Jussi Adler-Olsen: Vanki


Murharyhmäetsivä Carl Mørck oli kiistämättä yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista työtehtävässä. Samassa kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa ja toinen haavoittui. Töihin palannut, itsesyytösten kanssa painiva Mørck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegatkin alkavat saada hänestä tarpeekseen. Mørck nimitetään uuden Osasto Q:n johtajaksi tehtävänään selvittää vanhoja rikoksia poliisilaitoksen kellariin sysätyssä toimistossa. Avustajakseen hän saa omalaatuisen mutta erittäin innokkaan Hafez el-Assadin.

Ensimmäinen selvitettävä tapaus on viisi vuotta sitten jäljettömiin kadonnut poliitikko, nuori ja kaunis Merete Lynggaard. Hänen katoamistaan on vuosien mittaan epäilty milloin murhaksi, milloin itsemurhaksi tai tahalliseksi katoamiseksi, mutta Mørck saa pian huomata totuuden olevan taruakin ihmeellisempää…

Gummerus, 2012. 437 sivua. 
Alkuteos Kvinden i buret, 2007. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan aloittava Vanki ehti olla pitkään lukulistallani, ennen kuin pääsi lukuun asti. Olin kuullut kirjaa verrattavan Jo Nesbøn Harry Hole -sarjaan, ja vaikka pidänkin kyseisestä sarjasta, en ollut kaivannut viime aikoina tämän tyylistä luettavaa.

Nyt oli kuitenkin sopiva aika menevälle jännityskirjalle, ja Vanki täytti sen tilauksen paremmin kuin hyvin.

Adler-Olsen heittää lukijan heti keskelle karua tilannetta. On vanki, joka ei tiedä kuka hänet on vanginnut, mutta joka päättää ettei aio lannistua.

Hän makasi pitkään ihan hiljaa. Häntä itketti, mutta hän päätti olla itkemättä. Mikäli hänen vanginvartijansa kuulisivat hänet, he käsittäisivät väärin. He luulisivat, että hän oli antamaisillaan periksi, mutta ei hän ollut. Päinvastoin. --
Jonakin päivänä hän kyllä pääsisi pois. 

Kirjan päähenkilö on Carl Mørck, joka vetää uutta Osasto Q:ta. Osastosta puhuminen on tosin hieman liioiteltua, sillä se koostuu Mørckin itsensä lisäksi hänen siivooja-avustajastaan, Syyriasta Tanskaan turvapaikanhakijana tulleesta Assadista, ja sijaintikin on poliisitalon kellarissa.

Osaston tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia, mutta Mørckia rikosten selvittäminen ei huvittaisi. Hän istuisi mieluiten jalat pöydällä polttamassa tupakkaa, sillä epäonnistunut työtehtävä on vielä tuoreessa muistissa. Mørck tuntee syyllisyyttä siitä, että yksi hänen kollegoistaan kuoli ja toinen makaa halvaantuneena sairaalassa.

Innokas avustaja Assad saa Mørckiin kuitenkin liikettä ja kaksikko osoittautuu varsin tehokkaaksi tiimiksi.

[Carl Mørck on Assadin kanssa kuulustelemassa mahdollista todistajaa.]
"Hän siis oli matkoilla sinä iltana?"
Tässä kohtaa Assad pudisti päätään. Hemmetin ärsyttävää, miten paljon se mies tiesi. 
"Ei, Merete oli ollut ulkona syömässä."
"Vai niin. Tiedätkö kenen kanssa?"
"Ei, en tiedä."

"Ehkä se lukee raportissa, Assad?"
Assad nyökkäsi. --
Raportissa oli näköjään paljonkin sellaista, mitä Carl ei tiennyt. 

Vanki on varsin perinteinen jännäri, mutta se toimii hyvin. Kirja etenee kahdessa tasossa: ollaan nykyajassa, jonka päähenkilö on Carl Mørck, ja menneisyydessä, jonka päähenkilö on poliitikko Merete Lynggaard. Mørckin osuudet keskittyvät Lynggaardin tapauksen selvittämiseen: päättelyyn poliisiasemalla, ihmisten kuulusteluun ja lopussa sitten reippaampaan toimintaan.

Rikoksen selvittäminen on kirjassa tärkeimmässä roolissa ja ihmissuhteille jätetään melko vähän tilaa. Niiden saralta kiinnostavinta on tässä kirjassa Mørckin ja hänen avustajansa välinen suhde, sillä Assad on aivan hulvaton ja rakastettava hahmo.

Vanki ei ole jännäreitten kevyimmästä päästä, sillä vaikka se on nopealukuinen ja menevä, se on aika ahdistava ja epämiellytävä. Kirjassa ei karteta myöskään väkivaltaa, joskin se on tässä kirjassa pääosin henkistä laatua.

Jussi Adler-Olsen taitaa kuitenkin tarinat. Henkilöistä alkaa pitää ja heidän puolestaan jännittää. Toisin kuin monissa muissa jännityskirjoissa, itse en ainakaan tämän kirjan kohdalla kokenut lainkaan kiinnostavimmaksi asiaksi sitä, kuka se pahis lopulta on. Se oli sivuseikka - halusin vain tietää, miten henkilöille käy.

Tämä lupaa hyvää kirjasarjan seuraaville osille, sillä hyvät henkilöt kantavat pitkälle. Sarja onkin ollut menestys ainakin Tanskassa ja suomeksikin kirjoja on ilmestynyt jo useita, joten minulle riittää vielä paljon luettavaa.

Entä se vertaus Nesbøn Harry Hole -sarjaan? Ymmärrän vertauksen, mutta tämän yhden kirjan perusteella saatan jopa innostua näistä enemmän. Harry Holessa en pidä siitä, miten huonosti henkilön asiat ovat. Mørckissa on jotain etäisesti samaa, mutta ainakaan tämän ensimmäisen osan perusteella asiat eivät vielä ole ihan yhtä pahalla tolalla.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Iltaluvut-blogin Mikko, jonka mielestä Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. 
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, joka voisi kuvitella lukevansa sarjaa lisääkin, kun kaipaa luettavaksi perusdekkaria. 
  • Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä kirjassa toteutui kaikki, mitä dekkarilta voi toivoa. 

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä


Ultra Bra - Sokeana hetkenä kertoo Suomen epätodennäköisimmän musiikki-ilmiön tarinan ja näyttää kuinka Kallion ilmaisutaitolukion nokkelien oppilaiden puolivitsistä kasvoi yksi Suomen mielenkiintoisimmista ja rakastetuimmista yhtyeistä.

WSOY, 2018. 237 sivua. 
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, 9 h 8 min. 

Olen aina ollut vähän liian nuori Ultra Bralle. Olen ollut liian nuori fanittamaan yhtyettä oikeasti, mutta sen sijaan olen ollut yksi niistä 1990-luvun lapsista, jotka ovat kasvaneet Ultra Bran musiikin kanssa.

Isosiskoni kuuntelivat Ultra Brata, ja minä sain oman annokseni musiikista siinä sivussa. Halusin itselleni myös kaikki Ultra Bran cd-levyt ja kuvassa näkyvän nuottikirjan. Kun muut soittivat pianotunneilla vanhoja klassisen musiikin sävellyksiä, minä treenasin Vesireittejä ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. 

Olin ihan mielettömän onnellinen, kun Ultra Bra palasi vuosi sitten kesällä lavalle kolmen keikan ajaksi. Ruisrockiin pääsin itsekin, ja oli mahtava tunne kokea Ultra Bra livenä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fiilis Ruisrockin rantalavalla oli uskomaton, kun kymmentuhatpäinen ihmismeri lauloi kuorossa kaikille tuttuja biisejä ja huojui samaan tahtiin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, että minä omissa oloissa viihtyjä en edes häkeltynyt, kun vieressäni keikkaa seurannut nainen tarttui minua kädestä heiluttaakseen käsiämme samaan tahtiin kaikkien muiden kanssa.

Voi kunpa olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ja ehtinyt elää Ultra Bra -ajan ihan täysillä.

Ultra Bra - Sokeana hetkenä tarjosi minulle, liian nuorelle UB-fanille, hienon kurkistuksen ja aikamatkan siihen, mistä kaikki sai alkunsa ja  millainen Ultra Bran taival ihan todellisuudessa oli. Olen aina itse keskittynyt Ultra Brassa nimenomaan musiikkiin, ja bändin taustat ja tarina on jäänyt vieraaksi. Kirja tarjosikin minulle todella paljon uutta tietoa ja kiinnostavaa kuunneltavaa. Oli mielenkiintoista kuulla, miten puolivitsistä tulikin totta, ja miten asenne yhtyeeseen muuttui matkan varrella. Kirja avaa bändin alkutaivalta, biisien tekemistä, keikkailua, matkaa menestykseen ja lopulta sitä, miten kaikki päättyy - siis kaikkea sitä, mitä bändikirjasta yleensäkin löytyy.

Koska Ultra Bra oli suuri yhtye, on myös kirja laaja. Henkilöitä on paljon, ja tärkeimpien henkilöiden taustoja avataan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Muun muassa Kerkko Koskinen saa kirjasta ansaitusti paljon tilaa. On kiinnostavaa, miten kirjassa kuuluu yhtyeen eri jäsenten ääni: moniin asioihin saa kirjasta eri näkemyksiä, kun ääneen pääsevät monet henkilöt.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana. Se pyöri auton stereoissa työmatkojen aikana, oli mukana lenkkikuunneltavana ja ajanvietteenä siivotessa. Kertaakaan ei tullut tylsää.

Mitä kirjasta jäi mieleen? Hassuja yksityiskohtia, kuten se, miten Sinä lähdit pois -musavideota kuvattiin lentokentällä, ja lennonjohto ohjasi kaikki lennot laskeutumaan sopivasta suunnasta, jotta videosta tuli paras mahdollinen. Mitä siitä, että se aiheutti lentoyhtiöille valtavat lisäkustannukset. Tai se, miten Ultra Bra:n jäähyväiskeikan jälkeen Juhani Merimaa joutui laittamaan parketit uusiksi, kun UB juhli vähän villimmin.

No joo, jäi mieleen paljon muutakin. Päälimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että Ultra Bra oli tuohon aikaan jotain ihan ainutlaatuista. Valtavan kokoinen yhtye, joka yhdisteli biiseihinsä poliittista sanomaa ja viihdettä, ja teki musiikkia, jota kukaan muu ei ollut tehnyt. Yhtye, joka teki asiat juuri niin kuin halusi ja sai levylleen sinfoniaorkesterin, jos niin päätti. Yhtye, jota kunnioitettiin, vaikka se ehkä olikin saanut alkunsa vitsistä.  Mutta toisaalta, niin kai moni muukin hyvä tarina on.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Luminen omena -blogin Katja, joka vaikuttui eikä olisi halunnut päästää kirjasta irti. 

Melba Escobar: Kauneussalonki


Kolumbialaisen Melba Escobarin rikosromaanin tapahtumat sijoittuvat bogotalaisen hienostoalueen kauneussalonkiin. Karen on yksi salongin parhaista työntekijöistä, mutta hän tekee muutakin kuin poistaa asiakkaiden ihokarvat tai levittää heidän kasvoilleen mutanaamioita. Karen tietää asiakkaistaan kaiken – kenellä on silikonirinnat, kuka vietti pitkän viikonlopun Miamissa rakastajansa kanssa ja kuka aikoo ottaa avioeron miehestään. Hoitojen lomassa Karenille uskoutuvat psykoanalyytikko, kongressiedustajan vaimo ja tunnettu TV-juontaja. 
Asiat saavat kuitenkin vakavamman käänteen, kun yhden asiakkaan teini-ikäinen tytär löydetään murhattuna ja käy ilmi, että Karen on yksi tytön viimeisenä nähneistä ihmisistä.

Aula & Co, 2018. 262 sivua. 
Alkuteos La Casa de la Belleza, 2015. Suomentanut Taina Helkamo. 

Nappasin Melba Escobarin Kauneussalongin kirjaston uutuushyllysä kauniin kannen perusteella. Kirjan nimi ja kannen saatesanat "manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia" toivat mielikuvan kevyehköstä, naisille suunnatusta dekkarista. Samaan viihteelliseen suuntaan ohjaili myös teksti kirjan takakannessa.

Kuinka väärässä olinkaan.

Kaikki on hirvittävän sekavaa, nämä lapsinaiset saavat minut hämmentymään, ahdistumaan ja ajattelemaan kaikkea sitä, mikä on rikki ja vialla tässä maassa, jossa naisen arvo määritellään sen mukaan, minkä kokoinen takapuoli, miten pyöreät rinnat ja kapea vyötärö hänellä on. 

Tästä kirjasta on nimittäin kepeys kaukana. En muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin ahdistavaa ja epämiellyttävää. Kirjan päähenkilö Karen on surullinen tapaus. Hän on lähtenyt kotikonnuiltaan Bogotaan tienaamaan rahaa ja jättänyt nelivuotiaan poikansa äitinsä hoiviin. Bogotassa kaikki on kuitenkin likaista, vaarallista ja ankeaa. Vaivalla tienatut rahat varastetaan, vuokraisäntä raiskaa ja sen jälkeen Karenin elämä alkaakin luisua pitkin pitkää ja jyrkkää alamäkeä.

Ei mene hyvin muillakaan. Kauneussalonki on täynnä rikoksia, niiden peittelyä, raiskauksia, murhia, prostituutiota, korruptiota ja ennen kaikkea naisten huonoa kohtelua. Kirjassa ei taida olla yhtään naista, jolla olisi asiat hyvin.

Hän ajatteli, kuinka moni nainen koki pilanneensa elämänsä yrittämällä miellyttää jotakuta toista, tekemällä asioita vain jotta muuta näkisivät heidän tekevän niin, ei niinkään siksi että nauttisivat niistä tai haluaisivat tehdä niin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus kolumbialaisesta elämästä, mutta minua lukijana jää vain mietityttämään, onko elämä Kolumbiassa oikeastikin näin karua ja kamalaa kuin millaisena se kirjassa esitetään. Kauneussalongin takakannessa sanotaan, että maassa "oikeus kuuluu niille, joilla on varaa maksaa siitä", ja näin se valitettavasti taitaa olla.

Kauneussalongin lukeminen tökkii myös rakenteen puolesta. Kirja on sekava. Se alkaa minäkertojalla, jonka luulen olevan takakannessa mainostettu Karen. Nopeasti minulle selviää, ettei kertoja olekaan Karen vaan psykoanalyytikko Claire. Jossain kohtaa minäkertoja onkin Lucia ja viimeisessä luvussa taas Karen. Tämän ei pitäisi haitata, mutta jostain syystä tässä kirjassa se minua haittaa. Ehkä kaikki tulee vain liian yllättäen, eikä lukijalle anneta tarpeeksi vihjeitä sen tulkitsemiseen kuka puhuu. Vihje voi olla tekstin sisällä, se voi olla fontin muutos, esim. kursivointi, tai jokin muu. Nyt sellaista ei joko ole, tai se jää  minulta huomaamatta.

Sekavuutta aiheuttavat myös useat aikatasot, joka on nykyään trillereissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kauneussalongissa aikatasoja on kuitenkin liikaa, eivätkä ne tunnu loogisilta. Varsinkin kirjan alussa olen monta kertaa täysin hukassa. Lopussa palaset alkavat nivoutua paremmin yhteen, joten sekavuus ei tunnu enää niin pahalta.

- Mutta jollei heillä ole todisteita, eiväthän he voi häntä syyttää, vai voivatko?
- Kyllä voivat. Jotta ihminen voidaan passittaa vankilaan, tarvitaan kolme asiaa: syy, motiivi ja mahdollisuus. He ovat jo rakentaneet jutun sen pyhän kolminaisuutensa ympärille. Ja niin korruptoituneita kuin virkamiehemme ovat, en ihmettelisi, jos jostain ilmaantuisi jokin todistekin. 

Kauneussalonki ei ole huono kirja. Se on karua mutta kiinnostavaa luettavaa, kuvaus vallankäytöstä epätasa-arvosta ja korruptiosta, mutta itselleni se oli turhan ahdistavaa ja negatiivista, varsinkin sen jälkeen, mihin suuntaan kansi minua johti. Jos olisin osannut odottaa tämäntyylistä kirjaa, olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa kuin nyt, kun halusin rentoutua mökillä raskaan työviikon jälkeen. Siinä tapauksessa olisin todennäköisesti myös pitänyt kirjaa parempana kuin millaisena sitä nyt pidin.

Kauneussalonki laittaakin minut pohtimaan sitä, miten suuri rooli kirjan kannella ja sen takakannen tekstillä on. Suurin osa lukijoista ostaa kirjan tai lainaa sen kirjastosta ilman sen suurempia ennakkotietoja. Kirja napataan mukaan, koska sen kansi näyttää kivalta, nimi kuulostaa kiinnostavalta tai takakannen teksti houkuttelee. Jos kansi ja takakannen teksti johtavat harhaan, tulee pettymyksiä, kun kirja ei ollutkaan sellainen kuin sen odotti olevan. Hyvän kannen tekeminen on vaativa laji.

Kauneussalonki on palkittu Kolumbiassa vuoden parhaana romaanina 2016.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Markus kasvaa uskonnollisessa perheessä. Kun yksi sisarista karkotetaan yhteisöstä ja Ellen-siskon viulu vaimenee, Markus lähtee Yhdysvaltoihin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vaikka hän kohoaa järjestönsä johtoportaassa, kaikuu korvissa taukoamatta Ellenin viulu. Kun tuntematon nainen ilmoittautuu Markuksen tyttäreksi, Markus ymmärtää, että totuutta on joskus katsottava silmiin. 

Atena, 2017. 284 sivua. 

Ben Kallandin viime vuonna julkaistu esikoisteos pyöri pitkään lukulistallani, mutta ei koskaan päässyt kirjastosta kotiin asti. Kun se vihdoin pääsi, sai se odottaa hyllyssäni lähes kolmen kuukauden maksimilainausajan, ennen kuin päätin, että sen on vihdoin aika tulla luetuksi.

Ensimmäisten sivujen jälkeen ihmettelin, miksi kummassa olin lykännyt teoksen lukemista näin pitkään.

Vien sinut kotiin kertoo Markuksesta, joka on Jehovan todistaja. Markus on kirjan kertoja, viidenkympin ikään ehtinyt, ja työskentelee yhteisönsä pääkonttorissa Yhdysvalloissa. Tarina alkaa elämän käännekohdasta nykypäivästä: Markus viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Samaan aikaan Markus saa kuulla siskonsa Sofian kuolemasta ja matkustaa Suomeen hautajaisiin.

Kirja etenee monessa aikatasossa. Nykyhetkestä hypätään noin kolmenkymmenen vuoden taakse hyytävän kylmään talvi-iltaan Porkkalanniemessä. Tapahtuu jotain, jonka yhteyttä kaikkeen muuhun ei aivan heti tajua. Se jokin on kuitenkin sellaista, joka saa lukijan viimeistään kiinnostumaan siitä, millaisen tarinan Ben Kalland aikoo kertoa.

Kirjan rakenne noudattaa tasaista kaavaa. Joka toinen luku kertoo Markuksen menneisyydestä kauan sitten. Palataan lapsuusmuistoihin, kesiin Bellevueksi nimetyllä kesämökillä, kouluaikaan ja siihen, miten pieni Markus ei tuntenut oloaan hyväksi kiertäessään ensimmäisiä kertoja ovelta ovelle isänsä kanssa. Siihen, miten äiti oli masentunut ja isä piti valtaa talossa.

Näytin liuskat isälle. Hän luki tarinan nopeasti. Hän ei sanonut ensin mitään. Hän oli itse opettanut meille, että ellei voi sanoa jotain kaunista, pitää olla hiljaa. 
Tunsin palan kurkussani. Isä antoi liuskat takaisin. 
"Olet nähnyt paljon vaiaa", hän sanoi. 

Ennen kaikkea näissä luvuissa puhutaan kuitenkin Ellenistä, Markuksen ihastuttavasta pikkusiskosta, joka on tämän kirjan tärkein henkilö. Ellenistä, joka on viulistilupaus, jolle povataan kansainvälistä uraa. Tärkeässä roolissa on myös Carola-sisko, jonka kanssa Markus oli lähes erottamaton.

"Nyt syödään", sanoi isä. "Ei inahdustakaan tai muuten..."
Hän teeskenteli vihaista. 
"Muuten meidät viedään kaupungin ulkopuolelle ja kivitetään kuoliaaksi ja purolaakson korpit nokkivat silmämme pois", sanoi Ellen juhlallisesti. 
Isä karjahti ja löi nyrkin pöytään. 
Ellenin alahuuli väpätti. 
"Suuri suuni tulee aiheuttamaan minulle vaikeuksia", hän kuiskasi  minulle. 

Lapsuus- ja nuoruusmuisteluiden rinnalla kulkee tarina Markuksen Yhdysvaltain-ajasta. Eteneminen yhteisön johtoportaassa, suhteet, avioliitto - joka ei ollut toivotunlainen - ja muu elämä. Se elämä, joka on kovin kaukana Bellevuen kesistä.

Minun olisi tarvinnut vain ojentaa käteni, ja hän olisi seurannut minua vaikka Alaskaan. Sellaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Miller oli sanonut sanottavansa, eikä minun tehtäväni ollut kyseenalaistaa sitä. 

Vien sinut kotiin on taidokas kirja. Ben Kalland kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä. Se, miten päähenkilö Markus muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja elämänvaiheitaan, tuo minulle mieleen äskettäin lukemani Stephen Kingin kirjan Tervetuloa Joylandiin. Kirjojen lämminhenkisessä kerronnassa on jotain samaa.

Kalland kertoo asioista hetkinä. Tilanteita ei kerrota puhki, vaan tapahtumat vain kerrotaan, ja lukija saa tehdä omia tulkintojaan.

Vien sinut kotiin on kirja, jonka voisi kuvitella olevan totta. Se on tempoltaan vaihteleva: paikoitellen kiivas, hetkittäin jopa hieman tylsä - niin kuin elämä usein on. Ben Kallandin voisi luulla kertovan itsestään ja omasta elämästään, mutta jälkisanoissa hän vakuuttaa, että tarina on fiktiota. Kalland on kuitenkin itse kasvanut Jehovan todistaja -perheessä. Hän kertoo Kotilieden haastattelussa, että irtautui liikkeestä parikymppisenä ja on nykyään kriittinen Jehovan todistajien henkisesti julmia käytäntöjä kohtaan.

Vien sinut kotiin on hieno siitäkin syystä, että siinä on monia kiinnostavia puolia. On henkilöt, joita oppii rakastamaan, ja joiden tarinan haluaa kuulla loppuun. On Jehovan todistajien yhteisö, sen valta ja vaikutus perhesuhteisiin - vaikutus kaikkeen. On sisarusten tiiviit siteet, jotka eivät katkea kokonaan, vaikka yhteisö painostaa.

Basso käveli ylös ja alas asteikkoa pitkin ja teki satunnaisia tanssiliikkeitä kuin olisi yrittänyt ottaa kiinni pianon rytminvaihdoksia. Saksofoni kierteli oikukkaasti sointujen ympärillä. Rumpali näytti tietävän, koska saksofonisti aikoi hengittää ja täytti syntyneen aukon pienillä aksenteilla. 

Lisäksi on musiikki, tavalla, jollaista en muista aikaisemmin lukeneeni. Kirjassa puhutaan musiikista kauniisti, teksti vilisee musiikkitermejä ja kirjan lopusta jopa löytyvät listattuna kaikki mainitut kappaleet. Näin entisenä musiikkiluokkalaisena tällaista kirjaa on hieno lukea.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

J. P. Delaney: Edellinen asukas


Jane muuttaa huippumoderniin, arkkitehtonisesti poikkeukselliseen taloon, jonka uusi asukas valitaan kummastusta herättävin kriteerein. Rakennuksen suunnitellut arkkitehti myös ohjeistaa tarkoin, kuinka talossa on asuttava.
Pala palalta Janelle selviää edellisen asukkaan, Emman, hyytävä kohtalo. Ja räpiköidessään valheiden verkossa Jane tekee tahtomattaankin tismalleen samat valinnat kuin talon edellinen asukas.

Otava, 2017. 410 sivua. 
Alkuteos The Girl Before, 2017. Suomentanut Satu Leveelahti. 
Äänikirja 11 h 35 min, lukija Maruska Verona. 

Edellisen asukkaan idea on todella kiinnostava. Päähenkilö Jane muuttaa erikoiseen taloon, jossa on runsaasti sääntöjä siitä, miten siellä pitää elää. Pian Janelle alkaa selvitä palasia talon synkästä historiasta. Samalla kun menneisyys selviää, Jane huomaa, että hänen elämänsä toistaa mennyttä. Hän joutuu elämään täsmälleen samanlaista elämää kuin talon edellinen asukas Emma muutamaa vuotta aikaisemmin. 

Kirja jakautuu sekä Janen että Emman osuuksiin. Se on juonen kannalta välttämätöntä, mutta äänikirjan kuuntelijalle hieman haasteellista seurattavaa. Osuudet ovat keskenään niin samanlaisia, että putoan välillä kärryiltä siitä, kumpi naisista onkaan äänessä. 

Muutamaan otteeseen mietin kirjan jättämistä kesken. Olen tylsistyä kirjan alkuun, sillä tarina käynnistyy hitaasti. Pohdin kesken jättämistä myös sen takia, että talon omistaja Edward on todella ärsyttävä kontrollifriikki. Koen koko asetelman jotenkin epämiellyttäväksi: mies määrää aivan täysin, miten talossa eletään. Mitä astioita käytetään ja minkä lämpöistä vettä suihkusta tulee, näin vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Ymmärrän, että se on tämän kirjan juttu, mutta hei onhan tämä nyt aika kummallista ja ahdistavaa. 

En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, ja puolenvälin jälkeen tarina alkoi etenemään reippaammin. Lopussa mentiinkin sitten jo tosi railakasta vauhtia. 

Pienenä yksityiskohtana kerrottakoon, että kirjan luvut on nimetty kivasti. Ne ovat kysymyksiä, joita talon taloudenhoitaja (tietokonejärjestelmä) esittää talon asukkaille säännöllisesti, ja joihin asukkaat ovat joutuneet jo asuntoa hakiessa vastaamaan. Ne usein myös kertovat jotain lukujen sisällöstä. 

Kokonaisuutena Edellinen asukas on hyvä kirja. Loppuratkaisu on ehkä hieman ennalta-arvattava, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Kirja on luokiteltu psykologiseksi trilleriksi, mutta en pidä kirjaa erityisen jännittävänä. Se vähäkin jännittävyys alkaa vasta kirjan loppuvaiheessa. Väkivaltaa kirjassa ei ole oikeastaan lainkaan, joten Edellinen asukas sopii hyvin väkivaltaa karttaville. 

J.P. Delaney on brittiläisen kirjailija Tony Strongin salanimi. Hän on kirjoittanut omalla nimellään dekkareita ja psykologisia trillereitä, ja muilla salanimillä muunlaisia kirjoja. Kirjailija itse on perustellut salanimen käyttämistä muun muassa sillä, että kun hän käyttää nimeä J.P. Delaney, lukija ei tiedä, onko kirjailija mies vai nainen. Itse jostain syystä joka tapauksessa heti oletin, että kirjailija on mies, enkä muutoinkaan ehkä aivan täysin ymmärrä salanimien, varsinkaan useiden sellaisten, käyttämistä. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Evarian kirjahylly -blogin Evaria, jonka mielestä tarinaan oli sotkettu turhan suuri määrä ihmissuhdesekoilua. 
  • Kirjat kertovat -blogin Satu, joka luonnehtii kirjaa koukuttavaksi ja hiuksia nostattavaksi. 
  • Kaksi sivullista -blogin Taina, jonka mielestä kirja ei ollut kovin kaksinen. 

Dion Leonard: Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta


Gobi on verraton tarina ultrajuoksija Dion Leonardista, joka 250 kilometrin kilpajuoksussa Gobin autiomaan halki, löytää pienen yksinään kuljeksivan koiran. Koira, joka saa nimekseen Gobi, seuraa häntä halki Tiansban-vuoren ja Gobin autiomaan mustan hiekkamaan. Dion kiintyy nopeasti tähän päättäväiseen ja uskolliseen pieneen koiraan ja huomaa miten hänen oma ajattelunsa muuttuu. Hän antaa Gobin nukkua teltassaan, jakaa vähäisen ruokansa koiran kanssa ja pysähtyy auttamaan sen puron yli, vaikka tietää, että siihen kulunut aika voi viedä häneltä kärkisijan kilpailussa.

Dion päättää viedä uuden ystävänsä mukanaan kotiinsa Britanniaan. Mutta matkan varrella Gobi eksyy yhteen Kiinan kuhisevista kaupungeista. Ihmiset ympäri maailmaa antavat tukensa ja apunsa, jonka turvin Dion lähtee etsimään pientä uskomatonta koiraa, joka on vienyt hänen sydämensä…

Harper Collins, 2018. 270 sivua.
Alkuteos Finding Gobi, 2017. Suomentanut Virpi Kuusela. 


Sitähän sanotaan, että totuus on usein tarua ihmeellisempää. Niin se tuntuu menevän, ja tositarinat tai tositarinoihin perustuvat tarinat ovat monesti niitä hienoimpia ja mielenkiintoisimpia. Jo pelkästään tieto siitä, että tarina on tosi, tekee siitä vaikuttavamman. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy: tositarinoissa on usein sellaista tunnetta ja sävyä, jota fiktiiviseen tarinaan ei välttämättä tule, vaikka kirjailija sitä kuinka yrittäisi.

Näin on myös tämän kirjan kohdalla. Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta on koskettava ja rakastettava kirja. Se on täynnä rakkautta ja lämminhenkisyyttä, joka ainakin koiranomistajien on helppo ymmärtää.

Kirjan on kirjoittanut Skotlannissa asuva australialainen Dion Leonard. Hän on ultrajuoksija, joka innostui lajista hieman alle kolmikymppisenä maattuaan ensin kymmenen vuotta sohvalla. Vaikka kirjan tärkeimmässä roolissa onkin 250 kilometrin kilpajuoksu Gobin autiomaassa ja sieltä alkava tarina pienestä Gobi-kulkukoirasta, on myös itse ultrajuoksu kirjassa isossa osassa. Varsinkin teoksen alkuvaiheessa valotetaan kiinnostavasti Leonardin omaa taustaa ja lajin vaatimuksia. Esimeriksi sitä, miten Leonard treenaa kuumiin olosuhteisiin itse rakentamassaan lämpöhuoneessa, jossa hikoillaan talvitamineissa mahdollisimman kaltevalla juoksumatolla useita tunteja.

Minä en rakasta juoksemista. En oikeastaan edes pidä siitä. Kilpajuoksua minä kuitenkin rakastan. Minä rakastan kilpailemista. 

Gobin autiomaassa pieni ruskea kulkukoiranarttu bongaa Leonardin ja hänen keltaiset kenkäsuojuksensa. Koira ilmestyy kuin tyhjästä, eikä sen jälkeen jätä Leonardia. Mies naureskelee vierestä, kun hänen kilpakumppaninsa heltyvät antamaan koiralle murusia tarkasti lasketuista eväistään, ja vannoo, että hänhän ei eväitään koiralle anna. Senhän sitten arvaa, miten siinä käy.

"Kai sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä?" Richard kysyi. 
"Mitä?"
"Sinun pitää antaa sille nimi." 

Gobin ja Leonardin tarina ei suinkaan pääty 250 kilometrin kilpailun maaliviivaan. Tästä tarina nimittäin vasta oikeastaan alkaa. Leonard haluaa viedä koiran kotiinsa Skotlantiin ja arvaa sen olevan hankalaa, mutta se osoittautuukin lähes mahdottomaksi. Mies laittaa pystyyn joukkorahoituskampanjan, ja yhtäkkiä Gobi on maailmanlaajuinen julkkis.

Siitä alkaa kirjan toinen kiinnostava osuus. Kirjassa vietetään hyvin paljon aikaa Kiinassa, joten se antaa lukijalle kiinnostavan kurkistuksen kiinalaiseen kulttuuriin varsinkin koiranomistajan näkökulmasta. Koiraa ei saa Kiinassa viedä taksiin tai linja-autoon ja lenkillä on aina kuljetettava mukanaan omistajatodistusta. Mielenkiintoisia ovat myös koiran maastaviennin kiemurat ja monet muut asiat, joita en viitsi juonen paljastumisen takia kertoa.

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Minun mielestäni koiran pelastamiseen tarvitaan miltei puoli maapalloa. Siltä ainakin Gobin kohdalla tuntui. 

Gobin ja Dion Leonardin matka autiomaan halki oli esillä kesällä 2016 myös suomalaisessa mediassa. Siitä kertoi muun muassa Yle Urheilu. Leonard sai kuljetettua Gobin Skotlantiin tammikuussa 2017, ja kirja ilmestyi kesäkuussa.

Facebookista voi edelleen löytää sivun Finding Gobi, joka oli ensin nimellä "Bring Gobi Home", mutta muutettiin sen jälkeen, kun Gobi katosi. Kun jaksaa selata tarpeeksi kauas, löytää vielä kaikki tapahtumien aikaiset päivitykset. Nykyään sivu on kuitenkin kirjan markkinointikanava, ja siitä huomaa, että uskomattomasta tarinasta on osattu ottaa kaikki ilo irti. Kirjan lisäksi tekeillä on elokuva, Gobi on saanut kaverikseen näköispehmoleluja ja Dion Leonard kiertää puhumassa tarinastaan "motivational speaker" -nimikkeellä.

Itse olin täysin tarinan lumoissa siihen asti, kun tutustuin tähän tuotteistamiseen. Se tuntuu jotenkin vievän osan pois siitä kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota kirja on täynnä. Pisteet kuitenkin siitä, että Leonard ilmeisesti tekee paljon myös hyväntekeväisyyshommaa.

Ja tästä pienestä narinasta huolimatta: kirja on erinomainen ja tarina uskomaton, niin kuin kannessa luvataankin. Siitä voi olla montaa mieltä, mitä järkeä Leonardin oli alun alkaenkaan päättää haluta Gobi Skotlantiin, mutta eihän kaikissa elämän käänteissä järkeä olekaan. Lue tämä, jos rakastat eläintarinoita, olet koiraihminen tai muuten vain haluat lukea jotain todellista ja koskettavaa.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Elämä on ihanaa -blogin Mannilainen, jonka mielestä Dionin ja Gobin tarinaan on helppo rakastua. 

Maria Veitola: Veitola


Johnny Kniga, 2018.
Äänikirjan lukija Maria Veitola, 7 h 24 min.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Maria Veitolasta. En muista kuunnelleeni hänen juontamaansa radiolähetystä ja television talk show'takin olen katsonut ihan satunnaisesti. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut oikein mitään mielipidettä Veitolasta - vaikka niin kovin monella muulla tuntuu olevan.

Tästä Veitolan kirjasta olin kuullut paljon kehuja. Kun vielä tykkään kuunnella äänikirjana jotain muuta kuin romaaneja, päätin kokeilla. Se kannatti.

Kirja koostuu Maria Veitolan kirjoittamista kolumneista. Suurin osa niistä on julkaistu aikaisemmin eri lehdissä, osa on kirjoitettu kirjaa varten.

Kolumnien kautta lukija, tai tässä tapauksessa kuuntelija saa katsavan kattauksen Maria Veitolan elämästä ja ajatuksista. Käydään läpi nuoruutta, aikuistumista, oman paikan etsimistä, ammatin löytämistä, parisuhdeasioita, äitiyttä - kaikkea, mikä kuuluu elämään.

Uskon, että tämä kirja on parhaimmillaan äänikirjana. Kun Maria Veitola lukee kolumninsa itse, hän kertoo ne suoraan kuuntelijalle, suoraan minulle. Asia tulee vielä paljon lähemmäs kuin luettu teksti.

Veitola on lukijana hyvä, onhan hänellä radiojuontajan tausta. Kuuntelisin häntä mielelläni enemmänkin. Tätä kirjaa kuuntelen milloin missäkin: hääkoristeita askarrellessani, koiraa ulkoiluttaessani, autossa työmatkalla ja juoksulenkillä hikoillessani. Kaikkiin paikkoihin se sopii hienosti.

Voisi kuvitella, että kun kuuntelee kolumneja seitsemän ja puoli tuntia, alkaisivat ne tympiä. Minulle ei ainakaan käy niin. Maria Veitola onnistuu käsittelemään arkisia asioita niin, että ne kiinnostavat. Usein hän tarjoaa lukijalle niin paljon tarttumapintaa, että ajatuksiin on helppo samaistua. Itse saan paljon irti esimerkiksi työtä käsittelevistä kolumneista. Veitola kertoo rehellisesti ja avoimesti niin syömishäiriöstään kuin isänsä kuolemastakin. Avoimmuus ja asioiden kaunistelemattomuus antaa lukijalle paljon.

Lisäksi Veitola onnistuu kerta kerran jälkeen tuomaan esille oivalluksia, jotka saavat hymyn huulille ja aivot raksuttamaan.

Tämän kirjan kuunneltuani katson Maria Veitolaa aivan eri tavalla kuin ennen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Reader, why I marry him? -blogin Omppu, jonka mielestä "kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut kahvilla hyvän ystävän kanssa".
  • Luettua ja maistettua -blogi, jossa kuvaillaan kirjaa rehellisen tuntuiseksi. 
  • Books by Taru -blogin Taru, jonka kirja sai ajattelemaan sitä, miten hän elämänsä haluaa elää.

Gaël Faye: Pienen pieni maa


Like, 2018. 220 sivua.
Alkuteos Petit pays, 2016. Suomentanut Einari Aaltonen. 

Burundin sisällissodat ja Ruandan kansanmurha ovat monille suomalaisista hyvin kaukaisia asioita. Ne ovat jotain, joista on kuullut ja joita on ehkä käsitelty historiantunnilla - ainakin minun ikäiseni ovat - mutta teot ovat jääneet silti etäisiksi.

Gaël Fayen esikoisteos Pienen pieni maa tekee näistä 25 vuoden takaisista kamalista tapahtumista paljon tutumpia. Kymmenenvuotiaan pojan näkökulmasta kerrotut raakuudet koskettavat ja tulevat niin iholle, että en takuulla hetkeen unohda, mitä Burundissa ja Ruandassa 1990-luvun alussa tapahtui. On pakko lukea teoista lisää, jotta ymmärtäisin paremmin.

Haluan isona mekaanikoksi, jotten olisi koskaan epäkunnossa. Täytyy osata korjata rikki menneitä asioita. Mutta kaikki sellainen on vielä kaukana edessä, koska olen vasta kymmenvuotias. 

Pienen pieni maa kertoo burundilaisesta kymmenenvuotiaasta Gabysta, jonka isä on ranskalainen ja äiti kotoisin Ruandasta. He asuvat Burundissa hyvällä alueella - ovat parempiosaisia, käyvät koulua ja heillä on palvelijoita. Arki kuitenkin muuttuu, kun alkaa sota. Se repii perheen hajalle: isä ja lapset jäävät Burundiin, äiti lähtee Ruandaan sukunsa luo.

Lapsille sodasta ei kerrota enempää kuin on pakko, mutta kyllähän lapsi ymmärtää enemmän kuin hänen uskotaan ymmärtävän.

Päivät alkoivat kulua joutuisammin, koska ulkonaliikkumiskiellon takia ihmisten täytyi olla kotona kello kahdeksantoista, ennen kuin tuli pimeää. Söimme iltapalaa samalla kun kuuntelimme radiosta hälyttäviä uutisia. Aloin pohtia asioita, joista jotkut vaikenivat ja kieltäytyivät puhumasta ja joista toiset vihjailivat ja esittivät näkemyksiä. Maa oli täynnä kuiskutusta ja arvoituksia. Näkymättömät murroslinjat, huokaukset ja selittämättömät katseet jakoivat kansaa. 

Kaduilla partioidaan ja tiesulku pysäyttää Gabyn perheen, joka on matkalla häihin Ruandaan. Tiesulkua pitänyt mies lyö auton takalasin hajalle, mutta se on vasta alkua. Kymmenenvuotias Gaby oppii nopeasti, mitä jako hutuihin ja tutseihin oikeasti tarkoittaa.

Sota vaikuttaa myös lapsiin: Gabyn ystävät alkavat puolustaa kotikatuaan, hankkivat kranaatteja ja Gaby itsekin ajautuu tekemään jotain, jonka myöhemmin haluaa vain unohtaa.

Sinä päivänä, ensimmäisen kerran elämässäni, sukelsin syvälle maan todellisuuteen. Törmäsin hutujen ja tutsien väliseen kuiluun, ylittämättömään rajaan, joka määräsi jokaisen jommalle kummalle puolelle. Ja tuo puoli oli kuin lapselle annettu nimi, sen sai jo syntymässä ja sitten sen kanssa piti vain elää. 

Gaël Faye kirjoittaa upeasti ja kauniisti. Pienen pojan näkökulma sisällissodasta tuntuu aidolta ja sitä se varmasti onkin. Faye itse on asunut lapsena Burundissa ja paennut sieltä Ranskaan vuonna 1995. Faye on ollut saman ikäinen kuin hänen kirjansa päähenkilö Gaby, joten on pakko miettiä, miten paljon kirjassa mahtaa olla hänen omia kokemuksiaan. Se tekee tarinasta vieläkin vaikuttavamman.

Sillä hetkellä maa oli zombie, joka asteli kieltään roikottaen louhikossa. Kuolema saattoi korjata kenet tahansa milloin hyvänsä. Se ei ollut enää etäinen ja abstrakti. Sillä oli arkisen tavalliset kasvot. Sen tajuaminen teki lopun lapsuudesta.

Pienen pieni maa on niitä kirjoja, joita on tärkeä lukea. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Donna mobilen kirjat -blogin Leena, jonka mielestä kertomus kadottaa loppua kohden jotain ryhdistään. 
  • Kirjarikas elämäni - blogissa teosta kuvaillaan upeaksi sekä kieleltään että sisällöltään. 
  • Lukutuikku-blogin Tuula, jonka mielestä tämä surullinen kirja on tärkeä. 

Sarah Lotz: Kolme


12. tammikuuta tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän.
Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, vaikutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. 

Karisto, 2014. 494 sivua. 
Alkuteos The Three, 2014. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. 

Minulle Kolme oli raskas kirja. Se ei ollut sitä niinkään sisältönsä takia, vaikka näin ehkä voisi luulla. Raskaaksi kirjan teki sen muoto. Kirjan sisällä on nimittäin kokonainen kirja, "Musta torstai" joka muodostuu kuvitteellisen toimittajan tekemistä haastatteluista. Ääneen pääsevät viranomaiset, silminnäkijät, omaiset, eloonjääneiden perheet ja kaikki ne muut ihmiset, jotka liittyvät neljään mystiseen lento-onnettomuuteen.

Haastattelujen lisäksi kirjaan on ujutettu muun muassa uutisia, chat-keskusteluja ja japanilaisen keskustelupalstan viestienvaihtoa. Nautin näistä keskusteluista, sillä ne keventävät muutoin puuduttavantuntuista tekstiä. Tekstistä on dokumentaarisen tyylin avulla varmaankin haluttu todentuntuisempaa, mutta minulle se tekee siitä vain raskaan.

Raskaaksi Kolmen tekee myös sen suuri henkilöjen ja tapahtumapaikkojen määrä. Koska lento-onnettomuuksia tapahtuu maailmassa yhtäaikaa  neljä, on tapahtumapaikkoja ja henkilöitäkin nelinkertainen määrä. Se tekee lukemisesta varsinkin alussa hieman väsyttävää.

Kolme on kuitenkin kiinnostava. Vaikka lukeminen on raskasta, ahmin sivuja reippaaseen tahtiin. Haluan tietää mitä tapahtuu. Kannen perusteella odotan kauhua ja yliluonnollisuutta, mutta en ole ihan varma siitä, mitä lopulta saan. En ainakaan puhdasta kauhua, enkä koe pelkääväni kirjaa lukiessani. Yliluonnollisuutta on, ehkä - lukijan tulkinnasta riippuen.

Kolme on siitä kiinnostava kirja, että se jatkuu netissä. Nettisivulle thethreebook.com on koottu fiktiiviisiä uutisia, todistajanlausuntoja ja muuta materiaalia, jotka tukevat kirjan tarinaa. Idea on hyvä, vaikka minä henkilökohtaisesti en oheismateriaalista tämän kirjan kohdalla jaksakaan innostua.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Iltaluvut-blogin Mikko, joka myös kritisoi kirjan mukadokumentaarista lähestymistapaa.
  • Taikakirjaimet-blogin Raija, jolle Kolme oli pettymys.
  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka mielestä kirjan kikkailu koitui sen kohtaloksi .

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin


Kesällä 1973 Devin Jones kokee ensimmäisen sydänsurunsa, tutustuu Joylandin huvipuiston omaperäisiin ihmisiin, oppii jotakin tosirakkaudesta, kohtaa kuoleman silmästä silmään ja kasvaa aikuiseksi. Tivolin kesätyöläisille Kummitustalo on kauhujen paikka, koska huhujen mukaan siellä kummittelee murhattu tyttö. Devin alkaa epäillä, että murhaajakin on edelleen huvipuistossa, elävänä ja vaarallisena.

Tammi, 2015. 288 sivua. 
Alkuteos Joyland, 2014. Suomentanut Kristiina Vaara.

Jostain kumman syystä Stephen King on jäänyt minulle vieraaksi kirjailijaksi. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin joskus lukenut jotain hänen kirjoittamaansa kauhukirjaa ja kirja olisi jäänyt kesken. Muistelen, että olisin kokenut kirjan liian hidastempoiseksi ja tylsäksi.

On kuitenkin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyse on ollut ihan jonkun muun kirjoittamasta kirjasta. Nyt lukemani Tervetuloa Joylandiin ei nimittäin ainakaan ollut hidastempoinen tai tylsä.

Koska ennakko-odotuksia ei ollut - tai ne olivat jopa negatiiviset - lähdin lukemaan tätä kirjaa varsin epäluuloisin miettein. Oikeastaan olin bongannut Tervetuloa Joylandiin -kirjan jo muutamaan otteeseen Instagramista ja blogeista, mutta en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. Mieheni kuitenkin lainasi kirjan sattumalta kirjastosta, luki sen ja suositteli sitä varovasti minullekin, joten päätin hiljaisena mökkipäivänä kokeilla miten King ihan oikeasti maistuisi.

Maistuihan se. Innostuin kirjasta heti ensimmäiset sivut luettuani.

Tervetuloa Joylandiin kertoo nuoresta Devin Jonesista, joka pääsee kesätöihin huvipuistoon, Joylandiin. Töiden takia hän muuttaa asumaan rantahuoneistoon ja joutuu hyvästelemään kesäksi tyttöystävänsä, jonka työt ovat toisella paikkakunnalla. Nuoren rakkauden pitäisi kestää, mutta ei se tietenkään kestä. Onneksi Joylandista löytyy uusia ystäviä, ja myös uusi, jännittävä työ vie aikaa menetetyn rakkauden murehtimiselta.

Tervetuloa Joylandiin on monipuolinen kirja. Se on tarina aikuiseksi kasvamisesta ja kertomus ystävyydestä. Romantiikkaakin löytyy, kun Devin törmää rannalla pyörätuolissa istuvaan poikaan ja hänen mielettömän hyvännäköiseen äitiinsä. Tervetuloa Joylandiin on tietysti myös kuvaus huvipuistosta ja siellä työskentelystä, ja miljöö tuokin kirjaan oman kiinnostavan säväyksensä. Jossain vaiheessa kirja saa myös trillerin ja jännityskirjan piirteitä, ja löytyypä siitä vielä yliluonnollisia elementtejäkin - onhan kyse Stephen Kingistä.

Monipuolisuus on yksi kirjan erikoisimmista puolista: se on niin kovin montaa asiaa samaan aikaan, että en itse tiedä mihin genreen sen luokittelisin. Suuntaa vaihdetaan monta kertaa.

Pidän kovasti kirjan alkupuolesta. Tarina etenee verkkaisesti ja tunnelma on hieno: nostalginen, lämminhenkinen ja lempeä. Kirjan kertojana on nykypäivän Devin Jones, joka muistelee ja kommentoi nuoruutensa tapahtumia niiden kertomisen lomassa. Se toimii. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja heistä on helppo pitää.

Lopussa kirjan vauhti kiihtyy nollasta sataan todella nopeasti. Trillerivaihteelle siirrytään aivan yllättäen, eikä suunnanmuutos mielestäni ihan toimi. Loppu tuntuu hieman väkisin kasaan kyhätyltä ja pilaa kirjan muuten niin vahvaa tunnelmaa. Lopussa ilmaan jää langanpäitä, joiden kuvitteli olevan tärkeitä, mutta joita ei lopulta solmitakaan yhteen. Se voi olla tarkoituksin, mutta minulle jää lopusta viimeistelemätön tuntu.

Lopun heikkouksista huolimatta Tervetuloa Joylandiin on kokonaisuutena hyvä. King yllätti minut positiivisesti, joten on varmaan pakko lukea hänen teoksiaan myös jatkossa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjojen keskellä -blogin Maija, jonka mielestä kirja on hyvä vaihtoehto niille, joilta Kingiin tutustuminen on jäänyt väliin. 
  • Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka kirja sai hykertelemään. 
  • Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikkei hän oikein osaa sanoa miksi. 

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla


Pientä ja hiljaista elämää elelevä nuori Johannes tapaa muutaman vuoden tauon jälkeen taas ystävänsä Antin. Johanneksen nuoruudenrakastettu Aalo, Antin sisar, teki aikoinaan itsemurhan. 
Miehet eivät ole unohtaneet Aaloa, ja veli janoaa sisaren kuolemalle kostoa. Johannes vedetään tahtomattaan mukaan keskelle outoja, taianomaisia tapahtumia. Harmaa kaupunki muuttuu kammottaviksi karnevaaleiksi, menneisyys tuntuu sekoittuvan nykyhetkeen, totuus valheeseen, uni valveeseen ja elävät ihmisetkin ovat keinotekoisia, nuken kaltaisia. 
Olisiko Aalon surullinen kohtalo pitänyt vain kestää?

Paasilinna, 2015. 239 sivua. 

Yö ei saa tulla on Johanneksesta kertovan sarjan aloitusosa. Johannes tapaa yllättäen ystävänsä Antin, joka pyytää häntä avukseen tappamaan miehen, Sandvallin. Sandvall pitäisi Antin mielestä tappaa, koska hän pitää tätä syypäänä siskonsa Aalon itsemurhaan. Kuvioihin saapuu menneisyydestä myös Karoliina, joka yhdessä Antin kanssa saa Johanneksen mukaan mitä kummallisempaan kuvioon.

Kirjasta jää parhaiten mieleen sen tunnelma. Sävy on tumma, jopa synkkä, minkä nyt tietysti voisi päätellä genren ja kirjan kannen perusteella. Keskeisessä roolissa ovat myös Nukkumatti, yö ja uni - ja kirja onkin paikotellen hyvin unenomainen. Lukija ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä harhaa ja mikä valhetta, mutta ei tiedä päähenkilö Johanneskaan. Varsinainen juoni on välillä hukkua tämän kaiken harhaisuuden alle.

Palelin yhä, tärisin, ja yhtä paljon pelosta kuin kylmyydestä. Peräännyin huoneen ovelle. Minun olisi pitänyt juosta pois, mutten voinut kääntää selkääni tapahtumille. --
Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todelllisuudesta keskelle minun makuuhuonettani.

Itse koen kirjan myös jonkin verran ahdistavana. Ehkä se on tarkoituskin, ollaanhan tässä genressä, mutta minun juttuni se ei ole. Tämä on vähän kuin sellainen kauhuelokuva, jossa ei tule yhtään suvantovaihetta, vaan koko ajan luodaan painetta nimenomaan sen pelottavan ja ahdistavan tunnelman avulla.

Toisaalta, taito se on tämäkin. Tiina Raevaara onnistuu unenomaisen ja ahdistavan tunnelman luomisessa, sillä sitä tähän kirjaan on varmasti haettukin. Se ei vain taida olla minun juttuni.

Hän hymyili ja otti aurinkolasinsa pois. Harmaat pilvet heijastuivat hänen silmistään, ja minulle tuli outo tunne, etteivät ne välttämättä olleet juuri hänen silmänsä, ja sen ajateltuani tajusin, että olin ajatellut niin monta kertaa aiemminkin, monen eri ihmisen kohdalla. Kuinka hämmentäviä ajatuksia viime aikojen tapahtumat olivat tuoneet päähäni. 

Lukijaa myös vedätetään ja kirjassa on trillerimäisiä viitteitä. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, ja siitä huomaa selvästi, että kirja on ajateltu sarjan avausosaksi. Itse koen, että se olisi voinut toimia paremmin, jos ei oltaisi niin selvästi pedattu seuraavaa osaa.

Hyvä kirja, mutta ei minua varten. Kokeile, jos pidät tunnelmalla pelaavasta, synkästä ja ahdistavasta, mutta ei kuitenkaan niin kovin pelottavasta kauhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka mielestä kirja oli upea. 
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, joka uskoo, että teos voisi purra paremmin päähenkilöiden ikäisiin lukijoihin - eli vähän yli parikymppisiin. 
  • Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, jonka mielestä kirja oli todella mainio. 

Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen saldoa (8.3.-8.9.2018)


Naistenpäivänä 8. maaliskuuta bookishteaparty-blogin Katri aloitti Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa esille naiskirjailijoita. Haasteeseen oli valittu mukaan kuusi genreä, joissa naiskirjailijat ovat vähemmistönä.

Etukäteen ennakoin, että haaste tulisi olemaan minulle monilta osin helppo. Luen paljon naisten kirjoittamia kirjoja, todennäköisesti jopa aika reilusti enemmän kuin miesten. Mukana oli kuitenkin joitain genrejä, joita ylipäätään luen vähän. Se koituikin tämän haasteen kohtaloksi: yksi genre jäi kokonaan ilman kirjaa.

Puolen vuoden aikana luin kaikkiaan 51 kirjaa. Niistä naisten kirjoittamia on 32.

Tähän lukuhaasteeseen lukemistani päätyivät seuraavat 18 kirjaa:

Naisen kirjoittama dekkari
Naisen kirjoittama viihdekirja
Naisen kirjoittama tietokirja
Naisen tekemä sarjakuva
-


Naisen kirjoittama (oma)elämäkerta
Tarja Leinonen: Koti koivun alla (osittain omaelämäkerrallinen)
Cheryl Strayed: Villi vaellus
Maria Veitola: Veitola (josta bloggaus on vasta tulossa)

Yksikään yllämainituista kirjoista ei ole huono - kaikki kannattaa lukea. Erityisesti suosittelen kirjoja Koko totuus, Yhden lapsen kansa, Ennen päivänlaskua ei voi, Koti koivun alla, Villi vaellus ja Veitola. 

Tämä oli kiva haaste, vaikka sarjakuva-kohta jäikin täyttämättä. Kiitos Katrille järjestämisestä!

Karen Cleveland: Koko totuus


"Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija, jonka tehtävänä on paljastaa näennäisen tavallista amerikkalaisarkea eläviä venäläisagentteja. Hän pääseekin erään vakoilijaksi epäillyn tietokoneelle, joka pitää sisällään tietoa kaksoiselämää viettävistä nukkuvista soluista.
Muutama klikkaus ja avattu tiedostokansio myöhemmin hän tuijottaa oman aviomiehensä kuvaa.
Työssään Vivian on aina ollut tarkkanäköinen, mutta onko hän ollut omalle liitolleen sokea? Onko ketään, kehen hän voisi luottaa? Valitako rakkaus vai epäilys, uskollisuus vai maanpetos?"

Gummerus, 2018. 320 sivua. 
Alkuteos Need to Know, 2018. Suomentanut Maija Kauhanen. 

Tämä kirja koukuttaa! Koko totuus on minulle pitkästä aikaa sellainen kirja, joka kädessä kävelin huoneesta toiseen. En malttanut keskeyttää lukemista edes silloin, kun minulla oli asiaa jääkaapille tai pyykkikonetta tyhjentämään. Olisin ahmaissut kolmesataasivuisen kirjan yhdessä illassa, jos en olisi ollut niin yliväsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, että oli pakko jättää viimeiset 50 sivua seuraavaan päivään.

Karen Clevelandin esikoisteos Koko totuus kertoo Vivianista, joka työskentelee CIA:ssa Venäjään keskittyneessä vastavakoiluyksikössä. Vivian on hyvä työssään ja hän pääsee vakoilijaksi epäillyn venäläismiehen jäljille. Miehen tietokoneelta Vivian löytää valokuvat viidestä henkilöstä, joita epäillään nukkuviksi venäläisagenteiksi. Yhdestä kuvasta Viviania tuijottaa hänen aviomiehensä Matt.

Lukija heitetään heti kirjan alussa keskelle kihelmöivän kiinnostavaa tilannetta. Mitä sinä tekisit, jos sinulle selviäisi kymmenen avioliittovuoden ja neljän lapsen jälkeen, että aviomiehesi, jonka kuvittelit tuntevasi, onkin venäläinen agentti? Niinpä.

Huomaan katsovani häntä useammin kuin pitäisi, ikään kuin hän saattaisi jollakin vilkaisukerralla olla eri ihminen. Mutta ei hän ole. Hän on Matt. Mies, jota rakastan. 

Koko totuus on siis valkoilujännäri. Yhdysvaltalainen Karen Cleveland on entinen CIA:n tutkija, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Koko totuus on mielenkiintoinen ympäristönsä ja asetelmansa ansiosta, mutta se myös pelaa taidokkaasti valheella ja totuudella - ja sillä, ettet koskaan voi tietää, milloin joku valehtelee. Milloin pitää alkaa taas uskoa ja luottaa? Mitä jos rakastamasi ihminen valehtelee taas, onhan hän valehdellut sinulle edellisetkin kymmenen vuotta?

Keskeisessä roolissa on se, mitä olet valmist tekemään rakastamasi ihmisen eteen - ja mitä äiti ja isä ovat valmiita tekemään lastensa eteen.

Minun halutaan uskovan, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Että olen yksin ja etten ole riittävän vahva, jotta pystyisin tähän yksin. 
He ovat kuitenkin väärässä. Minulla on vaihtoehto. 
Ja kun kyse on lapsistani, olen vahvempi kuin he luulevat. 

Koko totuus on vauhdikas kirja, jonka kanssa ei tule tylsää. Vaikka kyse on jännityskirjasta, väkivaltaa on hyvin vähän. Kirja ei myöskään ole erityisen pelottava, mutta jännitystä sanan toisessa merkityksessä kyllä riittää. Erityisesti pidän kirjan tunnelmasta, joka on niin tiivis ja jollain tapaa hyytävä, että se tekee teoksesta vieläkin paremman.

Olen myös iloinen siitä, että tarinaa ei ole lähdetty venyttämään, vaan kirja on maltettu pitää poikkeuksellisen lyhyenä moniin muihin saman genren kirjoihin verrattuna. Nyt kirjassa on kaikki, mitä siinä pitääkin olla. Tarina kantaa, ja epilogi saa minut sekä hymyilemään vinosti että puistelemaan päätään.

Tekisin lasteni vuoksi mitä tahansa. Mitä tahansa. Avaan nyrkkini ja katson muistitikkua, tavallista pientä suorakulmiota. Se on pienen pieni, mutta sillä on suuri valta. Valta korjata, valta tuhota. 
Vähän niin kuin valheella, kun asiaa tarkemmin ajattelee. 

Odotan todella suurella mielenkiinnolla, mitä Karen Cleveland jatkossa kirjoittaa. Tämä on nimittäin ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani jännityskirja. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka pitää siitä, miten lukijaa kirjassa kieputetaan. 

Antti Aro, Antti Tuisku & Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani


WSOY, 2018. 352 sivua.
Äänikirja 8h 35min, lukija Ville-Veikko Niemelä. 


Antti Tuisku - mies, joka tituleeraa itseääni Suomen suurimmaksi poptähdeksi. Mies, joka ponkaisi pinnalle Idolsista, mutta on päässyt kauas niistä ajoista.

Minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Antti Tuiskuun tai hänen musiikkiinsa. Tuiskun Idols-aikana olin itse yläasteella ja kuuntelin hänen musiikkiaan jonkin verran, mutta siihen se oikeastaan jäikin. Kunnes pari vuotta sitten, Tuiskun uuden tulemisen jälkeen, oli pakko mennä Ruisrockissa katsomaan, mistä niin kovasti puhutaan. Ehdin nähdä keikasta vain viimeiset minuutit, mutta olin sen verran vakuuttunut, että sen jälkeen tuli käytyä Tuiskun keikoilla pariinkiin kertaan.

En ole kuitenkaan koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut Tuiskun urasta tai elämästä. En siis osaa analysoida sitä, miten paljon uutta Antti Tapani tuo tosifaneille tai edes heille, jotka lukevat iltapäivä- ja juorulehtiä. Minä en lue edes niitä.

Minulle kirja kuitenkin toi uutta tietoa - ei ehkä mitään ihan hirveän ihmeellistä, mutta en kokenut kertaakaan tylsistyväni kirjaa kuunnellessa. Kirjassa käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta, koulukiusaamista, Idols-aikaa, koko uraa aina aallonpohjaan ja sieltä nousemiseen, nykyhetkeen asti. Kirjassa valotetaan sitä aikaa, kun Tuiskulla meni vähän liian lujaa, ja sitä aikaa, kun hän eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Myös uskonasiat nostetaan useampaan kertaan esiin, ja ääneen pääsevät miehen itsensä lisäksi muun muassa hänen vanhempansa ja tuottajansa Jurek.

Tuiskun ajatuksia on mukava kuunnella, sillä hänellä on usein älykästä sanottavaa. Hän raottaa verhoa yksityiselämäänsä, mutta pitää edelleen tiukat rajat. Väkivaltaisesta ex-kumppanista puhuttaessa puhutaan koko ajan vain "hänestä" tai "ihmisestä". Edes sukupuolta ei mainita. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan?

Kirjan sisältö saa siis kiitosta, mutta rakenne ei. Antti Tapani on rakennettu kysymys-vastaus-malliin, eikä se vain toimi. Mietin jatkuvasti, miksi ihmeessä kirja on tehty tähän tyyliin. Tuntuu siltä, että on vain haluttu päästä helpolla. Lukijana arvostaisin, että elämäkerta olisi oikeasti kirjoitettu - ei vain purettu haastattelua auki. Lisäksi muodossa tökkivät kysymykset, jotka eivät monessa kohtaa ole kysymyksiä nähneetkään. Kirjailija esittää kirjan aikana myös monia omia mielipiteitään, ja kuuntelijalle jää epäselväksi, kumpi kirjailijoista niitä edes esittää.

Etenkin äänikirjana tämä kysymys-vastaus-formaatti on huono. Tai ei olisi, jos vastaukset olisivat edes Tuiskun itsensä lukemia. Sillä tavalla formaatti olisi jopa voinut toimia. Nyt sama lukija lukee molemmat osuudet, mikä tekee muodosta erityisen kummallisen. Lukija Ville-Veikko Niemelä on muuten oikein miellyttävää kuunneltavaa, pisteet hänelle siitä.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja. Sisältö oli kiinnostavaa, ja olisi ehdottomasti ansainnut tulla paremmin paketoiduksi. Ehkä tällainen muoto kuitenkin uppoaa nuorempiin lukijoihin.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Amman lukuhetki -blogin Amma, jonka mielestä on erityisen raikasta, että Tuisku avautuu kirjassa heikkoudestaan, ajoittaisesta kateudesta muita artisteja kohtaan. 

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa


Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.
Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.
Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?

Otava, 2018.  333 sivua. 
Äänikirja, 9 h 30 min. Lukija Meri Nenonen.
Alkuteos The man who didn't call, 2018. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa on kirja, jota on verrattu muun muassa Jojo Moyesin ja Cecelia Ahernin teoksiin. Pidän molemmista, joten odotukseni olivat aika korkealla. Kun kirja sattui löytymään Storytelistä äänikirjana, ja lukijana oli minulle mieluisa Meri Nenonen, ei kirjaan tarttumista tarvinnut kauaa miettiä.

Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista, joka on kävelemässä Englannin maaseudulla erään traagisen onnettomuuden vuosipäivänä. Sarah törmää niityllä mieheen, joka juttelee lampaalle, ja se on rakkautta ensisilmäyksellä - tai niin Sarah ainakin luulee. Alkaa unohtumaton viikko, jonka Sarah ja Eddie viettävät tiiviisti yhdessä.

Sitten Eddie lähtee lomalle, ja vaikka yhteyttä luvataan pitää, niin ei tapahdu. Eddie häviää kuin tuhka tuuleen, eikä Sarah saa mieheen mitään yhteyttä. Alkaa pitkä taistelu sen selvittämiseksi, missä Eddie on ja mitä hänelle on tapahtunut.

Kirja alkaa lupaavasti ja idea on hyvä, mutta tarina jää jossain vaiheessa polkemaan paikoilleen. Asia tulisi selväksi vähän vähemmälläkin, eikä sivukaupalla kestävä Eddien perään märehtiminen ihan kamalasti jaksa kiinnostaa. Nelikymppisen Sarahin teinimäinen itkeminen lähes ventovieraan miehen perään tuntuu myös hivenen epärealistiselta.

Rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pieniä mysteerin aineksia. Mikä on se traaginen onnettomuus, josta koko ajan puhutaan? Miksi Eddie ei vastaa - onko hänellä luurankoja kaapissa vai mikä hän on oikein miehiään? Lukijaa kuljetetaan välillä tarkoituksella harhaan kuten jännäreissä ikään. Mikään jännittävä kirja Hän lupasi soittaa ei kuitenkaan ole, vaan melko perinteinen viihderomaani.

Kokonaisuutena kirja on ihan hyvä, mutta ei mielestäni yllä Moyesin ja Ahernin tasolle. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, mitä Walshilta suomennetaan tulevaisuudessa. Kirjailijahan on kirjoittanut ennen tätä neljä romaania pseudonyymillä Lucy Robinson, mutta nämäkään teokset eivät ole minulle tuttuja.

Hän lupasi soittaa toimii hyvin äänikirjana. Meri Nenonen on tapansa mukaan miellyttävää kuunneltavaa. Kirja kulki mukanani juoksulenkeillä, työmatkoilla ja siivotessa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, jonka mielestä tarina oli joiltain osin epärealistinen. 
  • Lukuaikaa etsimässä -blogin Mervi, jonka mielestä kirja on ihan laadukasta hömppää. 
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä kirja on erinomainen valinta romanttisen kirjallisuuden ystäville. 

Elokuun luetut



Elokuu oli ihan mieletön lukukuukausi. Sain luettua yhteensä 11 kirjaa, joista kaksi oli äänikirjoja.

Hyvää lukukuukautta selitti osittain kesäloma, sillä lomailin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa. Lisäksi pari elokuussa lukemistani kirjoista oli sellaisia, jotka olin aloittanut jo aiemmin kesällä.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke 

Poika joka ei itke on Ninni Schulmanin dekkarisarjan toinen osa. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta Tyttö lumisateessa, joten odotukset tämän suhteen olivat kovat. Kirja oli hyvä, mutta ei mielestäni yltänyt sarjan avausosan tasolle. Mitään kovin uutta Poika joka ei itke ei lukijalle tarjoa, ja on kohtalaisen perinteinen dekkari.

★★★

» Lue koko arvio

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Tämä kirja on hieno! Se on jotain sellaista, jota en ollut koskaan aiemmin lukenut. Kirja on kansantarumainen ja leikittelee typografialla, sanat voivat olla vaikka ympyrän muodossa tai peilikuvana. Kirjaa on vaikea kuvailla, se täytyy kokea itse. 

★★★★


Cheryl Strayed: Villi vaellus

Villi vaellus kertoo Cheryl Strayedin vaelluksesta Yhdysvaltain Pacific Crest Traililla. Kirja on vaelluskirja ja hyvä sellainen. Toisaalta kirja on paljon muutakin kuin vaeltamista. Matkalla Cheryl käsittelee suruaan ja selvittää sitä, mitä todella elämältään haluaa. Nainen on huikea, hänen vaelluksensa on huikea, ja koko kirja on huikea. Tämä on toinen elokuun TOP2-kirjoistani.

★★★★★


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Tätä novellikokoelmaa luin läpi kesän, sillä Sinisalon novellit toimivat hyvinä välipaloina muiden kirjojen rinnalla ja välissä. Erinomaisia novelleja, osa parempia kuin toiset, mutta viihdyin niiden parissa mainiosti. Mikä ei ole yllätys tällaiselle Sinisalo-fanille. 

★★★★


Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriartylla on taito kirjoittaa kepeästi, helppolukuisesti ja viihdyttävästi, mutta kuitenkin niin, että tekstissä on sisältöä. Tässäkin kirjassa ollaan vakavien teemojen äärellä ja kevyen ulkokuoren alle on piilotettu ajatuksia herättävää asiaa. Tykkäsin.

★★★★


Hugh Howey: Siirros

Tykkäsin Siilosta, mutta halusin pitää hieman taukoa ennen kuin tartun trilogian toiseen osaan. Tämä tuntui ensimmäistä raskaammalta ja ehkä myös ahdistavammalta. Kirja on kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ja kokonaisuus hyvä. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Maria Veitola: Veitola (äänikirja)

En ole suuri Maria Veitola -fani, mutta ihastuin tähän kirjaan. Veitola on se toinen elokuun TOP2-kirja. Kuuntelin kirjaa äänikirjana siivoillessa, juostessa, koiraa lenkittäessä ja vähän joka paikassa ja viihdyin Veitolan kanssa erinomaisesti. Maria Veitola lukee kirjan itse, ja luulisin, että kirja pääsee parhaiten oikeuksiinsa juuri äänikirjana. 

★★★★★


Zadie Smith: Swing Time

Swing Time oli kuukauden pettymys. Olin kuullut kirjasta paljon kehuja, mutta se ei selvästi ollut minua varten. Lukeminen oli pakkopullaa, ja kirja lojui keskeneräisenä yöpöydällä kutakuinkin koko kesän. Koin kirjan tylsäksi ja hidastempoiseksi, henkilöt eivät olleet tarpeeksi mielenkiintoisia, ja jotenkin kaikki muukin vain tökki. Normaalitilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta halusin täyttää tällä Helmet-lukuhaasteen kohdan "kirjan kansi on yksivärinen". 

★★

» Tarkempaa arviota ei ole tulossa, en koe että osaisin sanoa tästä kirjasta mitään. 

Sarah Lotz: Kolme

Aiheeltaan kiinnostava, rakenteeltaan raskas. Luulin Kolmen olevan kauhua, mutta ei se oikeastaan sitä ollut. Yliluonnollisuutta oli, mutta vain vähän. Kokonaisuutena ihan okei, mutta ei erityisemmin kannusta lukemaan kirjailijalta enempää. 

★★★


Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa (äänikirja)

Hän lupasi soittaa oli minulle ihan mukavaa viihdettä lenkille ja työmatkoille. Tarina tuntui hieman venytetyltä, vaikka olikin kohtalaisen mielenkiintoinen. Kirjan vertaaminen Cecelia Ahernin ja Jojo Moyesin tuotantoon tuntui kuitenkin väärältä. Mielestäni tämä ei yltänyt sille tasolle, mutta odotan kuitenkin mielenkiinnolla Walshin seuraavia suomennoksia. 

★★★


Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen ennen tätä onnistunut välttymään Kingin kirjoilta. Tähän kirjaan tartuin mieheni varovaisesta suosituksesta ja ihastuin heti. Lämminhenkistä, lempeää, nostalgista tekstiä, rakastettavat henkilöhahmot ja kiinnostava huvipuistoympäristö. Lopun genrenvaihto ja hätäisyys hieman laskivat lukunautintoa, mutta kokonaisuutena hyvä kirja. 

★★★★