Olen lukenut kuubalaislähtöiseltä Cecilia Samartinilta yhden kirjan ennen tätä. Nora & Alicia kertoi ystävyksistä, joista toinen muutti Yhdysvaltoihin ja toinen jäi Kuubaan. Pidin teoksesta kovasti: nautin erityisesti kuubalaisen elämänmenon kuvauksesta ja siitä, että sain jälleen matkustaa kirjan kautta uuteen maahan. En ollut lukenut mitään kuubalaista aiemmin.

Odotin jotain samanlaista myös tältä Samartinin tuoreimmalta teokselta. Tapanani ei ole lukea kirjojen takakansia, koska ne usein kertovat omaan makuuni liikaa tarinasta, joten en tiennyt, ettei Kolibri liittyisi Kuubaan mitenkään. Yllätyin ja petyin, enkä varmaan olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, jos olisin tiennyt, ettei minkäänlaista Kuuba-yhteyttä ole. 

Kolibri sijoittuu siis Yhdysvaltoihin ja kertoo Bethistä, joka hyppää alas sillalta. Rannikkovartijana työskentelevä Pete pelastaa Bethin merestä - ja kuin ihmeen kaupalla Beth selviää hengissä. Pete tuntee kummallista vetoa Bethiin, samaan aikaan kun Beth yrittää saada elämänsä palasia yhteen.

Samartinin tarina on ihan okei. Juoni on kiinnostava ja henkilöt mukiinmeneviä, mutta eivät kuitenkaan erityisen samaistuttavia. Samartinin tarinankerronta on sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta en kuitenkaan kokenut tarinaa lukiessa kovin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. 

Kolibri oli ihan kiva: tavallinen, vähän vakavampi viihderoaani, joka kyllä sopi helteisiin kesäpäiviin. Aiemmin lukemani Nora & Alicia on mielestäni selvästi parempi, ja varmaankin juuri sen Kuuba-ulottuvuuden vuoksi. 

Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  
• Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
• Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.