Otava, 2019. 240 sivua. 

Bolla on Finlandia-voittaja ja kirja, jota jokainen sen lukenut lähes poikkeuksetta hehkuttaa. Teoksesta on sanottu niin paljon ja niin hienoja asioita, että tuntuu hankalalta sanoa siitä yhtään mitään.

Näin on usein Finlandia-voittajien tai muuten palkittujen kirjojen kanssa. Jos ne ovat ansainneet palkinnon, niiden täytyy olla hyviä - ja vaikka ei itse pitäisikään niitä hyvinä, syyn täytyy olla siinä, ettei ole jostain syystä vain ymmärtänyt tai että lukuhetki on ollut väärä. Tuntuu siltä, että Finlandia-palkittuja pitää arvostaa, niitä pitää ylistää, ja siihen keskusteluun on vaikea tulla mukaan "vääränlaisella" ei-niin-ylistävällä mielipiteellä.

Minä kuitenkin yritän. Minulle Bolla nimittäin oli vain kirja, tarina muiden joukossa. Ihan hieno, mutta ei sen enempää. Oikeastaan en ollut edes kovin kiinnostunut Bollasta, mutta halusin sen lukea, kun kaikki sitä niin kehuivat. Tuntui siltä, että pitää tietää mistä puhutaan.

En ole lukenut kokonaan kumpaakaan Pajtim Statovcin aiemmin kirjoittamaa kirjaa. Kissani Jugoslavia -teosta aloitin äänikirjana, mutta jätin sen kesken, koska kirjan aihepiiri ei kiinnostanut eikä karu ja epämiellyttävä tarina ollut mieleeni.

Bollan kohdalla totesin nopeasti saman kuin Kissani Jugoslavian kohdalla: aihepiiri ei vain kiinnosta minua tarpeeksi. Kosovon sota ja siihen aikaan sijoittuva kahden miehen rakkaus ei tunnu tarpeeksi läheiseltä aiheelta. Lisäksi Bolla oli tarinaltaan kamala ja ahdistava, sellainen inhorealistinen teos, jossa kaikki on kurjaa ja ihmisille tapahtuu vain huonoja asioita. Tullaan raiskatuksi ja pahoinpidellyksi, on mielenterveysongelmia, kaltoinkohtelua... Ei kaiken tarvitse olla kivaa, ihanaa ja aurinkoista, mutta itse en ihan aina jaksa lukea loputonta kurjuutta.

Kaunokirjallisena teoksena Bolla on toki hieno. Se on kirjoitettu kauniisti, kieli on taidokasta ja tunnelma välittyy hyvin. Uskon sen myös kuvaavan hienosti elämää Kosovossa, mutta kuten jo sanoin, se jää minulle valitettavasti etäiseksi.

Ihmisten väliset suhteet Pajtim Statovci kuvaa hienosti, samoin elämän vaikeuden ja sen, miten hankalaa on, kun päähenkilöllä on tunteita miehiä kohtaan, mutta kotona odottaa vaimo, joka kertoo olevansa raskaana.

Onko Bolla sitten minusta Finlandian arvoinen? Ei, ei ole, mutta se on vain minun mielipiteeni. Toisaalta, Bollan palkitseminen Finlandialla oli sekin vain yhden henkilön mielipide.

Mielestäni kirja on teoksena hieno, mutta ei välttämättä niin hieno kuin kaikki ylistävät arviot antavat ymmärtää. Valitettavasti en usko, että muistan tästä kirjasta vähän ajan kuluttua enää kovin paljon.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, jonka mielestä Bolla on vaikuttava ja syystä kiitelty teos. 
• Kirja vieköön -blogin Riitta K., jonka mielestä Bolla on häikäisevä, vahva ja vaikuttava. 
• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, joka kehuu kirjan kieltä, mutta joka ärsyyntyi päähenkilöstä ja kirjan ahdistavuudesta. 

Like, 2017, 117 sivua. 

Hanna Haurun Jääkansi kertoo sodan jälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä. Se kertoo mökissä asuvasta perheestä, ja tytöstä, jonka isä ei palaakaan rintamalta kotiin. Sen sijaan kotiin tulee isäpuoli, jonka tyttö nimeää Pahaksi.

En ollut aikaisemmin lukenut Hanna Haurun tuotantoa, mutta tartuin tähän Finlandia-ehdokkaaseen äitini suosittelemana. Kirjan kansipaperiin painettujen arvostelujen perusteella osasin odottaa laadukasta kirjaa, ja sellaisen myös sain lukea. Jääkansi on todella tyylikkäästi ja taidolla kirjoitettu, mutta tarinaltaan teos ei ollut minua varten.

Jääkannessa tapahtuu hyvin vähän mitään hyvää. Kaikkea leimaa ahdistus, ja myös itse koin tarinan epämiellyttäväksi. Huomasin Jääkantta lukiessani jälleen kerran, millainen itse lukijana olen. Haluan viihtyä ja rentoutua kirjojen parissa, en lukea karuista ihmiskohtaloista. Toki niillekin on joskus paikkansa, ja jonain toisena hetkenä luettuna olisin voinut pitää tästäkin kirjasta enemmän.

“Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti.”

Kuten jo todettua, Hanna Hauru on äärimmäisen taitava kirjoittaja. On uskomatonta, miten paljon  hän osaa sanoa niin vähillä sanoilla. Teksti on hyvin riisuttua, mitään turhaa ei sanota. Joillain sivuilla on vain muutama virke, ja ohuen kirjan lukee nopeasti. Siitä huolimatta kansien väliin mahtuu todella paljon.

Tyylillisesti ja kielellisesti pidin kirjasta valtavasti ja tulen varmasti lukemaan Haurulta lisääkin. Ehkäpä niissä myös tarina osuu minulle paremmin.

“Pyykkäri oli lempeän harmaa nainen, joka sai minut viimein hymyilemään. Hän lohdutti minua ja antoi vaivihkaa potilaiden rättejä, kun kipristelin kuukautiskivuista. Pyykkäri oli kuin oikea äiti.”

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: