Bazar, 2020. 320 sivua.
Alkuteos Colibrí, 2020. Suomentanut Susanna Paarma. 

 

Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
• Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

 

Alkuteos L'amica geniale, 2011. Suomentanut Helinä Kangas. 

Mietin pitkään, kirjoittaisinko edes tätä postausta. Jättäisinkö Elena Ferranten Loistavan ystäväni kokonaan käsittelemättä - julkaisisinko ehkä vain kuvan Instagram-tililleni ja unohtaisin sen siihen. Tuntuu siltä, etten osaa nimittäin sanoa kirjasta oikeastaan mitään. 

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on jonkinlainen moderni klassikko - kirjasarja, joka on saanut ihan valtavan suosion ympäri maailmaa ja erityisesti suomalaisessa kirjasomessa. Nytkin vuodenvaihteessa todella moni listasi sarjan parhaiden tänä vuonna lukemiensa kirjojen joukkoon. Tuo hurja suosio tekee arvioimisen kovin vaikeaksi - varsinkin, kun en kuulu teosta ylistävään porukkaan. 

Itse asiassa olin jossain vaiheessa päättänyt, etten koskaan edes lukisi tätä kirjaa. Se ei oikeastaan kiinnostanut minua yhtään, ja kaikki ylistys vain tuntui sysäävän minua kauemmas sarjan luota - niin kuin minulle niin kovin monen muunkin hypetetyn kirjan kohdalla on käynyt. 

Jostain syystä kuitenkin lainasin Loistavan ystäväni joulupinooni. Se päätyi luettavaksi vuodenvaihteen aikana mökillä, jossa oli paljon aikaa rauhoittua ja vähän tylsääkin, eikä kovin paljon luettavaa mukana. Oli sopiva hetki lukea tällaista kirjaa, joka ei niin kovasti kiinnostanut. Vaikka, myönnetään, kyllähän se sen vuoksi kiinnosti, että halusin tietää, mikä on suuren suosion takana. 

Kerrataan nyt vielä, jos sarja ei ole tuttu: Neliosainen Napoli-sarja kertoo Elenasta ja Lilasta, kahdesta Napolissa asuvasta ystävästä. Loistava ystäväni keskittyy tyttöjen lapsuuteen ja nuoruuteen. Elena on tytöistä se hiljainen tarkkailija, Lila puolestaan peloton ja uhmakas. Ystävysten suhde on täynnä kilpailua ja kateutta, mutta myös vankkaa yhteenkuuluvuutta. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. 

Kun aloin lukea tarinaa, minun oli vaikea päästä siihen mukaan. Teksti eteni ihan hyvin, oli sinällään  helppolukuista ja lyhyine lukuineen jouhevaa, mutta en kokenut kahden napolilaistytön kasvutarinaa kiinnostavaksi. Kirja oli minusta aivan kuolettavan tylsä. Tarinassa on paljon henkilöitä, joten en aina myöskään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kukin. Onneksi kirjan alussa on henkilölistaus. 

Noin sata sivua luettuani kyselin Instagramissa, kuinka moni ihan oikeasti on pitänyt tästä kirjasta. Vastaukset jakaantuivat aika tarkkaan 50-50. Moni kuitenkin laittoi minulle viestiä siitä, että kirja käynnistyy hitaasti - ja osa sanoi, että kirjan ensimmäinen osa on sarjan selvästi huonoin. Sitä näyttävät tukevan myös Goodreadsin-arviot, joiden perusteella sarjan seuraavat osat ovat selvästi ensimmäistä parempia. Tosin myös niiden lukijamäärät ovat pienempiä kuin avausosan. Se laittaa miettimään, johtuvatkohan paremmat arvosanat kuitenkin siitä, että seuraaviin osiin ovat jatkaneet ainoastaan ne lukijat, jotka ovat ensimmäisestäkin jo jollain tasolla pitäneet..?

Päätin joka tapauksessa jatkaa ja olen ihan tyytyväinen siihen, että jatkoin. Loistava ystäväni nimittäin parani todellakin loppua kohden, tai ehkä vain opin tuntemaan henkilöitä sen verran paremmin, että minulla ei enää ollut yhtä tylsää heidän seurassaan. En silti koe, että olisin liiemmin pitänyt teoksesta. 

Miksi? En ole varma. Loistava ystäväni ei ole missään nimessä huono kirja. Siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se on kuvaus kahdesta ystävästä ja heidän ystävyydestään - tai osa siitä, tarinahan jäi selvästi kesken. Ehkä se onkin yksi ongelmista, ehkä tätä kirjaa ei voi tarkastella vain yksittäisenä kirjana, ehkä sitä pitäisi tarkastella kokonaisena sarjana. Näin henkilövetoisessa tarinassa on tärkeää päästä tutustumaan hahmoihin kunnolla, mitä nyt vielä ei tapahtunut. Toisaalta, eikö hyvän teoksen henkilöiden pitäisi rakentua aika vahvoiksi jo vajaassa neljässäsadassa sivussa?

Alun tylsyys ei myöskään milloinkaan ihan kokonaan hellittänyt. Loistava ystäväni on kuvaus kahden tytön lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa ei tapahdu lopulta mitään ihan hirveän ihmeellistä. Tai no, tokihan siinä käydään koulua, eletään väkivallan keskellä, taistellaan omasta tilasta ja mennään jopa naimisiinkin, mutta silti kirja on aika löysä ja hidas. Jossain kohtaa mietin, että tarina on kuin tositarina oikeista ihmisistä - niin todellisen tylsältä kirja tuntui.   

Loistavan ystäväni takakannessa kehutaan sitä, miten Ferrante kuvaa ystävysten kautta koko sodanjälkeistä Italiaa ja yhteiskunnan rajua muutosta. Kovin suurta muutosta näin lyhyellä aikajaksolla ei vielä tapahdu, mutta tokihan taustalla kulkee kiinnostavia sivujuonia esimerkiksi koulutukseen pääsystä ja siitä, miten lapset pyristelevät irti vanhempiensa ja sukujensa konflikteista ja valtasuhteista.  Yhteiskunnan muutos tulee ehkä näkyviin paremmin sarjan seuraavissa osissa, joissa kerrotaan tyttöjen aikuisuudesta.

Monet edellä sanotuista asioista selvästi patistaisivat minua lukemaan myös seuraavan kirjan. En vielä tiedä luenko sitä, mutta vähän kieltämättä houkuttaisi antaa Napoli-sarjalle toinen mahdollisuus. Jotain kummallista imua kirjassa nimittäin kaikesta huolimatta oli, ja edelleen haluaisin saada vastauksen siihen, mihin sarjan suosio perustuu. Tämän ensimmäisen kirjan lukemisella en vielä vastausta löytänyt. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, joka piti kirjasta ja nostaa blogitekstissään esille paljon kirjan hyviä puolia. 
• Kirjan pauloissa -blogin Paula, joka innostui, mutta ei hullaantunut täysin.
• Kirjakontti, joka luki kerralla koko kirjan ja heti perään jatko-osan.

 

Alkuteos My Sister, the Serial Killer, 2018. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Laitoin tämän uutuuden aikoinaan varaukseen lähinnä sen perusteella, että kirja on nigerialaisen kirjoittama ja sijoittuu Nigeriaan. En ole koskaan aiemmin lukenut nigerialaista kirjallisuutta, joten se kiinnosti. Kirja oli myös myynyt hyvin muualla maailmassa ja sitä kuvailtiin mustan huumorin sävyttämäksi. 

Nopealukuisen teoksen päähenkilö on Korede, joka asuu äitinsä ja sisarensa kanssa ja työskentelee sairaanhoitajana. Tarina alkaa siitä, kun Koreden sisar Ayoola soittaa hänelle ja pyytää apua. Ayoola on murhannut miehen, ja pian selviää, että murhiahan on jo useita. Sisar on siis sarjamurhaaja. 

Braithwaiten teos kertoo siis ennen kaikkea sisaruudesta. Mitä kaikkea sisaren eteen on valmis tekemään? Teoksessa sivutaan toki myös muun muassa rakkautta ja muita perhesuhteita (ja sitä, meneekö oma rakastuminen yli sisaruussuhteen). 

Sisareni, sarjamurhaaja on sivumäärällisestikin melko lyhyt, mutta se on myös muuten nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti väljää - sekä asettelultaan että tyyliltään. Kirja on jollain tavalla kovin toteava ja koruton, kielellisesti ei kovin kummoinen, mutta eniten jään kaipaamaan syvyyttä. Nyt asioita ei juurikaan taustoiteta ja tilanteesta toiseen edetään aika reipasta kyytiä. Tarina jää jollain tavalla kovin pintapuoliseksi. Mustaa huumoria on, mutta en silti koe tarinaa erityisen hauskaksi.

Odotin kirjalta myös nigerialaisuutta, tunnistettavaa miljöötä ja uudesta maasta oppimista. Nigerialaisuus jää kuitenkin teoksessa mielestäni melko pieneen rooliin. Kirjassa kyllä puhutaan joruban kieltä ja tarinassa sivutaan esimerkiksi nigerialaisia ruokia. Ainoa selvempi maahan kytköksissä oleva viite ovat korruptoituneet poliisit. Minkäänlaista miljöökuvausta teoksessa ei ole, ainakaan en sellaista muista nähneeni. 

Tätä postausta kirjoittaessa luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, ja joissain niissä kehuttiin nigerialaisen kulttuurin kuvausta. Itse en muista sellaista tästä kirjasta lukeneeni, mutta voi olla, että tässäkin vain tulee esiin kirjan pintapuolisuus. Jos kulttuuria sivuttiin, sitä todellakin vain sivuttiin. 

Kokonaisuutena Sisareni, sarjamurhaaja osoittautui siis minulle lieväksi pettymykseksi. Se ei ole huono, ja teos on tosiaankin nopeasti luettu, mutta odotuksia kirja ei ihan lunastanut. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alkuteos Little Fires Everywhere, 2017. Suomentanut Sari Karhulahti.

Celeste Ng:n Tulenarkoja asioita oli paljon esillä vuosi sitten, kun se käännettiin suomeksi. Tuolloin kirja sai paljon kehuja, mutta minä en siitä koskaan kiinnostunut. Teos kuitenkin valikoitui lukupiirikirjaksemme, joten minäkin sen luin - tosin vähän vaivaa jouduin sen eteen näkemään. 

Lukeminen nimittäin takkusi ja takkusi. Kirja ei millään meinannut imaista mukanaan ja tuntui tylsältä ja epäkiinnostavalta. Tulenarkoja asioita on hyvin henkilövetoinen kirja ja kertoo yhdysvaltalaisen pikkukaupungin naisista ja perheistä, erilaisista äideistä ja äitien valinnoista. Minä en henkilöistä kuitenkaan meinannut millään kiinnostua, pikkukaupungin perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaus tökki ja jotenkin tekstiä leimaava amerikkalaisuus vain häiritsi. 

Olisin jättänyt kirjan kesken, jos se ei olisi ollut lukupiirikirjamme. Nyt jatkoin, ja puolivälin paikkeilla aloin vihdoin kiinnostua henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Sen jälkeen luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti. 

Tulenarkoja asioita käsittelee mielenkiintoisesti sitä, mitä erilaiset äidit elämänsä risteyskohdissa tekevät. Samalla se kertoo paljon myös lapsista ja heidän äitisuhteistaan - ja myös ystävyydestä. Kirjan vahvuus on nimenomaan sen henkilöissä, joita onkin paljon ja hyvin erilaisia: keskiluokkainen Elena, juuri ja juuri sinnittelevä yksinhuoltaja-taiteilija Mia ja aasialaistaustainen Bebe, joka on yhteiskunnan alinta kastia. 

Celeste Ng:n teksti ei ole kielellisesti ihmeellistä ja kerronta on helppoa. Takakannen arvosteluissa kirjaa kuvaillaan syvämietteiseksi psykologiseksi mysteeriksi, mistä en ole ihan samaa mieltä. Kirjan tarina käsittelee periaatteessa hyvin vakavia ja suuria asioita, on muun muassa adoptiolapseen liittyvä kiista, mutta asioista raapaistaan vain pintaa ja tarina jää kovin pintapuoliseksi. En löydä mysteeriä enkä syvämietteisyyttä. 

Tulenarkoja asioita on mielestäni ihan luettava kirja, mutta ei tehnyt suurta vaikutusta. En aivan ymmärrä, miksi kirja on saavuttanut niin suuren suosion. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like, 2020. 294 sivua. 
Alkuteos Heiđa, 2016. Suomentanut Maarit Kalliokoski.

Kansainvälisen mallinuran hylänneestä, lammaspaimenena tulivuoren kupeessa elävästä islantilaisesta Heidasta kertova elämäkertakirja ei ollut ihan sellainen kuin odotin.

Kansi, alaotsikko ja takannen teksti lupailivat bestsellermäistä, Villi vaellus -henkistä lampaista ja Islannin luonnosta kertovaa tarinaa, jossa "jylhä luonto ja myyttinen Islanti heräävät henkiin". Odotin saavani lukea ihania tarinoita lammastilallisen elämästä Islannissa: lampaiden hoidosta, lammastilan arjesta, kuvausta Islannin kauniista luonnosta...

Sitäkin oli, mutta ihan liian vähän. Lampaista puhuttiin lopulta varsin vähän, tai siltä se ainakin tuntui, varsinkin kirjan alkupuoliskolla. Jonkin verran istuttiin traktorin hytissä - mikä on toki iso osa maatilan arkea - mutta suurin osa ajasta puhuttiin kunnallispolitiikasta. Tärkeässä roolissa on kirjassa nimittäin päähenkilön maille suunnitellun vesivoimalan vastustaminen.

Aihe on Heidalle varmasti tärkeä, ja se on sitä ehkä koko Islannille, mutta teema tulee lukijalle täytenä yllätyksenä eikä siitä myöskään kerrota kovin hyvin. Vesivoimalan vastustuksesta ja hankkeen poliittisista kiemuroista puhutaan kovin luettelomaisella tyylillä ja päätöksenteon jokaisesta vaiheesta kertominen ajankohtineen on aika turhaa. Asian laajempi yhteiskunnallinen kontekstointi jää myös vähiin.

Loppua kohden kirja onneksi paranee ja sain lukea enemmän lampaista: keritsemisestä, tiineiden lampaiden ultraamisesta, karitsoinnista ja karitsojen hoidosta. Se oli paikoitellen hyvinkin kiinnostavaa, mutta näitäkään asioita ei esitetty kaikkein parhaiten. Koko kirjaa vaivasi luettelomaisuus ja luentomaisuus, teksti oli sisällöltään hyvää, mutta tuntui että esitystapaan ei kovin paljon kiinnitetty huomiota.

Like, 2020. 423 sivua. 
Äänikirja 10 h 14 min, lukija Outi Vuoriranta. 

Jenni Multisillan esikoisteos Yksi teistä kuolee on psykologinen trilleri, jossa kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat nousevat jälleen pintaan. Kolmen teinitytön vaarallinen laidutuskilpailu johti tuolloin tragediaan, jota ei koskaan selvitetty kunnolla.

Aikuiseksi kasvanut ja fitness-uralla menestynyt Saara joutuu palaamaan teini-ikänsä maisemiin vetämään joogaretriittiä, mutta menneisyyden tapahtumat eivät ole jättäneet Saaraa rauhaan. Kun vanhat haavat on revitty auki, haluaa Saara selvittää, mitä kymmenen vuotta sitten todella tapahtui.

Yksi teistä kuolee on lupaava esikoisteos. Se käsittelee kiinnostavan tuoreita teemoja, fitnessiä ja laihduttamista, jotka eivät ole kokemukseni mukaan kirjallisuudessa kovin yleisiä. Kirjan jännitys rakentuu psykologisista elementeistä ja ripauksesta yliluonnollisuutta, ja kirja on psykologisena trillerinä toimiva. Pidin erityisesti Luurämeen tunnelmasta - miten osuva miljöö tällaiselle psykologiselle trillerille.

Tarina oli yllättävä ja lukijaa johdettiin harhaan, niin kuin kuuluukin. Jonkin verran teini-ikäisten henkilöiden elämänmenon kuvaus tosin tökki - tarina ehkä junnasi ajoittain hieman paikoillaan.

Eniten minua kuitenkin harmittaa, että kuuntelin teoksen äänikirjana. Formaatti ei nimittäin mielestäni anna kirjalle oikeutta. Yksi teistä kuolee on varmasti oikein mainio psykologinen trilleri, mutta ainakaan minulle se ei kuunneltuna toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi teistä kuolee etenee useissa aikatasoissa ja siihen liittyivät myös äänikirjan ongelmat. Vaikka aikatasojen vaihdot mainittiin aina päivämäärä kertomalla, en silti aina tiennyt, mistä on kyse.  Kuunnellessa itse asiassa luulin, että kirjassa on vain kaksi aikatasoa: menneisyys vuodessa 2005, jolloin tytöt ovat teini-ikäisiä, ja nykyhetki vuodessa 2015. Ne ovatkin kirjan perusaikatasot, mutta lisäksi on muutamia muita pätkiä, joiden eroavaisuutta nykyhetken osuuksiin en kuunnellessa lainkaan ymmärtänyt. Kun selailin kirjaa jälkikäteen paperiversiona, huomasin, että ne oli painettu kursivoidulla fontilla, joten lukiessa ne olisivat erottuneet selvästi. Nämä osuudet olivat myös juonen kannalta aika oleellisia enkä kuunneltuna ymmärtänyt edes kirjan loppuratkaisua.

Kokonaisuutena Yksi teistä kuolee oli siis kiinnostava avaus, mutta lukuformaattini tällä kertaa totaalisen väärä. Olisi hienoa, jos äänikirjoissa pystyttäisiin paremmin tuomaan esille aikatasojen ja kertojien vaihdokset, joita painetussa tekstissä on helppo korostaa esimerkiksi fonttia muuttamalla.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, joka kuvailee kirjaa mielenkiintoiseksi esikoisromaaniksi.

Gummerus, 2020. 122 sivua. 
Alkuteos Agathe, 2018. Suomentanut Sanna Manninen.

Tämän kevään uutuussuomennos Agathe pyöri somessa ja kiinnitti huomioni ihastuttavan kauniilla kannellaan. Pienoisromaani oli myös sopivan lyhyt luettavaksi e-kirjana, kun kaipasin kirjastojen kiinni ollessa jotain muuta luettavaa kuin mitä hyllystä sillä hetkellä löytyi.

Agathe kertoo 71-vuotiaasta psykiatrista, joka on jäämässä pian eläkkeelle. Mies pitää kirjaa jäljellä olevien istuntojensa määrästä ja seuraa ilolla niiden vähenemistä. Hän ei kuitenkaan tiedä, mitä eläkkeellä aikoisi tehdä. Kun terapeutti tapaa uuden potilaansa Agathen, hänen suunnitelmansa eläkkeelle jäämisestä järkkyy.

Agathen lähdettyä mietin, olinko itse sairastumassa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sillä vaikka edelleen sanoin itselleni, että Agathesta oli vaivaa ja ettei minun olisi alun alkaenkaan pitänyt ottaa häntä potilaaksi, enkö kuitenkin ollut alkanut nauttia keskusteluistamme? Ja jos olin täysin rehellinen, eikö ollutkin niin, että jätin tuulettamatta juuri niinä päivinä kun hän oli käynyt, jotta omenoiden tuoksu viipyisi huoneessa hieman pitempään? 

Minulle Agathe oli vain "ihan kiva" kirja. Se oli luettava ja periaatteessa kai ihan hyvä, mutta en tavoittanut teoksesta sitä kaikkea ylistyksen arvoista, jota somepostauksissa olin nähnyt.

Agathe käsittelee yksinäisyyttä ja sitä, miten pienikin asia voi muuttaa elämän suunnan, mutta itselleni tarina jäi kovin etäiseksi enkä saanut siitä oikein otetta. Etenkin kirjan loppu tuntui väkinäiseltä ja jollain tavalla keskeneräiseltä.

Nopealukuinen Agathe kieltämättä oli, joten ei sen lukemista tarvitse jälkikäteen harmitella. Kansi taisi kuitenkin minulle olla tämän kirjan paras osuus. Pisteet muuten siitä, että kansi liittyy tarinaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Otava, 2014. 234 sivua. 

Luin viime vuonna Veera Salmen toisen romaanin Perhoset veljeni ympärillä. Inhosin sitä aluksi, mutta kun pääsin tutuiksi kirjailijan omaperäisen tyylin kanssa, aloin rakastaa kirjaa.

Odotin paljon myös Salmen aiemmalta romaanilta Kaikki kevään merkit, mutta valitettavasti luin sen täysin väärään aikaan. Kirjalla nimittäin oli aivan kaikki mahdollisuudet nousta minulle yhtä täydelliseksi kirjaksi kuin Perhoset veljeni ympärilläkin, mutta aika vain oli väärä. En osannut keskittyä teokseen sen vaatimalla tavalla, kuten en ole oikein viime aikoina osannut muutenkaan keskittyä sellaisiin teoksiin, joissa juoni ei ole pääasia vaan pitäisi vain pystyä nauttimaan kielestä ja tunnelmasta.

Kaikki kevään merkit on sukutarina, joka kertoo saman suvun eri ikäisistä naisista eri aikoina. Yksi päähenkilöistä on Marie, joka on nykyhetkessä aikuinen ja kaksostyttöjen äiti, menneisysskuvauksissa lapsi ja myöhemmin teini ja nuori aikuinen. Tärkeässä roolissa on myös Marien äiti, jota suomenruotsalaisittain mammaksi kutsutaan.

Teos on sirpaleinen ja kuvio hahmottuu pikkuhiljaa. Tarinallisesti Kaikki kevään merkit ei mielestäni ole yhtä vahva kuin Perhoset veljeni ympärillä, joskin syy saattoi olla myös omassa keskittymiskyvyttömyydessäni. Tärkeitä teemoja ovat muun muassa kaksosuus, puhumattomuus, mielikuvitusystävät ja tietysti ruusut, joita kirjassa hartaudella hoidetaan ja jotka kanttakin koristavat.

Veera Salmen kirjoitustyyli on todella persoonallinen ja uskon sen jakavan mielipiteet. Minä siitä lähtökohtaisesti pidän, vaikken tällä kertaa siihen ihan täysin pystynyt uppoutumaan. Salmi tavoittaa tyylillään hienosti henkilöiden erilaiset luonteenpiirteet ja tuo ne osaksi tekstiä. Kirjassa on myös kauniita kielikuvia ja tunnelmakuvauksia.

Kokonaisuutena Kaikki kevään merkit on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja se on todennäköisesti todella hieno kirja. Jälkikäteen harmittaa, että luin kirjan näin huonosti sopivana hetkenä - olisin nimittäin niin kovasti  halunnut saada teoksesta irti kaiken sen, mitä sillä olisi ollut annettavana. Ehkä luen tämän vielä joskus uudestaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2014. 644 sivua. 

Anni Kytömäen kovasti kehuttu esikoisteos muutaman vuoden takaa valikoitui helmikuun lukupiirikirjaksemme, ja täytyy myöntää, että en olisi koskaan itse valinnut tätä luettavakseni. En ole lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut 1900-luvun alkuun sijoittuvista kirjoista, ja koska kyse oli vieläpä näin järkälemäisestä kirjasta, en takuulla olisi Kytömäen romaaniin tarttunut.

Ennakkoluuloni kasvoivat vielä enemmän, kun näin Kultarinnan ja sen tyylin: paljon pikkutarkkaa kuvailua ja erityisesti luontokuvausta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta sivumäärä yhdistettynä teemaan ja yksityiskohtaiseen kuvailuun kieltämättä hieman kauhistutti.

Totuus on myös se, että ilman lukupiirin painetta Kultarinta olisi jäänyt minulta kesken heti alkumetreillä. Tarina käynnistyi todella hitaasti, tuntui ettei siinä tapahdu mitään ja se vain junnasi paikoillaan. Onneksi sain muilta lukupiiriläisiltämme kuulla, että parinsadan sivun jälkeen alkaa tapahtua, ja niin alkoikin.

Kultarinta kertoo Erikistä, joka haluaa suojella ja tutkia metsiä ja luontoa, sekä Mallasta, joka kasvaa metsissä isänsä jalanjäljissä, mutta jota elämä heittelee karulla tavalla ja yrittää pakottaa muottiinsa. Teos kertoo siitä, millaista on olla erilainen kuin muut, ja erityisesti siitä, millaista on rakastaa metsiä. Kultarinta kertoo metsistä, sammalista, puista, harjuista ja luonnosta ylipäätään. Se kertoo karhuista, linnuista, vesikasveista ja joutsenista, rautateistä ja metsien hakkaamisesta. Samalla tarina sivuaa Suomen sisällissodan aikaa, ja sitä, miten monella tavalla sota vaikuttaa ihmisiin.

Kultarinnan tarina on periaatteessa ihan kiinnostava. Ongelma vain on se, ettei sen kertomiseen olisi tarvittu näin paljon sivuja. Kirja oli kovin epätasapainoisen tuntuinen: osaa asioista vatvottiin todella kauan, ne kerrottiin pikkutarkasti ja uuvuttavan hitaasti. Osa juonen kannalta oleellisista tapahtumista kuitattiin taas niin nopeasti, että hitaasta etenemisestä turhautunut ja huomionsa herpaantumaan päästänyt lukija ei edes huomannut, että jotain tapahtui.

Toisaalta Kultarinta palkitsi lukijan ajoittain hienolla kielellä - ja sillä luontokuvauksella, joka oli kieltämättä kaunista ja todentuntuista. Sitäkin vain oli niin paljon, että se alkoi kääntyä itseään vastaan.

Kultarinta olisi ainakin omalla kohdallani ehdottomasti vaatinut rauhallisen lukuajankohdan, jolloin siihen olisi saanut keskittyä kunnolla. Kesälomalla mökin terassilla luettuna se olisi todennäköisesti ollut minulle neljän tähden kirja, kun tarinaan olisi saanut uppoutua ja luontokuvauksista nautiskella luonnon helmassa itsekin. Nyt työpäivien jälkeen väsyneenä luettuna Kultarinta alkoi lähinnä nukuttaa. Kirja kyllä onneksi parani selvästi loppua kohden, ja tarinan lopetus oli jopa ihan vetävä ja jännittäväkin, mutta se ei täysin pelasta löysää alkua. Ainakaan se ei pelasta tilannetta niissä tapauksissa, joissa lukija jättää kirjan jo tässä vaiheessa kesken.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2015. 265 sivua. 
Alkuteos La Vie en mieux, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olen lukenut Anna Gavaldalta aiemmin kaksi kirjaa ja pitänyt niistä kovasti. Erityisesti novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja teki minuun vaikutuksen. Valitettavasti Parempaa elämää ei mielestäni yltänyt näiden aikaisemmin lukemieni tasolle.

Parempaa elämää koostuu kahdesta novellista. Se pääsi yllättämään, sillä en ollut tainnut lukea takakannen tekstiä ja luulin, että kirja on romaani. Tarinoiden vaihtuessa minun kesti siis hetken ymmärtää, että kyseessä on kaksi toisistaan erillistä novellia: yritin aluksi hakemalla hakea niistä jotain yhtymäkohtia, joita ei lopulta siis ollutkaan.

Ensimmäinen novelli kertoo pariisilaisesta opiskelijasta Mathildesta, joka kadottaa laukkunsa. Laukun löytää Jean-Baptiste, joka on ystävällinen ja rehellinen, ja palauttaa laukun. Mathilde tuntee Jean-Baptisteen mystistä vetoa ja päättää lopulta etsiä miehen käsiinsä.

Novelli ei herättänyt minussa järin suuria tunteita. Se ei tuntunut kovin kiinnostavalta, eikä myöskään realistiselta. Kaiken lisäksi se päättyi hyvin töksähtäen.

Toinen novelli kertoo Yannista, jonka elämä ei ole kovin kaksista. Hän päätyy viettämään iltaa naapurissaan asuvan pariskunnan luokse, ja tuo ilta muuttaa Yannin elämän.

Tämä novelli toimi minulle paremmin, mutta en löytänyt siitäkään kovasti samaistumispintaa. Novelli oli ihan viihdyttävä, muttei jäänyt sen enempää mieleen.

Gavaldan kirjoitustyyli on tuttuun tapaan kepeä, puhekielinen ja paikoin siksi hieman rasittava. Aiemmin olen nauttinut Gavaldan kirjojen tavallisuudesta, lämminhenkisyydestä ja iloisuudesta, mutta tästä en löytänyt näitä asioita samoalla tavalla kuin aiemmin lukemistani kirjoista. Kirja oli nopealukuinen, kevyt ja ihan kiva, muttei mitään sen enempää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjakaruselli-blogin Anette, joka ei pitänyt kirjan toteutuksesta. 
• Mari A:n kirjablogin Mari, joka suosittelee kirjaa nopealukuiseksi välipalakirjaksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jolle Parempaa elämää oli kirja, joka nosti hänet notkosta raskaiden kirjojen jälkeen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kosmos, 2020. 187 sivua. 

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on aiheuttanut valtavasti keskustelua ainakin blogimaailmassa ja Instagramin puolella. Minä kiinnostuin siitä ensimmäisen kerran, kun Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoitti kirjasta valtavan kauniisti. Laitoin kirjan varaukseen kirjastosta, päätyen ehkä sijalle 150.

Kun Instagramin puolella alkoi sadella vastaan kriittisiä arvioita, joissa kirjaa ei enää ylistettykään, kiinnostukseni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että luin elämäni ensimmäisen e-kirjan. En malttanut odottaa kunnes olisin saanut kirjan kirjastosta. Oli päästävä heti keskusteluun mukaan.

- 

Paperilla toinen on kirja, jota kustantaja kehuu melkoisin ylisanoin. Kosmoksen mukaan teos "häikäisevän taitava" ja "aseistariisuvan avoin". Kustantaja kuvailee kirjaa tarinaksi naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Tekstiin muistetaan listata, että Sjöholm teki abortin 14-vuotiaana ja tuli äitipuoleksi parikymppisenä.

Romaani on autofiktiota eli se ammentaa Sjöholmin omasta elämästä. Minkä verran on totta ja mikä ei, sitä ei lukija tiedä, muttei se mielestäni ole tässä kirjassa kovin oleellistakaan.

Kirja liikkuu useissa aikatasoissa: lapsuudessa ja nuoruudessa, parikymppisen äitipuoliajassa sekä nykyhetkessä, jossa ollaan tulossa äidiksi ja lopulta ollaan äiti. Rakenne on hyppelevä, moni on kritisoinut sen vaikeutta. Minulle se sopii ja vahvistaa tunnetta siitä, että kirjailija kertoo muistoja, jotka eivät todellisuudessakaan etene kovin kronologisesti.

Sjöholm kirjoittaa ilmavasti ja irtonaisesti. Paljon päälauseita, nopeita väläyksiä, jopa listamaisuutta. Minä pidän siitä. Se korostaa elämän etenemistä, niitä muistoja, joista jo mainitsin.

Kasvoin vuoden aikana kolmetoista senttiä. Keväällä hyppäsin korkeutta paremmin kuin kukaan luokkamme pojista. Yksi heistä huusi kerran, että näytä tissit. Huutelun takia hyppyni epäonnistui ja tiputin puomin. Se tuntui ikävältä selän alla, enkä enää koskaan hypännyt korkeutta. 

Paperilla toinen oli minulle todella ristiriitainen lukukokemus. Pidin siitä ajoittain todella paljon. Nautin tyylistä, jota edellä kuvasin. Pidin kovasti Sjöholmin kuvauksesta naiseksi kasvamisesta: ajoittain löysin siitä myös asioita, joihin pystyn samaistumaan. Nautin siitä, miten Sjöholm kuvasi äidiksi tuloaan ja äitiyttään, ja erityisesti pidin monista kohdista, joissa hän kertoi elämästään äitipuolena "Pojalle".

Moni asia tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut minua varten. Tunnen itseni kukkahattutädiksi, mutta en vain ymmärrä kirjan seksikeskeisyyttä. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan suoraan ja ronskisti, pannaan kaikkiin ruumiinaukkoihin, turhaan peittelemättä ja kaunistelematta. Tuntuu siltä, että nykyään on tosi in, että nuori nainen kirjoittaa rohkeasti seksistä ja seksuaalisuudesta. Onhan se hyväkin, kyllä, ei asioita tarvitse peitellä. Itse kuitenkin koen, että se vie tässä kirjassa huomiota monilta muilta, ainakin itseäni enemmän kiinnostavilta asioilta. Naiseksi kasvamiselta, äitiydeltä - jotka ovat mielestäni kirjan parasta antia.

Ei se tee kirjasta rohkeaa ja avointa, että kerrotaan anaaliseksin aikana hiertävästä tamponin narusta tai masturboinnista kesken työpaikan ryhmämeditaation.

Toisaalta, vaikka en pidä kirjan seksikeskeisyydestä, se tuo kirjan tarkasteluun kiinnostavan näkökulman: teoksessa kun se seksi ei ihan aina näyttäydy kovin positiivisessa valossa. Sillä käydään kauppaa puolison kanssa, seksiin suostutaan, koska niin vain kuuluu tehdä ja sillä saadaan hyväksyntää. Onko se se asia, jota tällä halutaan sanoa?

Ja ne kaikki aikuisenakin kohtaamani kasvot ovat yhtäkkiä edessäni tunnistusrivissä. Ne kilteimmätkin, jotka ovat painuneet murjotukseen. Sanovat, että höh, he olisivat niin kovasti halunneet seksiä, enkä minä ole viitsinyt sitä heiltä kieltää, en ole kestänyt sitä katsetta, joka kysyy, enkö olekaan riittävä ja haluttava. Minähän olen sanonut pitäväni seksistä ja minähän olen jo mennyt paikalle. Ja sitten jälkeenpäin he sanovat, että älä ulkoista itseäsi tästä tilanteesta, sinäkin halusit tulla tänne. 

Täytyy sanoa, että Kosmos on onnistunut kirjan markkinoinnissa. Paperilla toinen on aikaansaanut valtavasti keskustelua, mikä on tietysti positiivista. Kirjaa luetaan ja siitä puhutaan. Onnistunut esikoinen, vaikkei täysin minun kirjani ollutkaan. 

Soitan neuvolaan ja kerron olevani raskaana. Hoitaja onnittelee minua ja kysyy, onko se ensimmäiseni. On kyllä, tämä on esikoiseni. 
"Täältä tiedoista löytyy tällainen raskaudenkeskeytys. Tämä on siis sinun toinen raskautesi."
"Ai?"
"No, henkisesti ehkä ensimmäinen, mutta paperilla toinen."
Puhelun päätteeksi saan ajan neuvolapsykologille.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Aina joku kesken -blogin Tani, jonka mielestä kirja on voimakas teos kasvamisesta tytöstä äidiksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hänkin joissain kohdissa miettii, onko hänen pakko tietää tämä kaikki. 
• Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirjassa on ehkä eniten kyse omista rajoista. 

WSOY, 2015. 544 sivua. 
Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Se on romaani, jota joku jatkuvasti ylistää ja joka on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva pitkähkö teos ei kuitenkaan ole aihepiiriltään tuntunut minulle ihan omimmalta, joten olen lykännyt sen lukemista kerta kerran jälkeen. Joululomalla vihdoin ajattelin ajan olevan sopivan, muttei se ihan ollut. Vaikka oli loma ja aikaa lukemiselle riittämiin, kesti kirjan läpi kahlaamisessa kaksi ja puoli viikkoa.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta ranskalaistyttö Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä. Marie-Laure asuu lukkoseppä-isänsä kanssa ja on äärettömän kiinnostunut luonnosta: etenkin merestä ja kotiloista. Werner puolestaan elää orpokodissa, kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä ja korjaa radioita. Teknisesti taitava Werner sijoitetaan lopulta radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, kun Marie-Laure puolestaan pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät ominaan, mutta koko ajan lähenevät. Mukana kulkee myös salaperäinen jalokivi, joka saattaa olla kirottu.

Melkoiset ainekset - onpa kirjaa aikuisten saduksikin tituleerattu.

Sade solisee pilvestä katolle ja katolta räystäälle. Werner painaa otsansa pystyikkunan ruutuun ja tähyää pisaroiden läpi, alempi katto on vain yksi märkien kattojen rykelmästä, jota ympäröivät koksitehtaan, sulattamon ja kaasutehtaan valtavat muurit, taivasta vasten piirtyvä kierteinen torni, kaivos- ja tehdasalue, joka jatkuu hehtaari hehtaarilta silmänkantamattomiin, kyliin, kaupunkeihin, alati kiihtyvään, alati laajenevaan koneistoon, joka on Saksa. Ja miljoona miestä on valmiina uhraamaan sille henkensä. 

Kaikki se valo jota emme näe on koskettava ja ihan kiinnostavakin, mutta ei mielestäni mitään  hirveän erikoista. Toki Anthony Doerrin kuvaus kahden lapsen (tai nuoren) elämästä sodan aikana tuo erilaista näkökulmaa näihin tapahtumiin ja sokea Marie-Laure toisena päähenkilönä on mielenkiintoinen - vastaavia kun kirjallisuudessa ei ole liikaa. Kiintoisaa on myös radion merkitys sodassa.

Kirja ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan muuten mitään kovin uutta tai vavahduttavaa. Teoksella on pituutta auttamatta liikaa, ja vaikka se on pilkottu hyvin lyhyisiin lukuihin, en missään vaiheessa tunne, että kirja olisi pakko saada luettua loppuun. Oikeastaan kiinnostun Marie-Lauren ja Wernerin tarinoista kunnolla vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hetkittäin tuntuu jopa siltä, että käsissä on hyvä kirja.

Kieleltään kirja on tarkoin harkittu: jokainen lause tuntuu viimeistellyltä.

Yötaivaan laikku kuultaa puiden seinämän takaa punaisena. Värjyvässä valossa hän tajuaa, ettei lentokone ollut ainoa, että taivas kuhisee koneita, ainakin kymmenkunta syöksyilee edestakaisin ja kiitää kaikkiin suuntiin, ja lyhyeksi toviksi hän kadottaa ajan ja paikan tajun ja luulee katsovansa alas eikä ylös, ikään kuin valokeila olisi suunnattu veden verenväriseen kiilaan, taivaasta olisi tullut meri ja lentokoneista nälkäisiä kaloja, jotka ahdistelevat saaliitaan pimeässä. 

Kokonaisuutena Kaikki se valo jota emme näe jää minulle kuitenkin kirjaksi, jonka lukee, mutta jonka myös unohtaa pian lukemisen jälkeen. Se on ihan kiva, positiivinen ja toiveikas tarina vakavasta ympäristössä ja aihepiiristä, mutta lopulta aika yllätyksetöntä viihdettä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö (Adolf Hitler mainitaan)
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa
9. Sota-ajasta kertova kirja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä kirja on valovoimainen ja joka antoi sille viisi tähteä. 
• Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja on laadukas lukuromaani. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, jolle kirja oli keskinkertainen viihderomaani, jonka tarina lässähti kasaan kuin pannukakku. 

Teos, 2012. 266 sivua. 
Äänikirja 8 h 13 min, lukija Mirjami Heikkinen. 

Olin joskus laittanut tämän kirjan lukulistalleni, mutten enää muistanut miksi. Minulla ei ollut hajuakaan, millaisesta kirjasta oli kyse, kun aloin kuunnella tätä äänikirjana.

Ehkä jonkinlainen ennakkotutustuminen olisi voinut tehdä terää, nyt nimittäin olin aika ihmeissäni. Mistä kummasta tässä kirjassa oikein oli kyse?

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on dystopia, joka sijoittuu tulevaisuuteen, jonnekin tarkemmin määrittelemättömään aikaan. On tapahtunut suuri katastrofi, jota ei enempää avata, ja menneisyydestä puhutaan entismaailmana. Tapahtumapaikka on Suomi, joka muistuttaa kuitenkin enemmän Japania teemestareineen ja teeseremonioineen. Itärannan maalaamassa maailmassa on pulaa makeasta vedestä: sen saantia määritellään tarkoin ja veden väärinkäyttäjä voidaan tuomita vesirikoksesta.

Teemestarin kirjan päähenkilö on Noria, joka on teemestarien sukua. Hänen on pian määrä ottaa hoidettavakseen isänsä tehtävä - ja suvun suuri salaisuus.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä ehkä hankaloitti tarinan seuraamista. Minun kesti todella kauan päästä tarinan imuun: osittain ehkä sen erikoisuuden vuoksi. Henkilöt tuntuivat etäisiltä ja tarina hitaasti etenevältä, enkä oikein hahmottanut, missä kirjassa oli kyse.

Jossain vaiheessa tilanne muuttui ja halusin tietää, miten Norialle ja muille henkilöille käy, mutten lopussakaan tuntenut päässeeni tarinaan ihan täysin sisälle.

Itärannan kieltä on kehuttu kuulaaksi, tarkkaksi ja paisuttelemattomaksi. Äänikirjassa kielen vivahteet jäävät helposti huomaamatta, ja näin kävi myös minulle. Teemestarien kirjan kielestä mieleen jäi vain toistuva haipua-sanan käyttö, joka alkoi ärsyttämään.

Muissa kirjablogeissa Teemestarien kirja on saanut paljon ylistäviä arvioita. Osalle lukijoista Itärannan teos on ollut julkaisuvuotensa paras kirja. Minulle se ei sitä ollut, mutta uskon, että perinteisenä kirjana teoksesta olisi voinut saada enemmän irti.

Toisaalta en myöskään ole ehkä paras mahdollinen lukija Teemestarien kirjalle, sillä en ole tämäntyylisen kirjallisuuden suurin kuluttaja, vaikka dystopioita jonkin verran luenkin.

Teemestarin kirjan käsikirjoitus voitti Teos-kustantamon fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Teos on voittanut myös nuorille kirjailijoille myönnettävän Kalevi Jäntin palkinnon.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Noob Kustannus, 2019. 289 sivua. 

Tomi Tölli on minulle tuttu matkabloggarina: olen seurannut hänen blogiaan epäsäännöllisen säännöllisesti jo pidemmän aikaa. Töllin blogista itse asiassa tämän hänen kirjansa bongasinkin. Olisihan minun päästävä lukemaan miehen autolla tekemästä maailmanympärimatkasta ihan kirjan muodossa.

Panamericana - seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä on matkakertomus siitä, kun Tomi Tölli hyppää itse kalustamaansa halpaan pakettiautoon yhdessä puolisonsa kanssa. Matka kulkee ensin läpi Euroopan, josta noustaan rahtilaivaan kuudeksi viikoksi. Sen jälkeen pariskunta on vihdoin Etelä-Amerikassa - ja siitä matka oikeastaan vasta alkaa.

Vajaan kolmensadan sivun teos on vasta puolikas matkasta ja seuraava osa julkaistaan ensi vuonna. Ihan pieneen ei tällaista matkaa saa mahtumaan: pelkästään tässä ensimmäisessäkin kirjassa kun matkataan kaikkiaan noin 30 000 kilometriä. Melkoinen määrä ajamista.

Panamericana on kiinnostava kirja ennen kaikkea erikoisen matkan ansiosta. Kovin moni suomalainen tuskin on vastaavaa reissua tehnyt. Jo pelkästään matka rahtilaivalla Euroopasta Etelä-Amerikkaan on mielenkiintoinen. Lisäksi tulevat monet monet maat matkan varrella - ja kaikki kohtaamiset ja sattumukset, joista parhaiten mieleen jäänyt liittyy mangoon. Huh.

Vaikka Töllin ja hänen puolisonsa matka on ollut paljolti ajamista, ei kirja käy sen suhteen puuduttavaksi, vaikka riski siihen olisi ilmassa. Teksti on ihan vetävää, joskin olisi kaivannut hieman huolellisempaa oikolukua. Nyt lukemista haittaavat monet lyöntivirheet, tai pikemminkin tuplasanat ja vastaavat.

Toinen häiritsevä asia on kirjan kuvitus. Teoksessa on kuvia, muutaman aukeaman verran kirjan keskivaiheilla. Tyyli on tuttu monista muistakin pienehköllä budjetilla tuotetuista kirjoista. Kuvasivut saa ilmeisesti suht halvalla taitettua kirjan keskelle, mutta kuvien latominen tekstin sekaan olisi kallista. Näin oletan.

Valitettavasti ratkaisu on lukijan kannalta kömpelö. Kaipaan kuvia: erityisesti, kun kyse on matkakirjasta, joka kertoo vieraista ja eksoottisista maista. Kuvat kertoisivat niin paljon enemmän kuin sanat, rytmittäisivät tekstiä, keventäisivät sitä ja lisäisivät kiinnostusta.

Nyt kuvia joutuu katsomaan keskiaukeamilta - ja vielä lukemaan kuvatekstit kirjan lopusta. Ei oikein toimi.

Puutteistaan huolimatta Panamericana on kuitenkin kiinnostava teos hienosta matkasta ja sitä voi suositella matkailusta pitäville lukijoille.

Karisto, 2019. 235 sivua. 

Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sivupersoonan kirjoittama Majatalo Villa Venla -sarja on edennyt jo kolmanteen osaan.

Viihdesarjan ensimmäinen teos Pientä fiksausta vailla oli hauskaa ja freesiä luettavaa siitä, miten päähenkilö-Venla päätti muuttaa elämänsä ja perustaa Airbnb-majatalon ja blogin. Sarjan toinen osa Yösähköä tuotti pienen pettymyksen. Se oli yleisfiilikseltään negatiivisempi kuin avausosa eikä oikein tarjonnut mitään uutta.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä. Ihan okei, muttei mitään sen enempää. Pääsen jälleen seuraamaan parinsadan sivun ajaksi yksinhuoltaja-Venlan elämää: majatalon pyöritystä vanhassa koulussa, naapurisuhteita ja tappelua ex-aviomiehen kanssa.

Sarjan kirjoissa ei ole varsinaista juonta tai tarinaa, joka alkaisi osan alusta ja päättyisi sen lopussa. Kirjoissa vain eletään ja ollaan, jossain kohtaa kirja päättyy ja tarina jatkuu seuraavassa. Joku kuvaili Instagramissa osuvasti, että tämän sarjan lukeminen on vähän kuin lukisi vanhan kaverinsa elämästä.

Vaikkei varsinaista selvää juonta olekaan, käänteitä kuitenkin riittää - erityisesti vastoinkäymisiä. Tuntuu vähän siltä, että kirjailija yrittää tarkoituksella välttää yltiöonnellisen kirjan kirjoittamista, mikä on toki ihan sallittua. Itse vain mieluusti lukisin välillä niistä kivoistakin asioista, kun kyse on kuitenkin puhtaasti viihdegenren kirjasta.

Samalla kun vastoinkäymiset jatkuvat, kaikki tuntuu jo jotenkin tutulta. Airbnb-kuvioiden ongelmat, blogin kirjoitus ja ärsyttävä ex-mies jaksoivat kiinnostaa jonkin aikaa, mutta nyt ne alkavat olla vähän nähtyjä.

Vaikka Heti vapaa onkin nopealukuinen ja paikoin ihan viihdyttävä syksyn pimeinä iltoina, voi olla, että sarjan seuraava osa jää jo minulta lukematta.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: