Lucy Foley: Jahti

 


Otava, 2020. 383 sivua. 
Alkuteos The Hunting Party, 2019. Suomentanut Satu Leveelahti. 

Brittikirjailija Lucy Foleyn esikoisdekkaria kuvailtiin suljetun paikan trilleriksi Agatha Christien hengessä. Odotin siis paljon, ja jouduin hieman pettymään. 

Jahti alkaa, kun huippuyliopiston opiskeluajoilta tuttu ystäväporukka lähtee viettämään uuttavuotta Skotlannin ylämaille, syrjäisessä ja eristäytyneessä paikassa sijaitsevaan luksusmökkikylään. Jo tämä kuulostaa asetelmalta, josta en ehkä pidä - ja näin jälkikäteen tiedän, että en pitänyt. Palaan siihen tuonnempana. 

Lumimyrsky saartaa mökkikylän, ja yksi vieraista katoaa. Tai siis murhataan, se tulee ilmi varsin varhaisessa vaiheessa. Koska kyse on suljetusta paikasta, jonkun vieraista täytyy olla siis murhaaja. Vai täytyykö? 

Jahti kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja ajassa ennen ruumiin löytymistä. Mitä tapahtuu loman alussa, mitkä asiat johtavat murhaan - ja ennen kaikkea: kuka on murhaaja. Kertojia on useita, sillä ääneen pääsevät monet ystäväporukasta ja lisäksi paikan johtaja ja riistanvartija. Useat kertojat ja aikatasot vaativat hiukan tarkkaavaisuutta varsinkin kirjan alussa, mutta eivät silti tee tarinasta sekavaa. 

Kirjassa tärkeitä ovat henkilöiden väliset suhteet, menneisyydessä ja nykyisyydessä. Ne ovat tärkeitä juonen kannalta, mutta saavat myös muuten hyvin ison osan kirjasta. Itse koen tämän paikoin puuduttavaksi, koska en koe minkäänlaista yhteyttä näihin henkilöihin. Tyypit ovat ärsyttäviä, enkä oikein voi samaistua näihin rikkaisiin pintaliito-ihmisiin, joille tuntuu olevan vain tärkeintä se, että he ovat opiskelleet Oxfordissa. Siis kuinka monta kertaa asian voi yhden kirjan aikana toistaa!

Tunnelmaltaan Jahti on toimiva, ja suljettu paikka lumimyrskyn keskellä sopii hyvin varsinkin näin talvisaikaan luettavaksi. Ajoittaisesta paikoillaan junnaamisesta huolimatta tarina on ihan vetävä, ja halusin kyllä tietää, miten se päättyy. Erityisen jännittäväksi en Jahtia kuitenkaan lopulta kuvailisi. 

Kokonaisuutena siis ihan kiva, mutta ei sen enempää. Jos tykkäät jännityskirjoista, mutta et halua mitään ihan kovin pelottavaa, ja kaipaat sellaista mukavan nopealukuista ja aika kevyttä, voisit ehkä kokeilla tätä. Pisteet kannesta, joka on tyylikäs - valitettavasti en löytänyt sen suunnittelijan nimeä kirjasta (saattoi tosin olla kirjaston tarran alla). 

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 


WSOY, 2020. 411 sivua. 
Alkuteos: Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. Suomentanut Arto Schroderus. 
Äänikirja 11h 22min, lukija Satu Paavola. 

Caroline Criado Perezin tänä vuonna suomennettu tietokirja Näkymättömät naiset on palkittu Royal Societyn Vuoden tiedekirjana ja Financial Timesin Vuoden bisneskirjana. Sitä on kehuttu moneen otteeseen muun muassa kirjasomessa, ja onhan kirjan aihe kiinnostava ja ennen kaikkea tärkeä. 

Se, miten naiset niin monessa asiassa unohtuvat, miten naiset ovat näkymättömiä. 

Perez tuo kirjassaan hyvin monella tavalla esille sen, miten maailma on tehty miehiä varten. Miten keittiönkaapistot ja niin monet muut asiat mitoitetaan miehille. Miten naistenvessojen pidemmille jonoille on ihan järkevä syy, mutta silti vessoja tehdään miehille yhtä paljon tai jopa enemmän. Miten vaikeaa naisen on saada puheentunnistusohjelmaa toimimaan, ja miten esimerkiksi lääkkeet mitoitetaan keskivertoa, eli miestä varten.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hienoa, että Perez nostaa näitä asioita esille. Hän on tehnyt valtavan työn, ja kirjasta todellakin välittyy se, miten naiset jäävät maailmassa miesten varjoon. 

Mutta. 

Kirjana Näkymättömät naiset on ihan valtavan raskas ja vaikuttaa keskeneräiseltä. Se on täynnä tilastoa tilaston perään. Perez luettelee kirjassa prosenttilukuja, määriä, vuosilukuja - kaikenlaisia lukuja toisensa jälkeen. Varsinkin äänikirjana se on todella raskasta kuunneltavaa, ja luvuista menee puolet ohi. 

Tuntuu siltä, että kirja on koostettu vain kaikesta mahdollisesta kerätystä faktasta. Fakta on, kuten jo sanottua, erittäin painavaa, mutta sitä ei esitetä kovin lukijaystävällisessä muodossa. Toki tällainen asioiden perätysten latominen ja luvuilla ryydittäminen ehkä entisestään korostaa sitä, miten hirvittävän monessa asiassa naisia ei lainkaan ajatella, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen miellyttävämpää lukea. 

Odotin kovasti, että tilastoja olisi tuotu konkreettiselle tasolle oikeiden ihmisten kokemusten kautta. Myönnän, oli niitä muutamia, mutta nekin olisi voinut kertoa värikkäämmin ja ennen kaikkea niitä todellisia tarinoita olisi voinut olla enemmän. Nyt tuntui siltä, että taustatyö oli tehty hyvin, mutta sen jälkeen julkaistu vain kaikki olemassa oleva tausta-aineisto 

Tiedän, että todella monet ovat tästä kirjasta pitäneet, mutta minulta se oli jäädä kesken. Harmi, ehkä formaatti oli väärä - toisaalta en tiedä, olisinko halunnut lukea tätä puuduttavaa numerotulvaa neljääsataa sivua paperiltakaan.

Kirja on luettu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, jossa kirjan ajoittainen raskaus ei juuri häirinnyt.

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen


Tammi, 2020. 216 sivua. 
Alkuteos Afuta Daku, 2004. Suomentanut Antti Valkama.

Olin lukenut Murakamin tuoreimmasta suomennetusta teoksesta ennen siihen tarttumista monia pettyneitä arvioita. Pimeän jälkeen -romaania kuvailtiin tylsäksi, joten en itsekään odottanut kirjalta ihan hirveästi. 

Ymmärrän arviot, sillä juonellisesti tarina ei ollut ihmeellinen, mutta tylsä se ei minusta ollut. Se oli unenomainen ja jollain tavalla lumoava - kirja kulki täysin tunnelma edellä. 

Pimeän jälkeen kertoo yhdestä yöstä Tokiossa. Kirjan kertoja katsoo maailmaa kaikkitietävästi, vähän Jumalan lailla ylhäältä päin. Kertoja kurkistaa paikalliseen ravintolaan, jossa 19-vuotias tyttö lukee kirjaa yksinään keskellä yötä, ja jonka pöytään istuu poika vetopasuunan kanssa. Tyttö ja poika kohtaavat moneen otteeseen pitkin yötä. 

Välillä piipahdetaan katsomassa tytön siskoa, joka nukkuu rauhaisaa unta sängyssään - ja yhtäkkiä ei enää nukukaan. 

Toisaalla kaupungissa puolestaan prostituoitu kyhjöttää tuntihotellin nurkassa verissään, kun asiakas on lyönyt tätä ja lähtenyt naisen vaatteiden kanssa lipettiin. 

Murakamin parisataasivuisessa teoksessa ei ole varsinaista juonta ja oikeastaan juoni onkin sivuseikka. Murakami onnistuu kuitenkin tekstillään vangitsemaan ainakin minut. Hän kuvailee hienosti sitä yölle ominaista tunnelmaa - sellaista vähän pysähtynyttä, hiljaista ja rauhallista. Sellaista, kun tunnet olevasi jollain tavalla yksin ja omassa maailmassasi, kun valtaosa muista nukkuu. Tunnelma on tässä kirjassa ehdottomasti parasta!

Kuuntelin osan teoksesta äänikirjana ja nautin siitä suunnattomasti myös niin. Tämä kertoo jotain Murakamin tekstin vetovoimasta ja siitä, miten kirjan tunnelma onnistui vetäisemään minut lumoihinsa - ihan mitä tahansa romaania en olisi jaksanut näin keskittyneesti kuunnella. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mummo matkalla -blogin Takkutukka, joka kuvailee Murakamia virtuoosimaiseksi tunnelman kehrääjäksi.
  • Kirja vieköön! -blogin Riitta, jonka mielestä teoksessa oli kummaa imua.

Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso: totuus ja tunnustus

 

Johnny Kniga, 2020. 223 sivua. 
Äänikirja 4h 8min, lukija Linda-Maria Roine

Linda-Maria Roineen viime vuonna julkaistu esikoisteos, omaelämäkerta Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään oli yksi parhaita tuona vuonna lukemiani kirjoja. Se oli silmiä avaava ja poisti minut tehokkaasti omasta kuplastani. Kun kirjan kuunteli Roineen itsensä lukemana, se teki tekstistä vieläkin vaikuttavampaa. 

Halusin siis ehdottomasti kuunnella myös Roineen tuoreimman teoksen. Se on tekstikokoelma erilaisista aiheista: rasismista, syrjinnästä ja muista yhteiskunnan epäkohdista, selviämisestä ja selviytymisestä. 

Monet kirjassa käsiteltävistä asioista ovat jo Roineen aiemmasta teoksesta tuttuja, joten aivan samanlaista vaikutusta Mercedes Bentso: totuus ja tunnustus ei minuun tee kuin Roineen esikoisteos. Siitä huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen - tai ennen kaikkea kuuntelemisen arvoinen. 

Roine ei nimittäin pelkää sanoa asioita suoraan, ja se on tämän kokoelman hienous. Totta kai jo pelkästään aiheet ovat tärkeitä, sellaisia, joista pitää puhua, mutta Roineen tapa käsitellä näitä asioita nostaa kirjan omalle tasolleen ja tekee siitä erottuvan. 

Rehellisen ja rohkean Roineen kuunteleminen virkistävää ja onnistuu ajoittain edelleen ravistelemaan, ajoittaisesta tuttuuden tunteesta huolimatta. 

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

S&S, 2020. 647 sivua. 

Haluaisin sanoa niin paljon, mutta samalla olen aika sanaton. Marisha Rasi-Koskisen REC on huikea. Se on kirja, jota haluaisin juuri nyt suositella jokaiselle - ja kirja, jonka haluaisin lukea välittömästi uudestaan. 

REC on hyvällä tavalla häiritsevä kirja. Siinä on jotain, joka kaivertaa mielen sopukoita ja tarinan monet kulmat jäävät pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Aivan kaikkea ei lukiessa tajua, eikä lukemisen jälkeenkään. Tekisi melkein mieli piirtää ajatuskartta ja hahmotella siihen henkilöiden välisiä suhteita ja aikajanoja. 

Rasi-Koskisen REC on jotain sellaista, jota en ole koskaan lukenut. Se on omaperäinen ja todella taitavasti rakennettu teos, oikeastaan jo taideteos, muttei silti liian hankala. Ei teos helppokaan ole, vaan vaatii aikaa ja keskittymistä. Ites en pystynyt lukemaan RECin rinnalla mitään muuta -  halusin antaa kaikki ajatukseni tälle kirjalle. RECin ajoittain painostava tunnelma ei toisaalta antanut minun lukea sitä kerrallaan kovin pitkään, piti pitää taukoja ja sulatella. 

Kylmästä värisevänä, muhkurainen kalliopinta ihon alla. Ihon joka mukautui kiveen ja otti sen muodon osaksi itseään. Kiveen joka oli irrallaan ympäröivästä maailmasta omana yksityisenä todellisuutenaan kuin meteoriitti syöksymässä avaruuden painovoimakentässä. Kiveen joka putosi mutta ei koskaan tavoittanut maata sillä maa ehti aina, ikuisesti kiertyä sen alta pois. Järvenselkä joka oli rajaton peili kaikkiin suuntiin ja vain he kaksi olivat olemassa sen heijastamattomassa keskipisteessä. 

REC on kudelma tarinoita: erilaisista henkilöistä, eri maissa. Se on kertomus tarkemmin määrittelemättömästä kaupungista, jossa on korkea mäki ja joka on vajoamassa. REC on tarina vallankäytöstä, kuolemasta ja ystävyydestä, valokuvauksesta ja dokumenttielokuvan teosta.   

Kirja on moniulotteinen ja monimutkainen. 

Selvät päähenkilöt ovat kuitenkin Lucas ja Cole. Heitä seurataan varsinkin kirjan alussa tiiviisti. Lucas ja Cole ystävystyvät jo poikina, ja heidän suhteensa on aika hankala. Minusta se tuntuu ahdistavalta, sen verran epämiellyttävästi Cole Lucasia kohtelee. Myöhemmin selviää miksi. Pojat kasvavat, Lucasista tulee valokuvaaja, ja he alkavat tehdä dokumenttia, jossa on tarkoitus näyttää, kun eräs tyttö tekee itsemurhan. Toisessa aikatasossa seurataan Lucasia kolmekymppisenä tuon ajanjakson jälkeen. 

Hän oli oppinut, että Colen sisällä oli pimeä kuilu. Cole kiersi sitä, välillä kauempana ja välillä lähempänä, mutta niin, että se oli koko ajan läsnä ja olemassa. Lucas ajatteli planeettoja, joista Isak oli kertonut, niitä jotka kiersivät mustia aukkoja. Ehkä Cole oli sellainen. Hän kiersi mustaa aukkoa elliptisellä radalla, oli välillä niin kaukana pimeästä ytimestä, että hänet täytti villi elämisen riemu, mutta koskaan, ikinä hän ei päässyt kokonaan sen ulottumattomiin. 

Kirjan puolivälissä sen tyyli muuttuu: Lucas ja Cole jäävät hetkeksi varjoon. Olen vähän aikaa pihalla, mutta lopulta alan ymmärtää. Vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. 

Rasi-Koskisen romaani on huikean taidokas. En välttämättä pidä siitä, koska tarina ei ole ehkä sellainen, josta voisin suoraan sanoa pitäväni. Se on ennen kaikkea vangitseva. Haluan lukea sen - en voi lopettaa lukemista. Osansa on tarinalla ja sen omaperäisyydellä, jännitteillä joita Rasi-Koskinen rakentaa ja sillä, miten henkilöiden välisiä kytköksiä alkaa hahmottaa. Toisaalta vangitsevuutta tekee myös Rasi-Koskisen kirjoitustyyli ja kieli. Rasi-Koskisen teksti ympäröi lukijan kuin sankka sumu, jossa ei näe enää omaa käsivarttaan pidemmälle. 

Tämä jää hänen mieleensä. Nuoren miehen hahmo laivan kannella, siluetti, kuva jota ei ole. Ja sitten. Tyhjä kohta. Piste joka on kuin tähtikarttojen pisteet. Katsoja liittää ne toisiinsa ja muodostaa niistä kuvioita joille antaa merkityksiä, vaikka todellisuudessa ne ovat sanomattoman kaukana toisistaan sekä ajassa että paikassa ja niistä toiset ovat kuolleet ennen kuin toiset ovat edes syntyneet ja jäljellä on vain tyhjyydessä kiiltäviä valoja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. 

Pidän myös kovasti Rasi-Koskisen tyylistä kytkeä kaikkeen elokuvallisuus ja valokuvat. Sen lisäksi, että hän vie lukijan konkreettisesti keskelle taidenäyttelyä (josta voi poistua milloin vain, seuraa exit-kylttiä), katsovat päähenkilöt maailmaa aina välillä hyvin kuvallisesti. 

"Rouva Dorian kertoi hetki sitten siskostaan", Serjoza sanoo. "Hänen nuorempi siskonsa kuoli viime kesänä."
Lucas katsoo vanhusta. Nainen on kynttilänvalossa kaunis, pelkkä kultareunainen siluetti. Pistemäisellä valolla piirretty jälki, jälkikuva. Valotusajan olisi oltava pitkä. Vaihtoehtoisesti olisi käytettävä erittäin suurta filmiherkkyyttä, jolloin menetettäisiin tarkkuudessa. Voisi myös leikkiä vähän. Liikutella pientä lamppua kohteen takana pimeässä, piirtää valolla. 
"Olen pahoillani", Lucas sanoo suoraan ja nyökkää vanhukselle.

Tuntuu siltä, että kerron kirjasta todella sekavasti. Toisaalta se ehkä kuvastaa kirjan herättämiä tunteita: se jätti olonikin vähän sekavaksi, eikä sen varmasti ollutkaan tarkoitus tarjota mitään selvärajaista tarinaa, joka olisi päättyessään täysin yksiselitteinen. Hieno tämä teos kuitenkin on, ja se kannattaa kokea itse. 

Tietoisuuden takana, juuri näkyvän maailman laidalla on ajatuksia jotka eivät ole sanoja. Ne eivät ole edes kuvia. Ajatusten laidalla on pelkkää kipua ja kosketuksia, mihinkään sijoittumaton raudan maku tai kouristus, johon joskus herää huutamaan kesken syvimmän unen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka on pyörryksissä mutta häikäistynyt.
  • Lumiomena-blogin Katja, jonka mielestä romaani on räjäyttävän hyvä.
  • Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, joka kirjoittaa, että "REC esittää taidokkaasti kirjaa, vaikka on oikeastaan jotain ihan muuta".

Lokakuun luetut

 

Lokakuu oli minulle kelvollinen lukukuukausi. Olin viikon lomalla, joten se vähän pelasti, mutta muutoin lukeminen oli melko vähäistä. 

Luin kuitenkin kuukauden aikana hienoja kirjoja. Kuukauden paras oli Susanne Mauden Ennen kuin unohdat. 

Lokakuussa luin seuraavat: 

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto

Lokakuun aloitti Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto, joka olikin mielenkiintoinen lukukokemus. Kirja ei ole rakenteeltaan ja tyyliltään perinteisin, mutta pidin siitä kovasti. Teos kertoo perheen road tripistä Yhdysvaltojen halki ja Meksikosta rajan yli pyrkivistä pakolaislapsista.

★★★★


Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunden ilmastokvartetin kolmas osa kertoo siitä, mitä ilmastonmuutos tekee eläinlajeille. Keskiössä ovat tässä tarinassa mongolianvillihevoset, mikä oli kiinnostavaa. Pidin tarinasta ja sen henkilöistä sekä erilaisten perhesuhteiden kuvauksesta, mutta jäin kaipaamaan hieman lisää siitä, miten ilmastonmuutos eläinlajeihin oikeasti vaikuttaa. 

★★★★


Lucinda Riley: Auringon sisar

Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa kertoo Electrasta, huumeriippuvaisesta sisaresta, joka lähtee etsimään juuriaan Keniasta. Odotin kirjaa, koska se sijoittuu Afrikkaan, mutta en saanut kirjalta sitä mitä olisin toivonut. Pidin siitä, ja tarina oli viihdyttävä, mutta Kenian kuvauksesta jäi puuttumaan jotain, tarina oli liian pitkä ja huumeriippuvuutta käsiteltiin jollain tavalla valistavalla otteella.

★★★★


Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Nigerialainen mustan huumorin sävyttämä romaani kertoo siskoksista, joista toinen on sarjamurhaaja. Odotin kirjalta aika paljon, mutta petyin sen kevyeeseen otteeseen. Kirja oli lyhyt ja nopeasti luettu, asiat vain tapahtuivat - olisin kaivannut vähän syvyyttä. 


Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Kuukauden paras oli Susanne Mauden esikoisteos Ennen kuin unohdat. 60- ja 70-lukujen Turkuun sijoittuva tarina kertoo tyttöjen välisestä ystävyydesta ja siitä, mitä kaikkea ystävän kanssa voi jakaa. Nautin Mauden tekstistä: se on herkän kaunista, kirjan naishahmot hyvin kuvattuja ja tarina hyvällä tavalla arkinen. 

★★★★★


Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso: Totuus ja tunnustus (äänikirja)

Pidin kovasti Linda-Maria Roineen esikoisteoksesta Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään, joten odotin tätä hänen toista kirjaansa, joka on valikoima tekstejä muun muassa vähemmistöistä, oman tiensä löytämisestä ja vaikeuksista selviämisestä. Kirja ei ollut yhtä vaikuttava kuin Roineen aiempi teos, mutta rehellisen ja rohkean Roineen kuunteleminen on virkistävää ja silmiä avaavaa. Toimii hyvin äänikirjana. 

★★★★