Susanna Clarke: Piranesi

★★★★


WSOY, 2021. 265 sivua.
Alkuteos Piranesi, 2020. Suomentanut Helene Bützow.

En juuri lue fantasiakirjallisuutta, en ainakaan sellaista "perinteistä fantasiaa". Olin siis hiukan kartellut Piranesia, vaikka sitä ihan hirmuisesti kehuttiinkin. Törmäsin kuitenkin lopulta useampaan arvioon, joissa kerrottiin Piranesin sopivan myös niille, jotka eivät normaalisti fantasiaa lue. Innostuin, ja hyvä niin.

Piranesia aloittaessani en tiennyt yhtään, mistä on kyse, ja ehkä parempikin näin. Lähdin matkaan avoimin mielin: sekä genren että koko tarinan suhteen.

Aluksi mietin, mitä ihmettä oikein luen. Tyyli tuntui vieraalta ja vähän vaikealtakin, varsinkin, kun iso osa sanoista oli Kirjoitettu Isoilla Kirjaimilla. Se teki lukemisesta raskasta. Jatkoin eteenpäin ja ihmettelin omituista tarinaa. Samalla se alkoi kiehtoa yhä enemmän, jotain omituista vetoa Piranesissa oli.

En halua kertoa teoksesta liikaa, sillä mielestäni on parasta, jos siihen tarttuu tietämättä kovin paljon. Kerron kuitenkin, että tarinan päähenkilö on Piranesi, joka asuu valtavassa talossa, jossa on suuria huoneita, saleja, jotka ovat täynnä patsaita. Talon alakerrassa velloo meri ja ylhäällä kohoaa taivas. Vuorovesi nousee toisinaan saleihin ja tuo niihin kasoittain meriheinää. 

Miljöö on erikoinen, mutta toimii. Jo se yksinään luo tarinaan mystistä tunnelmaa, ja tunnelma on ehdottomasti Piranesin vahvuuksia. Se on hämmentävä, kummallinen, omaperäinen ja maaginen. Se vetoaa.  

Piranesi on tarina yksinäisyydestä ja muistamisesta, ja kyllä, vaikka aluksi tuntui kovin oudolta, alkoi juoni jossain kohtaa avautua. Ei se aivan täysin selväksi minulle koskaan tullut, mutta niin selväksi kuin tässä persoonallisessa kokonaisuudessa voi tulla. Paketti on oivaltava ja mielikuvituksellinen, ja yhdistää jännällä tavalla tuttua ja vierasta, fantasiaa ja todellisuutta.

Kehotan kokeilemaan Piranesia, jos haluat lukea jotain erilaista. Minua teos ei lumonnut aivan viiden tähden arvoisesti, mutta hieno se on. Aika varmasti se on kirja, jota muistelen vielä pitkään - Piranesi ei todellakaan huku massaan. 


Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly & Kirjaluotsi

Jane Harper: Kuiva kausi

★★★★


Tammi, 2019. 381 sivua.
Alkuteos The Dry, 2016. Suomentanut Mari Hallivuori.

Jane Harperin dekkarisarjaa on kehuttu kovasti, ja itseänikin se kiinnosti, etenkin Australiaan sijoittumisen vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa taas uutta dekkarisarjaa, sillä tykkään siitä, että minulla on yhtä aikaa kesken vain muutamia sarjoja. 

Kesälomalla päätin tähän kuitenkin tarttua.

Sarja kertoo Aaron Falkista, talousrikoksia ratkovasta keskusrikospoliisin työntekijästä, joka lähtee kotiseudulleen australialaiseen pikkukaupunkiin. Hän ei mene sinne työasioissa, vaan vanhan lapsuudenystävänsä hautajaisiin.

Falk ei ole käynyt paikkakunnalla vuosikausiin, ja pian selviääkin, että hän ei ole lähtenyt sieltä omasta halustaan. Nyt Falk joutuu tahtomattaan selvittämään ikävää tapausta, jossa hänen ystävänsä epäillään murhanneen perheensä ja sitten itsensä. 

Kuiva kausi käynnistyy hitaasti, enkä ole oikein varma, pidänkö siitä. Se vaikuttaa todella tavalliselta poliisidekkarilta.

Sellainen se ehkä onkin, mutta muuttuu onneksi alun jälkeen hyvin kiinnostavaksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapauskin ihan mielenkiintoinen, mutta erityisen mielenkiintoinen on Australian kuumuus ja kuivuudesta kärsivän pikkukaupungin miljöö. 

Jane Harper kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi Falkin teini-iän tunnelmissa. Kuuntelin kirjaa ajoittain äänikirjana, ja sitä oli paikoitellen vaikea seurata, sillä aikatasovaihteluita ei eroteltu äänikirjaversiossa mitenkään. Fyysisessä kirjassa ne oli painettu erilaisella fontilla. 

Tarina itsessään toimii, joskaan ei tarjoa kovin paljon jännitystä. Lähinnä siinä seurataan poliisin työtä rikoksen ratkomisessa ja menneisyyden osuuksissa kuvaillaan teini-ikäisten suhteita. Pikkukaupungin ihmissuhteet ja salailu, kyräily ja kateus saavat koko kirjasta aika ison roolin, eikä se ole välttämättä huono asia. 

Olisin kuitenkin kaivannut tekstiin jonkinlaista temponvaihtelua: nyt tunnelma ja tahti pysyvät kovin samanlaisina läpi kirjan. 

Luen ehkä joskus sarjan seuraavia osia, mutta mitään järjetöntä halua minulle ei tullut niihin tarttua. Voisin kuvitella, että sarja sopisi kuitenkin hyvin kevyiden ja väkivallattomien dekkarien ystäville. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
  • Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Clare Mackintosh: Panttivanki

★★★★

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia

★★★★

Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

★★★



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Dean Nicholson: Nalan maailma

★★★

 

WSOY, 2021. 272 sivua.
Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 9h 40min, lukija Antti Jaakkola. 

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
  • Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt - oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat

★★★★★

 

WSOY, 2020. 398 sivua.
Alkuteos Unnatural causes, 2019. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 15 h 21 min, lukija Markus Järvenpää.

Istun lounasravintolassa syömässä, nenä kiinni kännykässä lukemassa ihmisruumiin mätänemisen vaiheista. Ei ällötä - kiinnostaa ihan suunnattomasti. Ruokakin maistuu edelleen hyvältä. 

Se kertoo tämän kirjan imusta ja mielenkiintoisuudesta.

Iso-Britannian johtaviin oikeuslääkäreihin kuuluvan Richard Shepherdin omaelämäkerta Epäluonnolliset syyt ei ole syyttä kansainvälinen bestseller. Se on niin kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu, että ansaitsee kaikki kehunsa. Kirjaa ei oikeastaan malttaisi laskea käsistään, ja itse asiassa se sai minut jopa melkein harkitsemaan alanvaihtoa. Ei tosin ihan vakavasti, koska en koskaan pääsisi lääkikseen saati jaksaisi opiskella niin kauan, että joskus valmistuisin oikeuslääkäriksi.

Richard Shepherd kirjoittaa pääosin työstään. Aluksi siitä, miksi hänestä tuli oikeuslääkäri - hänkin muuten innostui alasta luettuaan aihetta käsittelevän kirjan. Shepherd kertoo opiskeluistaan: miten oli oltava oksentamatta ensimmäisessä ruumiinavauksessa, koska jos olisi oksentanut, ei tulevaisuutta oikeuslääkärinä olisi ollut. 

Valtaosan kirjasta saa kuitenkin Shepherdin 30 vuotta kestänyt työura ja ne lukuisat toinen toistaan mielenkiintoisemmat tapaukset, joita hän on ollut ratkomassa. Mies on ollut mukana muun muassa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tutkijana ja selvittämässä prinsessa Dianan kuolemaa. 

Teoksessa on paljon true crime -vivahdetta, käsitelläänhän siinä todellisia rikostapauksia. En ole itse true crimen ystävä, sillä jollain tasolla kammoan rikosten viihteellistämistä ja samalla yksityiskohtaiset rikoskuvaukset tuntuvat liikaa työltä. Tämä kirja ei kuitenkaan mene yksityiskohtiin - tai menee tietysti jollain tasolla, oikeuslääkärin näkökulmasta asioita puidaan välillä oikeinkin yksityiskohtaisesti. Mistään tapauksesta ei kuitenkaan kerrota kovin paljon, ja asioita käsitellään kunnioittavasti. 

Richard Shepherd kirjoittaa mielenkiintoisesti myös patologin työn arvostuksesta. Siitä, miten kenttä Iso-Britanniassa muuttuu ja tehtävät yksityistetään. Lopulta työ tuo mukanaan myös ongelmia, ja koko teos paljastuu itse asiassa terapiakirjaksi. Se ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä kirja antaa valtavan paljon myös sen lukijoille.

Kiinnostavan sisällön lisäksi Epäluonnolliset syyt on upeasti kirjoitettu. Sen värikästä ja vetävää tekstiä on todella kiva lukea. Kirja on humoristinen ja hyvällä, sopivan rennolla tyylillä kirjoitettu. Ehkä osittain tyylinsä vuoksi kirja toimii todella hyvin myös kuunneltuna: itse pääosin kuuntelin tämän kirjan.

Epäluonnolliset syyt on takuulla yksi vuoden parhaista elämäkerroista. Kirjasta paistaa intohimo aiheeseen, ja sellaisia teoksia on aina ilo lukea. 

Lucy Foley: Jahti

★★★

 


Otava, 2020. 383 sivua. 
Alkuteos The Hunting Party, 2019. Suomentanut Satu Leveelahti. 

Brittikirjailija Lucy Foleyn esikoisdekkaria kuvailtiin suljetun paikan trilleriksi Agatha Christien hengessä. Odotin siis paljon, ja jouduin hieman pettymään. 

Jahti alkaa, kun huippuyliopiston opiskeluajoilta tuttu ystäväporukka lähtee viettämään uuttavuotta Skotlannin ylämaille, syrjäisessä ja eristäytyneessä paikassa sijaitsevaan luksusmökkikylään. Jo tämä kuulostaa asetelmalta, josta en ehkä pidä - ja näin jälkikäteen tiedän, että en pitänyt. Palaan siihen tuonnempana. 

Lumimyrsky saartaa mökkikylän, ja yksi vieraista katoaa. Tai siis murhataan, se tulee ilmi varsin varhaisessa vaiheessa. Koska kyse on suljetusta paikasta, jonkun vieraista täytyy olla siis murhaaja. Vai täytyykö? 

Jahti kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja ajassa ennen ruumiin löytymistä. Mitä tapahtuu loman alussa, mitkä asiat johtavat murhaan - ja ennen kaikkea: kuka on murhaaja. Kertojia on useita, sillä ääneen pääsevät monet ystäväporukasta ja lisäksi paikan johtaja ja riistanvartija. Useat kertojat ja aikatasot vaativat hiukan tarkkaavaisuutta varsinkin kirjan alussa, mutta eivät silti tee tarinasta sekavaa. 

Kirjassa tärkeitä ovat henkilöiden väliset suhteet, menneisyydessä ja nykyisyydessä. Ne ovat tärkeitä juonen kannalta, mutta saavat myös muuten hyvin ison osan kirjasta. Itse koen tämän paikoin puuduttavaksi, koska en koe minkäänlaista yhteyttä näihin henkilöihin. Tyypit ovat ärsyttäviä, enkä oikein voi samaistua näihin rikkaisiin pintaliito-ihmisiin, joille tuntuu olevan vain tärkeintä se, että he ovat opiskelleet Oxfordissa. Siis kuinka monta kertaa asian voi yhden kirjan aikana toistaa!

Tunnelmaltaan Jahti on toimiva, ja suljettu paikka lumimyrskyn keskellä sopii hyvin varsinkin näin talvisaikaan luettavaksi. Ajoittaisesta paikoillaan junnaamisesta huolimatta tarina on ihan vetävä, ja halusin kyllä tietää, miten se päättyy. Erityisen jännittäväksi en Jahtia kuitenkaan lopulta kuvailisi. 

Kokonaisuutena siis ihan kiva, mutta ei sen enempää. Jos tykkäät jännityskirjoista, mutta et halua mitään ihan kovin pelottavaa, ja kaipaat sellaista mukavan nopealukuista ja aika kevyttä, voisit ehkä kokeilla tätä. Pisteet kannesta, joka on tyylikäs - valitettavasti en löytänyt sen suunnittelijan nimeä kirjasta (saattoi tosin olla kirjaston tarran alla). 

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

★★

 


WSOY, 2020. 411 sivua. 
Alkuteos: Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. Suomentanut Arto Schroderus. 
Äänikirja 11h 22min, lukija Satu Paavola. 

Caroline Criado Perezin tänä vuonna suomennettu tietokirja Näkymättömät naiset on palkittu Royal Societyn Vuoden tiedekirjana ja Financial Timesin Vuoden bisneskirjana. Sitä on kehuttu moneen otteeseen muun muassa kirjasomessa, ja onhan kirjan aihe kiinnostava ja ennen kaikkea tärkeä. 

Se, miten naiset niin monessa asiassa unohtuvat, miten naiset ovat näkymättömiä. 

Perez tuo kirjassaan hyvin monella tavalla esille sen, miten maailma on tehty miehiä varten. Miten keittiönkaapistot ja niin monet muut asiat mitoitetaan miehille. Miten naistenvessojen pidemmille jonoille on ihan järkevä syy, mutta silti vessoja tehdään miehille yhtä paljon tai jopa enemmän. Miten vaikeaa naisen on saada puheentunnistusohjelmaa toimimaan, ja miten esimerkiksi lääkkeet mitoitetaan keskivertoa, eli miestä varten.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hienoa, että Perez nostaa näitä asioita esille. Hän on tehnyt valtavan työn, ja kirjasta todellakin välittyy se, miten naiset jäävät maailmassa miesten varjoon. 

Mutta. 

Kirjana Näkymättömät naiset on ihan valtavan raskas ja vaikuttaa keskeneräiseltä. Se on täynnä tilastoa tilaston perään. Perez luettelee kirjassa prosenttilukuja, määriä, vuosilukuja - kaikenlaisia lukuja toisensa jälkeen. Varsinkin äänikirjana se on todella raskasta kuunneltavaa, ja luvuista menee puolet ohi. 

Tuntuu siltä, että kirja on koostettu vain kaikesta mahdollisesta kerätystä faktasta. Fakta on, kuten jo sanottua, erittäin painavaa, mutta sitä ei esitetä kovin lukijaystävällisessä muodossa. Toki tällainen asioiden perätysten latominen ja luvuilla ryydittäminen ehkä entisestään korostaa sitä, miten hirvittävän monessa asiassa naisia ei lainkaan ajatella, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen miellyttävämpää lukea. 

Odotin kovasti, että tilastoja olisi tuotu konkreettiselle tasolle oikeiden ihmisten kokemusten kautta. Myönnän, oli niitä muutamia, mutta nekin olisi voinut kertoa värikkäämmin ja ennen kaikkea niitä todellisia tarinoita olisi voinut olla enemmän. Nyt tuntui siltä, että taustatyö oli tehty hyvin, mutta sen jälkeen julkaistu vain kaikki olemassa oleva tausta-aineisto 

Tiedän, että todella monet ovat tästä kirjasta pitäneet, mutta minulta se oli jäädä kesken. Harmi, ehkä formaatti oli väärä - toisaalta en tiedä, olisinko halunnut lukea tätä puuduttavaa numerotulvaa neljääsataa sivua paperiltakaan.

Kirja on luettu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, jossa kirjan ajoittainen raskaus ei juuri häirinnyt.

Jojo Moyes: Tähtien antaja

★★★★★

Gummerus, 2020. 448 sivua. 
Alkuteos The Giver of Stars, 2019. Suomentanut Heli Naski. 

Mikä huikea kirja! Tähtien antaja on erilaista Jojo Moyesia - jotain sellaista, mitä en ollenkaan osannut odottaa. En siis oikeastaan lainkaan etukäteen tiennyt, mistä kirjassa on kyse, sillä minulle riitti, että se oli Moyesin uutuus. 

Lukemisen aloitettuani hämmennyin, mutta sitten yllätyin iloisesti. Ja nautin!

Toisin kuin Moyesin aiemmat kirjat, Tähtien antaja sijoittuu kokonaan menneisyyteen. Useinhan Moyes kirjoittaa joko nykypäivään sijoittuvaa tai vaihtoehtoisesti kahdessa aikatasossa kulkevaa tarinaa, jossa eletään sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Nyt pysytään kuitenkin koko ajan 1930-luvulla. 

Tarina sijoittuu Itä-Kentuckyyn ja kertoo liikkuvasta kirjastosta, joka on todellisuudessakin ollut olemassa. Liikkuva kirjasto oli poikkeuksellinen tuohon aikaan, sillä sitä pyörittivät naiset. He ratsastivat syrjäseuduille viemään kirjoja ihmisille, jotka eivät muuten pääsisi kirjoihin käsiksi. 

Moyesin tarinan päähenkilö on Alice, Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut parikymppinen nainen. Hän on saapunut maahan naituaan amerikkalaisen Bennetin, mutta upea romanssi ja elämä Yhdysvalloissa ei osoittaudukaan sellaiseksi kuin Alice on ajatellut. Parisuhde ei toimi, saman katon alla asuva Bennetin isä kohtelee miniäänsä huonosti, eivätkä paikallisen pikkukylän seurapiiritkään kiinnosta. 

Alice päätyy mukaan liikkuvaan kirjastoon ja ystävystyy sitä vetävän, omapäisen ja omaperäisen Margeryn kanssa - naisen, joka elää juuri niin kuin tahtoo, maailmassa ja ajassa, jossa naisten ei niin todellakaan odoteta elävän. 

Tähtien antaja on hieno tarina vahvoista naisista. Se käsittelee naisten asemaa tuon ajan Yhdysvalloissa kiinnostavasti ja monipuolisesti. Samalla puhutaan rotuerottelusta (kirjastoon tulee töihin myös värillinen Sophie, joka pysyttelee omasta tahdostaan lukittujen ovien takana) ja erilaisuudesta muutoinkin. Hienoa on myös kuvaus ystävyydestä, joka kirjaston naisten välille muodostuu. 

Moyes on kirjoittanut jälleen todella vetävän tarinan, jota on ilo lukea. Aiemmin mainittujen teemojen lisäksi kirja on kunnianosoitus Itä-Kentuckyn luonnolle. Sitä kuvataan kauniisti ja houkuttelevasti: voin tuntea kirpeän syysaamun auringonsäteet jylhässä vuoristossa ja nähdä kapeat ja kivikkoiset polut, joita liikkuvan kirjaston naiset ratsastavat. Jälkisanoissa Moyes mainitseekin Itä-Kentuckyn olevan kaunein paikka Yhdysvalloissa. 

Tähtien antaja on siis erittäin luettava viihderomaani, jossa on kiinnostavaa historiallistaa näkökulmaa, sopivasti romantiikkaa, paljon ystävyyttä, vahvoja naisia ja kaunista luontoa. Teoksesta on ilmeisesti myös tekeillä elokuva, jonka takuulla haluan nähdä - nuo Moyesin maalailemat maisemat on ehdottomasti päästävä näkemään.

Daniel Cole: Loppupeli

★★★★

Gummerus, 2019. 394 sivua. 
Alkuteos Endgame, 2019. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Daniel Colen Räsynukke-trilogia alkoi vakuuttavasti trillerillä, joka oli täydellisen kiero, täynnä toimintaa ja hyvillä henkilöillä varustettu paketti. Räsynukke oli minulle täyden vitosen kirja, joten odotin trilogialta aika paljon. 

Valitettavasti toinen osa, Marionetti, ei yltänyt samalle tasolle ensimmäisen kirjan kanssa, mutta oli silti vielä hyvä ja omaperäinen - ei tosin aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen. 

Kolmas osa, Loppupeli, oli ihan hyvä dekkari sekin, ja ansaitsee minulta tähdissä saman arvosanan kuin edellinen, mutta tarina ei ollut enää millään tavalla erityinen. 

Loppupelissä ensimmäisestä kirjasta tuttu William "Wolf" Fawkes palaa taas kuvioihin ja pääsee ratkomaan eläköityneen ylikonstaapeli Finlay Shawin kummallista kuolemaa, joka yritetään ensin kuitata itsemurhaksi. Mukana tutkimuksissa on tietysti myös kakkoskirjan päähenkilö Emily Baxter ja lisäksi porukassa pyörii yksityisetsiväksi siirtynyt Alex Edmunds. 

Kun Räsynuken ja vielä Marionetinkin vahvuuksia olivat todella omaperäiset ja kierot juonet, on Loppupeli paljon perinteisempi. Noh, annetaan nyt vähän armoa ja todetaan, että on tässäkin ihan mielikuvitusta käytetty, mutta jotenkin kirjan tapaus on tyylillisesti liian kaukana kahdesta aiemmasta. Kaksi aiempaa ratkottavaa juttua ovat olleet hyvin fyysisiä ja raakojakin, ja tässä pelataan enemmän henkisillä jutuilla.  

Daniel Cole osaa kuitenkin asiansa, ja vaikkei kirjan juoni tällä kertaa ole suosikkejani, on teosta silti ihan miellyttävä lukea ja tarina etenee. Trilogian mielenkiintoiset henkilöt saavat tässä kirjassa uusia sävyjä, ja henkilöt kannattelevatkin kirjaa eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kaksi sivullista -blogin tjrvnp, jonka mielestä Loppupeli on paljon parempi kuin sarjan aiemmat osat. 
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, jonka mielestä ensimmäinen osa oli paras. 

Daniel Cole: Marionetti

★★★★

Gummerus, 2018. 431 sivua. 
Alkuteos Hangman, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

 Daniel Colen trilogian ensimmäinen osa Räsynukke oli ihan loistava, juuri sellainen kuin vetävän trillerin kuuluukin olla. Valitettavasti kakkososa ei aivan yllä samalle tasolle, vaikka hyvä onkin.

Marionetti sijoittuu kronologisesti aikaan jonkin verran ensimmäisen kirjan jälkeen. Teos on kirjoitettu niin, että se toimii periaatteessa myös itsenäisesti, mutta suosittelen lukemaan Räsynuken ensin - irti saa nimittäin ehdottomasti enemmän, kun tietää avausosan tapahtumat ja tuntee jo ison osan henkilöistä.

Marionetin päähenkilö on Emily Baxter, joka oli ensimmäisessä kirjassa hieman sivuroolissa Wolfin ottaessa pääosan esittäjän paikan. Nyt Baxter pääsee parrasvaloihin, mikä on kiva, sillä hän on henkilönä kiinnostava. Etsivät saavat tutkittavakseen jälleen aika erikoisen tapauksen, jossa on käytetty mielikuvitusta, eikä ihmishenkiä säästellä.

Missä kirja sitten on heikompi kuin sarjan ensimmäinen osa? Kun Räsynukke alkoi suoraan toiminnan keskeltä, käynnistyy Marionetti selvästi hitaammin. Se ei tunnu lainkaan yhtä vetävältä kuin Räsynukke. Onneksi puolivälin tienoilla alkaa vihdoin tapahtua, ja sitten mennäänkin aika vauhdilla. Lopulta kirja on oikeinkin koukuttava.

Vaikka Daniel Cole on jälleen punonut pirullisen trillerin, ei hänen tyylinsä ehkä enää toisella kertaa onnistu samalla tavalla yllättämään. Siitä huolimatta on Marionetti on oikein hyvä trilleri, jonka lukee mielellään. Herkimmille en tätä kuitenkaan suosittele, ainakaan iltalukemiseksi. Sen verran väkivaltaa ja raakuuksia Marionetissä on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka halusi tämän jälkeen lukea lisää Colea ja pian. 
  • Kirjat kertovat -blogin Satu, joka ei ollut lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta piti silti kirjasta kovasti. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja ei ollut aivan yhtä koukuttava kuin Räsynukke.

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

★★★★★

Nemo, 2020. 123 sivua. 
Alkuteos The Boy, the Mole, the Fox and the Horse, 2019. Suomentanut Juhani Lindholm. 

 Mikä ihana, ihana kirja! Poika, myyrä, kettu ja hevonen kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan ja jo sen perusteella olin melko varma, että rakastan tätä.

Teos on erikoinen. Se ei oikeastaan ole vain kirja, se on taidetta. Charlie Mackesyn teoksessa ihastuttava tarina ja upeat kuvat ovat molemmat yhtä tärkeässä roolissa. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia: luonnoksenomaisia piirroksia, kuten kannessa, ja vesiväreillä maalattuja taianomaisia kuvia.

Kuvat ja teksti kertovat kaunista tarinaa pojasta, myyrästä, ketusta ja hevosesta, jotka tekevät yhteistä matkaa ja keskustelevat elämän suurista asioista. Puhutaan rakkaudesta ja ystävyydestä, elämänarvoista, syvällisistä ja vähän vähemmän syvällisistä - kuten kakusta. 

Tekstiä on lopulta varsin vähän ja kirjan lukee nopeasti, mutta sitä tekee mieli selailla useampaankin otteeseen. Kauniita kuvia voisi jäädä tuijottamaan pidemmäksikin aikaa.



Poika, myyrä, kettu ja hevonen on ihastuttava kirja, joka sopii niin lapselle kuin aikuisellekin. Joissain kirjastoissa tämä on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta yhtä hyvin tämä sopii aikuisen hyllyyn.

Teos on myös mainio lahjakirja, ja sellainen, jonka itsekin taidan hankkia omaan hyllyyni, jotta voin sitä rauhassa aina uudestaan ja uudestaan selata.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, jonka mielestä kyseessä on järisyttävä kirja kaikenikäisille.
  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka nautti kirjan kuvista, mutta jolle ajatelmat tuntuivat latteilta ja amerikkalaisilta. 
  • Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä jokaisen pitäisi kokea tämä hurmaava kirja itse.  

Daniel Cole: Räsynukke

★★★★★

Gummerus, 2017. 444 sivua. 
Alkuteos Ragdoll, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Huh, jo toinen huikea jännäri perätysten! Daniel Colen esikoisteos Räsynukke oli juuri niin piinaavan kiero ja jännittävä kuin kannessa lupailtiinkin.

Valitsin kirjan lukulistalleni jo joskus syksyllä, kun Colen Räsynukke-trilogiaa suositeltiin Instagramissa. Kirja vaikutti välittömästi sellaiselta, josta voisin pitää. Lukeminen lykkääntyi kuitenkin eteenpäin ja lopulta valitsimme kirjan myös Turun lukuklubin huhtikuun lukupiirikirjaksi.

Räsynukke alkaa tilanteesta, jossa asuinhuoneistosta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen ruumis, sillä se koostuu kuuden eri ihmisen ruumiinosista. Samanaikaisesti jutun päätutkija Wolfin toimittajana työskentelevä ex-vaimo saa kirjeen, jossa kerrotaan seuraavien uhrien nimet ja kuolinpäivät. Yksi uhreista on Wolf itse.

Asetelma on pirullisen kiehtova. Poliisitiimi alkaa selvittää rikosta ja käy kilpajuoksua aikaa vastaan. Daniel Cole on punonut tarinan, joka todellakin pitää otteessaan ensimetreiltä lähtien. Itse luin kirjan alle vuorokaudessa.

Tapahtumia Räsynukessa riittää - samoin ruumiita. Kirja ei ole väkivallaton eikä ihan kesy dekkari, joskaan ei myöskään sieltä aivan pahimmasta pästä. Mielikuvitusta Daniel Cole on kyllä käyttänyt, eikä minulla ollut kirjan alussa loppuratkaisusta aavistustakaan.

Vaikka juoni toimii Räsynukessa moitteettomasti, pidän silti erityisesti henkilöhahmoista ja tarinan tunnelmasta. Kirjan kaikki keskeisissä rooleissa olevat henkilöt ovat kiinnostavia ja toisistaan tarpeeksi erilaisia. Päähahmo Wolf on toki aavistuksen kliseinen poliisidekkarin päähenkilö: eronnut mies, jolla menee hiukan huonosti. Mukana ovat kovin tyypilliseen tapaan myös tuore tutkija ja yksi kipakka naisetsivä - mutta nämä asiat annettakoot anteeksi, sillä kaikki henkilöt ovat vahvoja ja heihin ehtii kiintyä jo yhden kirjan aikana.

Tunnelmaltaan Räsynukke on synkkäsävyinen ja mustan huumorin kyllästämä. Se tuo sekä tunnelmansa että henkilöhahmojensa puolesta mieleeni jollain tavalla tv-sarja Bonesin, joka on yksi suosikkejani. Itse asiassa Räsynukke muistuttaa monellakin tavalla tv-sarjaa, ja selitys on selvä: tarinasta pitikin alkujaan tulla tv-sarja. Voi miten mielelläni näkisin Räsynuken joskus myös sarjana!

Kokonaisuutena Räsynukke on siis täyden kympin (tai viiden tähden) dekkari, jonka seuraavien osien lukemista odotan tosi kovalla mielenkiinnolla.

"-- olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten 'hyvät' ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa - mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa..."
"Tajuaa mitä?"
"Että mitään 'hyviä' ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on."

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella (Iso-Britanniassa)
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

★★★★

Gummerus, 2017. 482 sivua. 
Alkuteos The One Plus One, 2014. Suomentanut Heli Naski. 

 Olen jonkin tason Jojo Moyes -fani. Olen lukenut kaikki Moyesilta suomennetut teokset ja olen myös lähtökohtaisesti pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Vaikka olen pitänyt kaikista muista, säästelin silti tätä Parillisia ja parittomia -teosta kummallisen kauan. Ehkä halusin säästää tätä johonkin erityiseen hetkeen, ja oikeastaan yritin niitä hetkiä jo aiemmin tehdäkin. Tämä on ollut minulla lainassa syksystä asti, ja reissasipa kirja Etelä-Afrikassakin mukana - ja jäi silti lukemattomaksi.

Näin jälkikäteen voisin sanoa, että onneksi jäi. Nyt kaipasin nimittäin juuri tällaista kepeän menevää ja hiukan romanttistakin luettavaa. 

Parillisia ja parittomia kertoo Jessistä ja Edistä, joiden keskenään hyvin erilaiset elämät kohtaavat. Jess on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka tekee kahta työtä ja kamppailee taloushuolien kanssa. Jokainen penni lasketaan ja arjesta selviäminen on hankalaa. Asiaa ei auta se, että Jessin lapset ovat muiden mielestä poikkeavia: tytär Tanzie on jonkinasteinen matikkanero ja poika (oikeastaan Jessin ex-miehen poika) käyttää ripsiväriä ja on naapureidensa jatkuvan kiusaamisen ja väkivallan kohteena.

Ed puolestaan on varakas it-alan liikemies, joka erehtyy työssään tekemään kohtalokkaan virheen - ja senkin oikeastaan hyväntahtoisuuttaan. Muutaman sattuman kautta Ed päätyy mukaan matkalle Southamptonista Skotlantiin yhdessä Jessin ja tämän perheen kanssa.

Jojo Moyes on jälleen kirjoittanut hienon tarinan, joka on lämminhenkinen ja koskettava, hauska ja tietysti hiukan romanttinenkin. Kirjan alku tuntui tökkivän hiukan, ehkä vain lukijasta johtuen, mutta kun tarinassa päästiin tien päälle, oli lukeminen helppoa, jouhevaa ja kiinnostavaa. 

Moyesin henkilöhahmot olivat taas mainioita: erityisesti lapsista oli kirjoitettu sympaattisia ja mielenkiintoisia. Omat kehunsa ansaitsee tietysti myös Jessin perheen suuri ja haiseva, mutta niin hyväsydäminen koira. 

Parillisia ja parittomia -kirjan kantavia teemoja ovat luokkaerot ja erilaisuus. Luokkaeroja Moyes käsittelee todentuntuisesti ja jollain tavalla kovin realistisella otteella. Muutoinkaan kirja ei ole höttöä, vaikka se viihdettä onkin. Onhan se rakkaustarinoineen toki hieman kliseinen ja ehkä tarinaltaan myös jossain määrin epäuskottava, mutta olkoot. 

Paras lukemani Moyes tämä ei ole, mutta ei se kovin kauas jää. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin: 
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
25. Kirjassa ollaan saarella (tapahtuu Iso-Britanniassa)
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

- 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Olen lukenut -blogin Kati, jolle kirja sai kyyneleet silmiin, mutta jonka mielestä tiivistämisen varaa olisi ollut. 
  • Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka mielestä kirja on "hyvin tyypillinen romanttinen viihderomaani, jossa on mukana sopivasti syvyyttä ja elämänviisautta".
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, jonka mielestä Moyes on kirjoittanut huikean hyvän rakkaustarinan.

D.B. John: Pohjoisen tähti

★★★★★

Bazar, 2020. 528 sivua. 
Alkuteos Star of the North, 2018. Suomentanut Kristiina Vaara. 

 Huh, mikä kirja! Brittikirjailija D.B. Johnin kirjoittama Pohjoisen tähti on aivan hirveä ja järkyttävä, mutta samanaikaisesti erittäin kiinnostava ja vetävä trilleri, joka on rakennettu taitavasti.

Pääosin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa tarinassa seurataan kolmen eri henkilön elämää, ja näiden henkilöiden tiet tietysti jossain vaiheessa risteävät. Ensimmäinen henkilöistä on Pohjois-Koreaa tutkiva yhdysvaltalainen Jenna Williams, joka värvätään CIA:han. Jennan kaksoissisar on kadonnut vuosia sitten, ja Jenna uskoo työn CIA:ssa tuovan mahdollisuuden selvittää, mitä hänen sisarelleen tapahtui.

Kaksi muuta päähenkilöä ovat pohjoiskorealaisia. Rouva Moon työskentelee rangaistusleirillä Pohjois-Koreassa, Cho Sang-ho puolestaan elää Pjongjangissa korkea-arvoisena armeijan upseerina.

Kattaus on monipuolinen ja henkilöt hyvin luotuja. Erityisesti kiinnyn kekseliääseen ja määrätietoiseen rouva Mooniin, mutta myös Cho saa kirjan edetessä uusia puolia ja syvyyttä, jota harvoin tämän genren kirjoissa näkee. CIA:n värväämä Jenna puolestaan on ajoittain hieman epäuskottava, joskin genrelle tyypillinen hahmo, joka laittaa lukijan hymyilemään: kaunis, superälykäs nuori nainen, jolla on mielettömät taistelulahjat ja joka teilaa yksinään vaikka kymmenen miestä.

D.B. Johnin tarinan tunnelma kehittyy pikku hiljaa. Se tuntuu käynnistyvän hieman hitaasti, mutta juoni tihenee ja tunnelma tiivistyy hienolla tavalla loppua kohden. Koska kyse on trilleristä, mennään jossain vaiheessa jo todella lujaa ja pientä amerikkalaisuushenkisyyttä ja överiksi vetämistä on havaittavissa, mutta kirja toimii genressään mainiosti.

Kaikkein tärkeimmässä roolissa on tietysti koko ajan Pohjois-Korea, tuon meille niin vieraan suljetun valtion elämä ja siellä tapahtuvat järkyttävät asiat. Pohjoisen tähti alkaa kirjailijan huomautuksella, jossa kerrotaan, että kirjan lopussa paljastetaan, mitkä kirjassa esiintyvistä asioista perustuvat tositapahtumiin. Kirjailija kuitenkin kehottaa lukemaan nämä vasta kirjan lopussa, sillä osuus sisältää juonipaljastuksia.

Mietinkin siis koko tarinan ajan, kuinka iso osa tarinasta ja sen kamalista asioista on totta. Pelottavan suuri osa on. Kuten jälkisanoistakin paljastuu, D.B. John on selvästi tehnyt taustatyönsä hyvin. Totuuspohjaisuus tekee tarinasta entistä järkyttävämmän. Tietysti kirjassa on myös paljon keksittyä ja genren vuoksi kirjailija on varmasti ottanut paljon vapauksia siinä, miten hän asiat esittää, mutta vakavia ja karmeita asioita käsitellään kuitenkin tarvittavalla kunnioituksella.

En halua paljastaa kirjasta kovin paljon, sillä se kannattaa itse lukea. Pohjoisen tähti on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, ja odotan mielenkiinnolla sen jatko-osaa, jota D.B. John parhaillaan kirjoittaa. Pohjoisen tähden lopussa muutamat asiat jäävätkin sen verran auki, että niihin on kiinnostavaa palata.

Varoitan kuitenkin, että Pohjoisen tähti sisältää väkivaltaa ja kohtalaisen rankkoja kuvauksia, enkä siksi suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (ollaan lentokoneessa)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luettua ja maistettua, jonka mielestä kirja on kiehtova ja koukuttava, mutta dekkarimaiset piirteet menevät ehkä liiallisuuksiin. 
  • Mummo matkalla, jonka mielestä kirja on mielenkiintoinen ja monisyinen, värikäs ja hätkähdyttävästi avaava dekkari.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

★★★★

Otava, 2020. 494 sivua.
Alkuteos The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

 Stuart Turtonin esikoisteos Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi kevään kirjoista, joita odotin eniten. Kirjan idea kuulosti todella erikoiselta ja omaperäiseltä, joten paloin halusta päästä tarinan kimppuun.

Persoonallinen teos todella olikin! Tarinan päähenkilö on Aiden Bishop, joka elää yhden ja saman päivän kahdeksan kertaa peräkkäin. Joka aamu Aiden herää kuitenkin eri henkilön ruumiissa. Hän muistaa edellisten päivien tapahtumat, muttei omaa menneisyyttään.

Aidenilla on kahdeksan päivää aikaa ja tärkeä tehtävä: selvittää, kuka aikoo murhata Evelyn Hardcastlen. 

Pohjaidea on kaikessa kummallisuudessaan ja kieroudessaan hieno, pidän siitä todella. Toisaalta se tekee tarinasta myös monimutkaisen ja juonta meinaa olla ajoittain vaikea seurata. Henkilöitä on paljon, ja Aiden hyppii eri tyyppien nahoissa, joten lukija saa olla tarkkana. Itse tarkistelen henkilöiden nimiä kirjan sisäkansiin painetusta kartasta, mikä on todella hyväksi avuksi. Voin kuvitella, että jos teosta lukisi lyhyissä pätkissä silloin tällöin, olisi tarinassa hankala pysyä kärryillä.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu määrittelemättömään aikaan, rapistuneeseen kartanoon. Hovimestareineen ja palvelusväkineen se tuo miljööltään mieleen Agatha Christien kirjat ja niihin tarinaa kirjan takakannessa verrataankin. Toinen vertaus on Black Mirror -tv-sarja, ja tämänkin yhtäläisyyden tunnistan: kirjan tunnelma on koko ajan jollain tavalla ahdistava ja painostava, samalla tavalla kuin mainitussa tv-sarjassa.

Kokonaisuutena Evelynin seitsemän kuolemaa on kiinnostavan erilainen murhamysteeri. Hieman kirja tuntuu pitkältä, kuten genren kirjat niin kovin usein tuntuvat. Tiivistämisen varaa olisi siis ollut. Juoni pysyy kaikesta huolimatta hyvin kasassa loppuun asti eikä loppuratkaisukaan tunnu lattealta.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista - nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

★★★★

Art House, 2019, 269 sivua. 
Alkuteos This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2017. Suomentanut Ari Jaatinen. 
Äänikirja 8h 4min, lukija  Antti L.J. Pääkkönen. 

 Brittiläisen Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista on entisen lääkärin kertomus siitä, millaista on olla lääkäri Iso-Britannian julkisessa terveydenhuollossa. Lääkärinuransa aikana Kay piti päiväkirjaa ja kirjasi sinne tapauksia vuosien ja hoitohuoneiden varrelta. Mitä kaikkea kummallista ja ällöttävää hän kohtasi, millaisiin kamaliin tilanteisiin hän joutui ja miten idiootteja potilaat välillä olivat.

Tirkistelynhaluun vastaavien potilastarinoiden lisäksi Kay kirjoittaa työilmapiiristä, työssä jaksamisesta ja brittiläisen terveydenhuollon epäkohdista. Ne ovat tämän kirjan vakava anti.

Itse suhtaudun kirjaan vähän ristiriitaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista taiteilee rajalla, jonka toisella puolella on hauskuus ja toisella puolella puhdas mauttomuus. Kayn tyyli kirjoittaa on suora ja sarkastinen, mistä tulee hiukan ylimielinen kuva. Minulle tulee sellainen olo, että en pitäisi hänestä, mutta ei minun tarvitsekaan. Osa Kayn kertomista tarinoista on turhankin ronskeja, mutta ehkä niillä tavoitellaan lukijan huomiota sille vakavalle asialle, joka kirjassa koko ajan mukana kulkee.

On aika kamalaa, jos kaikki Kayn kertoma on totta. Nuori lääkäri kulkee päivisin kokeneempien kanssa, opetellen ja tehden muistiinpanoja. Yöllä sama tyyppi on kuitenkin ainoa lääkäri koko sairaalassa ja vastaa jokaisen osaston jokaisesta potilaasta.

Jos lääkäri sairastuu, hän joutuu itse hankkimaan itselleen tuuraajan. Kun lääkärille on myönnetty loma, hänet tarvitaankin töihin, ja esimies ehdottaa, että mitä jos lentäisit sieltä lomareissultasi viikonlopuksi töihin ja palaisit sitten ulkomaille. Tuplavuoroja, väsymystä, loppuunpalamista. Moni lääkäri vaihtaa alaa, kuten myös Kay.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana ja se toimi sellaisena mainiosti. Teksti etenee, tapahtumat vaihtuvat ja hätkähdyttävät tarinat pitävät kuuntelijan hereillä. Ajoittaisesta mauttomuudesta huolimatta vaaka kallistuu positiivisen puolelle, ja mielestäni kirja oli hyvinkin kuuntelemisen arvoinen.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
2. Kirja, jonka nimessä on jokin ajan ilmaus, esim. viikonpäivä tai kuukausi
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjojen keskellä -blogin Maija, joka hotkaisi kirjan vauhdilla ja nauroi välillä ääneen. 
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja oli hauska, mutta myös synkkä ja surullinen. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä kirjaan kannattaa tarttua, jos haluaaa takuuvarmat naurut ja ehkä vähän nielaista kyyneliäkin väärään kurkkuun.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

★★★★

Bazar, 2020. 335 sivua. 
Alkuteos The Keeper of Lost Things, 2017. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 
Saatu ennakkokappaleena kustantajalta.

 Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tälle kirjalle, joten pääsin yllättymään iloisesti. Tämähän oli mahtavaa hyvänmielen viihdettä! Hivenen outoa eikä niin kovin uskottavaa tosin, mutta lämminhenkistä ja ihastuttavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo hiljattain eronneesta Laurasta, joka päätyy vanhan kirjailijan Anthonyn assistentiksi hulppeaan, ruusutarhan ympäröimään taloon. Kirjailijalla on erikoinen tapa: hän on jo vuosien ajan poiminut mukaansa kaikki löytämänsä esineet. Hansikkaan, palapelin palan, rikkoutuneen hiuslenkin ja mitä ihmiset nyt sitten vain ovatkaan sattuneet kadottamaan.

Anthony säilyttää esineitä työhuoneessaan, tarkoituksena joskus palauttaa ne omistajilleen. Kun hän kuolee, joutuu Laura tämän mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Samalla hänen olisi korjattava Anthonyn välit tämän 40 vuotta sitten kuolleeseen kihlattuun.

Toisessa aikatasossa seurataan menneisyyden tapahtumia, jotka alkavat 70-luvulla. Siellä Eunice on töissä kustantamossa - siinä, joka hylkää Anthonyn löytötavaroista kertovan teoksen. Novellinomaisia, löytötavaroista kertovia tekstejä pääsee myös Kadonneiden tavaroiden vartijan lukija lukemaan, ne nimittäin rytmittävät nykyhetken ja menneisyyden tarinoita.

Eräänä päivänä minä löysin löysin hansikkaan, naisten tummansinisen oikean käden nahkahansikkaan. Vein sen mukanani kotiin ja tein sille nimilapun - mikä se oli ja mistä ja milloin  minä olin sen löytänyt. Siitä se alkoi, minun löytötavarakokoelmani. Ehkä minä ajattelin, että jos pelastaisin jokaisen löytämäni esineen, joku muu poimisi talteen sen ainoan esineen maailmassa, josta minä todella välitin, ja jonain päivänä saisin sen takaisin ja korjaisin rikkomani lupauksen. Niin ei käynyt, mutta en koskaan luopunut toivosta. 

 Kadonneiden tavaroiden vartija on lämminhenkinen ja suloinen, viihdyttävä ja ajoittain aika vaaleanpunainenkin. Se ei ole kovin realistinen ja on paikoin melko kliseinen. Juoni on kohtalaisen ennalta-arvattava, enkä todennäköisesti muista siitä enää mitään vuoden kuluttua.

Siitä huolimatta se on hyvä, omassa genressään. Se on satumaisen oloinen ja siinä on ripaus taianomaisuutta, eikä kirja yritäkään olla mitään kovin vakavaa.

 Kadonneiden tavaroiden vartija ei kuitenkaan tunnu liian höttöiseltä: päähenkilöt ovat persoonallisia eivätkä niin tyypillisiä naisten viihderomaanin päähahmoja kuin usein näkee. Ihanien asioiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vaikeampia teemoja: muun muassa Alzheimerin tautia ja sen vaikutusta sekä erilaisuutta. Kadonneista tavaroista kertovat novellinpätkät puolestaan tuovat tarinaa kirpeyttä, paikoin jopa kitkeryyttä, sillä ne ovat välillä hyvinkin synkkäsävyisiä. 

Pari asiaa minua kirjassa kuitenkin häiritsee. Kadonneiden tavaroiden vartijan huumori tulee monin paikoin muodossa, jonka toimivuudesta en ole ihan varma. Lauran mukana kuvioissa pyörii naapurissa asuva 19-vuotias Päivänpaiste, jolla on Downin syndrooma - tai kuten hän itse sanoo: "ylimääräinen kroppasomi".  Päivänpaiste on hupaisa, puhuu omilla keksityillä sanoillaan ja käyttäytyy tilanteisiin nähden epäkorrektisti - ja siitä revitään huumoria, sille nauretaan ja kirjan muut henkilöt suhtautuvat häneen kuin lapseen.

Lisäksi minua hämmentää kirjassa pari nimeä: jo mainitun Päivänpaisteen lisäksi Pommikone, joka tosin on lempinimi. Silti tällaiset nimet vievät tarinalta uskottavuutta, tai vähintäänkin kummastuttavat, kun kaikki muut nimet ovat ihan tavallisia.

Vaikka nämä pienet asiat vähän häiritsevätkin, on Ruth Hoganin esikoisteos kokonaisuutena erittäin kivaa luettavaa, ja aion taatusti lukea myös hänen syksyllä Suomeksi julkaistavan toisen romaaninsa.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Iloinen kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Kadonneiden tavaroiden vartija on "suloisen lämminhenkinen ja huumorintäyteinen romaani, mutta ei ylimakea".
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirja sopi mainiosti joulun jälkitunnelmiin. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka teos sai katsomaan tavaroita ja ihmisiä uusin silmin.

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia

★★★

Gummerus, 2019. 288 sivua. 
Alkuteos Paris for One and Other Stories, 2016. Suomentanut Heli Naski. 

 Jojo Moyes on yksi suosikkikirjailijoistani. Lähtökohtaisesti olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan (vain yksi teos Moyesin suomennetusta tuotannosta on lukematta), joskaan ihan jokainen ei ole herättänyt minussa valtavan suuria tunteita.

Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on nimensä mukaisesti kokoelma kertomuksia. Novellikokoelma sisältää 11 varsin eripituista tarinaa. Pisin niistä on nimikertomus Pariisi yhdelle, joka on runsaan sadan sivun mittainen. Lyhin tarinoista on pituudeltaan vain neljä sivua.

Kaikki kertomukset käsittelevät jollain tavalla ihmissuhteita, tietenkin, onhan kyse Jojo Moyesin tuotannosta. Suurin osa on romanttista viihdettä. Kaikki ei kuitenkaan ole auvoista ja onnellista. Kiinnitän useammankin tarinan kohdalla huomiota siihen, että henkilöt eivät vaikuta kovin onnellisilta. Osasta novelleja jää hieman valju olo - ei kovin iloinen, kuten Moyesin tarinoista useimmiten.

Moni tarinoista tuntuu myös hieman väkisin kasaan kyhätyltä. Pidän novelleista, mutta näiden novellien henkilöistä en oikein saa otetta. Tarinat ovat pääosin ihan kivoja ja luettavia, muttei mitään sen enempää.

Lukuunottamatta nimikertomusta: Pariisi yhdelle on - ehkä pituutensa vuoksi - selvästi ehjempi teksti kuin moni muu kirjan novelleista. Henkilöissä on enemmän tarttumapintaa ja tarina on lähempänä sitä Moyesia, joka on meille pidemmistä romaaneista tuttu. En yhtään ihmettele, että tästä tarinasta on tekeillä myös elokuva.

Kokonaisuutena Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia on siis ihan luettava novellikokoelma, mutta jää lukemistani Moyesin heikoimmaksi teokseksi.

Jos haluat lukea hyvää Moyesia, lue vaikkapa Kerro minulle jotain hyvää tai Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Myös keväällä suomeksi ilmestynyt Kuinka painovoimaa uhmataan kannattaa lukea.