Mietin pitkään, kirjoittaisinko edes tätä postausta. Jättäisinkö Elena Ferranten Loistavan ystäväni kokonaan käsittelemättä - julkaisisinko ehkä vain kuvan Instagram-tililleni ja unohtaisin sen siihen. Tuntuu siltä, etten osaa nimittäin sanoa kirjasta oikeastaan mitään. 

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on jonkinlainen moderni klassikko - kirjasarja, joka on saanut ihan valtavan suosion ympäri maailmaa ja erityisesti suomalaisessa kirjasomessa. Nytkin vuodenvaihteessa todella moni listasi sarjan parhaiden tänä vuonna lukemiensa kirjojen joukkoon. Tuo hurja suosio tekee arvioimisen kovin vaikeaksi - varsinkin, kun en kuulu teosta ylistävään porukkaan. 

Itse asiassa olin jossain vaiheessa päättänyt, etten koskaan edes lukisi tätä kirjaa. Se ei oikeastaan kiinnostanut minua yhtään, ja kaikki ylistys vain tuntui sysäävän minua kauemmas sarjan luota - niin kuin minulle niin kovin monen muunkin hypetetyn kirjan kohdalla on käynyt. 

Jostain syystä kuitenkin lainasin Loistavan ystäväni joulupinooni. Se päätyi luettavaksi vuodenvaihteen aikana mökillä, jossa oli paljon aikaa rauhoittua ja vähän tylsääkin, eikä kovin paljon luettavaa mukana. Oli sopiva hetki lukea tällaista kirjaa, joka ei niin kovasti kiinnostanut. Vaikka, myönnetään, kyllähän se sen vuoksi kiinnosti, että halusin tietää, mikä on suuren suosion takana. 

Kerrataan nyt vielä, jos sarja ei ole tuttu: Neliosainen Napoli-sarja kertoo Elenasta ja Lilasta, kahdesta Napolissa asuvasta ystävästä. Loistava ystäväni keskittyy tyttöjen lapsuuteen ja nuoruuteen. Elena on tytöistä se hiljainen tarkkailija, Lila puolestaan peloton ja uhmakas. Ystävysten suhde on täynnä kilpailua ja kateutta, mutta myös vankkaa yhteenkuuluvuutta. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. 

Kun aloin lukea tarinaa, minun oli vaikea päästä siihen mukaan. Teksti eteni ihan hyvin, oli sinällään  helppolukuista ja lyhyine lukuineen jouhevaa, mutta en kokenut kahden napolilaistytön kasvutarinaa kiinnostavaksi. Kirja oli minusta aivan kuolettavan tylsä. Tarinassa on paljon henkilöitä, joten en aina myöskään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kukin. Onneksi kirjan alussa on henkilölistaus. 

Noin sata sivua luettuani kyselin Instagramissa, kuinka moni ihan oikeasti on pitänyt tästä kirjasta. Vastaukset jakaantuivat aika tarkkaan 50-50. Moni kuitenkin laittoi minulle viestiä siitä, että kirja käynnistyy hitaasti - ja osa sanoi, että kirjan ensimmäinen osa on sarjan selvästi huonoin. Sitä näyttävät tukevan myös Goodreadsin-arviot, joiden perusteella sarjan seuraavat osat ovat selvästi ensimmäistä parempia. Tosin myös niiden lukijamäärät ovat pienempiä kuin avausosan. Se laittaa miettimään, johtuvatkohan paremmat arvosanat kuitenkin siitä, että seuraaviin osiin ovat jatkaneet ainoastaan ne lukijat, jotka ovat ensimmäisestäkin jo jollain tasolla pitäneet..?

Päätin joka tapauksessa jatkaa ja olen ihan tyytyväinen siihen, että jatkoin. Loistava ystäväni nimittäin parani todellakin loppua kohden, tai ehkä vain opin tuntemaan henkilöitä sen verran paremmin, että minulla ei enää ollut yhtä tylsää heidän seurassaan. En silti koe, että olisin liiemmin pitänyt teoksesta. 

Miksi? En ole varma. Loistava ystäväni ei ole missään nimessä huono kirja. Siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se on kuvaus kahdesta ystävästä ja heidän ystävyydestään - tai osa siitä, tarinahan jäi selvästi kesken. Ehkä se onkin yksi ongelmista, ehkä tätä kirjaa ei voi tarkastella vain yksittäisenä kirjana, ehkä sitä pitäisi tarkastella kokonaisena sarjana. Näin henkilövetoisessa tarinassa on tärkeää päästä tutustumaan hahmoihin kunnolla, mitä nyt vielä ei tapahtunut. Toisaalta, eikö hyvän teoksen henkilöiden pitäisi rakentua aika vahvoiksi jo vajaassa neljässäsadassa sivussa?

Alun tylsyys ei myöskään milloinkaan ihan kokonaan hellittänyt. Loistava ystäväni on kuvaus kahden tytön lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa ei tapahdu lopulta mitään ihan hirveän ihmeellistä. Tai no, tokihan siinä käydään koulua, eletään väkivallan keskellä, taistellaan omasta tilasta ja mennään jopa naimisiinkin, mutta silti kirja on aika löysä ja hidas. Jossain kohtaa mietin, että tarina on kuin tositarina oikeista ihmisistä - niin todellisen tylsältä kirja tuntui.   

Loistavan ystäväni takakannessa kehutaan sitä, miten Ferrante kuvaa ystävysten kautta koko sodanjälkeistä Italiaa ja yhteiskunnan rajua muutosta. Kovin suurta muutosta näin lyhyellä aikajaksolla ei vielä tapahdu, mutta tokihan taustalla kulkee kiinnostavia sivujuonia esimerkiksi koulutukseen pääsystä ja siitä, miten lapset pyristelevät irti vanhempiensa ja sukujensa konflikteista ja valtasuhteista.  Yhteiskunnan muutos tulee ehkä näkyviin paremmin sarjan seuraavissa osissa, joissa kerrotaan tyttöjen aikuisuudesta.

Monet edellä sanotuista asioista selvästi patistaisivat minua lukemaan myös seuraavan kirjan. En vielä tiedä luenko sitä, mutta vähän kieltämättä houkuttaisi antaa Napoli-sarjalle toinen mahdollisuus. Jotain kummallista imua kirjassa nimittäin kaikesta huolimatta oli, ja edelleen haluaisin saada vastauksen siihen, mihin sarjan suosio perustuu. Tämän ensimmäisen kirjan lukemisella en vielä vastausta löytänyt. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Paljon melua kirjoista -blogin Hanna, joka piti kirjasta ja nostaa blogitekstissään esille paljon kirjan hyviä puolia. 
• Kirjan pauloissa -blogin Paula, joka innostui, mutta ei hullaantunut täysin.
• Kirjakontti, joka luki kerralla koko kirjan ja heti perään jatko-osan.