Uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku. Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, mutta häntä raastaa piinaava tunne, ettei häntä kaivata eikä haluta.

Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, häpeä kulkee kuin piru harteilla. Kiusaajien äänet eivät anna hetkeksikään unohtaa, miten huono, mitätön ja ruma Aaro on muiden silmissä.

On vaihtoehtona sulkea ovet ja paeta maailmaa tai mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan myöten. 

Gummerus, 2019. 224 sivua. 

23-vuotiaan Antti Röngän esikoisteos oli yksi syksyn uutuuksista, joita odotin eniten. Nuoren kirjailijan omakohtainen esikoisteos vaikutti kiinnostavalta, joskin aiheensa puolesta arvasin, että odotettavissa on rankkaa luettavaa.

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo koulukiusaamisesta ja niistä arvista, joita se myöhempäänkin elämään jättää. Kirjan pääenkilö Aaro on juuri aloittamassa opintojaan yliopistossa, uudessa kaupungissa ja uusien ihmisten keskellä, mutta peruskoulussa tapahtunut kiusaaminen vaikuttaa jokaisen uuden ihmisen kohtaamiseen, jokaiseen uuteen tilanteeseen, jokaiseen hetkeen.

Tarinan toisessa aikatasossa eletään juuri sitä pahinta peruskouluaikaa: kuudetta luokkaa, jolloin kiusaaminen on sekä fyysistä että henkistä, koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuvaa. Kiusaamisesta ei kerrota kenellekään, niin kuin niin kovin moni muukaan ei kerro. Pelko ja häpeä omasta, kuvitellusta heikkoudesta on niin vahva.

Vilkaisin sivulle, näin poikien ahnaat, voitonriemuise hymyt. Muistin sormet niskassani ja rähisevän kuiskauksen: "Koulun jälkeen..." Kuulin opettajan puheen vain etäisenä kaikuna, ikään kuin olisin vajonnut veden alle. Ikään kuin "turvallista kotimatkaa" ei olisi tarkoitettu minulle. 

Antti Röngän kirja on vaikuttava esikoisteos.

Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa Rönkä kertoo, että kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, on tapahtunut hänelle. Omakohtaisuuden pystyy tuntemaan ja se nostaa palan kurkkuun. Koulukiusaamisesta puhutaan ihan hirveästi, on Kiva-koulut ja kaikki, mutta silti tuntuu siltä, ettei se koskaan lopu. Ja vaikka kiusaamisesta itsestään puhutaan, aika harvoin tuodaan esille sitä, miten kiusaamisen muistot todellakin seuraavat mukana vielä pitkään - todennäköisesti läpi elämän. Kirjassaan Rönkä kuvailee tätä todella taidokkaasti, tilanteiden ja tunteiden kautta.

Rönkä ei kikkaile kielellä, hän antaa asioiden puhua. Lyhyet lauseet toimivat ja tekevät sanomasta entistäkin painokkaamman.

Röngän Jalat ilmassa julkaistiin sopivasti koulujen alkaessa. Toivoisin, että sen lukisi mahdollisimman moni kouluikäisen vanhempi ja mahdollisimman moni opettaja - ja miksei se sopisi luettavaksi esimerkiksi yläkouluihinkin ja ainakin lukioihin.

Rönkä on kirjoittanut niin rohkeasti, tarkkanäköisesti ja itseään säästelemättä koulukiusaamisen häpeästä ja sen jättämistä jäljistä, että tarinan toivoisi tulevan mahdollisimman laajalti luetuksi.

***

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja täräyttää herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä ja häpeilemättömänä kuvauksena kiusatuksi tulemisen seurauksista. 

Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn, antaa pukea itsensä naiseksi. Lopputulos yllättää molemmat. Pauli katsoo peiliin ja näkee itsensä ensi kertaa sellaisena kuin todella on. Meijukin alkaa aavistaa, että leikistä on tullut liian totta. Mutta kestää vuosia, ennen kuin Pauli uskaltautuu olemaan oma itsensä muiden edessä.

Tammi, 2018. 339 sivua. 

Annamari Marttisen kirjat olivat jo pitkään olleet kirjoitettuna sille listalle, johon kokoan teoksia, joita joskus pitäisi lukea. Itse asiassa olen tainnut jonkun Marttisen kirjoista joskus aiemmin lainatakin, mutta en syystä tai toisesta ole saanut sitä aloitettua.

Myös Annamari Marttisen Korsetti lojui hyllyssä pitkään ennen kuin pääsi lukuun asti.

Nyt ihmettelen, miksi siinä kesti niin kauan. Olin nimittäin koukussa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Korsetti kertoo Paulista, joka on lapsesta asti aina silloin tällöin halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Paulin lapsuus- ja nuoruusaikana sellainen on ihan ennenkuulumatonta, aika on niin eri kuin nykyään. Vaikeaa se on tosin myöhemminkin, koska kaikki pitää tehdä salassa - vai pitääkö, siitä tässä kirjassa otetaan selvää.

Marttinen tietää, miten kirjoitetaan niin, että lukija pääsee täydellisesti päähenkilön pään sisälle. En nimittäin muista milloin olisin viimeksi eläytynyt päähenkilöön näin vahvasti. Jännitin Paulin puolesta, kun hän oli lähdössä kävelemään toria ympäri Suskiksi pukeutuneena, ja suorastaan pelkäsin, kun hän oli kertomassa asiasta vaimolleen.

Marttinen ei kirjoita niin sanottua kaunista tekstiä. Hän ei puno korulauseita tai kikkaile kielellä, vaan kirjoittaa toteavasti, lyhyitä lauseita ja niin kuin asiat ovat. Marttinen ei käytä turhia sanoja vaan jättää asioille tilaa olla ja hengittää. Samanaikaisesti teksti kuitenkin on vähän hengästyttävää.

Aiheeltaan Korsetti on ehdottomasti tärkeä. Kokonaisuutena teos on vaikuttava ja mieleenpainuva, yksinkertaisesti hieno kirja.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Se sopii myös ainakin kohtiin:
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Maia D'Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt, on kuollut. Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua.

Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus -patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor da Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Bazar, 2017. 678 sivua. 
Alkuteos The Seven Sisters, 2014. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta on kirjasarja, josta todennäköisesti jokainen varsinkin sosiaalisessa mediassa kirjajuttuja seuraava on kuullut. Irlantilaiskirjailijan sarja on saanut osakseen valtavasti hehkutusta ja kehuja, mikä sai minutkin siitä kiinnostumaan.

Tai ei oikeastaan aluksi saanut. Ohitin kirjaa ylistävät postaukset ajattelemalla - omaan perinteiseen ja kummalliseen tyyliini - että en minä tästä voi pitää, kun kaikki muut pitävät. Ei kovin järkevä ajatusmalli, enkä oikeastaan edes tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä pelkään pettyväni, kun kirjaa kehutaan ennakolta niin paljon.

No, tässäkin tapauksessa ajatusmallini oli aivan järjetön: pidin nimittäin Seitsemästä sisaresta  todella paljon.

Palataan kuitenkin ensin kirjan alkuun, sillä myönnän, että mietin jonkin aikaa mahdanko lainkaan pitää tästä kirjasta. Se tuntui höttöiseltä naisten viihderomaanilta, jossa oli paljon henkilöitä, kaikki rikkaita ja menestyneitä, jotka elivät aika ylellisen kuuloista elämää. Tällaistako tämä olisi koko lähes 700 sivun ajan?

Ei ollut, sillä kun tarina lähti käyntiin, uppouduin siihen täysin.

Seitsemän sisarta -sarjan samanniminen ensimmäinen osa kertoo Maiasta, sisarusparven vanhimmasta. Tarina alkaa siitä tilanteesta, kun Maian adoptioisä kuolee. Isä on jättänyt sisaruksille vihjeitä heidän alkuperistään, ja vihjeet johdattavat Maian Brasiliaan. Maia alkaa selvittää historiaansa pitkälle menneisyyteen, aina Pariisiin asti. Kirjassa seurataan rinnakkain kahta eri tarinaa: Maian tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarinaa menneisyydessä. Historiallinen juoni kytkeytyy hienosti todelliseen historiaan ja käsittelee Rio de Janeiron Kristus-patsaan rakentamista osin todellisten henkilöiden ja totuuspohjaisten tapahtumien kautta. Valtaosa tarinasta on kuitenkin fiktiota.

Lucinda Riley kirjoittaa todella vetävästi. Seitsemän sisarta on pitkä kirja, mutta sen lukee hetkessä. Teos on täydellisen onnistunut lukuromaani: se sisältää sopivasti romantiikkaa, historiaa ja kiinnostavia ihmiskohtaloita.

Kaunokirjallisesti Seitsemän sisarta ei ole ihmeellinen, mutta viihdettähän se onkin. Hyvä tarina riittää. Erityisesti pidän sarjan ideasta: kuudesta kirjasta, jotka kertovat aina yhdestä sisaruksesta kerrallaan. Myös historiallisten ja mytologisten asioiden yhdistäminen nykypäivän tarinaan on mieleeni. Viimeisessä, seitsemännessä kirjassa kaikki palaset kootaan ilmeisesti yhteen.

Pienen miinuksen kirja saa ajoittain kummallisesta, huonon tuntuisesta käännöksestä. Kirjassa muun muassa sanotaan, ettei joku pysty ansaitsemaan elatustaan - oikea sana olisi varmaankin elantoaan. Kun dialogissa olisi tarkoitus puhua yhteydenotosta, sanotaankin yhteenotto. Muutoinkin käännös tuntuu aluksi tönköltä. Jossain vaiheessa asia lakkaa haittaamasta, joten ehkä käännös paranee tai sitten vain totun outoihin ilmauksiin, kun tarina imaisee mukaansa.

Käännöksen kankeudesta huolimatta Seitsemän sisarta on minulle viiden tähden kirja, niin ahmien sitä luen ja niin hyvä mieli siitä jää. Ja kova nälkä lukea seuraavat osat.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
6. Rakkausromaani
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
19. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa ollaan yksin
36. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Lukemalla maailman ympäri -haasteessani laitan kirjan tapahtumapaikan mukaiseen kohtaan Brasilia (vaikkei se ihan kokonaan siellä tapahtunutkaan).

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin, eikä hänestä ole sen jälkeen mitään havaintoja. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee vaivihkaa omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää itsepintaisesti, että Sarah elää. Samaan aikaan Erik saa selville uusia asioita Winnien menneisyydestä. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa?

Tammi, 2016. 292 sivua. 
Alkuteos Maskarna på Carmine Street, 2008. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja puolisoni suosituksen perusteella. Tämä oli jälleen sellainen, tosin Håkan Nesser kirjailijana oli kyllä odottanut tutustumista jo pitkään.

Sain Carmine Streetin sokeat luettavaksi sellaisilla saatesanoilla, että kirjaa ei voi laskea käsistään, vaan aina on luettava seuraava sivu. Koska kirja on luokiteltu trilleriksi, odotin vetävää ja menevää kirjaa, jossa tapahtuisi paljon. Sellaista en saanut, joten petyin hieman. Lisäksi olin tätä ennen lukenut todella hienon kirjan, Haruki Murakamin Kafka rannalla, jonka tasoon on vaikea yltää. Siksi Carmine Streetin sokeat ei ehkä vedonnut minuun niin paljon kuin mieheeni. Jonain muuna aikana kirja olisi voinut tuntua nyt luettua paremmalta.

Nytkään Carmine Streetin sokeat ei ollut huono, ei lähelläkään. Itse asiassa se oli oikein hyvä kirja. Se vain oli erilainen kuin kuvittelin.

Teos ei ole tapahtumarikas ja toiminnantäyteinen trilleri. Sen vahvuus on henkilökuvauksessa. Oikeastaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Nesser kuitenkin upottaa lukijan hienolla tavalla päähenkilön pään sisälle. Mitä liikkuu sen miehen päässä, jonka tytär on kidnapattu puolitoista vuotta sitten ja jonka vaimo on muuttunut etäiseksi? Asiaa pyöritellään sekä nykyhetkessä että menneessä - päähenkilön kirjoittaman kirjan kautta.

Carmine Streetin sokeat ei ole minun mittakaavallani jännittävä kirja. Siinä on hyvin vähän trillerin piirteitä ja itse hieman kyseenalaistan sen luokittelun psykologiseksi trilleriksi. Siinä toki selvitetään pienen Sarahin kidnappausta, mutta pääosin siinä puhutaan elämästä ja ihmissuhteista. Trillerivaihde tulee silmään vasta myöhemmin, ja sekin on lyhyt. Olen sitä mieltä, että trillerin pitäisi olla edes etäisesti jännittävä.

Kirjan tunnelma on kuitenkin hyvä ja omanlaisensa, joten sen lukeminen on kiinnostavaa. Itse en kokenut, että kirjaa ei voisi laskea käsistään, sillä en halunnut niin palavasti tietää, miten tarina päättyy. Teoksen luki kuitenkin nopeasti loppuun, osin ehkä sivumäärän vuoksi. Pisteet siitä, että Nesser on kirjoittanut varsin maltillisen mittaisen jännityskirjan, nykyään kun lähes kaikki trillerit ovat vähintään sen 400 sivua. Niissä on usein jotain turhaa - tässä ei ollut mitään. Tiivis ja toimiva paketti, ei yhtään ylimääräistä sanaa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Upouusi auto löytyy murskaantuneena Fuenteventuran lomarannalta. Sen tavaratilassa on pienen pojan ruumis. Lapsen, jota kukaan ei tunnu kaipaavan.

Auton kuljettajasta ei ole merkkiäkään. Hiekassa ei ole jalanjälkiä, autosta ei löydy sormenjälkiä ja auton matkamittarin lukemakin on outo. Ainoa johtolanka näyttäisi olevan autosta löytynyt silputtu tanskalainen sanomalehti.

Kanariansaarten turismi on heikoissa kantimissa, eikä Fuerteventura todellakaan tarvitse kaameaa rikostapausta karkottamaan turisteja jo ennestään puolityhjistä baareista ja rannoilta. Poliisi yrittääkin haudata tapauksen mahdollisimman pian.

Kauan saarella asunut tanskalainen Erhard Jørgensen on toista mieltä. Paikallisten Erakoksi kutsumalle Erhardille kuolleen pojan kohtalosta tulee lähes pakkomielle.
Mutta miten maailmasta vieraantunut, kännyköistä ja internetistä ymmärtämätön vanha mies voisi ratkaista murhamysteerin, jonka lonkerot ulottuvat kauas Kanarialta?

Minerva Kustannus, 2016. 486 sivua. 
Alkuteos Eremitten, 2014. Suomentanut Salla Korpela.

Thomas Rydahl oli minulle täysin vieras kirjailija, mutta hänen esikoisromaaninsa pääsi luettavaksi mieheni suosituksen ansiosta. Tiedossa olisi kuulemma jotain todella erikoista, perinteisistä jännäreistä poikkeavaa.

Sitä Erakko todella oli.

Jo pelkkä tapahtumapaikka, Fuerteventura, tarjoaa jotain uutta siihen, mitä ainakin minä olen jännityskirjallisuudessa tottunut näkemään. En muista koskaan lukeneeni Kanariansaarille sijoittuvaa kirjaa. Vaikka kirja sijoittuu Kanariansaarille, päähenkilö on tanskalainen. Hän on taksikuski ja melkoisen outo persoona. Outo on tosin varsin lievä ilmaus.

Erakko on kiinnostava dekkari ja sen lukee nopeasti, joskin siitä pystyy huomaamaan, että kyseessä on esikoisteos. Kirja tuntuu pitkältä ja siinä on jonkin verran turhaa. Nopeiden jännityskirjojen ystäville Erakko saattaa olla hieman liian hidas: siinä nimittäin edetään rauhalliseen tahtiin, pohdiskellaan ja eletään Espanjan kuuman auringon alla.

Vaikka Erakko on kaikessa outoudessaan ihan jouhevaa ja mielenkiintoista luettavaa, siinä on yksi suuri heikkous.

Se on epäuskottava. Henkilöt eivät ole todentuntuisia, etenkään päähenkilö. Hän on liian kummallinen ja käyttäytyy epärealistisesti. Myöskään monet muut henkilöt tai tapahtumat eivät vain tunnu uskottavilta.

Siitä huolimatta kirja ansaitsee kolme tähteä, koska on erilaisuudessaan virkistävä. Loputtomalta tuntuvassa jännityskirjojen virrassa Erakko ei kuitenkaan jää mieleen, ja tuskin koskaan tulen lukemaan Rydahlilta muita romaaneja.

Erakko on palkittu Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina. Vuonna 2015 kirja sai myös Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin seuraaviin kohtiin:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Voi heinäkuu, minkä teit! Sinne sinä taas vaan karkasit, ja nyt ollaan jo elokuussa. Samalla taakse jäi myös kesäloma ja arki koittaa taas huomenna - ja niin kai se syksykin kohta saapuu.

Heinäkuu oli kuitenkin helteinen ja hieno, myös lukukuukautena. Kesäloma teki taikojaan ja palautti ilon lukemiseen, kuun aikana tulikin luettua enemmän kuin pitkään aikaan. Monista näistä en ole vielä blogiin ehtinyt kirjoittaa, sillä päätin lomalla ennemmin lukea kuin kirjoittaa lukemistani kirjoista. Tekstit ovat kuitenkin tulossa!

Sain heinäkuussa päätökseen yhdeksän kirjaa, joista tosin yhden aloitin jo keväällä. Paras heinäkuussa lukemistani oli Haruki Murakamin Kafka rannalla. 

Nämä luin heinäkuussa:

Marja Myyryläinen: Vieras huone

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Thomas Rydahl: Erakko

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta