Otava, 2021. 395 sivua. 

Johanna Elomaan tuore Sinä päivänä kun synnyin on kirja, josta en oikein ota selkoa. En tiedä, mitä se yrittää olla - tai mitä se on. Ajoittain rakastan sitä ja haluaisin antaa sille täydet viisi tähteä, mutta toisina hetkinä se ärsyttää ja turhauttaa. Se on jollain tavalla ihan todella hieno, mutta samanaikaisesti tuntuisi kaipaavan vielä viilaamista. Tai ehkä juuri sen ajoittainen rosoisuus tekee siitä hyvän.

Palataan vähän taaksepäin. 

Sinä päivänä kun synnyin kertoo Pinjasta ja Keijusta, helsinkiläisistä ystävyksistä. He ovat parikymppisiä, lukionsa päättäneitä nuoria naisia, joilla on koko elämä edessä. He juhlivat kesäyössä, kävelevät käsi kädessä Aleksanterinkadulla, ottavat polaroid-kuvia rantakalliolla ja kuuntelevat Ultra Brata - välillä vähän muutakin.

Elokuun he kulkivat pitkin Helsingin katuja kuin omistaisivat niistä jokaisen. Oli kuumin kuukausi vuosikymmeniin ja radiosta soi Tehosekoittimen Asfaltti polttaa. Vapaus väritti illat kullankeltaisiksi ja se kesä oli kultahipun verran kallisarvoisempi kuin aiemmat. Sillä reilun neljän kuukauden kuluttua vuosituhat vaihtuisi toiseen, kellot seisahtuisivat ja maailma liukuisi pois uriltaan, niin puhuttiin. 

Kesä päättyy ja opinnot alkavat. Kauppakorkean kauluspaidat ja merkkilaukut eivät kuitenkaan ole ystävyksiä varten, vaan he lähtevät kiertämään Kakkois-Aasiaa. Asenne ei muutu, ei ainakaan heti.

En voi väittää liiemmin pitäneeni kirjan alkuosasta. Bileitä, huumeita, miehiä - sukupolvitarinaksi kuvaillussa kirjassa oli varmasti monelle jo alkuosassa samaistumispintaa, mutta minulle ei. Olen toki kymmenen vuotta liian nuori, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Ärsyynnyin siitä, että Pinjan ja Keijun ystävyys ei tuntunut kovin terveeltä. Teki mieli ravistella Pinjaa ja käskeä häntä joskus tekemään niin kuin itse ajattelee parhaaksi.

Ehkä se oli tarkoituskin, ja onneksi kirja muuttui. Se tosin muuttui niin yllättäen, etten ole varma mitä siitä ajattelisin. Nuoruuden biletystarina muuttui kasvukertomukseksi, rakkaustarinaksi ja matkaksi halki Afrikan, päätepisteenään New York. Matka vei kaksoistornien juurelle terrori-iskun hetkelle ja uutistoimitukseen tsunamin jälkimaininkeihin. Se vei lääkärin leikkauspöydälle kohtu revenneenä ja vanhan puutalon terassille selaamaan muistoja hattulaatikosta. 

Pinja katsoi kultakantista kirjaa, joka lepäsi avoimena hänen sylissään. Hän hymyili kaksikymmentä vuotta nuoremmalle itselleen. Lyijykynällä hahmoteltu mustavalkoinen kuva oli taitavasti piirretty. Pinja istui siinä veneen laidalla kesätuulessa ja nauroi eikä välittänyt siitä, että hiukset menivät solmuun. Nyt hän kosketti ääriviivoja ja mietti, mitkä olisivat värit, jos värejä olisi. 

Johanna Elomaa kuljettaa Pinjan tarinaa läpi vuosien: nykyhetkessä ja takaumissa, joita on kirjasta valtosa. Rakenne on selkeä ja juonenkuljetus toimivaa. Lyhyet luvut rytmittävät tarinaa ja vaativat lukemaan lisää.

Elomaan teksti on sujuvaa, ajoittain hyvinkin tunnelmallista ja kaunista. Kirjailija myös yllättää, ja vaikken tiedä pidänkö hänen yllätyksestään, on se kirjoitettu tarinaan taitavasti.

Samalla kun Sinä päivänä kun synnyin on kasvukertomus, sukupolvitarina, ystävyyskuvaus ja matka läpi maiden ja katastrofien, on se myös kunnianosoitus Ultra Bralle. Se on asia josta pidän, mutta joka myös tökkii. Elomaa hyödyntää kirjassaan vahvasti Ultra Bran kappaleiden nimiä ja sanoituksia - ihan jo kirjan nimestä ja osien nimistä lähtien. Sen lisäksi tarinassa kuunnellaan moneen otteeseen Ultra Brata, siinä lauletaan Ultra Brata. Kappaleiden sanoja on kirjoitettu tekstiin auki, ja välillä myös leipätekstissä viljellään viittauksia yhtyeen kappaleisiin.

Se olisi aivan loistava tehokeino, jos sitä ei käytettäisi puhki. Nyt se alkaa varsinkin kirjan alkuosassa tuntua kirjan tärkeimmältä tarkoitukselta ja toimia itseään vastaan. Niin paljon kuin Ultra Brasta pidänkin. 

Mariankadun yksiön seinät alkoivat täyttyä kuvista. Pinjan kultakantinen kirja tarinoista. Ne kaikki kertoivat heistä ja heidän seikkailuistaan. Ne kaikki oli nimetty samoin. Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Uskon, että Sinä päivänä kun synnyin on kirja, joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Se teki vaikutuksen, mutta jäi myös häiritsemään. Voi olla, että jossain vaiheessa unohdan ne asiat, jotka minua tällä hetkellä ärsyttävät, ja muistan vain kirjan ansiot. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joille antaisin kaksi kuukautta lukemisen jälkeen sen täydet viisi tähteä.

Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, niin paljon kuin kirjasta lopulta pidinkin.  

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hapuilee lukutunnelmissaan, mutta muutamat psykologisesti jännittävät koukut saavat hänet lukemaan kirjan alusta loppuun.