Cecelia Ahern: Valintojen vuosi


Jasminen elämän suuret rakkaudet ovat hänen työnsä ja sisarensa. Kun Jasmine yllättäen irtisanotaan, hän ei enää tiedä, kuka on. Matt taas olisi hukassa ilman perhettään ja juomisesta saamaansa lohtua. 
Kun Jasmine ja Matt tapaavat, kummankin elämä on juuri muuttunut radikaalisti. Heidän ystävyytensä ei ole kovin todennäköistä, mutta päivien kuluessa he huomaavat jonkin uuden alkavan. 

Gummerus, 2016, 426 sivua. 
Alkuteos The Year I Met You, 2014. Suomentanut Terhi Leskinen.

Olen aikoinaan ollut melkoinen Ahern-fani. P.S. Rakastan sinua kolahti minuun todella lujaa heti ilmestyttyään, ja myös monet muut Ahernin romaaneista ovat olleet mieleeni. Eivät kuitenkaan kaikki. Edellisen Ahernin lukemisesta oli kulunut jo jonkin aikaa, joten tartuin Valintojen vuoteen hieman epävarmoin miettein.

Alku ei ollut lupaava. Aloitin kirjaa jo pari kuukautta aikaisemmin, enkä päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirja ei vain tuntunut omalta. Valintojen vuosi jäi lojumaan yöpöydälle, ja otin sen uudestaan käsiini vasta, kun laina-aika alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan.

Jälleen kerran alkuun pääseminen tuntui tuskaisen vaikealta. Työnsä juuri menettänyt päähenkilö Jasmine tuntui toivottoman ärsyttävältä tyypiltä, eikä kirjassa vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa. Jos kyse olisi ollut itselleni vieraan kirjailijan kirjasta, olisin jättänyt kirjan kesken - niin paljon se tökki. Päätin kuitenkin antaa Ahernille vielä yhden mahdollisuuden ja jatkoin sitkeästi lukemista. Se kannatti.

Lopulta ahmin tekstiä niin nopeasti kuin pystyin. Kun kirja päättyi, taisin tirauttaa pari kyyneltäkin (toki tunnustan, että kyynelehdin lukiessa äärimmäisen helposti). Ärsyttävä päähenkilökin muuttui kirjan mittaan vähemmän ärsyttäväksi, ja henkilöt olivat muutenkin kiinnostavia. Ahernille tyypilliseen tapaan Valintojen vuoteen mahtui romantiikkaa, mutta myös muita ihmissuhteita. Eräs kiinnostavimmista sivujuonista oli Jasminen ja hänen Downin oireyhtymää sairastavan Heather-siskonsa suhde.

"Kun ajattelen kevättä, näen mielessäni nuoret valtavat bambinsilmät katsomassa minua pitkien ripsien lomasta; kun ajattelen kesää, näen ryhdikkäät hartiat, eteen työnnetyn rintakehän ja täyteen vedetyt keuhkot. Kun ajattelen syksyä, ajattelen kumaraan painunutta päätä ja nostalgian sävyttämää hymynkaretta, ja kun ajattelen talvea, kuvittelen mielessäni ruhjoutuneet pattipolvet ja pystyyn nostetut nyrkit, jotka ovat valmiita tappelemaan."

Valintojen vuosi on jaettu neljään osaan, vuodenaikojen mukaan. Jasmine on irtisanomisensa jälkeen vuoden puutarhavapaalla, eikä saa mennä tänä aikana töihin. Hän ottaa lopulta vapaan aika kirjaimellisesti, ja alkaa hoitaa puutarhaansa. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy niin puutarhassa kuin kirjan henkilöissäkin.

"Me kehitymme kaiken aikaa. Kaipa minä olen tiennyt sen aina, mutta koska olen tiennyt sen aina, pelkäsin pysähtyä, ja onkin ironista, että vasta silloin kun viimeksi pysähdyin, etenin pisimmälle. Tiedän nyt, että me emme koskaan oikeasti pysähdy, meidän matkamme ei ole milloinkaan valmis, koska me jatkamme kehittymistä - aivan niin kuin toukka, joka luuli maailman päättyvän, mutta josta tulikin perhonen."


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kaikkea kirjasta -blogin Kirsi, joka koki alun tylsäksi ja pinnalliseksi, mutta jonka mielestä tarina syventyi kirjan edetessä.
  • Lukunurkkaus-blogin Q+Black, jonka mielestä tarina oli mukava, "mutta siihen se sitten jääkin". 

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja menee kohtaan naisen kirjoittama viihdekirja. 

Cheryl Strayed: Villi vaellus


"Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. 

Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta ­Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Hän päättää kävellä Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan seuranaan vain hirviömäisiin mittoihin paisunut rinkkansa. Kuvitelmat sielukkaasta itsensä etsimisestä ja meditatiivisen eteerisistä iltahetkistä vaihtuvat lihaskipuun, hiertymiin ja kovaan fyysiseen väsymykseen. Kuitenkin kehon vahvistuessa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta."

Like, 2013, 408 sivua.
Alkuteos Wild – From Lost to Found on the Pacific Crest Trail, 2012. Suomentanut Kirsi Luoma. 


Huh.
Oloni on pökertynyt. Huikea vaellus, huikea nainen ja huikea kirja.

Villi vaellus oli roikkunut pitkään luettavien kirjojen listallani, sillä vaelluksista kertovat kirjat ovat jo jonkin aikaa kiinnostaneet minua. En kuitenkaan tiennyt, että kyse on tositarinasta, ja yllätyin, kun löysin kirjan kirjastosta matkailu-hyllystä.

Kirja olisi ollut hyvä fiktionakin, mutta tositarina tuo siihen tietysti vielä ihan oman lisänsä.

Se ei hievahtanutkaan.
Kyykistyin, otin tukevamman otteen rinkan kehikosta ja yritin uudestaan. Se ei liikahtanut vieläkään. Ei sentin senttiä. Seuraavaksi menin polvilleni ja yritin  nostaa sitä kietomalla molemmat kädet sen ympärille. Pinnistelin ja ponnistelin voimieni takaa, mutta vaikka kuinka yritin, se ei vain noussut. Yhtä hyvin olisin voinut yrittää nostaa kuplavolkkaria. Se näytti niin söpöltä, niin nostettavalta, ja silti se ei noussut.

1990-luvulle sijoittuva Villi vaellus on tarina 26-vuotiaan Cherylin vaelluksesta Yhdysvaltojen Pacific Crest Traililla, pitkällä vaellusreitillä. Kirja on vaellustarina, jossa lukijalle tulevat tutuksi niin vaelluksen karut puolet: rakot, hiertymät, irtoilevat varpaankynnet, kylmyys, kuumuus, yksinäisyys ja puuduttavat kilometrit - kuin myös hyvät puolet: uudet ystävät, upeat maisemat, hienot kohtaamiset ja kävelyn meditatiivisuus.

Kirja toimii hyvin vaellustarinana, sillä vaellukseen paneudutaan varsin hyvin ja yksityiskohtaisesti. Kirjan alussa olevasta kartasta voi tarkistaa reittiä teoksen edetessä. Toisaalta paikoin pikkutarkatkin vaelluskuvaukset voivat tylsistyttää lukijan, jota vaeltaminen ei niin paljon kiinnosta.

Villi vaellus ei ole kuitenkaan pelkkää vaeltamista. Vähintään yhtä tärkeä rooli on Cherylin elämällä ja ennen kaikkea hänen äiti-suhteellaan. Cherylin elämä on vaellukselle lähtiessä kohtalaisen sekaisin: äiti on kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Vaelluksen edetessä Cheryl käsittelee äitinsä kuolemaa ja avioeroaan.

Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi. Ja PCT tekisi minusta sellaisen. 

Cheryl on huikea. Hän on niin rohkea ja sisukas, että se saa minut tuntemaan itseni todella pieneksi ja vaatimattomaksi. Toisaalta kirja osoittaa, että sitkeydellä ja päättäväisyydellä moni asia on saavutettavissa. Ei todellakaan helposti, mutta saavutettavissa kuitenkin. Tai ainakin yritettävissä.

Melkein haluaisin itsekin kokeilla, olisiko minusta tuollaiseen.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka odotti tätä kirjaa ja on sitä mieltä, että odotus kannatti.
  • Kirjoista-blogin Merenhuiske, joka piti kirjasta oikein paljon. 
  • Kannesta kanteen -blogin Kaisa, joka ihaili valtavasti Cheryliä ja hänen sisuaan ja periksiantamattomuuttaan. 

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita


Teos, 2005, 366 sivua. 

Johanna Sinisalo on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen hänen mielikuvitustaan ja taitoa kirjoittaa toinen toistaan käsittämättömämmistä ja kummallisemmista asioista niin uskottavasti, että lukija melkein uskoo niiden olevan totta.

Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on novellikokoelma, joka koostuu Sinisalon aiemmin julkaisemista ja yhdestä julkaisemattomasta novellista. Novellit on kirjoitettu 80-, 90- ja 2000-luvuilla.

Teemat vaihtelevat, ja novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Sorsapuisto-novellissa päähenkilö tappaa vanhuksen ja joutuu mekaanisten sorsien palvelijaksi. Toisessa novellissa eletään siirtolassa, jonne joutuvat AIDS:iin sairastuneet - ja diilerit. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu -novelleissa mennään pidemmälle menneisyyteen, ja ne kertovat hyvin kansantarumaisina siitä, miten naisilla oli taito hallita eläimiä.

Sinisaloon voi aina luottaa. Novellit ovat ehdottomasti laadukkaita ja niitä on ilo lukea. Koska novellit ovat niin monipuolisia, tarjoaa tämä kirja varmasti mielenkiintoista luettavaa hyvin monenlaiselle lukijalle. Itse pidän lähes jokaisesta novellista, mutta suosikikseni voisin nostaa esimerkiksi Me vakuutamme sinut -novellin, jossa mainostoimiston copywriter huomaakin työskentelevänsä jonkin suuremman myytin orjana. Novelli tuo minulle tyyliltään mieleen Sinisalon esikoisteoksen ja Finlandia-palkitun kirjan Ennen päivänlaskua ei voi, joka on mielettömän hyvä.

Vaikka tekstit ovat paikoitellen jopa yli 30 vuotta vanhoja, ovat ne kestäneet hyvin aikaa. Kaikkia kirjan novelleja yhdistää se, että niissä on jotain kummallista, jotain häiritsevää, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää. Kuten kirjan takakannessa sanotaan: "Näiden novellien lukemisen jälkeen ei mitään - ei edes itseä - voi katsoa enää niin kuin ennen, sillä kaikki mihin uskomme saattaakin olla häiritsevästi toisin."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kuutar lukee -blogin Kuutar, joka suosittelee kirjaa lämpimästi. On muuten pakko todeta, että ilmeisesti juuri hänen innoittamanaan olen aikanaan alkanut lukea Sinisalon kirjoja. Huomasin nimittäin, että olen vuonna 2013 kommentoinut Kuutaren postaukseen, että kirja kuulostaa mielenkiintoiselta. Kyseinen teos tuli luettua vasta nyt, mutta muut Sinisalot olen ehtinyt lukea aikaisemmin. Kiitos!
  • Villasukkia kirjahyllyssä -blogin Villis, jolle "Sinisalon novellikokoelma toimii aivotuuletuksena, ajatukset on tarinoiden myötä pakotettava uusille urille ja uomiin".
  • Lukijatar, jonka mielestä teos on "viihdyttävä ja nokkela, mutta siihen se jääkin." Hän moittii novelleja ennalta-arvattavuudesta ja liian alleviivaavasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista. 

Jos Sinisalon novellit kiinnostavat, kannattaa tutustua Sadan vuoden unet: satuja aikuisille -novellikokolmaan. Siihen hän on  kirjoittanut oman versionsa Hannusta ja Kertusta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies


Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John-Paulin rakastava vaimo. Kunnes hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen. 
Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy. 
Kirjeessä John-Paul tunnustaa jotain kauheaa. Niin kauheaa että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet? 

WSOY, 2014. 444 sivua. 
Alkuteos  The Husband's Secret, 2013. Suomentanut Helene Bützow. 


Hyvä aviomies on tarina salaisuuksista. Se on tarina asioista, joita jätetään kertomatta ja asioista, joita ei saada koskaan selville. Hyvä aviomies on myös tarina ihmissuhteista: parisuhteista ja perheistä, ystävyyksistä sekä lapsen ja vanhemman välisistä suhteista. Kaikkiin ihmissuhteisiinkin liittyy kuitenkin salaisuuksia.

Australialaisen Liane Moriartyn teoksen pääosassa on kolme naista. Cecilia on menestynyt Tupperware-myyjä, täydellinen äiti, vanhempainyhdistysaktiivi - oikea supernainen. Häntä ihaillaan ja arvostetaan, ja Cecilia ottaa arvostuksen mielellään vastaan.

Tess puolestaan karttaa sosiaalisia tilanteita, ja joutuu miehensä ja parhaan ystävänsä pettämäksi. Hän muuttaa lapsuudenkotiinsa toiseen kaupunkiin ja nuoruuden kuviot alkavat pyöriä mielessä.

Kaiken keskellä on Rachel, joka menetti teini-ikäisen tyttärensä parikymmentä vuotta sitten. Nyt Rachelin poika aikoo muuttaa New Yorkiin ja viedä mukanaan myös hänen ainoan lapsenlapsensa.

Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, että enempää tiedettävää ei ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen. Oli melkein kiusallista olla todella läheinen puolisonsa kanssa, sillä oliko mahdollista paljastaa suurimmat halunsa ja naurettavimmat pelkonsa ihmiselle, jonka oli juuri nähnyt puhdistavan hammasvälejään? 

Olin kirjan alussa hämmentynyt. Takakannen perusteella luulin, että pääosassa olisi Cecilia, että kirja kertoisi vain hänestä ja hänen perheestään. Kirjassa kuitenkin seurataan vuorotellen sekä Ceciliaa että Tessiä ja Rachelia. Sen vuoksi kesti hetken, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Aluksi piti opetella niin monta henkilöä. Muistelen, että samaa ongelmaa oli myös Liane Moriartyn kirjassa Mustat valkeat valheet, jonka luin alkuvuodesta. Tämä tosin on hyvin pieni ongelma - se vain tekee kirjan alkuosasta hieman raskaan, ainakin minulle.

Muutoin tarina etenee jouhevasti. Liane Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi, helppolukuisesti ja viihdyttävästi, mutta kuitenkin niin, että tekstissä on sisältöä. Tässäkin kirjassa ollaan vakavien teemojen äärellä ja kevyen ulkokuoren alle on piilotettu ajatuksia herättävää asiaa.

Erityiset pisteet annan loppuratkaisusta, joka oli yllättävä. Se oli sopivan karu ollakseen realistinen. Hieno oli myös itse kirjankin loppu, joka aiheutti minulle kylmiä väreitä. Niin hienosti Liane Moriarty onnistui punomaan kirjan sanoman yhteen.

Elämässämme on monia salaisuuksia, jotka eivät koskaan paljastu meille.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Paljon melua kirjoista -blogin Elina, jonka mielestä Moriarty on taitava pitämään yllä jännitystä. 
  • Lukuisa-blogin Laura, jonka mielestä kirja on hauska ja viihdyttävä, vaikka teemat ovatkin vakavia. 
  • Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheia, joka koukuttui ja ahmi kirjaa innoissaan. 

Helmet-lukuhaasteeni on toistaiseksi täynnä, mutta tämän voisi sijoittaa ainakin kohtiin 1. kirjassa muutetaan, 6. kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, 15. palkitun kääntäjän kääntämä kirja, 16. kirjassa luetaan kirjaa, 19. kirjassa käsitellään vanhemmuutta, 32. kirjassa käydään koulua tai opiskellaan ja 42. kirjan nimessä on adjektiivi. 

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


"Saari on karu, kaunis ja arvaamaton, ja sille nousevassa valkoisessa talossa asuu vuosisadallinen naisia, miehiä ja lapsia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen rakastuvat, rakastavat, kapuavat yli vuorten, katoavat vuonoille, purjehtivat merten taakse, kertovat tarinoita ja kimmeltävät hankien keskellä kuin hopeiset suomut rantahiekalla."

Fabriikki, 2017. 352 sivua. 
Alkuteos Islandil ei ole liblikaid, 2013. Suomentanut Outi Hytönen

Islannissa ei ole perhosia on erikoinen kirja. Se on erikoinen monella tapaa: tyyliltään, typografialtaan, tunnelmaltaan ja tarinaltaan.

Erikoisuus on kuitenkin tässä kirjassa positiivista.

Kätlin Kaldmaan teosta kuvaillaan kustantajan sivuilla runolliseksi sukusaagaksi. Sitä se todella on. Kirja kertoo islantilaisesta suvusta, alkaen Gudrunista ja Jónista, ja päättyen Elíniin. Välissä on monia henkilöitä ja monia tarinoita, joista osa tuntuu todemmilta, osa taas kuin saduilta.

Kätlin Kaldmaan teksti on satumaista ja epätodellista. Jostain syystä teksti tuo mieleeni hetkittäin jopa Raamatun, välillä Kalevalan, välillä kansantarut ja saagat, välillä taas ihan tavalliset sadut sellaisina kuin me ne yleensä tunnemme. Toisinaan satumaisuus meinaa hukuttaa alleen itse tarinan, ja lukija joutuu pinnistelemään, jotta pysyy mukana juonessa.

"Elias Eliasson seisoi vuorella ja odotti tuulta. Elias Eliasson seisoi vuorella ja odotti maanjäristystä. Elias Eliasson seisoi vuorella ja kuuli kuin hiljaista huminaa ja niinpä hänen korvansa olivat ensimmäiset, jotka yli vuorten kuulivat myrskynjälkeisessä tyynessä hiljaisuudessa kellojen helähtelevän. Ja sitten hän jäi kaksien kellojen välille loukkuun. Hänen sisällään alkoi kasvaa pesä."

Tuntuu kuitenkin siltä, että ei haittaa, vaikkei aina pysyisikään täysin mukana juonen kulussa. Itse koen, että juonta tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma. Kätlin Kaldmaa onnistuu välittämään hienosti karun saaren tunnelman, meren arvaamattomuuden ja voiman, ja kuvailemaan kauniisti niin luontoa kuin ihmisten ajatuksiakin.

Kirjan kieli on hienoa ja vaihtelevaa, kokeilevaa. Välillä edetään pitkin lausein, välillä jopa listamaisesti. Kirja on täynnä vertauksia ja kielikuvia. Kielen lisäksi kaunista on myös typografia, jollaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Välillä sivulla on vain muutama sana, välillä teksti on aukeamalla ympyrän muodossa. Toisinaan tekstiä on sisennetty enemmän kuin muilla sivuilla, toisinaan teksti on peilikuvana.

Hieno mutta erikoinen. Lukekaa.

"Kun taivas ja maa kohtaavat, kun valtameri ja taivas kohtaavat, saa valtameri otteen taivaasta ja silloin sisällämme ja kohdallamme ja ympärillämme aukeaa valtameri, ja jos jalkojemme alla juuri nyt onkin kova pinta, kuinka kauan se saa siinä olla, kauanko siihen voi luottaa - vain niin kauan kuin valtameri on, vain niin kauan, kuin valtameri ei ota sitä meiltä pois. Valtameri on kaikkivoipa.  Valtameri on arvaamaton. Valtameri ei anna varoitusta. Valtameri on. Valtameri."

Islannissa ei ole perhosia on Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani. Se on osa trilogiaa, johon kuuluvat lisäksi runoteos Rakkauden aakkoset ja lastenkirja Lugu Keegi Eikellegitütre isast.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Osallistun kirjalla myös Kirjoja ulapalla -lukuhaasteeseen, sillä kirjassa meri on keskeisessä roolissa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Helmi Kekkonen: Vieraat


On kaunis loppukesän päivä, taivas on sininen ja kantaa heleänvärisiä kuumailmapalloja, mies on lähtenyt ostamaan ruusuja, nainen pukeutuu valkoiseen leninkiin. Kaikki on hyvin ja valmista vieraiden tulla, viini on kylmää, pöytä on katettu. 

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla. Tunnit kuluvat, ja tahoillaan illallisille osallistuvat vieraat valmistautuvat juhliin tietämättä, että juuri tämä päivä, juuri nämä illalliset ovat sellaiset, joiden jälkeen kaikki on toisin. 

Siltala, 2016. 190 sivua. 

Helmi Kekkosen episodiromaani Vieraat on hieno kirja. Se on tarina joukosta ihmisiä, jotka ovat kaikki tulleet jonkinlaiseen elämän risteyskohtaan.

Kaikki kirjan henkilöistä ovat saapuneet illalliskutsuille. Kutsuja emännöi Senja, kirjan päähenkilö, joka tuskailee keskenmenojen ja lapsettomuuden kanssa. Senja saa paniikkikohtauksia, hänen elämänsä on jokseenkin sekaisin, ja illalliskutsut ovat yksi keino koittaa esittää normaalia. 

Sekaisin tuntuu olevan myös monen vieraan elämä. Illalliskutsuille saapuneita henkilöitä seurataan kutakin yhden luvun verran. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti yksien illalliskutsujen ajanjaksolle, henkilöiden elämiin ja ajatuksiin päästään pienessä hetkessä kohtalaisen syvälle.

Senjan lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muun muassa naapurin nuoren äidin Annan ja hänen pienen poikansa Toivon elämään - ja vaikka kirjassa katsotaan Annan pään sisälle, itse asiassa Toivo on juuri se, jonka lasta kovasti haluava Senja on illalliselleen kutsunut.

Alvan ja Danielin kautta käsitellään traumaattista lapsuutta, Laurin kautta sitä, miten tehdä suuria päätöksiä ja kertoa todellisista tunteistaan. Nämä vain joitakin mainitakseni.

Kaikilla henkilöistä tuntuu olevan omat ongelmansa. Liikaa ei kuitenkaan synkistellä, vaikka sävy kirjassa onkin paikoin melankolinen. Teksti soljuu kauniisti eteenpäin, mutta mieleen jäävät silti erityisesti juuri henkilöt.

Henkilöiden lisäksi Vieraat tekee vaikutuksen tunnelmallaan. Tapahtumat sijoittuvat helteiseen Helsinkiin, ja kirja onkin parhaimmillaan luettuna 30 asteen säässä, kuten minä tein. Helsingin yllä rauhallisena lipuvat, kannestakin tutut kuumailmapallot toistuvat tekstissä moneen kertaan, ja tunnelma on raukea ja jollain tavalla pysähtynyt, kuten helteellä yleensäkin.

Hänen puhelimensa on sängyllä. 
Ruudussa vilkkuu tuntematon numero. 
Senja vastaa, ja hetken kuluttua hän ymmärtää ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä. 
He seisovat vieretysten keskellä olohuonetta, kuumissaan, hermostuneina ja nälkäisinä, odottavat mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä (salaa) toivovat etteivät olisi ikinä tulleetkaan. 

Helmi Kekkonen on kirjoittanut ennen tätä kaksi romaania ja yhden novellikokoelman. Tulen varmasti tutustumaan myös niihin, sen verran vakuuttava tämä kirja oli.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä tarina on tavattoman kauniisti, herkästi ja eläytyen kirjoitettu.
  • Kosminen K -blogin Heidi, jolle kirja kertoi toisistaan vieraiksi jääneistä ihmisistä. 
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä Helmi Kekkonen taitaa tunnelman luomisen. 

Elokuun lukumaraton, 4.8.


Kesäkuussa osallistuin elämäni ensimmäiselle lukumaratonille ja yllätyin, kuinka hauskaa se oli. Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi elokuun lukumaratonia, joten onhan sitä lähdettävä mukaan siihenkin - varsinkin, kun olen mökillä, ja täällä tulee luettua paljon muutenkin.

Varsinainen  maratonpäivä on 4. elokuuta, mutta ajattelin aloittaa tämän päivän puolella. Starttaan klo 18.45.

Keskeneräisiä kirjoja on kertynyt paljon ja uusiakin on kasa mukana. Luettavaa siis riittää. Ajattelin lukea loppuun Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia sekä Zadie Smithin Swing Timen. Ehkä... Voi tosin olla, että päädyn aloittamaan jotain ihan uutta. Katsotaan!

Päivitän tähän postaukseen lukumaratonin etenemistä.

***

Klo 20.45 : luettuna yhteensä 151 sivua
Aloitin Kätlin Kaldmaan kirjalla Islannissa ei ole perhosia. Olin aloittanut kirjan jo aikaisemmin, mutta nyt se imaisi mukaansa kunnolla. Sain luettua 124 sivua.
Välipalaksi ahmaisin yhden Sinisalon novellin kirjasta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, 27 sivua.

Klo 23.45 : luettuna yhteensä 229 sivua
Tahti on hyytynyt ja olen käyttänyt aikaani kaikkeen muuhun kuin lukemiseen. Sinisaloa edistin taas novellin verran ja Kaldmaa on myös edennyt hieman. Pitänee alkaa nukkua ja jatkaa huomenna. 

Klo 13.45 : luettuna yhteensä 362 sivua
Nukuin pitkään ja olen tänään ehtinyt lukea vasta vähän. Sain kuitenkin luettua loppuun Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia. Erikoinen mutta hyvä kirja.

Klo 18.45 : luettuna yhteensä 498 sivua
Päivän aikana ei tullut luettua enää kovinkaan paljon, vaan käytin mökillä aikaa muihin puuhiin. Päädyin kuitenkin aloittamaan Cheryl Strayedin kirjan Villi vaellus ja etenin siinä 136 sivun verran.

***

Yhteenveto: 
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia, 310 sivua
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, 52 sivua
Cheryl Strayed: Villi vaellus, 136 sivua

yhteensä 498 sivua

Olen tyytyväinen, kiva saldo vuorokauden aikana. Kesäkuun lukumaratonilla luin 419 sivua ja kuuntelin puolisen tuntia äänikirjaa, joten hiukan yli mentiin nyt.

Eikä sivumäärällä ole väliä - pääasia, että lukeminen on kivaa, ja sitä se taas oli!

Ninni Schulman: Poika joka ei itke


"Toimittaja Magdalena Hansson on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja aloittanut työt paikallislehdessä. Uusi alku ei kuitenkaan ole ongelmaton, etenkään ihmissuhteiden saralla.
Kun pyromaani sitten alkaa piinata paikkakuntaa, Magdalena joutuu pohtimaan lintukodon kulissien taakse kätkeytyviä kipupisteitä. Omakotitalo toisensa jälkeen palaa maan tasalle paljastaen samalla uhrien sivusuhteet ja vanhat kaunat. Vähitellen pelko hiipii jokaiseen kotiin, sillä pikkukaupungin kaikilla asukkailla on jonkinlainen kytkös toisiinsa ja omat synkät salaisuutensa.
Mikä on pyromaanin uhrien yhteinen nimittäjä, ja kuka on seuraavaksi vuorossa?"

Tammi, 2018. 383 sivua. 
Alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012. Suomentanut Terhi Vartia. 

Luin tammikuussa Ninni Schulmanin dekkarisarjan avausosan Tyttö lumisateessa. Pikkukaupungin arjesta ja paikallislehden toimittaja Magdalenasta kertova kirja oli hyvin perinteinen dekkari, mutta laadukkaasti kirjoitettu sellainen. Siksi odotin mielenkiinnolla sarjan toisen osan suomennosta.

Kun Tyttö lumisateessa pyöri ihmiskaupan ympärillä, on Poika joka ei itke ehkä jopa vielä sarjan avausosaakin perinteisempi dekkari. Kirjassa jahdataan pyromaania, joka sytyttelee pikkukaupungin taloja tuleen. Samalla käsitellään syrjäytymistä, joka on tietysti hyvin tärkeä ja ajankohtainen teema.

Tarina etenee joutuisasti ja sujuvasti, eikä kirjan parissa tule tylsää. Mitään kovin uutta ei tämäkään teos tarjoa, mutta on hyvä tyylilajinsa edustaja. Lukijaa johdatellaan loppuratkaisua varten moneen suuntaan, mutta lopullinen ratkaisu tulee yllätyksenä. Ehkä jopa vähän liian.

"Olen valmis. Olen harjoitelut riittävästi, ja osun jo helposti ämpäriin kahdenkymmenen metrin päästä. Nautin vedellä täytettyjen pullojen painosta käsissäni ja siitä, että pystyn säätelemään voimaa ja suuntaa. Näen jo mielessäni, miten hän ryntäilee ympäriinsä kuin aavikkorotta liekehtivässä terraariossa."

Kuten ensimmäisessä osassa, pidän myös tässä pikkukaupungin arjen kuvauksesta ja henkilöistä, joihin alkaa sarjan tässä vaiheessa jo kiintyä. Toistaiseksi tapahtumat on onnistuttu säilyttämään vielä jokseenkin aitoina, mutta jossain vaiheessa voi alkaa tulla vastaan se, miten paljon yhdessä pikkukaupungissa on enää realistista tapahtua.

Poika joka ei itke on joka tapauksessa miellyttävää luettavaa, ja tulen varmasti lukemaan myös sarjan kolmannen osan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luetut.net-blogin Mari, joka koki kirjan ihmissuhdeosuudet ajoittain turhan pitkiksi. 
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, jonka mielestä tässä on kuuma kesädekkari luettavaksi. 
  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan mielestä Poika joka ei itke on "surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo".