Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.

Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.

Jalava, 2018, 464 sivua. 
Alkuteos Stjärnfall, 2015. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Lars Wilderängin Tähtikirkas oli loistava. Tarina siitä, miten elektroniikka lakkaa toimimasta, oli pysäyttävä, taitavasti kerrottu ja ajatuksia herättävä. Kirja pyöri mielessä pitkään.

Siksi minulla oli kovat odotukset myös trilogian seuraaville osille. Valitettavasti jouduin pettymään karvaasti, ainakin tämän toisen osan, Tähtisateen kanssa.

Tähtisade sijoittuu pääosin kymmenen vuotta eteenpäin ensimmäisen kirjan ajasta. Alussa pompitaan muutamia kertoja myös "Sammutukseen" ja sen välittömään läheisyyteen, mutta muutoin eletään vuotta kymmenen uuden ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Henkilöt ovat osittain samoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on tietysti lukijan näkökulmasta hyvä asia.

Kymmenen vuotta sitten hän olisi istunut Xboxinsa ääressä, vaikka isä ja äiti eivät ikinä hankkineetkaan hänelle niitä oikeasti hauskoja pelejä. Ne olivat liian väkivaltaisia ja kauheita, he olivat sanoneet. Ikään kuin todellisuus ei muka olisi osoittautunut niitäkin pahemmaksi?

Tarinankerronnassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Kirja lähtee kuitenkin jo heti alussa menemään sellaiseen suuntaan, josta en pidä. Ensimmäisen kirjan loppukin sitä toki jo uumoili, mutta Tähtisateessa ollaan hyvin kaukana trilogian avausosan tyylistä ja tunnelmasta. Jos se oli dystopia, tämä alkaa olla aika rehellistä scifiä, sellaisena kuin moni sen mieltää.

Kun trilogian ensimmäinen osa oli selviytymistarina, katastrofitarina ja kertomus uuden yhteiskunnan rakentamisesta, on Tähtisade valtaosin sotimista. En paljasta, ketä vastaan soditaan, mutta varmaan kaksi kolmasosaa kirjasta ollaan taistelutantereella. En nauti sotakuvauksista, ja tämän kirjan sotiminen oli erityisen epämiellyttävää.

En tiedä viitsinkö lukea viimeistä osaa lainkaan. Harmi, sillä trilogian avausosa oli yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Gustafilla oli hopeista tähtipölyä paljaalla ranteellaan, kun hän kumartui esikuntapäällikön viereen toisen polvensa varaan. Se oli hyvin hienojakoista jauhetta, kuin tuhansittain mikroskooppisen pieniä timantteja, mutta kimallus himmeni ja jäljelle jäi vain harmaata pölyä. Hän pyyhki sen nopeasti pois ja odotti kuolemaa.