Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot. 

Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen - heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa? 

Jalava, 2018. 342 sivua. 
Alkuteos Stjärndamm, 2016. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Mietin pitkään, viitsinkö lukea tätä kirjaa lainkaan. Pidin valtavasti Lars Wilderängin trilogian avausosasta Tähtikirkas, joka kertoi siitä mitä tapahtui, kun sähköt hävisivät ja kaikki elektroniikka tuhoutui. Ruotsiin sijoittuva kuvaus siitä, miten yhteiskunta rakennettiin uudestaan tällaisen muutoksen jälkeen, oli todella kiinnostavaa.

Sarjan toinen osa, Tähtisade, tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja oli täynnä sotimista, ja lähti muutenkin niin vahvoille scifi-urille ja jopa kauhun suuntaan, ettei se oikein ollut enää minua varten.

Syksyllä ilmestynyt trilogian päätösosa Tähtipöly on jotain ensimmäisen ja toisen kirjan väliltä. Se on scifi-kirja, jonka alkuosa muistuttaa hyvin paljolti Tähtisadetta, ja sen henkeä ja asetelmaa. Soditaan vihollista vastaan, puolustetaan linnoitusta, koitetaan pelastaa maailma. Pohdin mielessäni, miksi ihmeessä päätin tämänkin lukea.

Onneksi tilanne parantuu ja kirjan loppuvaiheessa päästään hetkittäin taas siihen, mistä Tähtikirkkaassa pidin. Kyse on selviytymisestä: sekä henkilöjen että yhteiskunnan tasolla. 

Kuten trilogian aiemmissa osissa, myös tässä kirjassa seurataan useampia henkilöitä. Henkilöt ovat jo pääosin tuttuja, ja mukana ovat niin Anna Ljunberg, Filip Stenvik kuin Gustaf Silverbanekin. Kirja punoo koko trilogian ajan mukana keriytyneet langanpäät yhteen, joskin loppuratkaisu on mielestäni hämmentävä ja jotenkin kaikessa mahdottomuudessaan jopa vähän korni. No, eipä kai tällaiselta kirjalta kovin realistista loppuakaan voi odottaa - eivät realistisia ole tapahtumatkaan.

Nopealukuinen kirja, joka päättää trilogian kohtalaisesti. Ei suuri lukuelämys, mutta ei tämän lukeminen varsinaisesti harmitakaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Uudessa maailmassa elektroniikka on enää muisto. On kulunut kymmenen vuotta Sammutuksesta, ja ihmiset ovat löytäneet uudet keinot selvitä. Bohusläänissä jokapäiväinen elämä alkaa asettua uomiinsa maaherra Gustaf Silverbanen rautaisessa otteessa.

Myöhään eräänä iltana kun lapsenpäästäjä Lena Svensson on palaamassa kotiinsa, hän näkee metsässä jotain mahdotonta. Ihmiskunta on vielä suuremman uhan edessä. Kaikki läntisen Ruotsin joukot pitää koota nopeasti, ja tutkimusjohtaja Anna Ljungberg yrittää pikavauhtia päästä perille uudesta, tuntemattomasta vihollisesta.

Jalava, 2018, 464 sivua. 
Alkuteos Stjärnfall, 2015. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Lars Wilderängin Tähtikirkas oli loistava. Tarina siitä, miten elektroniikka lakkaa toimimasta, oli pysäyttävä, taitavasti kerrottu ja ajatuksia herättävä. Kirja pyöri mielessä pitkään.

Siksi minulla oli kovat odotukset myös trilogian seuraaville osille. Valitettavasti jouduin pettymään karvaasti, ainakin tämän toisen osan, Tähtisateen kanssa.

Tähtisade sijoittuu pääosin kymmenen vuotta eteenpäin ensimmäisen kirjan ajasta. Alussa pompitaan muutamia kertoja myös "Sammutukseen" ja sen välittömään läheisyyteen, mutta muutoin eletään vuotta kymmenen uuden ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Henkilöt ovat osittain samoja kuin ensimmäisessä kirjassa, mikä on tietysti lukijan näkökulmasta hyvä asia.

Kymmenen vuotta sitten hän olisi istunut Xboxinsa ääressä, vaikka isä ja äiti eivät ikinä hankkineetkaan hänelle niitä oikeasti hauskoja pelejä. Ne olivat liian väkivaltaisia ja kauheita, he olivat sanoneet. Ikään kuin todellisuus ei muka olisi osoittautunut niitäkin pahemmaksi?

Tarinankerronnassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Kirja lähtee kuitenkin jo heti alussa menemään sellaiseen suuntaan, josta en pidä. Ensimmäisen kirjan loppukin sitä toki jo uumoili, mutta Tähtisateessa ollaan hyvin kaukana trilogian avausosan tyylistä ja tunnelmasta. Jos se oli dystopia, tämä alkaa olla aika rehellistä scifiä, sellaisena kuin moni sen mieltää.

Kun trilogian ensimmäinen osa oli selviytymistarina, katastrofitarina ja kertomus uuden yhteiskunnan rakentamisesta, on Tähtisade valtaosin sotimista. En paljasta, ketä vastaan soditaan, mutta varmaan kaksi kolmasosaa kirjasta ollaan taistelutantereella. En nauti sotakuvauksista, ja tämän kirjan sotiminen oli erityisen epämiellyttävää.

En tiedä viitsinkö lukea viimeistä osaa lainkaan. Harmi, sillä trilogian avausosa oli yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Gustafilla oli hopeista tähtipölyä paljaalla ranteellaan, kun hän kumartui esikuntapäällikön viereen toisen polvensa varaan. Se oli hyvin hienojakoista jauhetta, kuin tuhansittain mikroskooppisen pieniä timantteja, mutta kimallus himmeni ja jäljelle jäi vain harmaata pölyä. Hän pyyhki sen nopeasti pois ja odotti kuolemaa.

Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin. 
Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta - ja ihmisistä - jää jäljelle? 

Jalava, 2017, 488 sivua. 
Alkuteos Stjärnklart, 2014. Suomentanut Sirpa Parviainen. 

Laitoin Lars Wilderängin Tähtikirkas-kirjan varaukseen heti, kun törmäsin siihen jossakin. Se oli aheeltaan niin kiinnostava, että halusin lukea sen heti. En joutunut pettymään - pikemminkin yllätyin positiivisesti. Tähtikirkas menee vauhdilla tänä vuonna lukemieni kirjojen top3:een.

Tähtikirkkaan asetelma on selvä: elektroniikka ja sähköt lakkaavat toimimasta. Se ei ehkä ensikuulemalta kuulosta kovin pahalta, mutta todellisuudessa kaikki muuttuu. Aivan kaikki. Lars Wilderäng onnistuu kuvailemaan hyvin sitä kaaosta, jonka elektroniikan tuhoutuminen aiheuttaa. Mitä tehdä, kun kaupoista loppuu ruoka? Mitä tehdä, kun rahaa ei saakaan seinästä eivätkä pankkikortit toimi? Mistä diabeetikko saa lisää insuliinia? Kuka tulee hakemaan koteihinsa kuolleiden ruumiit pois?

Kirjassa seurataan useita ihmisiä aina hetken kerrallaan. Alussa henkilöpaljous hieman ärsyttää, ja kestää jonkin aikaa päästä kärryille. Kirja kuitenkin imaisee nopeasti mukaansa ja henkilötkin jäävät mieleen. Sen jälkeen tarina toimii ja on kieltämättä rakennettu hienosti. Aluksi toisistaan erillisten henkilöiden tarinat alkavat pikku hiljaa punoutua yhteen. Loppu kokoaa palaset hienosti ja väläyttää aikaa 10 vuoden päähän eteenpäin.

“Koko piha oli täynnä roskia rikkinäisistä pusseista. Varikset, harakat ja kalalokit hyppäsivät rääkyen sivuun, kun hän juoksi niiden ohitse, ja lemu oli järkyttävä. 
Luma Park oli myös täynnä roskaa. Joukko ihmisiä seisoi grillin ympärillä ja tuntui valmistavan ruokaa. He mulkoilivat kiukkuisesti Filipiä, joka jatkoi juoksuaan. Kadut olivat hämmästyttävän tyhjiä ihmisistä.”

Tähtikirkas jättää pään täyteen ajatuksia. Mitä jos tämä tapahtuisi oikeasti? On pelottavaa, miten vahvasti maailmamme on rakennettu elektroniikan varaan. Jos sitä ei ole, koko yhteiskunta luhistuu. Tähtikirkas tulee erityisen lähelle sen takia, että se sijoittuu Ruotsiin. Kaikki on niin samanlaista, että se voisi yhtä hyvin tapahtua meille. Mutta jos tapahtuisi, miten ihmeessä me tosielämässä pystyisimme toimimaan?

Lars Wilderäng tarttuu taitavasti siihen, miten ihmiset muuttuvat, kun tapahtuu jotain näin suurta, ennakoimatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Alkaa säälimätön selviytymistaistelu, jossa ajatellaan vain itseään ja perhettään. Selviytymisvietti on niin suuri, että ihmiset osaavat olla toisilleen todella julmia.

Tähtikirkas aloittaa scifitrilogian, jonka toinen ja kolmas osa ilmestyvät ilmeisesti tämän vuoden aikana. On vaikea arvata, miten Lars Wilderäng aikoo tästä jatkaa, vaikka ensimmäisen osan lopussa annetaankin siitä hieman viitettä. Trilogian ensimmäinen osa asettaa jatko-osille ehdottomasti kovat odotukset, mutta tälle tasolle niiden on kyllä vaikea yltää.

“Ulkona taivas oli tähtikirkas. Eivät edes Ringhalsin ydinvoimalan valot vuonon toisella puolella häirinneet Linnunradan loistoa. Magnus ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt niin fantastisen kauniin tähtitaivaan.”

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtana 34. kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Kirjassa syntyy kokonaan uusi  yhteiskunta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjan vuoksi -blogi, jolle Tähtikirkas oli mahtava yllätys. 
• Pikkuunen, joka suosittelee kirjaa kaikille dystopia-faneille. 
• Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä hienointa tarinassa on “sen vähittäinen ja asteittainen valuminen tilanteen kieltämisestä täysimittaiseen kaaokseen”. Erittäin osuvasti sanottu.