Huhtikuun luetut


Huhtikuu on ollut määrällisesti tämän vuoden paras lukukuukausi. Ihmettelen itsekin, miten ihmeessä olen ehtinyt lukea näin paljon, koska töissä on ollut vielä erityisen kiireinen kuukausi ja kotona tilaa lukemiselta on vienyt muun muassa ikkunaremontti.

Kaikesta kiireestä huolimatta luin kuukauden aikana 11 kirjaa. Mukaan mahtuu hyvin erilaisia kirjoja, mutta viime aikoina olen ollut erityisesti jännityskirjojen tarpeessa. Se näkyy huhtikuun luetuissa, joista kuusi on jännityskirjoja.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Ensimmäiseksi sain huhtikuussa luettua maaliskuun lopussa aloitetun Taivaalta tippuvat asiat. Pidin siitä, mutta en yhtä paljon kuin tammikuussa lukemastani Ahavan kirjasta Ennen kuin mieheni katoaa. Taivaalta tippuvat asiat vetosi minuun ennen kaikkea kauniilla tekstillään. 

★★★★


Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Annastiina Stormin Me täytytään valosta oli iloinen yllätys. Kirja teki vaikutuksen jo lukuhetkellä, mutta vielä jälkikäteenkin se on noussut mieleen monta kertaa. Me täytytään valosta on erityisen hieno sen tyylin ja rakenteen ansiosta. Kertojat vaihtelevat tiuhaan ja välillä tarina etenee runojen avulla. Lukijaa ei todellakaan päästetä helpolla, mutta ei tarvitsekaan. 

★★★★


Fiona Barton: Leski

Tätä aloin kuunnella äänikirjana jo maaliskuun puolella. Odotukseni olivat kovat, mutta jouduin pettymään. Aihe olisi mielestäni taipunut parempaan, mutta nyt kirja eteni omaan makuuni liian hitaasti eikä ollut kannessa kuvatun "pelottavan jännittävä". Lenkkikuunneltavana Leski vielä toimi, mutta kirjana luettuna olisin sen todennäköisesti jättänyt kesken. 

★★★


Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Melkein tosi tarina herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Mietin koko ajan, että haluaisin jättää kirjan kesken, mutta toisaalta se kuitenkin koukutti lukemaan niin kovasti, että ahmin kirjan loppuun nopeasti. Mikä siinä sitten ärsytti? En tiedä, ehkä ei lopulta mikään. Melkein tosi tarina toi minulle monella tapaa kirjat Jumalat juhlivat öisin ja Totuus Harry Quebertin tapauksesta, joten ehkä ärsyynnyin hetkeksi niiden yhtäläisyyksistä. Kokonaisuutena kuitenkin pidin Melkein tosi tarinasta kovasti. 

★★★★


Pauliina Susi: Seireeni

Kaipasin vauhdikasta ja jännittävää luettavaa ja sitä myös sain. Seireenissä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta taustalla oli asiaa ja ajankohtaisia teemoja. 

★★★★


Piia Leino: Taivas

Dystopiat ovat tämän hetken juttu, niin minun kuin monien muidenkin lukemistoissa. Piia Leinon Taivas tarjoaa Helsinkiin vuoteen 2058 sijoittuvan dystopian, joka ei ole kovin ruusuinen. Koin kirjan melko ahdistavaksi, mutta taidokas se kyllä on. 

★★★★


J.S. Monroe: Löydä minut

Lähdin lukemaan tätä kirjaa pelokkain tuntein, sillä moni oli kuvaillut tarinaa turhan raa'aksi. Kirja koukutti minut lukemaan nopeasti ja ilahdutti todella yllättävillä juonenkäänteillään. Väkivaltaakin kirjan loppuun mahtui, myös raakaa sellaista, mutta itse en kokenut kirjaa kuitenkaan mitenkään poikkeuksellisen raa'aksi trilleriksi. 

★★★★


E.O. Chirovici: Peilien kirja

Tämä kirja pyörittää lukijaa moneen suuntaan ja olo on kuin peilitalossa. Kirjassa ratkotaan psykologian professorin murhaa, ja käänteitä riittää. Väkivallaton dekkari, joka toimii. 

★★★★


Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä

Tähän kirjaan tartuin oikeastaan vain Helmet-lukuhaasteen kannustamana ja kuuntelin kirjaa juoksulenkeillä äänikirjana. En kuuntele Anssi Kelan musiikkia, mutta yllätyin siitä, miten mielenkiintoista tätä kirjaa oli kuunnella. 

★★★


Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Mackintoshin Annoin sinun mennä tuotti minulle pettymyksen, sillä koin sitä lukiessa tulleeni liian huijatuksi. Siksi lähdin lukemaan tätä kirjaa hieman pelokkain odotuksin. Onneksi en joutunut tällä kertaa pettymään. Minä näen sinut oli toimiva kokonaisuus, joka piti tiukasti otteessaan. Onneksi en itse juuri matkusta julkisilla kulkuvälineillä... 

★★★★


Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 

Olen Sinisalo-fani. Jostain kumman syystä minulle kesti kuitenkin näin kauan tarttua tähän Sinisalon esikoisteokseen ja Finlandia-voittajaan. Jotain ehkä kertoo se, että pari ensimmäistä sivua luettuani kasvoilleni nousi hymy. Tiesin, että pitelin käsissäni hienoa kirjaa ja että tulisin pitämään siitä. Niin pidin, valtavasti, vaikka tarina onkin todella erikoinen. Se ei kuitenkaan ole yllätys, kun on kysymys Sinisalon kirjasta. 

★★★★★


Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela -Kosketusetäisyydellä


“Vuosi 2016 oli Anssi Kelalle monin tavoin poikkeuksellinen. Levoton tyttö -kappaleen vuonna 2013 alullepanema ”toinen tuleminen” alkoi tuottaa odottamatonta satoa: vuoden aloittanut, hurjia ennätyksiä tehnyt ja uutta musiikillista ilmaisua esitellyt single Petri Ruusunen, konserttisalikiertue ja intensiivinen keikkakesä, joka lanseerattiin konventioita rikkovalla hurjapäisellä esiintymisellä Tennispalatsin katolla, oma tv-ohjelma – ja artistin silmien edessä alati kasvava ja monipuolistuva fanien joukko.
Jotain poikkeuksellista oli selvästi tapahtumassa, joten Kela pyysi vuoden mittaiselle matkalle mukaan musiikkikirjoittaja Jean Ramsayn ja valokuvaaja Kalle Björklidin dokumentoimaan ja analysoimaan tätä ajatuksia herättävää vaihetta urallaan.
Kirja elää artistin mukana hetkessä, mutta raottaa ajoittain myös verhoa menneisyyteen ja pyrkii sen kautta piirtämään tarkan kuvan Kelasta, niin artistina kuin ihmisenä.”

Docendo, 2017, 180 sivua. 
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, 4h 23min. 

Anssi Kela ei ole ikinä ollut minulle mikään tärkeä artisti. En ole seurannut hänen uraansa enkä oikeastaan kuunnellut  hänen musiikkiaankaan, mitä nyt radiosta kaiken muun joukossa. Olen kokenut Anssi Kelan aina sellaiseksi “ihan jees” -artistiksi, jonka musiikki on kuunneltavaa, osa biiseistä hyviä ja tarttuviakin. Olen kerran nähnyt Kelan livenä Ruisrockissa ja tykkäsin. Hän osasi ottaa yleisönsä ja veti hyvin livenä.

En ole myöskään ikinä lukenut taiteilijaelämäkertoja. Tähän Kelasta kertovaan kirjaan tartuin oikeastaan vain ja ainoastaan sen takia, että Helmet-lukuhaasteen taitelijaelämäkerta-kohta vaati täyttämistä. Kuuntelin Kosketusetäisyydellä-kirjaa juostessa ja yllätyin siitä, miten mielenkiintoista kirjaa oli kuunnella.

Kirjassa käydään läpi sitä, miten Anssi Kelasta tuli muusikko. Olin ehkä kuullut joskus, että hänellä on gospel-tausta, mutta en tiennyt siitä yhtään tarkemmin. Oli hauska kuulla, miten Anssi Kela kiersi teininä kirkkosaleja ja koulun jumppasaleja gospelbändinsä kanssa ja siirtyi siitä pikkuhiljaa muuhun musiikkiin, ensin vetäen gospelia Metallica-paita päällä ja herättäen vähän pahennustakin.

Kosketusetäisyydellä-kirjassa käydään läpi Kelan uraa aina alkuajoista läpimurtoon ja sen jälkeiseen elämään, avataan biisien tekemistä ja tuntemuksia ennen keikkoja. Yksityiselämänsä Kela haluaa pitää poissa julkisuudesta, joten siihen ei mennä.

On mielenkiintoista kuulla asioista, joista ei tiedä oikeastaan yhtään mitään, mutta jotka ovat kuitenkin tavallaan tuttuja. Tiedän kenestä puhutaan, mistä biiseistä puhutaan, mutta kuitenkaan en tiedä sen vertaa, että asiat olisivat jo valmiiksi selviä.

Ehkä juuri se tekee tästä kirjasta minulle kiinnostavan, että minulla ei ole mitään suurta suhdetta Anssi Kelaan.

Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä toimi mainiosti lenkkikuunneltavana. Se ei ollut tajunnanräjäyttävää tekstiä, mutta työpäivien jälkeen lenkkeillessä en sellaista kaivannutkaan.

Ainoa varsinainen miinus tulee siitä, että minun oli välillä vaikea hahmottaa, onko äänessä Anssi Kela vai kirjailija itse. Kirjailija otti kirjassa paikoitellen hyvin voimakasta roolia, kuvaili tilanteita niin, miten hän itse oli ne nähnyt. Sitten hypättiinkin Anssi Kelan sitaattiin, ja koska molemmat kerrottiin minä-muodossa, oli ajoittain hankala pysyä kärryillä siitä, kuka puhuu. Tällainen muoto ei olisi luettuna ollut ongelma, mutta kuunneltuna se aiheutti sekaannuksia.

Paperisesta kirjasta olisi varmasti saanut enemmän irti myös kuvien vuoksi, sillä ne ovat kaiketi siinä suuressa roolissa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. taiteilijaelämäkerta.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa: 


Piia Leino: Taivas


“Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.
Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa.”

2018, Kustantamo S&S, 250 sivua. 

Piia Leinon Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Eletään Helsingissä vuonna 2058. Suomessa on ollut sisällissota ja maa on jakautunut. Luonto valtaa tilaa Helsingistä ja ihmiset ovat lukkiutuneet koteihinsa.

Kirjan päähenkilö Akseli tekee tutkimusta menneisyyden ihmisistä, meistä. Akselin tutkimusten mukaan he halusivat omistaa, tuhota ja kuluttaa. Akseli itse elää suljetussa asunnossaan ja käy vain vaivoin yliopistolla, silloin kun on pakko. Lähetti tuo ruokaa kerran viikossa, heinäsirkkoja ja sen sellaista.

Toinen päähenkilöistä on Iina. Hän asuu elättäjänsä kanssa, ostaa torilta ruoka-aineksia, mutta kaduilla kulkiessaan pelkää, että joku hyökkää hänen kimppuunsa. Ihmiset ovat lamaantuneet, ulkona ei liiku juuri ketään. Mitään turhia sosiaalisia kontakteja ei ole, ainoastaan välttämättömimmät.

Hyvää oloa ihmiset hakevat Taivaasta, virtuaalitodellisuudesta. Siellä maailma on kaunis. Taivaassa pääsee myös niihin paikkoihin, joita ei enää ole. Voi käydä katsomassa, miltä Helsinki näytti ennen sisällissotaa tai New York ennen hyökyaaltoa.

Kun Akseli saa pillerin, joka vähentää lamaantumista, hän päättää haluta tavata Taivaassa tapaamansa Iinan myös tosielämässä. Alkaa löytyä uusia iloja ja jotain nautittavaa, myös virtuaalitodellisuuden ulkopuolelta.

“Luulen, että tässä lajissa on virhe, jota ei voi paikata. Emme ole ikinä tyytyväisiä paitsi Taivaassa, mutta siellä emme voi pysyä. Olemme tämän pelin virus.”

Taivas on synkkäsävyinen tarina siitä, millainen todellisuus voi 40 vuoden kuluttua olla. On ahdistavaa ajatella, että maailma voisi mennä tuohon suuntaan. Entistä ahdistavammaksi asian tekee se, että ajatus ei välttämättä tunnu niin epätodelliselta tai kaukaiselta, kuin sen haluaisi tuntuvan.

En kokenut, että kyseessä olisi millään tavalla kiva kirja. Sen lukeminen oli paikoitellen epämiellyttävää ja tavallaan olisin halunnut jättää kirjan kesken. Toisaalta ehkä juuri siksi se oli taidokas. Oli hienoa lukea, miten paljon päähenkilöt kasvoivat ja muuttuivat kirjan aikana. Ja miten sen kaiken ahdistuksen ja lamaannuksen keskellä kuitenkin näkyi jotain valoa ja toivoa tulevasta.

Taivas voitti Kustantamo S&S:n Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016.

“Iina katsoo villiintynyttä puistoa, jossa heinä kasvaa korkeana ja osa puista on kaatunut. Rehevä kasvusto kietoutuu puistoon kipattuihin romuihin, autonrenkaisiin ja piikkilankaan. Topeliuksenkadun puoleisessa röykkiössä näkyy renkaaton auto, jonka konepellillä kasvaa heinää, vieressä ruosteisia tynnyreitä ja sohva, jonka jouset sojottavat lähes kadonneen verhoilun alta. Meren puolella rehottavat korkeat nokkoset ja villivadelmat.”

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. kirjan nimessä on jokin paikka.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa kirja menee kohtaan naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Reader, why I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä "nerokkainta Leinon romaanissa on, että se saa pohtimaan ihmisen käyttäytymisen motiiveja ja ihmisen hallitsemiseen liittyvää mekaniikkaa."
  • Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu, jolle kirja oli ainakin lukuhetkellä suosikki tämän vuoden kirjoista. 
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Taivas on romaanina vahva, jännitteinen ja huolellinen.

J.S. Monroe: Löydä minut


"Yön pimeydessä nuori nainen syöksyy aaltoihin ja katoaa. Rosan itsemurha järkyttää kaikkia mutta tavallaan se on ymmärrettävä, onhan hänen isänsä juuri kuollut ja opiskelu Cambridgessa luo kovia paineita. Mutta onko tässä koko totuus? 
Viisi vuotta myöhemmin läheiset ovat hyväksyneet Rosan kuoleman - kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar. Kuin riivattu Jar etsii Rosaa ja näkee hänen kasvonsa joka puolella. Psykologin mukaan kyse on vain hallusinaatioista. Sitten Jar saa käsiinsä viestin: Löydä minut."

Tammi, 2018, 431 sivua.
Alkuteos Find Me, 2017. Suomentanut Arto Schroderus. 

Itsemurhan tehnyt nuori nainen, joka ei ehkä olekaan kuollut. Vai onko? Kaipaava poikaystävä, joka ei suostu uskomaan kuolemaan. Mystinen päiväkirja, joka alkaa paljastaa Rosan menneisyyttä pala palalta.

Siinä on J.S. Monroen trillerin alkuasetelma, mutta tässä ei todellakaan ole kaikki. Kirja saa niin yllättäviä käänteitä, että en halua hiiskua niistä mitään, jottei muiden lukukokemus mene pilalle. Voin kuitenkin luvata, että kirjassa mennään sellaisiin suuntiin, joita ei takakannen tekstin perusteella osaa aavistaa.

"Nainen kääntyy katsomaan, silmät pyöreinä säikähdyksestä. Onko se Rosa? Jar ei ole enää varma. Ilmeessä ei näy tunnistamisen häivääkään, ei pienintäkään tietoisuutta siitä kuka Jar on, siitä että he kerran rakastivat toisiaan yli kaiken."

J.S. Monroe, omalta nimeltään Jon Stock, on brittiläinen journalisti. Hän on julkaissut omalla nimellään viisi vakoojaromaania, jotka eivät ole minulle tuttuja. Löydä minut on kuitenkin juoneltaan taidokas, ja kirja pitää tiiviisti otteessaan. Alussa edetään ehkä hieman verkkaisemmin ja tutustutaan henkilöihin, mutta lopussa paahdetaan melkoista vauhtia. Tämä kirja todella koukuttaa.

Teksti on dekkarille tyypilliseen tapaan helppolukuista eikä erityisen merkittävää. Tärkeintä tässä on nimenomaan se juoni, joka on kamala, eikä sitä toivoisi koskaan tapahtuvaksi. Kuitenkin koko ajan tietää, että vaikka kirjan tapahtumat kuinka kamalia ovatkin, eivät ne ole niin kaukana todellisuudesta kuin haluaisimme uskoa.

Muun muassa Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ja Luetut.netin Mari ovat kritisoineet kirjaa liiallisesta väkivallasta. Törmäsin ennen lukemista näihin kritiikkeihin ja lähdin lukemaan teosta sillä asenteella, että rankkaa tekstiä saattaa olla edessä. Pidän itseäni kohtalaisen herkkänä lukijana, etenkin, jos mukana on eläimiin kohdistuvia kauheuksia. Siksi yllätyinkin siitä, etten itse kokenut kirjaa poikkeuksellisen väkivaltaiseksi. 

Ehkä ennakkovarautuminen kannatti. Väkivaltaiset kuvaukset tulivat vasta kirjan loppupuolella, hyvin pienessä osassa. Ja vaikka ne olivat totta kai epämiellyttäviä, eivät ne mielestäni olleet mitään moniin muihin jännityskirjoihin verrattuna.

Kaikesta huolimatta herkimpien kannattaa ehkä jättää tämä kirja väliin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. vuonna 2018 julkaistu kirja. 

Pauliina Susi: Seireeni


"Jo turvatarkastus Barcelonan satamassa enteilee vaaraa, kun Leia Laine nousee siskonsa Ripsan kanssa Välimerellä seilaavaan luksusristeilijään. Lomanviettoa alkavat pian varjostaa muutkin oudot sattumukset. Edes ylenpalttiset all-inclusive-tarjoilut ja taidokkaat varietee-esitykset eivät pysty peittämään sitä tosiasiaa, että jollakulla Seireenin 5000 matkustajasta on pahat mielessä. 
Kun Leia lopulta joutuu kasvokkain paitsi globaalin eriarvoisuuden ja terrorin uhan - myös menneisyytensä aaveen kanssa, rento lomailu vaihtuu pakokauhuun. 
Samaan aikaan Välimeren toisella laidalla yksitoistavuotias Amira kipuaa vanhempineen ihmissalakuljettajien heiveröiseen paattiin." 

Tammi, 2017, 522 sivua. 

Seireeni on itsenäinen jatko-osa Pauliina Suden Vuoden johtolanka -palkitulle Takaikkunalle. Pidin Takaikkunasta kovasti, joskaan en enää oikein muista, mitä kirjassa tapahtui.

Kun aloin lukea Seireeniä, oloni oli alusta asti todella hämmentynyt. Tuntui, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. En tiedä olivatko syynä yhtäläisyydet Takaikkunaan, sillä en muista tuosta Suden aikaisemmasta teoksesta tarpeeksi. En antanut tuttuuden tunteen kuitenkaan haitata ja viihdyin Seireenin parissa mainiosti. Se tarjosi vauhdikasta ja jännittävää luettavaa, ja juuri sitä tähän väliin kaipasin. Kirjan juoni ei ollut järin yllättävä, mutta viihdytti hyvin tämän runsaan 500 sivun verran.

Myös tarinan asetelma on mielenkiintoinen. Mitä kaikkea kätkeekään taakseen risteilijöiden luksuselämä? Reissusta yritetään tehdä täydellinen matkustajille, mutta taustalla paiskitaan töitä 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa, ilman lomaa ja ilmaan vapaapäiviä. Niin ainakin tässä kirjassa, ja on kamalaa ajatella, toimivatko Välimerellä ja muualla maailmassa seilaavat risteilijät oikeastikin näin.

Leian ja Ripsan risteilyn rinnalla seurataan ihmissalakuljettajien matkaa. Samalla merellä luksusristeilijän kanssa seilaa pikkuruinen paatti, josta heivataan laidan yli lastia sitä mukaa kun painoa todetaan olevan liikaa. Tätä sivujuonta seurataan kohtalaisen vähän, mutta sillä on siitä huolimatta tärkeä osa koko tarinassa.

Pauliina Susi kirjoittaa helppolukuista tekstiä ja hänen kirjojensa parissa on helppo viihtyä. Meno on vauhdikasta, joten tylsää ei tule, eikä kirjaa meinaa malttaa laskea käsistään. Jännitystä riittää, mutta väkivallalla ja raakuuksilla ei kuitenkaan mässäillä. Juonenkäänteistä aivan jokainen ei ehkä tunnu aivan todelliselta, mutta se ei erityisemmin haittaa. Takaikkunan tapaan myös Seireeni kytkeytyy hienosti ajankohtaisiin teemoihin, tässä tapauksessa muun muassa ihmissalakuljetukseen ja terrorismiin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Seireenissä niitä on useita: esimerkiksi ihmissalakuljetus ja “orjatyövoiman” käyttö.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa Seireeni täyttää kohdan naisen kirjoittama dekkari.

Lisäksi Seireeni sopii Kirjoja ulapalla -lukuhaasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka mielestä Seireeni on “huikea, ajan hermoilla uiva psykologinen trilleri”. 
  • Luetut-blogin Mari, jonka mielestä Seireeni tarjoilee ihan kelvollista risteilytrilleriä. 
  • Mininkirjat-blogissa kuvaillaan kirjaa hyvin jännittäväksi. 

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina


Luovaa kirjoittamista Lundin yliopistossa opiskeleva Zackarias Levin haluaa muuttaa maailmaa kirjoituksillaan, ja samasta haaveilevat myös hänen kurssikaverinsa. Mutta kun he tutustuvat Leo Starkiin, legendaariseen kirjailijaan, heidän mielikuvansa kirjoittamisesta muuttuu ja heidän elämänsä saa julman käänteen. 
Kaksitoista vuotta myöhemmin Zackarias päättää kirjoittaa kirjan siitä, miten Leo Stark katosi jälkiä jättämättä ja Zackariaksen paras ystävä tuomittiin murhasta vaikka ruumista ei koskaan löydetty. 

Like, 2017, 413 sivua. 
Alkuteos En nästan sann historia, 2016. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Törmäsin ruotsalaisen Mattias Edvardssonin kirjaan Melkein tosi tarina jossain blogissa, ja lisäsin sen luettavieni listalle syystä, jota en enää muista. Kun huomasin kirjan kirjastossa, innostuin siitä ja odotin menevää jännityskirjaa: dekkarihyllyyn teos kun on sijoitettu.

En saanut menevää jännityskirjaa ja tunteeni ovat muutenkin ristiriitaiset. Toisaalta pidin kirjasta ihan hirveästi ja ahmin sen hetkessä, toisaalta taas olisin halunnut jättää lukemisen koko ajan kesken.

Miksi?

Melkein tosi tarina kertoo Zackarias Levinistä, joka aikoo kirjoittaa kirjan. Kirja kertoo hänestä ja hänen opiskeluaikaisista ystävistään ja siitä, miten eräs Ruotsin tunnetuimmista kirjailijoista katoaa. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa: nykyajassa ja menneisyydessä. Menneisyyttä valottavat pätkät ovat lukuja Zackariaksen parhaillaan kirjoittamasta kirjasta ja kertovat siis hänen opiskeluajastaan.

Vaikka kaiken taustalla on koko ajan kirjailija Leo Starkin katoaminen ja murha, on kirja suurimmalta osin kertomusta neljästä kirjallisuudenopiskelijasta ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjassa mennään kohtalaisen syvälle henkilöihin, sekä menneisyydessä että nykypäivässä. Ihmissuhteiden lisäksi Melkein tosi tarina on kertomus aikuistumisesta ja kirja kirjan kirjoittamisesta. Eniten kyse on kuitenkin totuudesta.

Jännitystä kirjassa ei juuri ole ja minun on vaikea nähdä tätä dekkarina. Melkein tosi tarina tuo minulle monella tavalla mieleen Jöel Dickerin kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinäkin kirjoitetaan kirjaa ja selvitellään samalla murhaa. Toisaalta Melkein tosi tarina tuo mieleen Donna Tartin kirjan Jumalat juhlivat öisin. Myös seurataan yliopisto-opiskelijoiden elämää ja ratkotaan murhaa.

Juonen yhtymäkohtien lisäksi Melkein tosi tarina on tyyliltään kahden edellä mainitun teoksen kaltainen. Teksti on melko verkkaista ja viipyilevää, henkilöt ovat jännitystä ja vauhtia tärkeämmässä roolissa. Vasta lopussa alkaa tuntua siltä, että löytyihän täältä se pilkahdus dekkaristakin. Sitä joutui kuitenkin odottamaan.

"Entä jos emme olekaan samaa mieltä? Entä jos meillä on eri näkemykset totuudesta?"
"Sitten täytyy vain puhua siitä."
Adrian nyökkäsi muttei vaikuttanut täysin tyytyväiseltä. 
"Kenellä on viimeinen sana?" hän kysyi ja puhalsi pitkän savuvanan kohti kattoa.
"Tarinalla."

Melkein tosi tarina on hyvä, ei siitä pääse mihinkään. Jos kirjaa lukee ahmien - vaikka sitten ärsyyntyneenäkin - niin kirjassa on takuulla onnistuttu. Erityisesti loppu toimii.

Jos haluat lukea väkivallattoman dekkarin, jossa jännitys ei ole tärkeässä roolissa, lue tämä. Jos kuitenkin haluat menevää ja vauhdikasta, ehkä selkäpiitä karmivaakin menoa, jätä Melkein tosi tarina siinä tapauksessa hyllyyn.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Lukuneuvoja, jonka mielestä kirja on "mukavalla tavalla epätyypillinen jännitysromaani". 
  • Kirjallisia-blogin Tomi, jonka mielestä Melkein tosi tarina on loistava kirja. 
  • Anneli, joka kirjoittaa Annelin lukuvinkit -blogissaan, että kirja sopii kevyeksi kesälukemiseksi. 

Fiona Barton: Leski


“Jean on jättänyt paljon kertomatta rikoksesta, josta hänen miestään epäiltiin. Hänellä oli liian kiire olla täydellinen vaimo. Sellainen, joka seisoo aina miehensä rinnalla.
Mutta nyt mies on kuollut ja Jean on vapaa kertomaan tarinansa niin kuin hän itse haluaa. Se on tarina, josta kaikki toimittajat kilpailevat. Mutta millaisia salaisuuksia leski on valmis paljastamaan? Entä mihin totuuteen hän itse uskoo?”

Bazar, 2018, 367 sivua. 
Alkuteos The Widow, 2016. Suomentanut Pirkko Biström. 
Äänikirja 11 h 44 min, lukija Krista Putkonen-Örn. 

En ollut koskaan aikaisemmin lukenut äänikirjoja, paitsi ehkä lapsuudessani. Päätin ottaa Storytellin kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ja valitsin kuunneltavakseni lukulistalla roikkuneen Fiona Bartonin Lesken.

Kirja kertoo naisesta, jonka miestä epäillään pikkutytön murhasta. Tarinaa keritään auki vähän kerrallaan. Kaikki alkaa nykyhetkestä, jossa toimittaja istuu lesken pöydässä ja vaatii tätä vihdoin paljastamaan, mitä pienelle Bellalle oikein vuosia sitten tapahtui. Murhasta epäilty mies on kuollut, joten leski voisi hyvin tunnustaa mitä tietää.

Välillä palataan menneisyyteen, Bellan katoamispäivään ja sen jälkeisiin poliisitutkintoihin. Lukujen näkökulmat vaihtelevat. Toisinaan ollaan lesken pään sisällä, sitten toimittajan ja sen jälkeen poliisin. Jossain vaiheessa päästään kurkistamaan myös epäillyn ja Bellan äidin ajatuksiin.

Kirjan idea on mahtava. Kirjailija Fiona Barton kertoo esipuheessaan, miten hän on toimittajana pitkään seurannut rikoksista epäiltyjen miesten rinnalla seisovia naisia. Mitä heidän päässään liikkuu? Kuinka kauan he lopulta seisovat miestensä rinnalla?

Valitettavasti pelkkä hyvä idea ei tässä tapauksessa kanna. Kirja ei missään vaiheessa imaise minua mukaansa. Se etenee hitaasti, eikä olen sellainen, jonka mieltäisin psykologiseksi trilleriksi. Kuuntelin kirjaa lenkeillä, ja kun kuunteleminen oli vain toissijainen aktiviteetti, jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Jos olisin vain kuunnellut - tai lukenut ihan oikeaa, paperista kirjaa - en olisi jaksanut alkua pidemmälle.

Kirjan esittelytekstissä tarinan kuvataan porautuvan syvälle poliisin, median, syytettyjen ja uhrien välisiin mutkikkaisiin suhteisiin. Se on täysin totta. Näiden asioiden kuvauksessa Leski mielestäni onnistuu, mutta se ei ole kannessa hehkutettu mukaansatempaava ja pelottavan jännittävä.

Jostain syystä koen myös kaikki kirjan päähenkilöt raivostuttaviksi. Jeanin mies Glen on täysi sika, joka lyttää vaimonsa maan rakoon - Jean taas itse ei edes välitä puolustautua. Toimittaja Kate on niin stereotypinen toimittaja kuin voi olla. Rikoskomisario Bob Sparkes puolestaan on perinteinen poliisi: ei pääse irti töistään ikinä, eikä malta olla henkisesti läsnä silloinkaan, kun on kotona vaimonsa kanssa.

“Tuntuu kuin juttelisin ystävän kanssa. En arvannutkaan, että toimittajan kanssa puhuminen olisi tällaista. Luulin että se olisi samanlaista kuin poliisin kysymyksiin vastaaminen. Luulin että se olisi koettelemus, kuulustelu. Niin minun mieheni Glen sanoi. “

Kirjan kuvaus median toiminnasta saa minut ärsyyntymään. Haastateltavalle maksellaan hotelliöitä, vaatteita ja kasvohoitoja, ja sen lisäksi kymmenien tuhansien palkkiot. Toimittajat ja kuvaajat kyttäävät oven takana päivästä toiseen, jotta saisivat revittyä irti haastattelun. Asetelma on niin stereotypinen kuin voi olla. Miksi kaikki kirjat ruokkivat kuvaa siitä, että toimittajat ovat itsekkäitä verenimijöitä, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa juttunsa eteen?

En toki tiedä, toimiiko media briteissä noin. Jos toimii, on se todella ikävää. Onneksi olemme Suomessa eri tilanteessa, vaikken toki kiellä, etteikö täältäkin voisi löytyä epäeettisesti toimivia toimittajia.

Kokonaisuutena Leski siis tuottaa minulle pettymyksen ja jättää keskinkertaisen fiiliksen. Se ei ole missään nimessä huonoa luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei yltänyt odotuksiin.

Mitä sitten olin mieltä äänikirjasta? Tämä kyseinen yksilö ei osunut nappiin, mutta äänikirjan kuuntelu itsessään oli positiivinen kokemus. Tykkäsin erityisesti Storytellin ominaisuudesta valita haluamansa lukunopeus: minä kuuntelin suurimman osan ajasta 1,25-kertaisella nopeudella, sillä normaali nopeus tuntui minulle ainakin tämän kirjan kohdalla hitaalta. Pidin myös siitä, että pystyin siirtymään äänikirjan ja e-kirjan välillä. Näin saatoin hyödyntää myös ne hetket, kun kuunteluun ei ollut mahdollisuutta, mutta ehti lukaista muutaman sivun e-kirjasta.

Äänikirja toi lenkille kaivattua lisäaktiviteettia ja auttoi jaksamaan vähän pidempään. Tähän tarkoitukseen voisin hyödyntää äänikirjoja jatkossakin, mutta en usko, että vaihdan koskaan sohvalla lukiessani paperista kirjaa äänikirjaan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Lesken kohtaan 46. kirjan nimessä on vain yksi sana.

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteessa Leski menee kohtaan Naisen kirjoittama dekkari.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


"Siljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo, että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita.”

Kustantamo S&S, 2017, 204 sivua. 

Jostain syystä olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joissa on ainakin yhtenä kertojana lapsikertoja. Tässä kirjassa lapsikertojia on kaksi: sisarukset Silja ja Santtu. Molemmat kertojista välittävät hyvin lapsen tunteet ja sen, miten he maailmaa katsovat.

Miltä tuntuu, kun lapset heräävät keskellä yötä, kun myrsky reutoo kattoa ja yrittää tulla sisään, eikä isä olekaan kotona? Miltä tuntuu, kun isä jättää Santun syömään jäätelöä kirjaston kahvilaan ja lähtee omille teilleen? Jäätelö valuu sormille, ja koko ajan joutuu pelkäämään, tuleeko isä enää ollenkaan hakemaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani kertoo perheestä, jonka elämä on aika sekavaa. Isä on alkoholisti, äiti roikkuu huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa, ja koko perhe joutuu kävelemään alituiseen varpaillaan. Muukaan lähipiiri ei ole ehkä ihan tasapainossa: täti bilettää minkä kerkeää ja mummo toivoo ukin kuolemaa.

Santun ja Siljan kertojaäänien lisäksi myös muut hahmoista pääsevät ääneen.

"On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. [...] Isän myrsky on aina aluksi hiljainen. Hiljaisuuden seassa vaanii räjähdys, joka etsii koko ajan reittiä ulos. Kukaan meistä ei halua olla se reitti."

Me täytytään valosta on erityisen hieno juuri tyylinsä ja rakenteensa ansiosta. Lukijaa ei päästetä helpolla, sillä koko ajan täytyy keskittyä siihen, kuka on parhaillaan äänessä. Samaa tilannetta saatetaan katsoa lyhyissä pätkissä monen eri henkilön näkökulmasta. Välillä eri henkilöt pääsevät ääneen vain muutaman lauseen ajaksi, välillä koko luvun mitalta.

Kirjan tapahtumat etenevät välähdyksenomaisesti. Toisessa hetkessä ollaan saunaillassa, sitten ukin kanssa risusavotassa. Hetkittäin palataan menneisyyteen ja valotetaan äidin lapsuus- tai teiniaikoja. Toisinaan tarina etenee runomitassa, välillä hypätään täysin satumaailmaan.

Kokonaisuutena Me täytytään valosta on kaunis kirja. Siinä käsitellään vaikeita aiheita ja kirja on paikoin ahdistavakin, mutta sävy on kuitenkin yleistunnelmaltaan toiveikas. Valoa on näkyvissä, kuten teoksen nimikin antaa olettaa.

"Silpuista tulee pieni pyramidi. Kurkkumöykky kasvaa ja silmissä lämpenee. Tutkin pöydässä olevaa halkeamaa, ettei tyttö näkisi. Esitän, että siinä on jotain tosi mielenkiintoista. Salakirjotusta. Kumarrun lähemmäs pöytää. Nenä hipoo pyramidia. Kutittaa. Norsukin tunnustelee kärsällä asioita. Ajatus on sen verran hyvä, ettei vesi tule silmistä poskille asti. Nyt vaan pitää pitää norsu mielessä. Norsu norsu norsu norsu."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Aina joku kesken -blogin Tani, jolle "Stormin kieli käy ihon alle, ampuu valollaan suoraan sydämeen". 
  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä Me täytytään valosta on täynnä tunnetta. 
  • Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin mirzu, joka kehottaa kaikkia lukemaan tämän kirjan.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. runo on kirjassa tärkeässä roolissa.  

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


“Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Ikään kuin se olisi vasta nyt tajunnut, että pihan yläpuolella on aina tyhjä taivas. Ja taivaan takana on avaruus, ja avaruudessa avaruusaluksia, jotka voivat mennä rikki. Taivas on ajatus, jonka ympäri minäkään en osaa piirtää viivaa. Taivas on aina auki, se vuotaa niin kuin isän varpaat.”

Gummerus, 2015, 222 sivua. 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo ihmisistä, jotka etsivät selitystä elämälleen. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. On nainen, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, johon salama iskee viisi kertaa. On myös isä, joka opettelee elämään vaimonsa kuoleman jälkeen. On nainen, joka yrittää ottaa paikkaansa uusperheessä ja totutella syntymättömän lapsensa elämään - lapsen, joka ei ehkä ole ihan normaali.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo sattumasta. Se kertoo siitä, ettei kaikki onnekkaalta tuntuva välttämättä olekaan niin onnekasta, ja miten paljon ja pitkään epäonniset sattumat voivatkaan ihmisiin vaikuttaa.

“Elokuvassa muistot näytetään mustavalkoisina. Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. Sillä lailla elokuvissa kuollaan. 
Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan leijumaan.”

Kirja on jaettu neljään osaan ja aluksi jää epäselväksi, ovatko osiot itsenäisiä vai erillisiä. Ne tuntuvat jonkin aikaa irrallisilta, mutta melko nopeasti lukija hahmottaa, että kaikella on yhteys. Tarina tuntuu aluksi omaan makuuni liian pinnalliselta. Tuntuu siltä, että koko tarinaa ei ehkä oikein ole.

Puolivälin jälkeen kirja alkaa vetää enemmän. Se saattaa johtua henkilöihin kiintymisestä tai siitä, että palapelin palaset alkavat loksahdella kohdilleen. Lopussa tarina on ehjä, vaikkei aluksi siltä tuntunutkaan.

“Joskus taivas tippuu, joskus maa vajoaa. Joskus iskee niin käsittämätön onni, että sen kanssa on vaikea kyetä jatkamaan. Joskus tapahtuu jotain - vain yhden ainoan kerran - mutta koko loppuelämänsä joutuu miettimään, miksi. Joskus ei tapahdu mitään, ja koko loppuelämänsä miettii, miksi se ei tapahtunutkaan.”

Selja Ahavan teksti on kaunista alusta alkaen. Se on pelkistettyä eikä liian koukeroista, mutta kuvailu on paikoitellen hyvin hienoa. Lukijalle annetaan tilaa ajatella ja tehdä omia tulkintojaan.

Pidin valtavasti Selja Ahavan kirjasta Ennen kuin mieheni katoaa. Siinä hienoa oli kielen lisäksi aihe ja sen hyvin henkilökohtainen käsittelytapa. Taivaalta tippuvat asiat ei ole mielestäni tarinaltaan niin vahva. Sitä kannattelee ensisijaisesti Ahavan kaunis kirjoitustyyli.

“Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Jos kaikki olisi järjestyksessä niin kuin enkelit käskevät, jos enkelit sanoisivat että älkää katsoko ja kaikki tottelisivat, joutuisimme yhdellä torven töräyksellä Paratiisiin. Mutta maailma jatkuu ja elämä tapahtuu, koska aina löytyy ihminen, joka kurkistaa kuitenkin. Joku unohtaa katsoa uutiset, joku aloittaa riidan kun ei pitäisi, jotakuta ei vain huvita olla hyvä, joku vain sattuu seisomaan puutarhan reunassa juuri kun jääkokkare tippuu.”

Taivaalta tippuvat asiat on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut vuonna 2016 Eurooppalaisen nykykirjallisuuden edistämiseen tarkoitetun EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:  

  • Sivumerkkejä-blogi, jossa kirjaa kuvataan yhdeksi maailman parhaimmista kirjoista. 
  • Kannesta kanteen -blogin Kaisa, jonka mielestä kirja on kertakaikkisen hieno. 
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä kirjassa kuvataan surua ja surusta selviytymistä kipeän kauniisti.

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven


"Juuri sinä päivänä, kun ranskalaisen postiljoonin Providencen on määrä matkustaa Marrakechiin hakemaan vakavasti sairas adoptiotytär Zahera luokseen, Islannissa purkautuva tulivuori halvaannuttaa koko Euroopan lentoliikenteen. Silloin äidin on opittava itse lentämään."

Otava, 2016, 224 sivua. 
Alkuteos La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel, 2015. Suomentanut Taina Helkamo. 

Odotin kepeää ja kaunista satua. Sain näitä kaikkia, mutta erittäin kummallisesti yhteen nivottuna. 

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven kertoo ranskalaisesta postinkantajasta Providencestä. Hänen on tarkoitus matkustaa Marokkoon noutamaan sieltä vakavasti sairas adoptiotyttärensä, mutta tulivuorenpurkaus sotkee suunnitelmat. Äidin on pakko päästä perille, sillä Zahera on kuolemansairas, ja hänet voidaan parantaa ainoastaan Euroopassa.

Tarinan kertojana on lennonjohdossa työskentelevä mies. Hän kertoo tarinaa parturilleen, parturintuolissa istuen. Hän käy läpi sen, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään tyttärensä eteen. Miten äidinrakkaus voittaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman - kuten saa ihmisen lentämään. Vai saako?

"Jokainen kuluva sekunti vei hänet lähemmäs tytärtään, jokainen kädenisku, jokainen taakse jäävä kaupunki, joki ja pilvi, jonka läpi hän lensi. Se oli uskomatonta. Maagista. Kaikki oli kuin unta, mutta tuntui aivan liian todelliselta."

Kirja on kirjoitettu humoristisesti, ja pienen tytön kamalasta sairaudesta puhutaan mielestäni liian kepeään sävyyn. Se tekee ehkä jonkun mielestä tarinaan hienon ristiriidan, mutta minut se etäännyttää. Kirja on täynnä stereotypioilla leikittelyä ja todella erikoisia hahmoja ja juonenkäänteitä. On vihreillä tomaateilla petankkia pelaavia munkkeja ja senegalilaisia poppamiehiä. Jos kuvittelet, että olet törmännyt jo kaikkeen, tulee vastaan jotain vielä kummallisempaa.

Olen monta kertaa jättämässä kirjan lukemisen sikseen, sillä en saa siitä otetta. En kuitenkaan lopeta lukemista, ja nyt olen iloinen siitä.

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on taas osoitus siitä, miten tärkeä kirjan loppu on. Loppu voi pelastaa huononkin kirjan, jos loppuun asti vain malttaa lukea. Jos siis tähän kirjaan tartut, lue se loppuun asti. Minulla vierähti lopussa myös muutama kyynel, ja se yleensä kertoo jostain.

"Niin monta kertaa he jo olivat luulleet menettävänsä tytön. Zahera oli heidän toivonpuntarinsa, valonsäteensä, voimansa ja liekkinsä, joka oli nyt sammua kuin kynttilä erämaatuulen puuskassa. Yksi elämä ei paina yhtikäs mitään. Ei edes tällä painovoimaan alistetulla planeetallamme. Elämme jonkin aikaa, kunnes jokin sairaus hakee meidät ja vie mennessään kohti kattoa koristavia tähtiä. Hohtavia muovitähtiä."

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: