Tanskalaisen Ane Rielin Pihka on ollut lukulistallani kutakuinkin sen ilmestymisestä saakka. Kirjasta on sadellut kehuja suunnasta jos toisestakin, mutta jostain syystä en ole silti siihen tätä ennen tarttunut. Olen hiukan kammonnut kirjan ahdistavaa kantta ja toisaalta myös jokin itse tarinassa on tuntunut luotaantyöntävältä. 

Viimein Pihka pääsi kuitenkin lukuun ja, noh, mitäs tästä nyt sitten olisi mieltä. Hyvä se on, ehdottomasti, mutta toisaalta ymmärrän, miksi olen kirjan lukemista lykännyt. Ei tarina nimittäin mikään hilpeä tai ilahduttava ollut.

Pihka kertoo Livistä, joka elää pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Livillä on myös veli, jota tosin kukaan muu ei näe. Elämä on Livistä ihan normaalia, joskin äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneestaan. Isä puolestaan haalii nurkkiin kaiken, minkä jostain irti saa - ja ripustaa joulukuusenkin kattoon, koska muualla ei ole tilaa. Liv itse taas käy varkaissa mantereella: pujahtaa sisään ikkunasta ja varastaa kuplamuovia, hanskat tai jääkaapista kinkkusiivun, mitä nyt sattuu milläkin kertaa löytämään. 

Edellä kuvatun perusteella kuulostaa lähinnä oudolta, mutta pahempaa on luvassa. Ihan kaikkea en viitsi paljastaa, jotta jotain jää yllätykseksikin. Kirjan nimellä on kuitenkin osansa tarinassa: pihkaa kerätään ja käytetään tavalla, jota en olisi todellakaan osannut kuvitella. 

Pihka on tarina surullisesta perheestä ja ihmisistä, joiden mieli on järkkynyt. Se on tarina vainoharhaisuudesta ja luopumisen pelosta, monella tavalla kamala ja vastenmielinen. Kirjan takakannessa kuvaillaan Pihkaa kauniiksi kertomukseksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja huolehtimisesta - ja on kai se sitä omalla tavallaan, mutta minulle nämä positiiviset sävyt jäävät kyllä taka-alalle. 

Pihka on palkittu vuoden parhaana pohjoismaisena trillerinä Lasiavain-palkinnolla 2016. Tämä hämmentää minua, sillä itse en tulkitsisi kirjaa trilleriksi. Se on synkkä ja siinä tehdään murha, mutta mielestäni yksin nämä eivät tee kirjasta trilleriä. Meidän kirjastossammekin teos on kaunokirjallisuus-hyllyssä, ei jännityskirjallisuuden joukossa. 

Tarina ei ole jännittävä, se etenee rauhallisesti ja hyvin vahvasti päähenkilö-Liv edellä. Rielin kieli on värikästä ja kerrontatapa taitava, hän kuvaa maailmaa hienosti lapsen näkökulmasta, niin vinksahtanut kuin näkökulma tässä tarinassa onkin. Kaunokirjallisuutena Pihka on taidokas - jännityskirjana ei niinkään. 

Kokonaisuutena teos jättää epämieluisan olon, mutta onhan se silti hyväksi myönnettävä. En nauttinut, mutta arvostan silti tällaista taitavaa ja omaperäistä teosta. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä Pihka on loistava kirja.
• Yksi luku vielä -blogin Anna, jonka mielestä kirja on todella taidokas.
• Kirjameren alla -blogin Lerppu, jonka mielestä romaani jaksaa yllättää ja todella ruokkii lukijaansa.