Maja Lunde: Mehiläisten historia

★★★★

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

 Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman, ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä? 

 Vuonna 2098 se on totta, ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

 Tammi, 2016. 431 sivua. 
Alkuteos Bienes historie, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. 

 Maja Lunden Mehiläisten historia on kerännyt valtavasti kehuja, mutta tuottanut monelle myös pettymyksiä. Minä päätin tarttua siihen vasta nyt, kun syksyllä Lundelta suomennetaan seuraava teos.

Mehiläisten historian asetelma on valtavan kiinnostava. Teos kertoo mehiläiskadosta, joka on todellisuutta muuallakin kuin kirjan kansien välissä. Mehiläisten vuosikuolleisuus on monissa maissa noin 30 prosenttia, ja keväällä Yle kertoi, että mehiläisseurantaa käynnistellään myös Suomessa.

Jos mehiläiset katoavat, lautasiltamme häviää monta asiaa. Enää ei välttämättä löydy mustikoita tai päärynöitä, ei parsaa, kurkkua tai kukkakaalia. Muun muassa nämä kasvit hyötyvät hyönteispölytyksestä.

Koska puhutaan vakavasta ja meitä kaikkia koskettavasta asiasta, on myös Mehiläisten historia vaikuttava. Se tuo karulla tavalla esille sen, millainen maailma voi joskus tulevaisuudessa olla. Mehiläisten historia kulkee kolmessa aikatasossa, ja se tulevaisuuskuva on niistä kaikkein pelottavin. Kiinalaiset pölyttävät puita käsin, jotta edes jotain hedelmiä saadaan kasvamaan. Kiinalla on siihen mahdollisuus, monella muulla maalla ei. Tällainenko tulevaisuus meitä todellisuudessakin odottaa?

Mehiläisten historian kaksi muuta aikatasoa sijoittuvat lähihistoriaan, jossa aistitaan mehiläiskadon ensiaskeleita, sekä 1800-luvulle, jossa asiat ovat vielä hyvin.

Maja Lunde kirjoittaa hyvin, mutta itse teksti ei vetoa minuun erityisen paljon. Minulle teos on tarinavetoinen, tai itse asiassa teemavetoinen. Mehiläisten historiaa lukiessani sairastin flunssaa, mikä vei lukemisesta parhaan terän. Ajoittain koin teoksen hieman tylsäksi, mutta tylsyys talttui kun vain paahdoin eteenpäin. 

Kuuntelin kirjaa ajoittain myös äänikirjana. Jokaiselle aikatasolle ja kertojalle oli valittu eri lukijat, mikä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu. Se helpotti kuuntelua merkittävästi.

Lisäkehut kauniista, yksinkertaisesta ja luonnonläheisestä kannesta. Nappivalinta tälle kirjalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
31. Kirjassa kuljetaan metrolla
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka kirja tämä ei ollut. 
  • Helkky lukee -blogin Helkky, jonka kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. 
  • Kirjapolkuni-blogin bleue, jonka mielestä kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.

Anna Karhunen & Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

★★★

Kaikkea sitä voikin kaverille sattua. Oletko esimerkiksi koskaan päätynyt samoille treffeille isäsi kanssa tai joutunut pahoinvoivana oksentamaan oman paitasi sisään, jotta et pilaisi taksin nahkapenkkejä? Etkö? Ei se mitään, emme mekään, mutta kaverille nämä ovat tuttuja tilanteita. Kaverin puolesta kyselen on supersuosittujen podcastaajien riemastuttava kirja, joka sisältää noloimmat yhdelle kaverille sattuneet jutut. Kirja pohjautuu samannimiseen podcastiin, joka on yli puolella miljoonalla kuuntelullaan yksi Suomen suosituimpia.

Kosmos, 2018. 135 sivua. 
Äänikirja 1h 50min, lukijat Anna Karhunen & Tiia Rantanen.

Anna Karhusen ja Tiia Rantasen Kaverin puolesta kyselen on alkujaan podcast, jota voi kuunnella Yle Areenasta. Podcast on ilmeisesti hyvin suosittu, mutta minulle se on täysin vieras. Lähdin siis kuuntelemaan tätä äänikirjaa tuorein korvin, ilman kovin suuria ennakko-odotuksia.

Kaverin puolesta kyselen koostuu erilaisista "kaverille" tapahtuneista sattumuksista ja kaverin esittämistä kysymyksistä. Osa jutuista on hauskoja ja saa minut nauramaan ääneen. Osa taas ei naurata lainkaan. Jotkin jutut herättävät myötähäpeää, toiset tuntuvat vain mauttomilta.

Kirjassa annetaan runsaasti tilaa erilaisille kännisekoiluille ja pissa-kakka-jutuille. Ehkä ne naurattavat suurta yleisöä tai kohderyhmää, minua ei. Tiedostan toki itsekin, että olen vaikea lukija huumori-kirjallisuudelle ja harvoin sellaista luenkaan. Moni muu viettää tämän kirjan parissa varmasti paljon hauskempia hetkiä kuin minä.

Kaverin puolesta kyselen on lyhyt kirja, äänikirjana vain alle pari tuntia, joten sen jaksaa kuunnella vaikkeivät kaikki jutut niin naurattaisikaan.

Kirjailijat lukevat kirjan itse, mikä on looginen valinta, onhan kaikki podcastista lähtöisin. Valitettavasti kokemattomuus lukijana kuitenkin ajoittain kuuluu. Kuuntelukokemus olisi ollut miellyttävämpi, jos lukijana olisi ollut joku enemmän äänikirjoja lukeva.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtana 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjojen keskellä -blogin Maija, jota nauratti ajoittain kovastikin. 
  • Suvikukkasia, joka lukisi ja kuulisi hulvattomia tarinoita mielellään enemmänkin. 
  • Luetut.net-blogin Mari, joka olisi halunnut ulvoa naurusta, mutta oli suurimman osan ajasta vain ärtynyt.

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

★★★★

Huhtikuussa 2015 lähes 800 henkilöä kuljettanut kalastaja-alus haaksirikkoutui Libyan rannikolla, matkalla kohti Italiaa. Vain 28 jäi henkiin. Kyse oli Italian historian pahimmasta haaksirikosta, keskellä Eurooppaa ravisuttavaa pakolaiskriisiä. Vuotta myöhemmin Italian viranomaiset nostivat hylyn merenpohjasta ja aloittivat valtavan työn uhrien tunnistamiseksi. Yksikään Euroopan valtio ei ollut aikaisemmin rahoittanut tällaista operaatiota. Useimmat uhrit jäävät nimettömiksi vainajiksi, joista kukaan ei tunnu kantavan huolta.

 Kirjassa liikutaan Välimeren rannoilla, Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa. Äänessä ovat henkilöt, jotka työnsä puolesta joutuvat tekemisiin haaksirikkojen uhrien kanssa: oikeuslääkärit, pelastusoperaatioihin joutuneet merimiehet ja palomiehet, syyttäjät, satamatyöntekijät, hautausurakoitsijat, kunnanjohtajat, jotka joutuvat etsimään tilaa hautausmailta nimettömille vainajille. Jokainen heistä joutuu tavalla tai toisella kohtaamaan kuolleet. Millaisia jälkiä tästä kohtaamisesta jää?

 Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta. Noin 30 000 ihmistä on menettänyt henkensä sitä ylittäessä. Monille meistä hukkuneet ovat vain lukuja lehtiartikkeleissa. Jokainen numero on kuitenkin jonkun isä tai äiti, lapsi, veli tai sisko.

 S&S, 2019. 200 sivua. 

 Heti ensimmäisenä täytyy sanoa, että Taina Tervosen ja Anna Aution teoksessa Hukkuneet on ihan valtavan vaikuttava kansi. Sen on suunnitellut Anna-Mari Tenhunen.

Ensisilmäyksellä kansi näyttää omituiselta ja poikkeavalta: miksi ihmeessä kansi on tungettu täyteen pientä tekstiä? Tällaista ei usein näe. Kun tekstiä alkaa lukea, sen merkitys avautuu karmealla tavalla.

Kannessa on lista kuolleista ja kadonneista pakolaisista runsaan neljän vuoden ajalta.

Hukkuneen miehen ruumis, löydetty läheltä Serbian rajaa. Espanjaan matkalla ollut laiva uponnut, kaksi kuollutta, kaksi kadonnutta. Mies sytyttänyt itsensä tuleen ja tehnyt itsemurhan, kun hän on saanut tietää palautuksesta kotimaahansa. Kolme kuollutta, 17 kateissa. Kuollut, kuollut, hukkunut, kuollut kateissa... Lista on loputon ja jatkuu kannen sisäpuolelle ja vielä usean sivun verran eteenpäin.

Hukkuneet on vaikuttava kirja myös kannen jälkeen. Se kertoo Euroopan pakolaiskriisistä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka joutuvat työkseen kohtaamaan Välimereen hukkuneita pakolaisia. Kirja tuo karulla tavalla esille sen, miten Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta.

Taina Tervonen on haastatellut kirjaan lukuisia erilaisia ammattilaisia Italiassa, Espanjassa, Kreikassa ja Ranskassa. Ääneen pääsevät muun muassa palomiehet, oikeuslääkärit, syyttäjät, poliisit, kalastajat, toimittajat ja kaupunginvaltuutetut.

Tarinoita on yhteensä runsaat parikymmentä ja ne alkavat väistämättä jossain vaiheessa toistaa itseään. Tekstit on kuitenkin pidetty lyhyinä, joten toisto ei ala häiritä liikaa. Ja toisaalta, onhan se myös tehokeino, joka vahvistaa entisestään kirjan sanomaa.

Tekstin väliin on ripoteltu Anna Aution kuvia, jotka tukevat teemaa. Niissä näytetään muun muassa kuolleiden pakolaisten hallusta löytyneitä tavaroita: valokuvia ja pahvinpalalle raapustettuja puhelinnumeroita. Valokuvat on painettu tavallisille sivuille, eivätkä täysin pääse oikeuksiinsa. Olisin toivonut näkeväni ne laadukkaammalle paperille painettuina.

Hukkuneet tuo esille tärkeän näkökulman pakolaiskriisiin, joskin kertoo asiasta vain yhden puolen.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

***

 Sijoitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat - Kim Wallin tarina

★★★★★

Kim Wallin vanhempien väkevä kertomus surmatusta tyttärestään - tarina surusta ja menetyksestä mutta ennen kaikkea ylistys elämää rakastaneelle ja vahvan oikeudentajun ohjaamalle ihmiselle, joka tulee muistaa kaikkea muuta kuin uhrina.

Elokuu 2017. Toimittaja Kim Wall lähtee merelle tanskalaisen keksijän Peter Madsenin kanssa tämän omatekoisessa sukellusveneessä. Juuri ennen sukellusta Wall ikuistetaan valokuvaan sukellusveneen tornissa. Se on viimeinen kerta, kun hänet nähdään elossa. Lahjakkaan nuoren toimittajan katoaminen nousee uutissensaatioksi, ja tuntien ja päivien kuluessa tarina saa yhä karmivampia käänteitä. Toukokuussa 2018 Madsen tuomitaan elinkautiseen vankeuteen Wallin murhasta.

WSOY, 2019. 250 sivua. 
Alkuteos Boken om Kim Wall - när orden tar slut, 2018. Suomentanut Ida Takala. 

Ruotsalaisen Kim Wallin elämän viimeiset tunnit ovat varmasti tuttuja lähes kaikille. Nuoren toimittajan oli tarkoitus kirjoittaa artikkeli tanskalaisesta keksijästä, Peter Madsenista, ja hän oli lähdössä parin tunnin reissulle Madsenin itse rakentamalla sukellusveneellä. Tämän jälkeen toimittajan piti palata omiin läksiäisjuhliinsa, ystäviensä pariin, ennen muuttoa Kiinaan.

Kukaan muu kuin Madsen ei tiedä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun sukellusvene suuntasi pois rannasta. Kaikki kuitenkin tietävät sen, että Kim Wall ei elävänä tuolta juttukeikalta palannut. 

Kun sanat loppuvat on Kimin toimittaja-vanhempien kirjoittama teos. Siinä kuvaillaan vuorotellen murhan jälkeisiä päiviä aina Kimin kuoleman vuosipäivään asti, ja Kimin lapsuutta, nuoruutta sekä elämää toimittajanuran alkuvaiheissa ja myöhemmin menestyvänä, tärkeistä aiheista kirjoittavana journalistina. 

Minulle lukijana Kun sanat loppuvat oli vaikein kirja pitkään aikaan. 

Olen itse toimittaja, joten kanssani suunnilleen saman ikäisen pohjoismaisen toimittajan murha tulee kovin lähelle. Se saa miettimään, miten vastaavaa voisi käydä ihan kenelle tahansa, vaikka ei todellakaan saisi. Kenenkään toimittajan ei tulisi keikalle lähtiessään joutua miettimään, voiko hänelle tapahtua siellä jotain pahaa. 

Ammatillisen henkilökohtaisuuden lisäksi kirjassa on paljon muutakin, joka tulee iholle. Murhan jälkeiset päivät ovat toki pysäyttäviä: ensin Kimin lähipiirin epätietoisuus siitä, onko Kim elossa vai kuollut. Sitten se musertava totuus, kun vanhemmat saavat tiedon tyttärensä kuolemasta.

Siitä kaikki kuitenkin vasta alkaa. Myllerrys oikeudenkäyntien ja mediahuomion kanssa on varmasti tuntunut loputtomalta. 

Ensimmäisen kuukauden aikana Kimistä kirjoitettiin yhteensä 44 000 artikkelia sadoissa eri lehdissä. Hänen kuvaansa on painettu miljoonia kertoja. Seuraavien kahden kuukauden aikana hänen nimensä ja kuvansa ovat olleet arviolta noin 60 000 artikkelin materiaalina. Hän on epäilemättä vuoden 2017 tunnetuin ruotsalainen - kunnia, jota meistä kukaan ei olisi halunnut hänelle suoda. 

Kaikki tämä on tuskallista luettavaa, mutta suurimman vaikutuksen tekevät ne osuudet, joissa vanhemmat kertovat Kimistä ihmisenä. He tutustuttavat lukijan Kimiin, siihen millainen hän oli tyttärenä ja toimittajana. Miten hän oli aina pienen ihmisen puolella, miten hän aina etsi juttua, eikä todellakaan mennyt sieltä, missä aita oli matalin. Miten hänellä oli loputon kunnianhimo, miten hän matkusti raportoimaan milloin Marshalinsaarille ja milloin Pohjois-Koreaan. Miten monia upeita ja tärkeitä juttuja hän olisikaan vielä tullut kirjoittamaan.

Näkökulma on toki vanhempien, joten tytärtä ylistetään sivu toisensa jälkeen, mutta niin se saakin mennä. Paikoin kirjassa on melko runsaasti toistoa, mutta minua se ei lukijana haittaa. 

Kun sanat loppuvat on kamala ja järkyttävä. Se on koskettava ja surullinen. Välillä keskeytän lukemisen koska itkettää, välillä jatkan siitä huolimatta. Joskus minun on pidettävä tauko vain siksi, että kirja on liian hirveä. 

Toisaalta kirjassa on paljon myös toiveikkuutta. Kim Wallin muistolle perustettu säätiö auttaa nyt Kimin jalanjäljissä kulkevia nuoria naistoimittajia, mikä on hienoa. 

Luulen, että moni lukija tarttuu tähän kirjaan, koska hän haluaa tietää lisää koko maailmaa puhuttaneesta rikoksesta. Kun sanat loppuvat kertoo lukijalle kuitenkin paljon enemmän. Se kertoo ihmisestä näiden uutisten takana, ja se on siksi erittäin hieno kirja. 

Yksinkertaisesti - elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta. Kaikki muu olisi ollut Kimille vierasta. Hänelle oli olemassa vain yksi suunta, eteenpäin. Taaksepäin mentiin vain ottamaan vauhtia.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia (kirjassa on mm. pätkiä Kimin artikkeleista)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka kokee toisinaan ärsyttäväksi sen, että kirjassa äiti pitää tytärtään yli-ihmisenä. 
  • Leena Lumi, joka itki lukiessaan, mutta löysi kirjasta paljon myös sitä kaikkea ihanaa, jota Kimillä oli perheensä kanssa. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka kuvailee teosta kauniiksi ja koskettavaksi muistelmateokseksi.

Keväällä kesken jääneet x 4

kesken jääneet

Jätän jonkin verran kirjoja kesken, enkä koe pakkoa lukea kirjoja loppuun asti, jos lukeminen jostain syystä tökkii. Ajattelen niin, että maailma on täynnä huippuhyviä kirjoja, joten miksi tuhlata aikaa teokseen, jonka lukeminen tuntuu pakkopullalta.

Siksi blogissanikin esitellyt kirjat saavat keskimäärin aika hyviä arvioita. Täältä ei taida löytyä yhtään yhden tähden kirjaa, kahden tähden kirjojakin on ihan muutama. Selitys on yksinkertainen: huonoiksi kokemani kirjat ovat yleensä jääneet kesken, eivätkä päädy blogiin asti.

Se on mielestäni vähän ongelmallista, sillä se vääristää kirjoista käytävää keskustelua. Negatiivisiakin mielipiteitä olisi tärkeää tuoda ilmi, ei pelkkää hehkutusta.

Siksi olen päättänyt alkaa kertoa blogissani myös niistä kirjoista, jotka jäävät minulta kesken. Teen kesken jääneistä koostepostauksia, joissa kerron lyhyesti siitä, miksi en innostunut kirjasta niin paljon, että olisin lukenut sen loppuun asti.

Aloittakaamme alkuvuonna kesken jääneistä neljästä kirjasta: kolmesta uutuudesta ja yhdestä viime vuoden teoksesta, josta en melkein uskalla mielipidettäni edes kirjoittaa.

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Pidin kovasti Sofia Lundbergin esikoisteoksesta Punainen osoitekirja. Siksi odotin alkuvuodesta suomennettua kirjailijan toista romaania.

Kirja kertoo valokuvaajana työskentelevästä, New Yorkissa asuvasta Elinistä ja toisessa aikatasossa kuljetaan 1980-luvun Gotlannissa.

Aloin kuunnella teosta äänikirjana ja lopetin tunnin jälkeen, kun olin torkahtanut jo viitisen kertaa. Unettavillekin kirjoille on varmaan paikkansa esimerkiksi iltalukemisena, mutta ei tällainen ominaisuus kirjasta ehkä erityisen hyvää tee.

Miksi unetti? En tiedä. Kirja ei oikein lähtenyt vetämään eivätkä henkilöt tuntuneet kiinnostavilta. Osittain syy oli ehkä formaatin: todennäköisesti en olisi nukahtanut yhtä helposti paperista kirjaa lukiessa. En kuitenkaan usko, että pelkkä formaatti olisi täysin pelastanut lukukokemusta.

Loppuun asti kirja on saatu luettua muun muassa Hemulin kirjahylly -blogissa.


Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton on kirjailija, jota kehutaan todella paljon. En ollut tutustunut Mortoniin aiemmin - monta kertaa kyllä olin meinannut - ja kun Kellontekijän tytär julkaistiin, olin ensimmäisten joukossa varausjonossa.

Tämäkin kirja kulkee useassa aikatasossa: nykyajassa nuori arkistonhoitaja Elodie löytää nahkalaukun, jossa on vanha valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta ja luonnoslehtiö, johon on hahmoteltu suuri talo. Alkaa selvitys siitä, kuka kuvan nainen on ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta. Toisessa aikatasossa ollaan 1800-luvulla ja mukaan mahtuu esimerkiksi kummitus.

Luin joitain kymmeniä sivuja, mutta kirja ei tuntunut lainkaan omalta. Elodien tarina ei vaikuttanut kiinnostavalta ja kummitusjuoni puolestaan tuntui omituiselta. Hidastempoista tekstiä, joka ei vain jaksanut pitää mielenkiintoa yllä. Muistin myös, etten yleensäkään pidä 1800-luvulle sijoittuvista kirjoista, ja ehkä Kate Mortonin tyyli ei vain ole minua varten. Tosin olen kuullut joidenkin sanovan, ettei Kellontekijän tytär ole parasta Mortonia.

Loppuun asti kirja on luettu muun muassa blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Kaksi sivullista.


Hideo Yokoyama: 64

Kevään uutuustrilleri, japanilaisen Hideo Yokoyaman kirjoittama 64 kertoo vuosia sitten sattuneesta pikkutytön kidnappauksesta. Kun poliisin oma tytär katoaa jälkiä jättämättä, epätoivoinen poliisi huomaa hälyttävän ykistyiskohdan. 

Niin, näin ainakin kirjan takakannessa kerrotaan, mutta kirjan ensimmäiset sata sivua käsittelivät poliisin ja median suhdetta eivätkä vieneet juonta millään tavalla eteenpäin. 

Ei kiinnostanut lukea enempää.

Loppuun asti kirja on luettu blogissa Kirjaluotsi. 


Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelsonin Argonautit oli kirjablogeista päätellen viime vuoden kirjatapaus. Kaikkien mielestä se oli aivan mahtava, mutta ei minun. Vähän hävettää sanoa tämä, sillä ehkä tunnustan nyt olevani sivistymätön ja tietämätön, ehkä en ole tämän jälkeen yhtä vakavasti otettava lukija tai jotain, mutta haluan silti kertoa, että en pitänyt tästä, enkä saanut luettua kirjaa loppuun.

Maggie Nelson kirjoittaa Argonauteissa omasta elämästään ja rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan. Kustantajan mukaan "kirjailija antaa henkilökohtaisen historiansa käydä vuoropuhelua rakkautta, halua, identiteettiä, sukupuolta, avioliittoa, taidetta ja lastenkasvatusta koskevien teorioiden kanssa tavalla, joka tekee näkyviksi rajat, joita rakkaudelle asetetaan".

Kirjaa lukiessa ärsyynnyin heti siitä, että Nelson siteeraa jatkuvasti muita, pääosin kai kuuluisia filosofeja ja teoreetikkoja, olettaen että lukija tietää automaattisesti kenestä puhutaan. Minä en tiedä, joten tunsin oloni tyhmäksi - tunsin jääväni jostain paitsi. Moni varmaan olisi minun asemassani googlannut tyypit, mutta minä en jaksanut. Ei kirjaa kuulu lukea google toisessa kädessä.

En myöskään pitänyt siitä, että Nelson ei antanut mitään itsestään - hän vain siteerasi muita. Jälkikäteen luin jostain, että se ilmeisesti oli lähinnä kirjan alkuosan ongelma, mutta minä en päässyt kolmasosaa pidemmälle. Kun kirja oli lojunut kolme kuukautta keskeneräisenä yöpöydällä, päätin palauttaa sen suosiolla kirjastoon.

Ehkä annan tälle joskus toisen mahdollisuuden, ehkä.

Argonautit on luettu ja kehuttu niin monessa blogissa, että mainitsen kaksi satunnaista: Reader, why did I marry him? & Kirjanurkkaus.

Toukokuun luetut

kuukausikoosteet

Toukokuu starttasi dekkareilla, sitten luettiin laajalla skaalalla elämäkertaa, tietokirjallisuutta, viihdettä, huumoria ja scifiä. Aika hyvä lukukuukausi ainakin tarjonnan puolesta, määrällisestikin ihan okei: kuusi kirjaa, yksi äänikirja.

Paras oli Anne Bertin Annan itseni kuolla.

 Toukokuussa tuli luettua seuraavat:

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Läckbergin Fjallbacka-sarjan ystävänä odotin tätä uutuutta, mutta jouduin pettymään. Läckberg oli lähtenyt täysin uusille urille tarinassaan huippurikkaista ruotsalaisista, pettämisestä ja juonittelusta. Kirja oli kieltämättä koukuttava ja jollain tapaa pidin sen feministisestä otteesta, mutta mielestäni juoni meni aika paljonkin överiksi ja oli monilla tavoin epäuskottava. 

★★★



Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Schulmanin Hagfors-dekkarisarjan kolmas osa tarjosi tuttua ja turvallista viihdyttävää jännitystä. Varsinkin Läckbergin Kultahäkin jälkeen luettuna Vastaa jos kuulet oli ihanan tavallista: samaistuttavat henkilöt ja kivaa pikkukaupungin fiilistä. Tykkään!

★★★★

» Lue koko arvio


Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Välimereen hukkuneista kertova vaikuttava teos kertoo monia tarinoita Eurooppaa koetelleesta pakolaiskriisistä. Tervonen on haastattellut kirjaa varten lukuisia ammattilaisia, jotka ovat työnsä puolesta tekemisissä Välimereen hukkuneiden pakolaisten kanssa. Silmiä avaava ja vaikuttava kirja. 

★★★★

» Lue koko arvio


Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunden Mehiläisten historian lukemista odotin, sillä olin kuullut kirjasta paljon hyvää. Lukuaika ei ehkä ollut ihan oikea, sillä olin sairaana ja minun oli hankala keskittyä kirjaan. Kuuntelin kirjan osin äänikirjana, mikä ehkä vielä entisestään vaikeutti keskittymistä. Kokonaisuutena Mehiläisten historia osoittautui kuitenkin taidokkaaksi monessa aikatasossa kulkevaksi romaaniksi, joka käsittelee tärkeää ja kiinnostavaa aihetta. 

 ★★★★

» Lue koko arvio


Lori Nelson Spielman: Sanoja sydämestä

Sanoja sydämestä oli  niin ihanaa luettavaa, että Lori Nelson Spielmanista taisi tulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen pitänyt Spielmanin aiemmistakin romaaneista, mutta tämä oli ehkä kaikkein paras. Lämminhenkistä, sydämeenkäyvää, koskettavaa ja hauskuuttavaa viihdettä, joka ei kuitenkaan ole ihan höttöistä. 

★★★★★



Anne Bert: Annan itseni kuolla

Ranskalaisen Anne Bertin omaelämäkerrallinen teos oli tämän kuukauden vaikuttavin. ALS:iin sairastunut Bert halusi itse päättää elämänsä ja matkusti Belgiaan, jossa hän kuoli lääkäreiden avustamana. Kirjassa Bert kertoo sairaudestaan ja siitä, miten se muuttaa hänen elämäänsä. Bert pohdiskelee kuolemaa ja elämän hyviä hetkiä, joita ei aiemmin ole edes huomannut. Surullinen, koskettava, kaunis, tärkeä ja todella vaikuttava. 

★★★★★



Olga Kokko: Munametsä (äänikirja)

Kaipasin jotain kevyttä kuunneltavaa ja sellaiseksi valikoitui somessa kehuttu Munametsä. Se on humoristinen teos, joka kertoo kolmekymppisestä Linneasta, jonka mielestä paras ihmissuhde on sellainen kuin naisella ja korvalääkärillä: tervehditään ja laitetaan instrumentti aukkoon, eikä sen jälkeen toivottavasti tavata enää koskaan uudelleen. Ronskia puhetta naisen seksuaalisuudesta, paikoin ihan hauskaakin, mutta ei ehkä ihan näin pitkäksi kirjaksi asti. 

★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

★★★★

Kirpeänä syysaamuna hagforsilainen hirviporukka kokoontuu lahtivajalla. Yksi metsästäjistä ei kuitenkaan palaa passipaikaltaan, ja hyvin alkanut jahti saa karmean käänteen. Pär Sanner löytyy ammuttuna metsän keskeltä, eikä hänen mukanaan olleesta Alva-tyttärestä näy jälkeäkään. Onko kyse vahingonlaukauksesta vai murhasta?Tutkinta edistyy hitaasti, varsinkin kun Hagfrosin tuore poliisipäällikkö Petra Wilander on epäiltyjen joukossa. 
Toimittaja Magdalena Hansson sen sijaan ei malta pysytellä erossa Hagforsia kohauttaneesta kuolemantapauksesta edes äitiysvapaalla. Hän tekee mitä vain pitääkseen työpaikkansa paikallislehden toimittajana, mutta kuinka kovan hinnan hän joutuu siitä maksamaan?

 Tammi, 2019. 444 sivua.
Alkuteos Svara om du hör mig, 2013. Suomentanut Maija Kauhanen. 

 Ninni Schulmanin Hagfors-dekkarit ovat ihanan tavallisia. Ne kertovat ruotsalaisen pikkukaupungin ihmisistä: poliiseista ja toimittajista, ja paikkakunnalla sattuvista rikoksista.

Kirjat ovat kovin tyypillisiä dekkareita: samalla kun poliisit selvittävät rikoksia, toimittaja metsästää kovinta uutista ja onnistuu sotkeutumaan rikostutkintaan - yleensä ollen merkittävässä roolissa rikoksen ratkaisussa.

Välillä perinteisillekin dekkareille on paikkansa, ainakin silloin, kun kirjoitustyö on tehty taidolla. Schulmanin dekkareissa kaikki on kohdallaan ja niiden lukeminen on miellyttävää. Juonet kulkevat sujuvasti, pikkukaupungin elämän kuvaus on hyvää ja erityisesti henkilöt kaikessa tavallisuudessaan kiinnostavia. Heissä on omat vikansa, mikä tekee heistä aitoja ja samaistuttavia.

Tuoreimmassa Hagfors-dekkarissa ratkotaan hirvenmetsästyksen aikana tapahtunutta murhaa. Samalla etsitään murhapaikalla ollutta teinityttöä, joka on kadonnut.

Schulman on punonut kiinnostavan juonen, joka kulkee hyvin eteenpäin. Kirjan pieni heikkous on liittyy tällä kertaa henkilöihin, vaikka vakiokaarti onkin mielestäni Schulmanin kirjoissa hyvää. Vanhojen tuttujen tyyppien lisäksi Vastaa jos kuulet pitää sisällään paljon uusia henkilöitä, koska murhaa ratkotaan hirviporukan parissa. Henkilömäärä on siis suuri, ja se saa minut hetkittäin putoamaan kärryiltä.

Kokonaisuutena Vastaa jos kuulet on kuitenkin laadukas ja realistisen oloinen perusdekkari, jossa on mukana sopivasti ihmissuhdekuvioita. Jos siis pidät sellaisista, ei tätä kannata jättää lukematta.


Aiemmin sarjassa ilmestyneet: 


***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luetut.net-blogin Mari, joka suosittelee kirjaa vaikkapa Viveca Stenin dekkareista pitäville. 
  • Leena Lumi, joka hänkin pitää kirjan todentuntuisesta tyylistä ja tavallisista, samaistuttavista henkilöistä.