Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjamuuri, joka viihtyi kirjan parissa. 
• Paljon melua kirjoista -blogin Elina, jonka mielestä kirja ei yllä Moyesin parhaimmistoon.

• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
• Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
• Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
• 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

Sain vinkin Eowyn Iveyn Lumilapsesta Instagramista ja säästelin sitä joulun aikaan luettavaksi. Alaskaan sijoittuva talvinen ja taianomaiseksi kuvailtu tarina sopisi varmasti mainiosti tuohon hetkeen. 

Niin se sopikin. Lumilapsi oli ihastuttava kirja, mutta jostain syystä odotin siltä vielä ihan aavistuksen enemmän. 

Lumilapsi kertoo Jackistä ja Mabelista, lapsettomuuttaan surevasta uudisasukaspariskunnasta 1920-luvun Alaskassa. Pariskunta on ajautumassa erilleen, kun Jack raivaa maata pelloiksi ja yrittää opetella viljelemään - Mabel puolestaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi vihdoin sataa, Jack ja Mabel rakentavat lumesta lapsen. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö. Lumilapsi. 

Eowyn Iveyn tarina on kuin aikuisten satu, ja satuun siinä usein viitataankin. Tarina todellakin on taianomainen, se on kaunis ja samaan aikaan surullinen ja koskettava. 

Ivey kirjoittaa sujuvasti ja taitaa henkilökuvauksen. Hän luo Jackista ja Mabelista uskottavat hahmot, joiden tunteisiin lukija pystyy samaistumaan. Mutta vaikka nautin tarinasta, se ei aivan täysin onnistu vangitsemaan minua. En lumoudu, en vaikutu niin vahvasti kuin ehkä odotin. Lumilapsi on hyvä, ehdottomasti, mutta varsinkaan näin pari viikkoa lukemisen jälkeen en enää koe sitä mitenkään poikkeukselliseksi kirjaksi. En osaa tarkkaan kuvailla, miksi näin on - ehkä odotukseni olivat vain liian suuret. 

Pidän kuitenkin valtavasti Iveyn tavasta kuvailla Alaskan karua luontoa. Kirjailija asuu itse Alaskassa ja se todella näkyy. Hän kirjoittaa hienosti vuodenaikojen vaihtelusta, eläimistä ja erityisesti talvesta purevine pakkasineen ja lumipyryineen. Lumilapsi onkin varmasti parhaimmillaan talvella luettuna -  esimerkiksi nyt, kun ulkona tuiskuttaa ja lunta on tänne eteläänkin kertynyt enemmän kuin monena talvena. 

Vaikka Lumilapsi ei teekään minuun lähtemätöntä vaikutusta, on se erittäin vahva esikoisromaani ja palkittu monilla palkinnoilla. Iveyltä on julkaistu suomeksi tämän jälkeen toinen romaani, joka sekin sijoittuu Alaskaan - aion antaa mahdollisuuden myös sille. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Leena Lumi, joka lumoutui. 
• Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä teosta lukiessa tuli sellainen olo, että kirjasta kuuluu pitää. Se häiritsi lukukokemusta. 
• Kirjanainen, jolle Lumilapsi oli yksi sen vuoden parhaista kirjoista. 

Mietin pitkään, kirjoittaisinko edes tätä postausta. Jättäisinkö Elena Ferranten Loistavan ystäväni kokonaan käsittelemättä - julkaisisinko ehkä vain kuvan Instagram-tililleni ja unohtaisin sen siihen. Tuntuu siltä, etten osaa nimittäin sanoa kirjasta oikeastaan mitään. 

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on jonkinlainen moderni klassikko - kirjasarja, joka on saanut ihan valtavan suosion ympäri maailmaa ja erityisesti suomalaisessa kirjasomessa. Nytkin vuodenvaihteessa todella moni listasi sarjan parhaiden tänä vuonna lukemiensa kirjojen joukkoon. Tuo hurja suosio tekee arvioimisen kovin vaikeaksi - varsinkin, kun en kuulu teosta ylistävään porukkaan. 

Itse asiassa olin jossain vaiheessa päättänyt, etten koskaan edes lukisi tätä kirjaa. Se ei oikeastaan kiinnostanut minua yhtään, ja kaikki ylistys vain tuntui sysäävän minua kauemmas sarjan luota - niin kuin minulle niin kovin monen muunkin hypetetyn kirjan kohdalla on käynyt. 

Jostain syystä kuitenkin lainasin Loistavan ystäväni joulupinooni. Se päätyi luettavaksi vuodenvaihteen aikana mökillä, jossa oli paljon aikaa rauhoittua ja vähän tylsääkin, eikä kovin paljon luettavaa mukana. Oli sopiva hetki lukea tällaista kirjaa, joka ei niin kovasti kiinnostanut. Vaikka, myönnetään, kyllähän se sen vuoksi kiinnosti, että halusin tietää, mikä on suuren suosion takana. 

Kerrataan nyt vielä, jos sarja ei ole tuttu: Neliosainen Napoli-sarja kertoo Elenasta ja Lilasta, kahdesta Napolissa asuvasta ystävästä. Loistava ystäväni keskittyy tyttöjen lapsuuteen ja nuoruuteen. Elena on tytöistä se hiljainen tarkkailija, Lila puolestaan peloton ja uhmakas. Ystävysten suhde on täynnä kilpailua ja kateutta, mutta myös vankkaa yhteenkuuluvuutta. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. 

Kun aloin lukea tarinaa, minun oli vaikea päästä siihen mukaan. Teksti eteni ihan hyvin, oli sinällään  helppolukuista ja lyhyine lukuineen jouhevaa, mutta en kokenut kahden napolilaistytön kasvutarinaa kiinnostavaksi. Kirja oli minusta aivan kuolettavan tylsä. Tarinassa on paljon henkilöitä, joten en aina myöskään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kukin. Onneksi kirjan alussa on henkilölistaus. 

Noin sata sivua luettuani kyselin Instagramissa, kuinka moni ihan oikeasti on pitänyt tästä kirjasta. Vastaukset jakaantuivat aika tarkkaan 50-50. Moni kuitenkin laittoi minulle viestiä siitä, että kirja käynnistyy hitaasti - ja osa sanoi, että kirjan ensimmäinen osa on sarjan selvästi huonoin. Sitä näyttävät tukevan myös Goodreadsin-arviot, joiden perusteella sarjan seuraavat osat ovat selvästi ensimmäistä parempia. Tosin myös niiden lukijamäärät ovat pienempiä kuin avausosan. Se laittaa miettimään, johtuvatkohan paremmat arvosanat kuitenkin siitä, että seuraaviin osiin ovat jatkaneet ainoastaan ne lukijat, jotka ovat ensimmäisestäkin jo jollain tasolla pitäneet..?

Päätin joka tapauksessa jatkaa ja olen ihan tyytyväinen siihen, että jatkoin. Loistava ystäväni nimittäin parani todellakin loppua kohden, tai ehkä vain opin tuntemaan henkilöitä sen verran paremmin, että minulla ei enää ollut yhtä tylsää heidän seurassaan. En silti koe, että olisin liiemmin pitänyt teoksesta. 

Miksi? En ole varma. Loistava ystäväni ei ole missään nimessä huono kirja. Siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se on kuvaus kahdesta ystävästä ja heidän ystävyydestään - tai osa siitä, tarinahan jäi selvästi kesken. Ehkä se onkin yksi ongelmista, ehkä tätä kirjaa ei voi tarkastella vain yksittäisenä kirjana, ehkä sitä pitäisi tarkastella kokonaisena sarjana. Näin henkilövetoisessa tarinassa on tärkeää päästä tutustumaan hahmoihin kunnolla, mitä nyt vielä ei tapahtunut. Toisaalta, eikö hyvän teoksen henkilöiden pitäisi rakentua aika vahvoiksi jo vajaassa neljässäsadassa sivussa?

Alun tylsyys ei myöskään milloinkaan ihan kokonaan hellittänyt. Loistava ystäväni on kuvaus kahden tytön lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa ei tapahdu lopulta mitään ihan hirveän ihmeellistä. Tai no, tokihan siinä käydään koulua, eletään väkivallan keskellä, taistellaan omasta tilasta ja mennään jopa naimisiinkin, mutta silti kirja on aika löysä ja hidas. Jossain kohtaa mietin, että tarina on kuin tositarina oikeista ihmisistä - niin todellisen tylsältä kirja tuntui.   

Loistavan ystäväni takakannessa kehutaan sitä, miten Ferrante kuvaa ystävysten kautta koko sodanjälkeistä Italiaa ja yhteiskunnan rajua muutosta. Kovin suurta muutosta näin lyhyellä aikajaksolla ei vielä tapahdu, mutta tokihan taustalla kulkee kiinnostavia sivujuonia esimerkiksi koulutukseen pääsystä ja siitä, miten lapset pyristelevät irti vanhempiensa ja sukujensa konflikteista ja valtasuhteista.  Yhteiskunnan muutos tulee ehkä näkyviin paremmin sarjan seuraavissa osissa, joissa kerrotaan tyttöjen aikuisuudesta.

Monet edellä sanotuista asioista selvästi patistaisivat minua lukemaan myös seuraavan kirjan. En vielä tiedä luenko sitä, mutta vähän kieltämättä houkuttaisi antaa Napoli-sarjalle toinen mahdollisuus. Jotain kummallista imua kirjassa nimittäin kaikesta huolimatta oli, ja edelleen haluaisin saada vastauksen siihen, mihin sarjan suosio perustuu. Tämän ensimmäisen kirjan lukemisella en vielä vastausta löytänyt. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, joka piti kirjasta ja nostaa blogitekstissään esille paljon kirjan hyviä puolia. 
• Kirjan pauloissa -blogin Paula, joka innostui, mutta ei hullaantunut täysin.
• Kirjakontti, joka luki kerralla koko kirjan ja heti perään jatko-osan.

Tanskalaisen Ane Rielin Pihka on ollut lukulistallani kutakuinkin sen ilmestymisestä saakka. Kirjasta on sadellut kehuja suunnasta jos toisestakin, mutta jostain syystä en ole silti siihen tätä ennen tarttunut. Olen hiukan kammonnut kirjan ahdistavaa kantta ja toisaalta myös jokin itse tarinassa on tuntunut luotaantyöntävältä. 

Viimein Pihka pääsi kuitenkin lukuun ja, noh, mitäs tästä nyt sitten olisi mieltä. Hyvä se on, ehdottomasti, mutta toisaalta ymmärrän, miksi olen kirjan lukemista lykännyt. Ei tarina nimittäin mikään hilpeä tai ilahduttava ollut.

Pihka kertoo Livistä, joka elää pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Livillä on myös veli, jota tosin kukaan muu ei näe. Elämä on Livistä ihan normaalia, joskin äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneestaan. Isä puolestaan haalii nurkkiin kaiken, minkä jostain irti saa - ja ripustaa joulukuusenkin kattoon, koska muualla ei ole tilaa. Liv itse taas käy varkaissa mantereella: pujahtaa sisään ikkunasta ja varastaa kuplamuovia, hanskat tai jääkaapista kinkkusiivun, mitä nyt sattuu milläkin kertaa löytämään. 

Edellä kuvatun perusteella kuulostaa lähinnä oudolta, mutta pahempaa on luvassa. Ihan kaikkea en viitsi paljastaa, jotta jotain jää yllätykseksikin. Kirjan nimellä on kuitenkin osansa tarinassa: pihkaa kerätään ja käytetään tavalla, jota en olisi todellakaan osannut kuvitella. 

Pihka on tarina surullisesta perheestä ja ihmisistä, joiden mieli on järkkynyt. Se on tarina vainoharhaisuudesta ja luopumisen pelosta, monella tavalla kamala ja vastenmielinen. Kirjan takakannessa kuvaillaan Pihkaa kauniiksi kertomukseksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja huolehtimisesta - ja on kai se sitä omalla tavallaan, mutta minulle nämä positiiviset sävyt jäävät kyllä taka-alalle. 

Pihka on palkittu vuoden parhaana pohjoismaisena trillerinä Lasiavain-palkinnolla 2016. Tämä hämmentää minua, sillä itse en tulkitsisi kirjaa trilleriksi. Se on synkkä ja siinä tehdään murha, mutta mielestäni yksin nämä eivät tee kirjasta trilleriä. Meidän kirjastossammekin teos on kaunokirjallisuus-hyllyssä, ei jännityskirjallisuuden joukossa. 

Tarina ei ole jännittävä, se etenee rauhallisesti ja hyvin vahvasti päähenkilö-Liv edellä. Rielin kieli on värikästä ja kerrontatapa taitava, hän kuvaa maailmaa hienosti lapsen näkökulmasta, niin vinksahtanut kuin näkökulma tässä tarinassa onkin. Kaunokirjallisuutena Pihka on taidokas - jännityskirjana ei niinkään. 

Kokonaisuutena teos jättää epämieluisan olon, mutta onhan se silti hyväksi myönnettävä. En nauttinut, mutta arvostan silti tällaista taitavaa ja omaperäistä teosta. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä Pihka on loistava kirja.
• Yksi luku vielä -blogin Anna, jonka mielestä kirja on todella taidokas.
• Kirjameren alla -blogin Lerppu, jonka mielestä romaani jaksaa yllättää ja todella ruokkii lukijaansa.

Olin lukenut Murakamin tuoreimmasta suomennetusta teoksesta ennen siihen tarttumista monia pettyneitä arvioita. Pimeän jälkeen -romaania kuvailtiin tylsäksi, joten en itsekään odottanut kirjalta ihan hirveästi. 

Ymmärrän arviot, sillä juonellisesti tarina ei ollut ihmeellinen, mutta tylsä se ei minusta ollut. Se oli unenomainen ja jollain tavalla lumoava - kirja kulki täysin tunnelma edellä. 

Pimeän jälkeen kertoo yhdestä yöstä Tokiossa. Kirjan kertoja katsoo maailmaa kaikkitietävästi, vähän Jumalan lailla ylhäältä päin. Kertoja kurkistaa paikalliseen ravintolaan, jossa 19-vuotias tyttö lukee kirjaa yksinään keskellä yötä, ja jonka pöytään istuu poika vetopasuunan kanssa. Tyttö ja poika kohtaavat moneen otteeseen pitkin yötä. 

Välillä piipahdetaan katsomassa tytön siskoa, joka nukkuu rauhaisaa unta sängyssään - ja yhtäkkiä ei enää nukukaan. 

Toisaalla kaupungissa puolestaan prostituoitu kyhjöttää tuntihotellin nurkassa verissään, kun asiakas on lyönyt tätä ja lähtenyt naisen vaatteiden kanssa lipettiin. 

Murakamin parisataasivuisessa teoksessa ei ole varsinaista juonta ja oikeastaan juoni onkin sivuseikka. Murakami onnistuu kuitenkin tekstillään vangitsemaan ainakin minut. Hän kuvailee hienosti sitä yölle ominaista tunnelmaa - sellaista vähän pysähtynyttä, hiljaista ja rauhallista. Sellaista, kun tunnet olevasi jollain tavalla yksin ja omassa maailmassasi, kun valtaosa muista nukkuu. Tunnelma on tässä kirjassa ehdottomasti parasta!

Kuuntelin osan teoksesta äänikirjana ja nautin siitä suunnattomasti myös niin. Tämä kertoo jotain Murakamin tekstin vetovoimasta ja siitä, miten kirjan tunnelma onnistui vetäisemään minut lumoihinsa - ihan mitä tahansa romaania en olisi jaksanut näin keskittyneesti kuunnella. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Laitoin tämän uutuuden aikoinaan varaukseen lähinnä sen perusteella, että kirja on nigerialaisen kirjoittama ja sijoittuu Nigeriaan. En ole koskaan aiemmin lukenut nigerialaista kirjallisuutta, joten se kiinnosti. Kirja oli myös myynyt hyvin muualla maailmassa ja sitä kuvailtiin mustan huumorin sävyttämäksi. 

Nopealukuisen teoksen päähenkilö on Korede, joka asuu äitinsä ja sisarensa kanssa ja työskentelee sairaanhoitajana. Tarina alkaa siitä, kun Koreden sisar Ayoola soittaa hänelle ja pyytää apua. Ayoola on murhannut miehen, ja pian selviää, että murhiahan on jo useita. Sisar on siis sarjamurhaaja. 

Braithwaiten teos kertoo siis ennen kaikkea sisaruudesta. Mitä kaikkea sisaren eteen on valmis tekemään? Teoksessa sivutaan toki myös muun muassa rakkautta ja muita perhesuhteita (ja sitä, meneekö oma rakastuminen yli sisaruussuhteen). 

Sisareni, sarjamurhaaja on sivumäärällisestikin melko lyhyt, mutta se on myös muuten nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti väljää - sekä asettelultaan että tyyliltään. Kirja on jollain tavalla kovin toteava ja koruton, kielellisesti ei kovin kummoinen, mutta eniten jään kaipaamaan syvyyttä. Nyt asioita ei juurikaan taustoiteta ja tilanteesta toiseen edetään aika reipasta kyytiä. Tarina jää jollain tavalla kovin pintapuoliseksi. Mustaa huumoria on, mutta en silti koe tarinaa erityisen hauskaksi.

Odotin kirjalta myös nigerialaisuutta, tunnistettavaa miljöötä ja uudesta maasta oppimista. Nigerialaisuus jää kuitenkin teoksessa mielestäni melko pieneen rooliin. Kirjassa kyllä puhutaan joruban kieltä ja tarinassa sivutaan esimerkiksi nigerialaisia ruokia. Ainoa selvempi maahan kytköksissä oleva viite ovat korruptoituneet poliisit. Minkäänlaista miljöökuvausta teoksessa ei ole, ainakaan en sellaista muista nähneeni. 

Tätä postausta kirjoittaessa luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, ja joissain niissä kehuttiin nigerialaisen kulttuurin kuvausta. Itse en muista sellaista tästä kirjasta lukeneeni, mutta voi olla, että tässäkin vain tulee esiin kirjan pintapuolisuus. Jos kulttuuria sivuttiin, sitä todellakin vain sivuttiin. 

Kokonaisuutena Sisareni, sarjamurhaaja osoittautui siis minulle lieväksi pettymykseksi. Se ei ole huono, ja teos on tosiaankin nopeasti luettu, mutta odotuksia kirja ei ihan lunastanut. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Auringon sisar kertoo Electrasta, joka tekee uraa huippumallina ja on huumekoukussa. 

En ole aiempien kirjojen perusteella pitänyt Electrasta, mutta odotin silti tätä kirjaa kovasti - niin kuin olen odottanut sarjan aiempiakin kirjoja. Olin erityisesti kiinnostunut siitä, että kirja sijoittuisi Afrikkaan. 

Valitettavasti jouduin hieman pettymään, sillä Afrikka-osuus oli lopulta melko lyhyt. Lisäksi Afrikan kuvaus oli jotenkin tosi eurooppalaista, eikä oikein tuntunut onnistuneelta. 

Auringon sisaren kantavia teemoja ovat huumeet, äitiys, rotuerottelu Afrikassa ja mustien oikeudet Yhdysvalloissa. Tärkeitä teemoja, mutta jotenkin niiden käsittely tuntui turhan kevyeltä, vaikka kyse onkin viihderomaanista. 

Etenkin Electran huumeriippuvuuden käsittely tökki: se vaikutti turhan valistavalta ja alleviivaavalta.  

Lisäksi tuskailin kirjan pituuden kanssa. Sarjan osat ovat pidentyneet kirja kirjalta, nyt huideltiin jo yli 900 sivussa. Kyllähän teos vetävä oli, ja siksi myös aika nopealukuinen, pituudestaan huolimatta, mutta valitettavasti tällaiset pituudet alkavat olla jo miinusta. Tämänkin tarinan olisi voinut kertoa vähän pienemmässä sivumäärässä - ja ehkä jopa jättää jotain pois. 

Yksi Seitsemän sisarta -sarjan parhaista piirteistä on todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistäminen fiktioon. Valitettavasti en itse tässä kirjassa tunnistanut oikeita henkilöitä tai tapahtumia, joten tuntui siltä, että jotain jäi puuttumaan. Kirjan lopussa ei myöskään kerrottu, mitkä asiat perustuivat tositapahtumiin. Muistaakseni kaikissa aiemmissa osissa näin on tehty, ainakin osassa, ja se on mielestäni ollut toimiva tapa.  

 

Olen lukenut Maja Lunden ilmastokvartetin kaksi aiempaa osaa ja olen pitänyt niistä, mutta jotain on silti jäänyt puuttumaan. Mehiläisten historiasta pidin eniten, mutta se tuntui ajoittain hieman raskaalta. Sininen oli sujuvampi, mutta ei ehkä juoneltaan niin kiinnostava. Olen kuitenkin pitänyt siitä, mitä aiheita kirjat käsittelevät ja miten millaisia maailmankuvia ne luova. Odotin kovasti sarjan kolmatta osaa, kun tiesin sen kertovan mongolianvillihevosista. 

Maja Lunden teoksille tyypilliseen tapaan myös Viimeiset-kirjassa seurataan useamman eri aikakausilla elävän ihmisen elämää. 1800-luvulla elää venäläinen Mihail, joka pyörittää eläintarhaan ja haluaa lähteä Mongoliaan pyydystämään sieltä villihevosia tarhaansa. 1990-luvulla seurataan saksalaista Karinia, joka haluaa puolestaan palauttaa villihevoset Mongoliaan. 2060-luvulla puolestaan elää Eva tyttärensä Isan kanssa kahdestaan maailmassa, joka on ilmastonmuutoksen muuttama. Suurin osa ihmisistä on lähtenyt pois, paremmille seuduille, mutta Eva ja hänen tyttärensä ovat jääneet huolehtimaan eläimistään, muun muassa kahdesta mongolianvillihevosesta. 

Maja Lunde on jälleen rakentanut hyvin kiinnostavan romaanin, jonka tarinat kytkeytyvät lopulta yhteen. Hän kuvaa pelottavasti sitä, millainen maailmasta voi olla tulossa. Miten vain sataa, miten ruoka loppuu, miten sähkö loppuu. 

Toisaalta Lunde kuvaa kauniisti myös erilaisia perhesuhteita: 1800-luvun Venäjällä Mihailin elämän suhteita, Mihailin, joka ei äitinsä toiveista huolimatta haluaa vaimoa vaan elää äitinsä kanssa. 90-luvulla Karinin ja hänen poikansa Matiaksen suhdetta - Matiaksen, joka käyttää huumeita ja Karinin, joka ei olisi koskaan halunnut lasta. Eva ja Isa taas elävät lähes täysin kahdestaan, eikä teini-ikäisellä tytöllä ole lainkaan ystäviä tai muita ihmisiä, joiden kanssa olla.

Viimeiset kertoo toki paljon myös mongolianvillihevosista. Lunde on selvästi ottanut selvää siitä, mistä kirjoittaa - hevoskuvaukset ovat aidon oloisia ja hienoja. Minulle kuitenkin jää lopulta vähän epäselväksi, miten ilmastonmuutosteema villihevosiin kytkeytyy. Kirjan on kai tarkoitus kertoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläimiin, mutta minulle tämä puoli jää lopulta melko epäselväksi. Olisin halunnut lukea aiheesta enemmän. 

Siitä huolimatta Viimeiset on laadukas romaani, ja mielestäni ilmastokvartetin paras. Se on ehjä ja sujuva kokonaisuus, jota on ilo lukea. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa:  

Celeste Ng:n Tulenarkoja asioita oli paljon esillä vuosi sitten, kun se käännettiin suomeksi. Tuolloin kirja sai paljon kehuja, mutta minä en siitä koskaan kiinnostunut. Teos kuitenkin valikoitui lukupiirikirjaksemme, joten minäkin sen luin - tosin vähän vaivaa jouduin sen eteen näkemään. 

Lukeminen nimittäin takkusi ja takkusi. Kirja ei millään meinannut imaista mukanaan ja tuntui tylsältä ja epäkiinnostavalta. Tulenarkoja asioita on hyvin henkilövetoinen kirja ja kertoo yhdysvaltalaisen pikkukaupungin naisista ja perheistä, erilaisista äideistä ja äitien valinnoista. Minä en henkilöistä kuitenkaan meinannut millään kiinnostua, pikkukaupungin perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaus tökki ja jotenkin tekstiä leimaava amerikkalaisuus vain häiritsi. 

Olisin jättänyt kirjan kesken, jos se ei olisi ollut lukupiirikirjamme. Nyt jatkoin, ja puolivälin paikkeilla aloin vihdoin kiinnostua henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Sen jälkeen luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti. 

Tulenarkoja asioita käsittelee mielenkiintoisesti sitä, mitä erilaiset äidit elämänsä risteyskohdissa tekevät. Samalla se kertoo paljon myös lapsista ja heidän äitisuhteistaan - ja myös ystävyydestä. Kirjan vahvuus on nimenomaan sen henkilöissä, joita onkin paljon ja hyvin erilaisia: keskiluokkainen Elena, juuri ja juuri sinnittelevä yksinhuoltaja-taiteilija Mia ja aasialaistaustainen Bebe, joka on yhteiskunnan alinta kastia. 

Celeste Ng:n teksti ei ole kielellisesti ihmeellistä ja kerronta on helppoa. Takakannen arvosteluissa kirjaa kuvaillaan syvämietteiseksi psykologiseksi mysteeriksi, mistä en ole ihan samaa mieltä. Kirjan tarina käsittelee periaatteessa hyvin vakavia ja suuria asioita, on muun muassa adoptiolapseen liittyvä kiista, mutta asioista raapaistaan vain pintaa ja tarina jää kovin pintapuoliseksi. En löydä mysteeriä enkä syvämietteisyyttä. 

Tulenarkoja asioita on mielestäni ihan luettava kirja, mutta ei tehnyt suurta vaikutusta. En aivan ymmärrä, miksi kirja on saavuttanut niin suuren suosion. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: