Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

★★★★★

Siltala, 2021. 211 sivua. 

Helmi Kekkonen on yksi suosikeistani. Rakastin Olipa kerran äitiä, ja muutama vuosi sitten julkaistu Vieraat on yksi kirjoista, joita palaan muistelemaan aina ajoittain - ja suosittelen sitä kaikille. 

Tämän naisen elämä tulee myös olemaan tällainen kirja. 

Minä istun taas sohvalla ja äiti keskellä lattiaa valtavan maton päällä, äiti koukistaa jalat alleen ja minä teen samoin.
Verhot ovat kiinni ja silti minä tiedän, että läheisen metsän takana olevalla lammella toiset lapset kiljuvat ja juoksevat ja makoilevat viltillä sormet mansikoista punaisina, siellä kaikki säihkyy toisella tavalla kuin täällä missä valo paljastaa vain ilmassa leijuvat hiukkaset ja lattian ohuen pölykerroksen.
Minä tiedän, että ulkona on maailma joka ei ulotu tänne, ei tällaisina päivinä. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, tytöstä, joka pukeutuu hautajaispäivän aamuna punaiseen mekkoon - koska äiti piti siitä. Nyt Helenan äiti on kuollut.

Kekkonen kerii Helenan elämää auki sekä eteenpäin teini-ikäisestä aikuiseksi että lapsuuden takaumin. Lapsuutta on varjostanut äidin mielenterveysongelma: elämä verhoin suljetussa talossa, jossa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sellaisia, jolloin äidin piti antaa olla rauhassa makuuhuoneessaan, ja Helenan piti vain olla hiljaa ja pysytellä poissa tieltä.

Miten äidin mielenterveysongelma ja syyllisyys seuraavat Helenaa läpi hänen oman elämänsä? Miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat kasvamiseen, työntekoon ja ihmissuhteisiin? Se on tämän kirjan kantava teema. 

En ole kertonut Eerolle lapsuudestani. En ole kertonut äidistä, en yksinäisyydestäni enkä hiljaisesta talosta. En ole kertonut huolesta, joka kiertyi vatsaani kuin käärme, en siitä miten se huoli sai minut jatkuvasti miettimään millä tuulella äiti oli ja miten hän voi. Enkä ole kertonut miten minä siitä huolimatta, sinä yhtenä päivänä, ilman mitään erityistä syytä kävelin koulusta pidempää reittiä kotiin.

Kekkonen kirjoittaa todella hienoa tekstiä, jälleen kerran. Hän kuvailee Helenan tunteita uskottavasti, enkä voi olla miettimättä, ammentaako hän omista kokemuksistaan. Ajassa, jossa lähes kaikki tuntuu olevan autofiktiota, voisi tällainen teksti hyvin olla sitä. 

Oli omakohtaista tai ei, tarina tulee iholle. Se on vaikuttava, ravisuttava ja ahdistavakin. En pysty lukemaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä vaikka nautin kirjallisesti taidokkaasta tekstistä, on sisältö niin painavaa, että ajoittain tulee jopa vähän liian paha olo.

Mutta vaikka tulee paha olo, kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Monella on kokemusta jonkun läheisen mielenterveysongelmista, joten kirjasta löytää samaistuttavaa, mutta vaikkei olisi - ja ehkä juuri silloin - kirja kannattaisi lukea. Mielenterveysongelmien lisäksi kirja on kasvutarina ja tarina naisen elämästä. Sellaisesta elämästä, joka on täynnä kaikenlaisia asioita, tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia, isoja, pieniä, herkkiä ja kipeitä.

Niin kuin elämä yleensäkin. 

työnnän kupin kauemmas, lasken kädet syliini
tällä kertaa kaikki menisi toisin, tämä on toinen talo ja toinen elämä, on pakko olla, minä olen aikuinen ja Eero ja minä olemme yhdessä,
tämä on toinen talo ja kaikki on hyvin.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja on "suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttyä".
  • Leena Lumi, jonka mielestä "Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään".
  • Leena-Maija, jonka on kerrankin helppo olla samaa mieltä kustantajan markkinointitekstien kanssa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

★★★★★


Otava, 2021. 314 sivua. 

Maa joka ei koskaan sula on aivan mielettömän upea kirja. Inkeri Markkulan esikoinen Kaksi ihmistä minuutissa teki ison vaikutuksen, mutta tämä oli vielä parempi, ehjempi ja vaikuttavampi.

Tarina kertoo Unnista, jäätikkötutkijasta, joka selvittää Baffinin saarella, miten nopeasti Pennyjäätikkö sulaa. Hän kuuntelee jään sisältä kuuluvaa veden solinaa ja pudottaa aukkoihin kumiankkoja, joiden reittiä mereen hän seuraa. Unni myös etsii Jonia, mystistä miestä, jonka hän on tavannut jäätiköllä vuotta aikaisemmin - ja rakastunut.

Toisessa aikatasossa hypätään 70-luvulle, jossa nuori nainen synnyttää lapsen - kun samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta.

Lopulta jää, eläimet ja ihminen jakavat saman kohtalon. Näkyvintä se on täällä, missä jään liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Katoava merijää piilottaa hylkeet jääkarhuilta ja metsästäjiltä, halkeava jäätikkö nostaa meren kyliin ja kalliopesiin, aikainen kevät harhauttaa linnut, valaat ja ihmiset. Sulan routamaan syliin uppoavat saappaat, tassut ja koparat, ja maan sisuksista nousee nuoria järviä, joiden kirkkaaseen pintaan aurinko kovertaa kuvansa. Ja me istumme tässä, mökissä maailman reunalla missä kompassitkaan eivät toimi, ja tunnemme historian huojuvan. 

Pintapuolisesti teos kertoo jäätiköistä ja niiden sulamisesta, siitä miten ilmastonmuutos vaikuttaa jäätiköihin ja sitä kautta niin moneen muuhunkin asiaan. Aihe on ajankohtainen, ja aina kiinnostava, varsinkin kun siitä kerrotaan näin kuin Markkula kertoo.

Syvemmällä on kuiten myös muita painavia teemoja.

Unnin ja Jonin kautta käsitellään niin kanadan alkuperäiskansojen pakkoadoptioita kuin myös saamelaisten asemaa ja kohtelua. Asioita, joita en teokselta odottanut, mutta jotka todella pysäyttivät. Henkilöidensä kautta Markkula pyörittelee näitä karmeita tapahtumia taitavasti, ja tuo ne lähelle. Maa joka ei koskaan sula on erittäin hieno teos jo pelkästään tarinaltaan.

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, missä minut  nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän. 

Tarinan lisäksi huikeaa on ilmaisu. Kirjassa on upea tunnelma! Jos Markkula kuvasi esikoisessaan taitavasti sademetsää ja suorastaan hukutti lukijan metsän ääniin, kasvien tuoksuun ja kosteaan kuumuuteen, heittää hän nyt lukijan jäälle, pakkasen purtavaksi. Pystyn tuntemaan kylmyyden, kuulemaan jään äänet ja valaan laulun. Kaikki ne eläimet, linnut, kasvit... Markkula todellakin osaa loihtia miljööstä elävän. 

Mietin, onko inuiittikielissä valaan huudolle omaa sanaa. Kuuluisi olla, sillä valaan huuto on aivan omanlaisensa, niin surullinen ja vahva että se vie kaikilta muilta ääniltä niiden voiman. Se on hyytyneen veren värinen, eikä se tule vain valtaisan merinisäkkään sisältä vaan maailman ytimestä, kaikkien huutojen alkukodista. 

Kirjallinen ilmaisu on kaunista, nautin sanoista ja tekstistä samalla kun järkytyn asioista. Mikä taito yhdistää niin paljon kaunista ja niin paljon rumaa, todellisuuden järkyttäviä asioita ja kirjallista lahjakkuutta.

Luulen, että Markkula on jatkossa yksi suosikkikirjailijoistani. 

Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsuuntuu, eikä mikään koskaan toistu samanlaisena kahta kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle.