Otava, 2014. 234 sivua. 

Luin viime vuonna Veera Salmen toisen romaanin Perhoset veljeni ympärillä. Inhosin sitä aluksi, mutta kun pääsin tutuiksi kirjailijan omaperäisen tyylin kanssa, aloin rakastaa kirjaa.

Odotin paljon myös Salmen aiemmalta romaanilta Kaikki kevään merkit, mutta valitettavasti luin sen täysin väärään aikaan. Kirjalla nimittäin oli aivan kaikki mahdollisuudet nousta minulle yhtä täydelliseksi kirjaksi kuin Perhoset veljeni ympärilläkin, mutta aika vain oli väärä. En osannut keskittyä teokseen sen vaatimalla tavalla, kuten en ole oikein viime aikoina osannut muutenkaan keskittyä sellaisiin teoksiin, joissa juoni ei ole pääasia vaan pitäisi vain pystyä nauttimaan kielestä ja tunnelmasta.

Kaikki kevään merkit on sukutarina, joka kertoo saman suvun eri ikäisistä naisista eri aikoina. Yksi päähenkilöistä on Marie, joka on nykyhetkessä aikuinen ja kaksostyttöjen äiti, menneisysskuvauksissa lapsi ja myöhemmin teini ja nuori aikuinen. Tärkeässä roolissa on myös Marien äiti, jota suomenruotsalaisittain mammaksi kutsutaan.

Teos on sirpaleinen ja kuvio hahmottuu pikkuhiljaa. Tarinallisesti Kaikki kevään merkit ei mielestäni ole yhtä vahva kuin Perhoset veljeni ympärillä, joskin syy saattoi olla myös omassa keskittymiskyvyttömyydessäni. Tärkeitä teemoja ovat muun muassa kaksosuus, puhumattomuus, mielikuvitusystävät ja tietysti ruusut, joita kirjassa hartaudella hoidetaan ja jotka kanttakin koristavat.

Veera Salmen kirjoitustyyli on todella persoonallinen ja uskon sen jakavan mielipiteet. Minä siitä lähtökohtaisesti pidän, vaikken tällä kertaa siihen ihan täysin pystynyt uppoutumaan. Salmi tavoittaa tyylillään hienosti henkilöiden erilaiset luonteenpiirteet ja tuo ne osaksi tekstiä. Kirjassa on myös kauniita kielikuvia ja tunnelmakuvauksia.

Kokonaisuutena Kaikki kevään merkit on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja se on todennäköisesti todella hieno kirja. Jälkikäteen harmittaa, että luin kirjan näin huonosti sopivana hetkenä - olisin nimittäin niin kovasti  halunnut saada teoksesta irti kaiken sen, mitä sillä olisi ollut annettavana. Ehkä luen tämän vielä joskus uudestaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2014. 644 sivua. 

Anni Kytömäen kovasti kehuttu esikoisteos muutaman vuoden takaa valikoitui helmikuun lukupiirikirjaksemme, ja täytyy myöntää, että en olisi koskaan itse valinnut tätä luettavakseni. En ole lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut 1900-luvun alkuun sijoittuvista kirjoista, ja koska kyse oli vieläpä näin järkälemäisestä kirjasta, en takuulla olisi Kytömäen romaaniin tarttunut.

Ennakkoluuloni kasvoivat vielä enemmän, kun näin Kultarinnan ja sen tyylin: paljon pikkutarkkaa kuvailua ja erityisesti luontokuvausta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta sivumäärä yhdistettynä teemaan ja yksityiskohtaiseen kuvailuun kieltämättä hieman kauhistutti.

Totuus on myös se, että ilman lukupiirin painetta Kultarinta olisi jäänyt minulta kesken heti alkumetreillä. Tarina käynnistyi todella hitaasti, tuntui ettei siinä tapahdu mitään ja se vain junnasi paikoillaan. Onneksi sain muilta lukupiiriläisiltämme kuulla, että parinsadan sivun jälkeen alkaa tapahtua, ja niin alkoikin.

Kultarinta kertoo Erikistä, joka haluaa suojella ja tutkia metsiä ja luontoa, sekä Mallasta, joka kasvaa metsissä isänsä jalanjäljissä, mutta jota elämä heittelee karulla tavalla ja yrittää pakottaa muottiinsa. Teos kertoo siitä, millaista on olla erilainen kuin muut, ja erityisesti siitä, millaista on rakastaa metsiä. Kultarinta kertoo metsistä, sammalista, puista, harjuista ja luonnosta ylipäätään. Se kertoo karhuista, linnuista, vesikasveista ja joutsenista, rautateistä ja metsien hakkaamisesta. Samalla tarina sivuaa Suomen sisällissodan aikaa, ja sitä, miten monella tavalla sota vaikuttaa ihmisiin.

Kultarinnan tarina on periaatteessa ihan kiinnostava. Ongelma vain on se, ettei sen kertomiseen olisi tarvittu näin paljon sivuja. Kirja oli kovin epätasapainoisen tuntuinen: osaa asioista vatvottiin todella kauan, ne kerrottiin pikkutarkasti ja uuvuttavan hitaasti. Osa juonen kannalta oleellisista tapahtumista kuitattiin taas niin nopeasti, että hitaasta etenemisestä turhautunut ja huomionsa herpaantumaan päästänyt lukija ei edes huomannut, että jotain tapahtui.

Toisaalta Kultarinta palkitsi lukijan ajoittain hienolla kielellä - ja sillä luontokuvauksella, joka oli kieltämättä kaunista ja todentuntuista. Sitäkin vain oli niin paljon, että se alkoi kääntyä itseään vastaan.

Kultarinta olisi ainakin omalla kohdallani ehdottomasti vaatinut rauhallisen lukuajankohdan, jolloin siihen olisi saanut keskittyä kunnolla. Kesälomalla mökin terassilla luettuna se olisi todennäköisesti ollut minulle neljän tähden kirja, kun tarinaan olisi saanut uppoutua ja luontokuvauksista nautiskella luonnon helmassa itsekin. Nyt työpäivien jälkeen väsyneenä luettuna Kultarinta alkoi lähinnä nukuttaa. Kirja kyllä onneksi parani selvästi loppua kohden, ja tarinan lopetus oli jopa ihan vetävä ja jännittäväkin, mutta se ei täysin pelasta löysää alkua. Ainakaan se ei pelasta tilannetta niissä tapauksissa, joissa lukija jättää kirjan jo tässä vaiheessa kesken.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Siltala, 2014. 160 sivua. 

Voi Helmi. On ihan käsittämättömän ihana ja kummallinen tunne, kun jonkun kirjailijan teokset vaan ovat aina yhtä hienoja, menevät täysillä tunteisiin ja vetävät omaan maailmaansa. Koskettavat ja ihastuttavat, jollain sellaisella omituisella tavalla, jota ei voi oikein sanoin kuvailla.

Olen lukenut Helmi Kekkoselta kolme kirjaa: Vieraat oli ensimmäinen - erittäin hyvä, mutta sen kanssa vielä vähän totuttelin. Sitten tuli Olipa kerran äiti - yksi viime vuoden parhaista lukemistani, ja nyt tämä muutama vuosi sitten julkaistu Suojaton, joka todisti, että Kekkonen on aivan mielettömän taitava ja hänen tuotantonsa juuri minulle sopivaa.

Suojaton kertoo Hannelesta ja Isasta, äidistä ja tyttärestä, joiden välit ovat hankalat. Isa on tyttö, joka kavahtaa kosketusta eikä puhu, ei ainakaan samalla tavalla kuin muut.

Sade, perhonen, uni, veli. 
Sateen alku oli aina nouseva, veljen laskeva, perhosen ärrä pyörähti kielen päältä pehmeänä. 
Sanat putoilivat tytöstä kuin vesipisarat. Yksitellen, varoittamatta, vailla mitään järjestystä. Eilen sade tarkoitti janoa, tänään Kaita, huomenna perhonen saattaa olla koti. 
Vanhemmat eivät saa Isaan yhteyttä, mutta lääkärit vakuuttelevat hänen olevan ihan normaali.  Hannelea tuskastuttaa, kun tyttö elää omissa maailmoissaan - sellaisissa, joihin muut eivät pääse.

Isa istuu äidin sylissä, tuntee tämän pehmeät rinnat ja lämpimän vatsan, painaa säärensä vasten leveää lantiota, yrittää muotoilla lauseen, edes yhden, joka veisi kysymyksen pois äidin katseesta. Koska Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa. 

Kun Isa kasvaa, hän haluaa epätoivoisesti tulla nähdyksi ja alkaa hakea huomiota muualta. Ja kyllähän nuori tyttö sitä paikallisesta kuppilasta löytää.

Vetäessään kenkiä jalkaansa Isa käy sen mielessään läpi, kohtaus kohtaukselta, kaiken sen, mitä pian tapahtuu, koska niin on tapahtunut siitä ensimmäisestä kerrasta asti kun hän vastasi miehen katseeseen, tarttui käteen ja sulki ovet perässään, ajatteli että ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä. 
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin. 

Suojaton on tarina erilaisuudesta ja sen vaikutuksista, suojautumisesta ja suojattomuudesta. Teemat ovat vaikeita ja vakavia, ja tarina ajoittain aika rankkakin. Kekkonen käsittelee sitä kuitenkin herkästi ja hienovireisesti, jollain tapaa höyhenenkevyesti.

Teksti on helppoa ja kikkailematonta, kuten Kekkosella tapana on. Se on vähäeleisen kaunista eikä sanoita kaikkea puhki.

Vieraista muistan vahvan tunnelman, ja sellainen on myös tässä kirjassa. Pystyn aistimaan sen pikkukylän fiiliksen, kylän, jossa ei ole mitään. Pystyn aistimaan Hannelen ja Isan kiristyvät välit, perheen kodissa häilyvän synkän pilven, kun Hannele epäilee, että mies pettää, tytärtä ei ymmärrä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Kekkonen on äärimmäisen taitava loihtimaan asiat eläviksi niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Yhtäkkiä sitä toteaa vain olevansa täysin tarinan ympäröimänä.

Olen vaikuttunut, jälleen, siitä miten terävää, tarkkanäköistä ja vaivatonta tekstiä Kekkonen tuottaa. Lukekaa Suojaton, jos ette ole sitä vielä lukeneet.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
46. Kirjassa on sauna

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: 

Vanki

Dani on menettänyt paljon, muttei ole koskaan lakannut toivomasta. Kun tyttöystävä jättää hänet, hän matkustaa Caprille, maagiselle saarelle, minne päätyi jo kerran nuoruudessaan. Paitsi vastauksia kysymyksiinsä hän etsii erästä kadonnutta poikaa. Kuten niin monta kertaa ennenkin, Dani on varma että lopulta löytää etsimänsä. Kohdatessaan menneisyytensä hän alkaa pohtia elämäänsä, rakkautta ja niitä asioita, joilla todella on merkitystä.

Bazar, 2014. 152 sivua. 
Alkuteos Si tú me dices ven lo dejo todo... pero dime ven, 2011. Suomentanut Satu Ekman.

Mika ihana, sympaattinen, valoisa ja elämäniloinen pieni kirja!

Albert Espinosan Pyydä luokse sun oli alkuvuoden iloisin yllätys. Lainasin sen kirjastosta oikeastaan sattumalta: sen värikäs kansi kiinnitti huomioni, ja täytyy muuten sanoa, että kansi on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella toimiva.

Kannen jälkeen innostuin kirjailijan kotimaasta, sillä Espanja-kohta oli maahaasteessani vielä täyttämättä. Kolmas kiinnostusta herättänyt asia oli kirjan pituus - tykkään lukea tällaisia lyhyitä kirjoja säännöllisesti pidempien teosten välissä.

Kovin suuria odotuksia en kirjan sisällölle asettanut, mutta tämähän oli ihan loistava. Pyydä luokse sun on pieni kirja, mutta tiiviissä paketissa on paitsi paljon kaunista ja ihastuttavaa, myös asiaa ja ajateltavaa.

Kunpa yrittäisimme aina ymmärtää muita ennen kenenkään tuomitsemista. Ja kunpa ihmiset kykenisivät kertomaan rehellisesti elämäntarinansa, jotta voisimme arvostaa ja ymmärtää heitä. 
Kirja kertoo yksityisetsivänä työskentelevästä Danista, joka menettää tyttöystävänsä ja lähtee Italiaan Caprin saarelle etsimään kadonnutta poikaa. Pojan etsimisen lomassa Dani tulee etsineensä vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin.

Albert Espinosa on rakentanut tarinansa hauskasti. Dani kertoo elämäänsä lukijalle, ja välillä ollaan nykyhetkessä, välillä muistellaan menneitä. Tarina hyppii ajasta toiseen samalla tavalla kuin ihminen, joka livetilanteessa tarinaa kertoisi: välillä mieleen tulee jotain, jolloin eksytään sivuraiteille, ja sitten taas palataan aikaisempaan asiaan. Ollaan hyvin lähellä sitä, että teksti muuttuisi sekavaksi, mutta niin ei kuitenkaan käy. Espinosa tietää, missä raja kulkee.

Muistoissa parasta on se, että niihin voi palata milloin haluaa, niitä ei kukaan voi riistää eikä ryöstää pois. 
Hienointa on ehkä se, että aina kun muistoon palaa, se on erilainen. 
Ja jos muisto on erilainen, silloin on muuttunut itsekin, sillä meidän juuremme ovat muistoissa, ja kun juuret muuttuvat, muuttuu myös runko. 

Albert Espinosa kirjoittaa eteenpäin soljuvaa tekstiä, joka on helppoa ja ytimekästä. Vähillä sanoilla sanotaan paljon. Kirjan luvut on nimetty sympaattisesti. Kirjasta löytyvät muun muassa Rakastaa-verbi taipuu vain menneessä aikamuodossa, Jätän kaiken... ja tulen ja Tässä maailmassa tunteita kannattaa teeskennellä. Tällaisia nimettyjä lukuja muuten näkee enää harvoin.

Kansipaperissa kirjaa kuvataan hellyttävän absurdiksi, pieneksi hyvän mielen tarinaksi. Sitä se todella on. Kirjan lukee parissa tunnissa, mutta ne tunnit tuovat kasvoille hymyn. Tämä kirja on täynnä toivoa ja elämäniloa.

Siirryin terassille, jolta oli huikaiseva näköala lähes koko rannikolle. 
En ollut huomannut, että olimme kiivenneet niin korkealle. 
Elämässä tapahtuu joskus samalla tavalla. Vaikea nousu saa unohtamaan, että menee koko ajan eteenpäin ja ylöspäin. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Billiestä tuli Billie, koska hänen hulttioäitinsä oli hulluna Michael Jacksoniin (”Billie Jean is not my lover / She’s just a girl…”). Franckista tuli Franck, koska hänen äitinsä ja isoäitinsä jumaloivat pop-laulaja Frank Alamoa (”Biche, oh ma biche…”). Vaikeista oloista ponnistava Billie ja lahjakas mutta ulkopuolinen Franck saavat kovin erilaiset eväät elämään. Sattuman oikusta he kuitenkin kohtaavat ja löytävät toinen toistaan tukien tien vaikeuksista voittoon, oppien matkan varrella yhtä sun toista.

Gummerus, 2014. 217 sivua. 
Alkuteos Billie, 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Luin viime vuonna ensimmäisen Gavaldani, novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tuo kirja oli yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista, sillä ihastuin sen suunnattomaan ihmisläheisyyteen ja lämminhenkisyyteen, vaivattomaan mutta silti niin kauniiseen tekstiin ja tavallisten ihmisten tarinoihin.

Romaani Lempi ei ole leikin asia ei yllä aivan yhtä korkealle kuin Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, mutta hieno kirja tämäkin on.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billiestä ja Franckista. Kirjan kertoja on Billie, joka on epäonnisten sattumien kautta päätynyt putoamaan vaelluksella rotkon pohjalle yhdessä Franckin kanssa. Tuolla rotkossa, pimeässä, Billie luulee Franckin kuolevan. Niinpä hän alkaa kertoa elämäntarinaansa yhdelle taivaalla tuikkivista tähdistä - ja samalla tulee kerrotuksi myös Franckin elämäntarina, ja se, miten Billien ja Franckin elämät kohtaavat.

Anna Gavalda on taitava. Tässä kirjassa on monta sellaista asiaa, joita lähtökohtaisesti inhoan, mutta Gavaldan taito tekee niistäkin siedettäviä, jopa toimivia.

Yksi tällainen asia on kirjan ajoittainen puhekielisyys. Puhekielinen teksti saa minulta karvat pystyyn, mutta tähän kirjaan se sopii. Ei Billie voisi kertoa tarinaansa mitenkään muuten kuin ronskisti, ajoittain puhekielellä ja välillä kiroillen. Kaikkine kielioppivirheineen teksti on välillä vähän vaikeaa ja raskaslukuista, mutta se vain vahvistaa kirjan tunnelmaa.

Toisaalta Gavalda taitaa sanat niin hyvin, että hän saa vaikeastakin tekstistä soljuvaa ja helppoa - kunhan vain lukija antaa itsensä uppoutua siihen.

Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli minun syytäni ja  minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu, minä olin tehnyt niin paljon typeryyksiä ja hän oli nauttinut niistä ja nauranut niille niin paljon, että oli keljua moittia minua tämänkertaisesta häröilystä vain siksi että se tulisi päättymään huonosti...

Lempi ei ole leikin asia ei ole tarina rakkaudesta, vaikka nimestä voisikin niin päätellä. Ei ainakaan rakkaudesta romanttisessa mielessä.

Kirja on tarina ystävyydestä, sellaisesta kaiken ylittävästä ja kaiken kestävästä, vaikka välissä olisi kymmenen vuotta ja satoja kilometrejä. Sellaisesta ystävyydestä, jota ei haittaa, vaikka osapuolet tulisivat täysin erilaisista taustoista ja lähtökohdista.

Toisaalta, miten kaukana ystävyys ja rakkaus lopulta ovatkaan toisistaan? Siihenkin tässä kirjassa tartutaan.

Gavalda kirjoittaa henkilöistään lämpimästi, kertoo juuri sopivasti, jotta saa lukijan rakastamaan heitä - kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kirja kuvaa ystävyyttä aidosti: välillä piikitellään, mutta sekin tehdään rakkaudella.

He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisensa pitkän matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä. 
He elävät. 
Ihan itse. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua. Tämä sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell on yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.

He muodostavat eräänlaisen perheen. Arkkihomo Paul, Lars-Åke ja Seppo, rakkauksissaan alituiseen pettyvä Reine ja kaunis Bengt, jonka tuleva ura teatteri- ja elokuvamaailman huipulla on tähtiin kirjoitettu. He viettävät aina joulua Paulin luona. Siellä tapasivat Rasmus ja Benjamin, nuoret rakastavaiset. Maailma on nyt heidän jalkojensa juuressa ja tulevaisuus kuulu heille. Silloin sairaus saapuu kaupunkiin. He kaikki ovat niin nuoria ja nuorina he myös kuolevat. Miltei jokainen. Samaan saamarin homoruttoon.

Johnny Kniga, 2014. 300 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar -- 2. Sjukdom, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogian ensimmäinen osa teki minuun ihan valtavan vaikutuksen. Olin mykistynyt kirjan sisällöstä - siitä, millaista elämää homot 80-luvun Ruotsissa elivät. Kirja järkytti, kosketti ja suretti.

Ensimmäinen osa keskittyi nimensä mukaisesti rakkauteen. Vaikka kirja oli toisaalta ihan kamala kirja, oli siinä myös paljon onnen ja ilon hetkiä, rakastumisen vaaleanpunaista hattarapilveä ja lämpöä. Tämä trilogian toinen osa, Sairaus, oli ihan jotain muuta. Kuten hiv, myös kirjasarja etenee, eikä niin kovin kauniiseen suuntaan.

He makaavat sairaalassa yksin. 
Eristyshuoneissaan, joissa on tuulikaappi ja soittokello. 
Kärsivät yksin. 
Kuolevat yksin. 
Hukkaan heitetyt elämät. 

Gardellin trilogian toinen osa keskittyy sairauteen ja sairastumiseen. Se jatkaa suunnilleen suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi, mutta aikatasoissa hypitään turhia arkailematta. Välillä mennään pitkälle menneisyyteen: Benjaminin ja Rasmuksen lapsuuksiin, välillä ollaan ensitapaamisen jälkeisissä tunnelmissa, välillä sairauden loppumetreillä.

Koko Ruotsi taistelee aidsia vastaan. Suunnitellaan kaikille homoille pakollisia tutkimuksia, joissa saataisiin selville, ketkä ovat saaneet hiv-tartunnan. Iso osa yhteiskunnasta pitää homoja paholaisina, jotka tahallaan tartuttavat hiv:tä muihin. Ehdotetaan aidsyhteisöjen perustamista, jotta sairaat saataisiin eristettyä omiin oloihinsa.

Samalla homot itse pelkäävät jatkuvasti, että he saattavat muut ihmiset tartunnalle alttiiksi.

Keskeisessä roolissa ovat kirjan päähenkilöiden lisäksi myös heidän vanhempansa. Kerrotaan siitä, miten vanhemmat kokevat sen, että heidän lapsensa ilmoittavat olevansa homoseksuaaleja. Se ei ole helppoa lapsille, mutta ei se ole helppoa vanhemmillekaan. Eikä helppoa ole varsinkaan se, kun vanhemmille selviää, että heidän poikansa on sairastunut lööpeissä jatkuvasti olevaan homoruttoon.

Lyhyen hetken verran hän pidättelee henkeään ja ajattelee, että hän ei koskaan enää hengitä ulospäin. Hän seisoo samoilla sijoillaan ja pidättelee henkeään ja kiertää puhelimen johtoa sormiensa väliin, ja niin kauan kuin hän pystyy pidättelemään henkeään, aika on pysähdyksissä, maapallo ei pyöri ja kaikki pysyy aivan ennallaan. 

Kaikki eivät läheisilleen uskalla kertoa - eivät homoudesta, eivätkä sairastumisesta. Gardell kuvailee asian karuja puolia kaunistelematta, todentuntuisesti.

Ne jotka eivät ole koskaan olleet avomielisiä, jotka eivät ole koskaan antaneet kenenkään muun oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin oikeasti ovat, eivät voi nytkään paljastaa kenellekään, mitä tautia potevat. Niiden tilanne on kaikkein pahin. 

Gardellin trilogian toinen osa koskettaa, mutta se ei tee aivan yhtä suurta vaikutusta kuin trilogian avausosa. Se tuntuu pahalta. Pelkään, että olen jo turtunut asialle, enkä todellakaan haluaisi turtua tällaiselle asialle, joka on näin tärkeä ja merkityksellinen.

Jossain päin USA:ta sijaitsevassa sairaalassa oli 1980-luvun puolivälissä potilaana aids-infektiosairauteen kuolemassa oleva lapsi. 
Lapsi oli perheensä hylkäämä, ja siksi aivan yksin. 
Vuoteen päätyyn oli kiinnitetty ilmoitus. 
Ei saa koskea. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

12. tammikuuta tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän.
Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, vaikutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. 

Karisto, 2014. 494 sivua. 
Alkuteos The Three, 2014. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. 

Minulle Kolme oli raskas kirja. Se ei ollut sitä niinkään sisältönsä takia, vaikka näin ehkä voisi luulla. Raskaaksi kirjan teki sen muoto. Kirjan sisällä on nimittäin kokonainen kirja, "Musta torstai" joka muodostuu kuvitteellisen toimittajan tekemistä haastatteluista. Ääneen pääsevät viranomaiset, silminnäkijät, omaiset, eloonjääneiden perheet ja kaikki ne muut ihmiset, jotka liittyvät neljään mystiseen lento-onnettomuuteen.

Haastattelujen lisäksi kirjaan on ujutettu muun muassa uutisia, chat-keskusteluja ja japanilaisen keskustelupalstan viestienvaihtoa. Nautin näistä keskusteluista, sillä ne keventävät muutoin puuduttavantuntuista tekstiä. Tekstistä on dokumentaarisen tyylin avulla varmaankin haluttu todentuntuisempaa, mutta minulle se tekee siitä vain raskaan.

Raskaaksi Kolmen tekee myös sen suuri henkilöjen ja tapahtumapaikkojen määrä. Koska lento-onnettomuuksia tapahtuu maailmassa yhtäaikaa  neljä, on tapahtumapaikkoja ja henkilöitäkin nelinkertainen määrä. Se tekee lukemisesta varsinkin alussa hieman väsyttävää.

Kolme on kuitenkin kiinnostava. Vaikka lukeminen on raskasta, ahmin sivuja reippaaseen tahtiin. Haluan tietää mitä tapahtuu. Kannen perusteella odotan kauhua ja yliluonnollisuutta, mutta en ole ihan varma siitä, mitä lopulta saan. En ainakaan puhdasta kauhua, enkä koe pelkääväni kirjaa lukiessani. Yliluonnollisuutta on, ehkä - lukijan tulkinnasta riippuen.

Kolme on siitä kiinnostava kirja, että se jatkuu netissä. Nettisivulle thethreebook.com on koottu fiktiiviisiä uutisia, todistajanlausuntoja ja muuta materiaalia, jotka tukevat kirjan tarinaa. Idea on hyvä, vaikka minä henkilökohtaisesti en oheismateriaalista tämän kirjan kohdalla jaksakaan innostua.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John-Paulin rakastava vaimo. Kunnes hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen. 
Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy. 
Kirjeessä John-Paul tunnustaa jotain kauheaa. Niin kauheaa että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet? 

WSOY, 2014. 444 sivua. 
Alkuteos  The Husband's Secret, 2013. Suomentanut Helene Bützow. 


Hyvä aviomies on tarina salaisuuksista. Se on tarina asioista, joita jätetään kertomatta ja asioista, joita ei saada koskaan selville. Hyvä aviomies on myös tarina ihmissuhteista: parisuhteista ja perheistä, ystävyyksistä sekä lapsen ja vanhemman välisistä suhteista. Kaikkiin ihmissuhteisiinkin liittyy kuitenkin salaisuuksia.

Australialaisen Liane Moriartyn teoksen pääosassa on kolme naista. Cecilia on menestynyt Tupperware-myyjä, täydellinen äiti, vanhempainyhdistysaktiivi - oikea supernainen. Häntä ihaillaan ja arvostetaan, ja Cecilia ottaa arvostuksen mielellään vastaan.

Tess puolestaan karttaa sosiaalisia tilanteita, ja joutuu miehensä ja parhaan ystävänsä pettämäksi. Hän muuttaa lapsuudenkotiinsa toiseen kaupunkiin ja nuoruuden kuviot alkavat pyöriä mielessä.

Kaiken keskellä on Rachel, joka menetti teini-ikäisen tyttärensä parikymmentä vuotta sitten. Nyt Rachelin poika aikoo muuttaa New Yorkiin ja viedä mukanaan myös hänen ainoan lapsenlapsensa.

Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, että enempää tiedettävää ei ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen. Oli melkein kiusallista olla todella läheinen puolisonsa kanssa, sillä oliko mahdollista paljastaa suurimmat halunsa ja naurettavimmat pelkonsa ihmiselle, jonka oli juuri nähnyt puhdistavan hammasvälejään? 

Olin kirjan alussa hämmentynyt. Takakannen perusteella luulin, että pääosassa olisi Cecilia, että kirja kertoisi vain hänestä ja hänen perheestään. Kirjassa kuitenkin seurataan vuorotellen sekä Ceciliaa että Tessiä ja Rachelia. Sen vuoksi kesti hetken, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Aluksi piti opetella niin monta henkilöä. Muistelen, että samaa ongelmaa oli myös Liane Moriartyn kirjassa Mustat valkeat valheet, jonka luin alkuvuodesta. Tämä tosin on hyvin pieni ongelma - se vain tekee kirjan alkuosasta hieman raskaan, ainakin minulle.

Muutoin tarina etenee jouhevasti. Liane Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi, helppolukuisesti ja viihdyttävästi, mutta kuitenkin niin, että tekstissä on sisältöä. Tässäkin kirjassa ollaan vakavien teemojen äärellä ja kevyen ulkokuoren alle on piilotettu ajatuksia herättävää asiaa.

Erityiset pisteet annan loppuratkaisusta, joka oli yllättävä. Se oli sopivan karu ollakseen realistinen. Hieno oli myös itse kirjankin loppu, joka aiheutti minulle kylmiä väreitä. Niin hienosti Liane Moriarty onnistui punomaan kirjan sanoman yhteen.

Elämässämme on monia salaisuuksia, jotka eivät koskaan paljastu meille.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: