WSOY, 2018. 352 sivua.
Äänikirja 8h 35min, lukija Ville-Veikko Niemelä. 

Antti Tuisku - mies, joka tituleeraa itseääni Suomen suurimmaksi poptähdeksi. Mies, joka ponkaisi pinnalle Idolsista, mutta on päässyt kauas niistä ajoista.

Minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Antti Tuiskuun tai hänen musiikkiinsa. Tuiskun Idols-aikana olin itse yläasteella ja kuuntelin hänen musiikkiaan jonkin verran, mutta siihen se oikeastaan jäikin. Kunnes pari vuotta sitten, Tuiskun uuden tulemisen jälkeen, oli pakko mennä Ruisrockissa katsomaan, mistä niin kovasti puhutaan. Ehdin nähdä keikasta vain viimeiset minuutit, mutta olin sen verran vakuuttunut, että sen jälkeen tuli käytyä Tuiskun keikoilla pariinkiin kertaan.

En ole kuitenkaan koskaan ollut sen suuremmin kiinnostunut Tuiskun urasta tai elämästä. En siis osaa analysoida sitä, miten paljon uutta Antti Tapani tuo tosifaneille tai edes heille, jotka lukevat iltapäivä- ja juorulehtiä. Minä en lue edes niitä.

Minulle kirja kuitenkin toi uutta tietoa - ei ehkä mitään ihan hirveän ihmeellistä, mutta en kokenut kertaakaan tylsistyväni kirjaa kuunnellessa. Kirjassa käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta, koulukiusaamista, Idols-aikaa, koko uraa aina aallonpohjaan ja sieltä nousemiseen, nykyhetkeen asti. Kirjassa valotetaan sitä aikaa, kun Tuiskulla meni vähän liian lujaa, ja sitä aikaa, kun hän eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Myös uskonasiat nostetaan useampaan kertaan esiin, ja ääneen pääsevät miehen itsensä lisäksi muun muassa hänen vanhempansa ja tuottajansa Jurek.

Tuiskun ajatuksia on mukava kuunnella, sillä hänellä on usein älykästä sanottavaa. Hän raottaa verhoa yksityiselämäänsä, mutta pitää edelleen tiukat rajat. Väkivaltaisesta ex-kumppanista puhuttaessa puhutaan koko ajan vain "hänestä" tai "ihmisestä". Edes sukupuolta ei mainita. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan?

Kirjan sisältö saa siis kiitosta, mutta rakenne ei. Antti Tapani on rakennettu kysymys-vastaus-malliin, eikä se vain toimi. Mietin jatkuvasti, miksi ihmeessä kirja on tehty tähän tyyliin. Tuntuu siltä, että on vain haluttu päästä helpolla. Lukijana arvostaisin, että elämäkerta olisi oikeasti kirjoitettu - ei vain purettu haastattelua auki. Lisäksi muodossa tökkivät kysymykset, jotka eivät monessa kohtaa ole kysymyksiä nähneetkään. Kirjailija esittää kirjan aikana myös monia omia mielipiteitään, ja kuuntelijalle jää epäselväksi, kumpi kirjailijoista niitä edes esittää.

Etenkin äänikirjana tämä kysymys-vastaus-formaatti on huono. Tai ei olisi, jos vastaukset olisivat edes Tuiskun itsensä lukemia. Sillä tavalla formaatti olisi jopa voinut toimia. Nyt sama lukija lukee molemmat osuudet, mikä tekee muodosta erityisen kummallisen. Lukija Ville-Veikko Niemelä on muuten oikein miellyttävää kuunneltavaa, pisteet hänelle siitä.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja. Sisältö oli kiinnostavaa, ja olisi ehdottomasti ansainnut tulla paremmin paketoiduksi. Ehkä tällainen muoto kuitenkin uppoaa nuorempiin lukijoihin.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: