Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Max ja Pip ovat vahva pari. He rakastavat toisiaan valtavasti mutta pientä poikaansa Dylania vieläkin enemmän. Dylanin sairastuttua vakavasti Max ja Pip joutuvat tekemään yhdessä elämänsä isoimman ja vaikeimman päätöksen. He ovat eri mieltä. Mahdottoman valinnan seuraukset uhkaavat tuhota heidät molemmat, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Gummerus, 2019. 426 sivua. 
Alkuteos After the End, 2019. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi psykologisista trillereistä, jotka minäkin olen kaikki lukenut. Ensimmäinen, Annoin sinun mennä, oli lupaava, mutta tunsin oloni huijatuksi. Toinen, Minä näen sinut, oli mielestäni ehdottomasti parempi. Pidin kovasti myös kolmannesta, Anna minun olla, mutta koin sen olevan jo kovin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Mackintoshin kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin olivat kuitenkin mieleeni, joten olin aika innoissani, kun kuulin että neljäs kirja ei enää olisikaan samaa genreä kuin aiemmat.

Lopun jälkeen ei siis tosiaankaan ole psykologinen trilleri. Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun puolisot ovat eri mieltä lapsensa tulevaisuudesta. Kolmivuotias Dylan on vakavasti sairas ja lääkärit suosittelevat, ettei hoitoa enää jatketa. Toinen vanhemmista on samaa mieltä, mutta toisen näkemys on eri.

Asetelma on kamala - ja valtavan kiinnostava. Se on jotain, mitä en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, mutta tilanne on tietysti ihan mahdollinen ja myös totta ainakin joillekin ihmisille. Clare Mackintosh on itsekin joutunut päättämään lapsensa tulavaisuudesta, joten hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, mitä kirjoittaa. Se näkyy ja tuntuu.

Lopun jälkeen on taattua Mackintosh-laatua: hyvin kirjoitettua, eteenpäin kulkevaa tarinaa, jossa on painavaa sanottavaa. Kirja on koskettava, tietysti, koska aihe on mitä on. Tarina etenee vuorotellen sekä äiti-Pipin, isä-Maxin että Dylania hoitavan lääkärin näkökulmasta.

Kirja ei pääty siihen, kun Dylanin kohtalo lyödään lukkoon. Se jatkuu, lopun jälkeen, kuten kirjan nimikin sanoo. Tyypilliseen tyyliinsä Mackintosh myös yllättää, tällä kertaa rakenteellisella käänteellä, josta en kuitenkaan halua kertoa enempää etten pilaa lukukokemustanne.

Teoksen heikkous on sen pituus: kirja tuntuu hieman turhan löysältä ja pitkältä, ja tarina etenee paikoitellen vähän hitaasti. Tiivistäminen olisi tehnyt tekstille terää.

Kokonaisuutena Lopun jälkeen on kuitenkin Mackintoshilta varsin virkistävä uutuus - ihan jokainen trilleristi ei pysty näin hyvään suoritukseen täysin eri genressä. Mielenkiintoista seurata, mitä Mackintosh kirjoittaa jatkossa.  

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Molemmat ovat väärässä.

Vuosi sitten Caroline Johnson päätti elämänsä karulla tavalla ja hyppäsi kallionkielekkeeltä alas kuolemaan, kuten miehensä vain muutamia kuukausia aiemmin. Heidän tyttärensä Anna on kamppaillut päästäkseen sinuiksi menetyksensä kanssa siitä asti.

Nyt kun Annalla on oma pieni vauva, hän kaipaa äitiään enemmän kuin koskaan ja alkaa esittää kysymyksiä vanhempiensa kuolemasta. Mutta riskeeraako hän oman tulevaisuutensa menneitä kaivelemalla? Joskus olisi turvallisempaa antaa asioiden olla...

Gummerus, 2018. 438 sivua. 
Alkuteos Let Me Lie, 2018. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Viime vuonna suomennettu Clare Mackintoshin esikoisteos Annoin sinun mennä vakuutti minut kerronnallaan ja juonenkuljetuksellaan, mutta veti maton niin totaalisesti jalkojen alta, että tunsin oloni liian huijatuksi. Kirjailijan toinen teos, keväällä suomeksi ilmestynyt Minä näen sinut puolestaan toimi minulle hyvin. Kakkoskirja oli minulle myös teemaltaan mieluisampi kuin ensimmäisen.

Tuorein teos, Anna minun olla, on monella tapaa Mackintoshin esikoisteoksen kaltainen. Postaukseni alussa oleva kirjan takakannen teksti paljastaa kirjan perusideasta juuri sen verran kuin on tarpeellista paljastaa, mutta voin kuitenkin kertoa, että siinä taistellaan hyvin samanlaisten teemojen kanssa kuin Mackintoshin ensimmäisessä kirjassa. Se on minulle henkilökohtaisesti ahdistava teema, ja vaikka tarinankerronta on kirjailijan taattua laatua, mietin muutamaan otteeseen, mahtaako tämä jäädä viimeiseksi Mackintoshilta lukemakseni kirjaksi. Kirja tuntuu hieman mitäänsanomattomalta.

Kunnes... Tulee se juonenkäänne, joka taas vetää maton jalkojen alta.

Käänne on samantyylinen kuin Mackintoshin esikoisteoksessa, mutta nyt en tunne oloani täysin huijatuksi. Tai siis tunnen, huijattu todella olen, aivan harhaanjohdettu, mutta tällä kertaa se ei ole ongelma. Ehkä syynä on se, että osasin odottaa Mackintoshilta tällaista käännettä. Toisaalta syynä voi olla myös se, että tämä käänne kääntää teoksen täysin odottamattomaan suuntaan - ja sellaiseen suuntaan, joka tekee tarinasta raikkaan. Teema on tärkeä, ja hieman harmittaa, että se paljastetaan lukijalle vasta niin loppuvaiheessa.

Clare Mackintosh pelaa tuttuun tapaan ennen kaikkea psykologisilla elementeillä, mutta tässä kirjassa on myös pieniä häivähdyksiä väkivaltaa.

Päähenkilö on nainen, kuten aiemmissakin kirjoissa, ja toisena kertojana poliisi, niin kuin kahdessa aikaisemmassakin. Hyvin samankaltaisella rakenteella siis mennään. Kirjailijan tyyli on tunnistettava, mutta kuten sanottua, kerronta toimii.

Kokonaisuutena Anna minun olla on hyvä kirja ja sopii mainiosti psykologisen jännityksen ystäville. Kiinnostuneena seuraan, mitä Mackintosh tulevaisuudessa julkaisee, ja pystyykö hän löytämään seuraaviin teoksiinsa tarpeeksi erilaisia teemoja ja ideoita. Näin kolme kirjaa lyhyen ajan sisällä lukeneena tuntuu hivenen siltä, että teokset ovat keskenään kovin samankaltaisia. Näin samanlaisia teoksia ei ehkä jaksa lukea montaa lisää.

Koskaan ei tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Työmatka julkisilla on päivittäinen pakko, jolle et uhraa juurikaan ajatuksia. Yrität vain saada ajan kulumaan: selaat ehkä lehteä, tuijottelet ikkunasta. Mutta entä jos täydessä liikennevälineessä istuukin joku, joka näkee sinut, seuraa sinua, pitää kirjaa liikkeistäsi? Joku joka tietää yhtä hyvin kuin sinä itse, mistä tulet, milloin ja minne menet...

Zoe Walker, lontoolainen kahden nuoren äiti, löytää lähijunassa lehteä lukiessaan ihmetyksekseen oman kuvansa seuralaispalvelujen mainosten joukosta. Hänen perheensä väittää, että kuvan nainen vain muistuttaa häntä. Sitten Zoe löytää vanhemmasta lehdestä samalta paikalta toisen naisen kuvan – ja pian tämä nainen joutuu rikoksen uhriksi. Onko Zoe itsekin vaarassa, vai onko kyse vain sattumasta? Mikään ei tunnu enää olevan sitä miltä näyttää. Zoe yrittää epätoivoisesti selvittää, voiko hän luottaa vaistoihinsa vai onko kaikki vainoharhaa."

Gummerus, 2018, 413 sivua. 
Alkuteos I see you, 2016. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Petyin Clare Mackintoshin aikaisempaan kirjaan Annoin sinun mennä. Pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta inhosin sitä, että tunsin itseni liian huijatuksi. Lisäksi ahdistuin ensimmäisen kirjan narsistimiehestä ja perheväkivallasta. Siksi lähdin lukemaan Mackintoshin seuraavaa kirjaa hieman ristiriitaisin tuntein. Odotin hyvää tekstiä ja ovelaa juonta, mutta pelkäsin, että petyn samalla tavalla kuin petyin Mackintoshin esikoisen kanssa.

Onneksi minun ei tarvinnut pettyä. Taitava tarinankerronta ja toimiva kirjoitustyyli oli edelleen kunnossa eikä juonikaan pettänyt.

Minä näen sinut kertoo siitä, miten meitä kaikkia voidaan huomaamattamme seurata. On pelottavaa pysähtyä ajattelemaan, miten ennalta-arvattavia me olemme. Miten teemme asiat aina samalla tavalla, kuljemme samoja reittejä ja pukeudumme samoihin vaatteisiin päivästä toiseen. Jos joku haluaa seurata meitä, ei se ole lainkaan vaikeaa.

Luojan kiitos en kulje enää julkisilla kulkuvälineillä, sillä tämän kirjan luettuani olisin vähintäänkin vainoharhainen.

"Toivon, että minulla olisi ajokortti. Lontoossa asuvana en koskaan tuntenut tarvitsevani sitä, mutta nyt toivon, että voisin ajaa töihin autolla. Siitä asti, kun sain tietää mainoksista, kehoni on ollut hälytysvalmiudessa jokaista hermopäätettä myöten ja odottanut hetkeä, jolloin minun on sännättävä pakoon. Tai taisteltava. Pälyilen ympärilleni ja tarkkailen ihmisiä."

Minä näen sinut -kirjassa tarinaa kerrotaan vuorotellen useamman henkilön näkökulmasta. Ääneen pääsevät Zoe, poliisi Kelly sekä välillä itse pääpahis, jonka henkilöllisyys paljastetaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Kirja on kirjoitettu hienosti, koukuttavuutta riittää ja lukeminen etenee joutuisasti. Minulla oli oma aavistukseni siitä, kuka on kaiken takana, ja aavistus osuikin osittain nappiin. Lukijaa kuitenkin kieputetaan moneen suuntaan ja käänteitä riittää. Väkivaltaa kirjassa ei juuri ole, vaan Minä näen sinut pelaa ennen kaikkea psykologisella jännityksellä.

"Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön."

Kaiken kaikkiaan Minä näen sinut jätti hyvän mielen, ja tulen varmasti lukemaan kirjailijan seuraavankin teoksen, joka ilmestyy suomeksi syksyllä.
Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja täydentää kohtaa naisen kirjoittama dekkari.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman paihinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. 

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin."

Gummerus, 2017, 418 sivua

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä teosta oli hehkutettu monissa blogeissa. Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään. Miksi? Sitä on vähän vaikea selittää, sillä tästä kirjasta on vaikea paljastaa mitään paljastamatta liikaa.

Annoin sinun mennä oli toki hyvin kirjoitettu ja koukuttava, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Oli pakko saada tietää, kuinka kaikessa lopulta käy. Aiheeltaankin kirja oli ihan kiinnostava, mutta ei sitten kuitenkaan.

Suurin syy pettymykseen oli ehkä se, että takakannessakin mainostettu "tyrmäävä juonenkäänne" oli ihan jotain muuta kuin olisin odottanut. Se varmasti oli tarkoituskin, tietenkin, mutta minulle tuli vain huijattu olo. Tuntui siltä, että lukijaa oli johdettu tarkoituksella harhaan, ja liian harhaan. En päässyt tästä huijatuksi tulemisen tunteesta eroon koko kirjan aikana. Lukijan saa yllättää, ja se on toivottavaakin, mutta ei tällä tavalla.

Myös kirjan sisällössä oli sellaisia teemoja, joista en ehkä olisi halunnut lukea. Kuvailut syystä, miksi Jenna Gray oli paennut mökkiin keskelle ei mitään, tuntuivat minusta ahdistavilta. Aluksi Jenna Gray oli mielestäni ärsyttävän vainoharhainen, mutta lopulta pelko olikin ihan perusteltua.

Odotan mielenkiinnolla, millainen on Mackintoshin seuraava romaani, joka ilmestyy suomeksi nyt helmikuussa. Toivottavasti se on teemaltaan minulle sopivampi, eikä lukijaa huijata yhtä pahasti. Mackintoshin tapa tihentää tunnelmaa ja luoda jännitystä psykologisin keinoin on toimiva, joten toivon kovasti, että seuraava romaani uppoaisi minuunkin.

"Hiljaisuus ei tunnu rauhoittavalta vaan panostavalta, ja kynteni painuvat syvälle kämmeniini, kun odotan, että paniikki hellittää. Unistani on tullut intensiivisempiä ja elävämpiä. Minä näen hänet. Kuulen hänen pääkallonsa ällöttävän rusahduksen, kun se osuu asfalttiin."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: