Alkuteos: Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. Suomentanut Arto Schroderus. 

Äänikirja 11h 22min, lukija Satu Paavola. 

Caroline Criado Perezin tänä vuonna suomennettu tietokirja Näkymättömät naiset on palkittu Royal Societyn Vuoden tiedekirjana ja Financial Timesin Vuoden bisneskirjana. Sitä on kehuttu moneen otteeseen muun muassa kirjasomessa, ja onhan kirjan aihe kiinnostava ja ennen kaikkea tärkeä. 

Se, miten naiset niin monessa asiassa unohtuvat, miten naiset ovat näkymättömiä. 

Perez tuo kirjassaan hyvin monella tavalla esille sen, miten maailma on tehty miehiä varten. Miten keittiönkaapistot ja niin monet muut asiat mitoitetaan miehille. Miten naistenvessojen pidemmille jonoille on ihan järkevä syy, mutta silti vessoja tehdään miehille yhtä paljon tai jopa enemmän. Miten vaikeaa naisen on saada puheentunnistusohjelmaa toimimaan, ja miten esimerkiksi lääkkeet mitoitetaan keskivertoa, eli miestä varten.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hienoa, että Perez nostaa näitä asioita esille. Hän on tehnyt valtavan työn, ja kirjasta todellakin välittyy se, miten naiset jäävät maailmassa miesten varjoon. 

Mutta. 

Kirjana Näkymättömät naiset on ihan valtavan raskas ja vaikuttaa keskeneräiseltä. Se on täynnä tilastoa tilaston perään. Perez luettelee kirjassa prosenttilukuja, määriä, vuosilukuja - kaikenlaisia lukuja toisensa jälkeen. Varsinkin äänikirjana se on todella raskasta kuunneltavaa, ja luvuista menee puolet ohi. 

Tuntuu siltä, että kirja on koostettu vain kaikesta mahdollisesta kerätystä faktasta. Fakta on, kuten jo sanottua, erittäin painavaa, mutta sitä ei esitetä kovin lukijaystävällisessä muodossa. Toki tällainen asioiden perätysten latominen ja luvuilla ryydittäminen ehkä entisestään korostaa sitä, miten hirvittävän monessa asiassa naisia ei lainkaan ajatella, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen miellyttävämpää lukea. 

Odotin kovasti, että tilastoja olisi tuotu konkreettiselle tasolle oikeiden ihmisten kokemusten kautta. Myönnän, oli niitä muutamia, mutta nekin olisi voinut kertoa värikkäämmin ja ennen kaikkea niitä todellisia tarinoita olisi voinut olla enemmän. Nyt tuntui siltä, että taustatyö oli tehty hyvin, mutta sen jälkeen julkaistu vain kaikki olemassa oleva tausta-aineisto 

Tiedän, että todella monet ovat tästä kirjasta pitäneet, mutta minulta se oli jäädä kesken. Harmi, ehkä formaatti oli väärä - toisaalta en tiedä, olisinko halunnut lukea tätä puuduttavaa numerotulvaa neljääsataa sivua paperiltakaan.

Kirja on luettu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, jossa kirjan ajoittainen raskaus ei juuri häirinnyt.

Tammi, 2019. 158 sivua.

Meillä laitetaan paljon ruokaa ja Kari Aihisen edellinen keittokirja Kape24h on kovassa käytössä. Se on juuri sellainen keittokirja, jollaisia haluamme omaan hyllyymme. Jotain muuta kuin perinteistä kotiruokaa: kiinnostavia reseptejä, joissa riittää vähän haastetta. Hienot kuvat - ja kuva jokaisesta reseptistä.

Valitettavasti Aihisen uusi Kapen parhaat -kirja tuottaa pettymyksen.

Kapen parhaat on kokonaisuutena täysin erilainen keittokirja kuin Kape24h. Suurin osa resepteistä on ihan tavallista kotiruokaa - ei fine diningia, kuten valtaosa Kape24h:n resepteistä. Se on ihan ok, sillä totta kai näitäkin tarvitaan, mutta makaronilaatikon, pannukakun ja ruskean kastikkeen ohjeet eivät ole minua varten.

Arvostan keittokirjassa hyviä kuvia, sillä ne houkuttelevat kokeilemaan uutta ohjetta. Kapen parhaat -kirjassa monista ruoista ei ole kuvaa lainkaan. Se on miinus.

Suurin syy pettymykseen on kuitenkin se, että Kapen parhaat vaikuttaa laiskasti tehdyltä. Kirjassa on todella paljon reseptejä, jotka on julkaistu samanlaisina Kape24h-kirjassa. Jos laskin oikein, edellisestä kirjasta uuteen on kopioitu 28 reseptiä. Ohjeiden nimiä on vähän helponnettu, mutta kuvatkin ovat samat - jos kuva on.

Aihisen uuden kirjan nimikin on toki Kapen parhaat eli ehkä siihen on haluttu koota julkkiskokin parhaita reseptejä, mutta ei tällä ainakaan vanhan kirjan lukijoita palvella. Lisäksi myös Kape24h:n markkinoitiin sisältävän Aihisen parhaat reseptit, joten pelkkä "kokoelma parhaita reseptejä" tuntuu vähän ontuvalta selitykseltä.

Alla Kape24h, päällä uutuus Kapen parhaat.

Noh, on tässä kirjassa jotain hyvääkin. Sami Repo ja Elvi Rista ovat kuvanneet kirjaan hienot ruokakuvat (siitäkin huolimatta, että osa kuvista on vanhoja ja osassa resepteistä kuvia ei ole).

Ne reseptit, jotka ovat Kape24h:sta tuttuja, ja joita olen testannut, ovat erinomaisia. Pisteet muun muassa tartarille pikkelöidyn raitajuuren ja lipstikkakreemin kera. Sitä on meillä kokkailtu jo useamman kerran.

Plussaa myös näppärän kokoisesta kirjasta, joka mahtuu matalampaankin kirjahyllyyn.

Kapen parhaat - ja Kape24h-kirjojen kannetkin muistuttavat kovasti toisiaan.

Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.

Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.

Jalava, 2018, 464 sivua. 
Alkuteos Stjärnfall, 2015. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Lars Wilderängin Tähtikirkas oli loistava. Tarina siitä, miten elektroniikka lakkaa toimimasta, oli pysäyttävä, taitavasti kerrottu ja ajatuksia herättävä. Kirja pyöri mielessä pitkään.

Siksi minulla oli kovat odotukset myös trilogian seuraaville osille. Valitettavasti jouduin pettymään karvaasti, ainakin tämän toisen osan, Tähtisateen kanssa.

Tähtisade sijoittuu pääosin kymmenen vuotta eteenpäin ensimmäisen kirjan ajasta. Alussa pompitaan muutamia kertoja myös "Sammutukseen" ja sen välittömään läheisyyteen, mutta muutoin eletään vuotta kymmenen uuden ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Henkilöt ovat osittain samoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on tietysti lukijan näkökulmasta hyvä asia.

Kymmenen vuotta sitten hän olisi istunut Xboxinsa ääressä, vaikka isä ja äiti eivät ikinä hankkineetkaan hänelle niitä oikeasti hauskoja pelejä. Ne olivat liian väkivaltaisia ja kauheita, he olivat sanoneet. Ikään kuin todellisuus ei muka olisi osoittautunut niitäkin pahemmaksi?

Tarinankerronnassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Kirja lähtee kuitenkin jo heti alussa menemään sellaiseen suuntaan, josta en pidä. Ensimmäisen kirjan loppukin sitä toki jo uumoili, mutta Tähtisateessa ollaan hyvin kaukana trilogian avausosan tyylistä ja tunnelmasta. Jos se oli dystopia, tämä alkaa olla aika rehellistä scifiä, sellaisena kuin moni sen mieltää.

Kun trilogian ensimmäinen osa oli selviytymistarina, katastrofitarina ja kertomus uuden yhteiskunnan rakentamisesta, on Tähtisade valtaosin sotimista. En paljasta, ketä vastaan soditaan, mutta varmaan kaksi kolmasosaa kirjasta ollaan taistelutantereella. En nauti sotakuvauksista, ja tämän kirjan sotiminen oli erityisen epämiellyttävää.

En tiedä viitsinkö lukea viimeistä osaa lainkaan. Harmi, sillä trilogian avausosa oli yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Gustafilla oli hopeista tähtipölyä paljaalla ranteellaan, kun hän kumartui esikuntapäällikön viereen toisen polvensa varaan. Se oli hyvin hienojakoista jauhetta, kuin tuhansittain mikroskooppisen pieniä timantteja, mutta kimallus himmeni ja jäljelle jäi vain harmaata pölyä. Hän pyyhki sen nopeasti pois ja odotti kuolemaa.

The Lost Symbol
2009
ISBN 978-951-0-31919-2
suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
435 s.

"Professori Robert Langdon saa tavallisena sunnuntaina yllättävän kutsun Washingtoniin vanhalta ystävältään ja oppi-isältään Peter Solomonilta. Langdon halutaan pikaisesti juhlapuhujaksi pääkaupungissa pidettävään tilaisuuteen.

Langdon suostuu äveriään historioitsijan pyytöön ilomielin, mutta perille päästyään hän huomaa astuneensa keskelle järkyttävää painajaista. Tuntematon taho todistaa mahdollisimman raa'alla tavalla kaapanneensa Peter Solomonin.

Solomonin vapauden hintana kaappaaja vaatii Langdonia auttajakseen ikiaikaisen salaisuuden selvittämisessä. Kukaan muu ei hänen mkaansa pysty ratkaisemaan arvoitusta, joka johdattaa Solomonin etsijät kohti kaappaajan tavoittelemaa päämäärää.

Ikivanhaan symboliikkaan ja vapaamuurareiden ajatusmaailmaan syvällisesti perehtynyt Langdon on valmis pelastamaan ystävänsä oman henkensä uhalla. Pian salaperäiset esineet, maailman tunnetuimmat rakennukset ja maamerkit paljastavat Yhdysvaltojen pääkaupungin kätketyn puolen. Lopulta ne tuovat näkyviin totuuden. Matka sen äärelle on vaaroja täynnä."

Pitkästä aikaa tartuin Dan Brownin teokseen, siihen ainoaan suomennettuun, jota en ollut vielä lukenut. Kirja alkoi lupaavasti ja hyvin Brownmaisesti. Toimintaa riitti ja kirja koukutti.

Mutta. Tuntui kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Kaikki oli niin tuttua, Brownille tyypilliset ja aiemmin niin mielenkiintoiset nippelitiedot historiasta, symboliikasta, vapaamuurareista ja arkkitehtuurista tuntuivat tylsiltä, turhilta ja niin nähdyiltä. Kirjan perusjuoni piti kyllä otteessaan, eikä opusta olisi malttanut laskea käsistään, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että halusin tietää, miten kirja päättyy. Halusin tietää, tapahtuuko siinä oikeasti jotakin. Jotain sellaista, mitä aiemmissa Browneissa ei olisi vielä tapahtunut.

Ei tapahtunut. Tarina oikeastaan pysähtyi täysin, kun jäljellä oli vielä viisikymmentä sivua. Loppu oli selostusta, salaisuuksien paljastamista ja lisää symboliikkaa ja vapaamuurareiden historiaa. Olisi nyt edes ollut jotain yllättävää, hienoa ja uutta, mutta kun paljastukset eivät paljastaneet mitään.

Jäi tunne, että on yritetty vain rahastaa menestysteosten vanavedessä. Tai ehkä Brown on itse niin innoissaan vapaamuurareista ja muusta syvälle menevästä nippelitiedosta, että hänen mielestään loppuratkaisu oli hyvinkin hienoa. Ehkä, en tiedä, mutta tavalliselle lukijalle kirja oli vain toisinto Brownin aiemmista teoksista.

At First Sight
2005
suom. Terhi Kuusisto
ISBN 978-951-0-37225-8
329 s.

"Kun newyorkilainen tiedetoimittaja kohtaa viehättävän kirjastonhoitajan Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, hän tuskin tietää, mihin yllättävä romanssi johtaa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin Jeremy Marsh huomaa olevansa Boone Creekin uusi asukas, häitä valmisteleva hullaantunut sulhanen ja esikoistaan odottava epävarma isä. Alkamassa on uusi elämä, jonka keskipisteessä on Lexie Darnell, Jeremyn tuore morsian. 

Jeremy ja Lexie valmistautuvat yhteiseen tulevaisuudeen suurin odotuksin, mutta kaikki eivät katso parin onnea pelkästään hyvällä. Pian epäilyksen siemen hiipii myös rakastuneen kaksikon mieliin. Kuinka luottaa ihmiseen, jonka menneisyydestä tietää vain vähän? Onko rakkaus ensi silmäyksellä sittenkään mahdollista?"

Olen lukenut Sparksin romaaneja aiemmin ja pitänyt niistä kovasti. Romantiikkaa on aina ollut riittämiin, juonet ehkä vähän kliseisiä, mutta silti toimivia. Tyyli on ollut ehkä hiukan viimeistelemätöntä: kirjoitusvirheitä ja huonoja lauseita, jotka tosin voi varmasti laittaa suomentajan piikkiin.

Nyt petyin. Vaikka aiemmin lukemissanikin Sparksin kirjoissa on paikoitellen ollut paljon surua ja murhetta, oli tämä kirja kyllä jotain todella surullista ja masentavaa. Monta kertaa jouduin keskeyttämään lukemisen, kun aloin itse tulla vain turhan huonolle tuulelle. Riitoja, epäilyksiä, pelkoja ja ihan rehellistä ja tuskallista surua. Mahtuihan mukaan iloakin - ja romantiikkaa, mutta kovin vähän.

Juoni sinänsä oli ihan toimiva. Se tosin jakautui hieman kahtia. Kirjan alkupuoliskolla käsiteltiin takakannessakin esiteltyä teemaa kun taas loppupuoliskolla siitä oltiin päästy jo ylitse ja mieltä kaiversivat ihan toisenlaiset asiat. Kirjan henkilötkin olivat ihan okei, joten ei teosta sinänsä voi moittiakaan. Ei se missään nimessä ollut huono, mutta ei kovin hyvääkään fiilistä jättänyt. Jokin siinä ei minuun vain tällä kertaa uponnut.