Levottoman sisarussarjan kuopuksen, viulua soittavan Johanneksen, puhumattomuus on Joonakselle ja Joonialle yhtä itsestään selvää kuin se, etteivät kissat ja koirat puhu. Sitten Johannes katoaa kilpailumatkalla Islannissa, ja maailma järkähtää sijoiltaan. Ensin koirat ryhtyvät puhumaan, ja kun sitten Roomassakin jo järisee, on sisarusten aika ryhdistäytyä ja ruveta etsimään jotakin, mitä voisi kutsua vaikka suunnitelma B:ksi.

Totuus Johanneksesta hahmottuu vähitellen, ja lopussa kukaan ei ole enää entisensä.

Otava, 2019. 256 sivua. 

Kun aloin lukea tätä kirjaa, inhosin sitä. Kun lopetin sen, rakastin sitä.

Perhoset veljeni ympärillä on erikoinen kirja. Se kertoo persoonallisesta perheestä ja sisarusparvesta: Johanneksesta, Jooniasta ja Joonaksesta. Johannes on mykkä, huikea viulistilupaus, Joonia puolestaan herkkä perhostutkija, joka peittää herkkyytensä väkivallan alle. Joonas on kirjan pääkertoja: elokuva-alalle haluava Tim Burton -fani, jonka lempielokuva on Saksikäsi Edward. Oman ja tärkeän osansa kirjasta saa myös perheen Alzheimerin tautia sairastava mummo.

***

Miksi sitten aluksi inhosin kirjaa? Näin jälkikäteen mietittynä en ole enää ollenkaan varma. Ehkä en oikein pitänyt Joonaksesta ja hänen kertojanäänestään. Joonas vaikutti ärsyttävältä tyypiltä, joka puhui koko ajan Tim Burtonista ja Saksikäsi Edwardista, jonka jutut olivat typeriä, huumori kummallista ja joka viljeli puheisiinsa kirosanoja. 

Olin ehkä odottanut jotain toisenlaista. Kirjan kaunis nimi Perhoset veljeni ympärillä sai minut odottamaan kielellä leikittelyä ja utuisen kaunista tekstiä, joten karusti puhuva Joonas oli pienoinen järkytys. Oma vikani, mitäs annoin nimen hämätä. 

Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtui jotain. Olin myyty. Ärsyttävästä Joonaksesta alkoi paljastua puolia, joihin tykästyin - ja toki hän myös kasvoi romaanin aikana. Muutkin henkilöt muuttuivat kiinnostaviksi, tarina imaisi mukaansa, ja tekstikin alkoi tuntua oivaltavalta ja ajoittain myös todella, todella kauniilta. 

Maalaan taivaalle kolme repaleista pilveä, vähän kuin jokin olisi säikäyttänyt ne, maalaan kolme perhosta, ne ovat luumittareita. Mietin kumpia me itse olemme, me sisarukset: taivaan korkeuksissa lentäviä repaleisia pilviä, niitä jotka yhdistyvät sateiksi, vai maailman viimeisiä perhosia, jotka etsivät epätoivoisesti sellaista paikkaa, jossa voisivat vielä elää ja hengittää haurailla perhosen keuhkoillaan. 

Veera Salmi kirjoittaa omaperäisellä, samaan aikaan sekä hauskalla että surumielisellä tyylillä, joka vetoaa minuun sellaisella tavalla, etten osaa sitä oikein kuvailla. 

Miksi lopulta rakastin tätä kirjaa? En tiedä. Se oli kummallinen, kaikkine Burton-viittauksineen ja puhuvine koirineen ja appelsiini-lampunvarjostimineen. Tarina onnistuu yllättämään, ja tarjoaa minulle lukukokemuksen, joka jää mieleen. 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja sisältää myös dystopian piirteitä, mutta ne ovat varsin lieviä lisämausteita, eivät juonen kannalta oleellisia. Toisaalta ne entisestään vahvistavat kirjan vinksahtanutta tunnelmaa. 

Ja yhtäkkiä aurinko paistoi kesäisesti rappukäytävässä, linnut lauloivat ja puro solisi, ei helvetti se voinut niin olla, mutta jotakin sellaista samanlaista siinä oli kuin keväässä, sellaista uutta ja raikasta onnea. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin. 

Se sopii myös kohtiin: 

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

• Anun ihmeelliset matkat -blogin Anu, jonka mielestä kirja on "herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä".
• Tuijata, joka kakistelee joitain käänteitä, mutta kokonaisuutena tykkää.