Pientä ja hiljaista elämää elelevä nuori Johannes tapaa muutaman vuoden tauon jälkeen taas ystävänsä Antin. Johanneksen nuoruudenrakastettu Aalo, Antin sisar, teki aikoinaan itsemurhan. 
Miehet eivät ole unohtaneet Aaloa, ja veli janoaa sisaren kuolemalle kostoa. Johannes vedetään tahtomattaan mukaan keskelle outoja, taianomaisia tapahtumia. Harmaa kaupunki muuttuu kammottaviksi karnevaaleiksi, menneisyys tuntuu sekoittuvan nykyhetkeen, totuus valheeseen, uni valveeseen ja elävät ihmisetkin ovat keinotekoisia, nuken kaltaisia. 
Olisiko Aalon surullinen kohtalo pitänyt vain kestää?

Paasilinna, 2015. 239 sivua. 

Yö ei saa tulla on Johanneksesta kertovan sarjan aloitusosa. Johannes tapaa yllättäen ystävänsä Antin, joka pyytää häntä avukseen tappamaan miehen, Sandvallin. Sandvall pitäisi Antin mielestä tappaa, koska hän pitää tätä syypäänä siskonsa Aalon itsemurhaan. Kuvioihin saapuu menneisyydestä myös Karoliina, joka yhdessä Antin kanssa saa Johanneksen mukaan mitä kummallisempaan kuvioon.

Kirjasta jää parhaiten mieleen sen tunnelma. Sävy on tumma, jopa synkkä, minkä nyt tietysti voisi päätellä genren ja kirjan kannen perusteella. Keskeisessä roolissa ovat myös Nukkumatti, yö ja uni - ja kirja onkin paikotellen hyvin unenomainen. Lukija ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä harhaa ja mikä valhetta, mutta ei tiedä päähenkilö Johanneskaan. Varsinainen juoni on välillä hukkua tämän kaiken harhaisuuden alle.

Palelin yhä, tärisin, ja yhtä paljon pelosta kuin kylmyydestä. Peräännyin huoneen ovelle. Minun olisi pitänyt juosta pois, mutten voinut kääntää selkääni tapahtumille. --
Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todelllisuudesta keskelle minun makuuhuonettani.

Itse koen kirjan myös jonkin verran ahdistavana. Ehkä se on tarkoituskin, ollaanhan tässä genressä, mutta minun juttuni se ei ole. Tämä on vähän kuin sellainen kauhuelokuva, jossa ei tule yhtään suvantovaihetta, vaan koko ajan luodaan painetta nimenomaan sen pelottavan ja ahdistavan tunnelman avulla.

Toisaalta, taito se on tämäkin. Tiina Raevaara onnistuu unenomaisen ja ahdistavan tunnelman luomisessa, sillä sitä tähän kirjaan on varmasti haettukin. Se ei vain taida olla minun juttuni.

Hän hymyili ja otti aurinkolasinsa pois. Harmaat pilvet heijastuivat hänen silmistään, ja minulle tuli outo tunne, etteivät ne välttämättä olleet juuri hänen silmänsä, ja sen ajateltuani tajusin, että olin ajatellut niin monta kertaa aiemminkin, monen eri ihmisen kohdalla. Kuinka hämmentäviä ajatuksia viime aikojen tapahtumat olivat tuoneet päähäni. 

Lukijaa myös vedätetään ja kirjassa on trillerimäisiä viitteitä. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, ja siitä huomaa selvästi, että kirja on ajateltu sarjan avausosaksi. Itse koen, että se olisi voinut toimia paremmin, jos ei oltaisi niin selvästi pedattu seuraavaa osaa.

Hyvä kirja, mutta ei minua varten. Kokeile, jos pidät tunnelmalla pelaavasta, synkästä ja ahdistavasta, mutta ei kuitenkaan niin kovin pelottavasta kauhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: