, joille kannetaan scampeja sahramikastikkeessa, timjamintuoksuisia lihavartaita, grillattua tonnikalaa...

Agnes kumppaneineen panee kaikkensa peliin, mutta ravintolamaailmassa pätevät omat lainalaisuutensa. Kuka tahansa asiakas voi olla pelätty ravintolakriitikko, paras ystävä voi alkaa viihtyä liiaksi baaritiskillä, humalainen kokki voi nostaa verenpainetta. Tosin myös rakkaus saattaa syttyä minä iltana tahansa..."  

Olen positiivisesti yllättynyt. Teoksen takakannen teksti ei houkutellut. Lisäksi aikaisemmin lukemistani Ingemarssonin kirjoista Vettä vain ja Kohtalonpyörä, olin saanut kirjailijasta jotenkin vähän itseään täynnä olevan kuvan. Sillä on varmasti vaikutusta, että Keltaisten sitruunoiden ravintola on Ingemarssonin esikoisteos. Tunnelma on raikas ja vaikka kirja onkin melko perinteinen naistenromaani, on se silti piristävää luettavaa.

Kirja on täynnä kiinnostavia henkilöitä. Toisiin samaistuu, toisista alkaa pitää ja toiset alkavat ärsyttää. Niinhän hyvin kirjoitetussa kirjassa kuuluukin. Erityisen paljon ihastuin siihen, miten tavallisia henkilöt ovat. Okei, mahtuuhan mukaan tietysti rokkitähti, mutta hänkin on pohjimmiltaan aika tavallinen.

Henkilöiden lisäksi koko kirjan perusjuoni on hyvin tavallinen. Siksi se ehkä toimiikin niin hyvin. Kaikki tapahtumat voisivat hyvin olla todellisia. Mukaan mahtuu niin ilon hetkiä kuin surullisempiakin vaiheita, aivan kuten oikeassakin elämässä.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka vähänkään pitävät kevyemmästä naistenkirjallisuudesta. Pahinta chick littiä tämä ei ole. Mukana on kuitenkin sopivasti romantiikkaa ja huumoria, jotta lukukokemus on miellyttävä ja kevyt.

****