Siltala, 2019. 280 sivua.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta. Tai tiesin sen verran, että odotin sen olevan hyvä. Kirja oli tullut vastaan moneen otteeseen blogeissa ja Instagramissa, ylistysten kera, mutta en ilmeisesti ollut oikeastaan lukenut kyseisiä postauksia. Ainakaan minulle ei ollut yhtään jäänyt mieleen, mistä kirja kertoisi tai edes minkä tyylinen se olisi.

En olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan, jos en olisi näitä suosituksia nähnyt. Juhani Karila oli minulle ennen tätä ihan vieras nimi ja kirjan kansikin tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen kalastusoppaan. Näin jälkikäteen katsottuna pidän kyllä kannesta todella paljon - se on omaperäinen ja kertoo kirjan sisällöstä. 

Pienen hauen pyydystys käynnistyy, kun sen päähenkilö Elina Ylijaako palaa kotiseuduilleen Itä-Lappiin. Soiden ja erämaiden keskelle, sellaiseen paikkaan, johon moni ei eksy ja jossa valtaosa taloista autioituu. Vuopiossa asuu enää vain muutama sitkein, joka ei ole muuttanut etelään.

Vuopiossa Elinalla on tehtävä, sama kuin jokaisena vuonna. Hänen on tapettava suolammessa oleva hauki, sellainen, joka ilmestyy sinne aina keväisin, ja joka on pyydystettävä tiettyyn päivään mennessä.

Samaan aikaan etelästä Vuopioon matkaa ylikonstaapeli Janatuinen, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa pistämässä. Eikä siitä, että kohta hän lähtee onkimaan yhdessä peijoonin kanssa.

Kuulostaako erikoiselta? Takaan, että se myös on sitä. En halua kertoa kirjasta liikaa, sillä hyrisin itse tyytyväisyyttäni, kun luin eteenpäin tätä kummallista tarinaa tietämättä yhtään, mitä seuraavalla sivulla tulisi vastaan. Pienen hauen pyydystys ei todellakaan ole ihan tavallinen kirja. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea.

Juhani Karila yhdistelee suomalaista mytologiaa hienolla tavalla nykypäivän tarinaan. Hän kirjoittaa niin, että lukija ottaa ihan mukisematta vastaan kaikki peijoonit, näkit ja muut olennot - koska niin ottavat kaikki kirjan henkilötkin. Tai ainakin melkein kaikki. Näinhän se nyt vain menee, ihan hyvin tuolla jossain erämaassa voi asua musta, karvainen peijooni, joka tunkeutuu keittiöön syömään pöydälle jätetyn nakkikeiton. 

– Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

 Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

– On sitä maalimassa kummempaaki.

Ihastuin heti alkumetreillä kirjan miljöökuvaukseen. Pystyin haistamaan suon tuoksun ja kuulemaan sen lätsähdykset ja maiskahdukset, kun Elina tarpoi kumisaappaissaan kohti lampea. Tunsin sen helteisen kesäpäivän kuumuuden, ympärillä pörräävät hyttyset ja paarmat, ja niiden laskeutumisen paljaaksi jääneelle käsivarrelle. Miljöö tuntui todelta.

Nautin valtavasti myös Karilan henkilökuvauksesta ja siitä, miten hän hyödyntää kirjassa murretta. Se voisi olla raskasta lukea, mutta tässä kirjassa ei käy niin. Murre kuuluu tekstiin, se istuu henkilöiden suuhun niin hyvin, ettei sitä voisi ottaa pois. Karila on luonut vahvat ja kiinnostavat henkilöhahmot, osin karrikoidutkin, mutta pilke silmäkulmassa, lämpimän humoristisella tyylillä kirjoitetut. 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

Huomaan Pienen hauen pyydystystä lukiessani jatkuvasti hymyileväni. Kirjassa on niin paljon hyvää. Se on ehjä ja omaperäinen tarina, joka on kirjoitettu värikkäällä kielellä ja terävällä kynällä. Siinä on ripaus taikaa ja yliluonnollisuutta, mutta niin luonnollisesti, että se voisi yhtä hyvin olla totta. Teos on hurmaava, hilpeä ja hauska, mutta samaan aikaan kuitenkin myös vakava. Miten yksi pieni kirja voikin olla niin paljon ja niin hyvin. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Helmi Kekkonen, jonka mielestä Pienen hauen pyydystystä ei voi selittää, se täytyy lukea itse. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka kirjoittaa että kirjaan rakastuu "ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara."
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja riemastuttaa.