Emma Puikkonen: Musta peili

★★★★★

 


WSOY, 2021. 287 sivua. 

Emma Puikkosen Musta peili oli yksi viime syksyn uutuuksista, joita odotin eniten. Pidin valtavasti Puikkosen edellisestä teoksesta Lupaus ja hänen Eurooppalaiset unet kohosi myös suosikkeihini.

Ei siis ollut yllätys, että myös Musta peili oli mieleeni ja nousi alkuvuoden parhaaksi lukemakseni kirjaksi. 

Musta peili kertoo öljystä. Se ei välttämättä kuulosta mielenkiintoisimmalta mahdolliselta aihepiiriltä, ainakaan minusta, mutta se todellakin oli kiinnostavaa. Huomasin lukiessani googlailevani lisätietoja aiheesta, joten Puikkonen teki paljon oikein.

Tarinaa kuljetetaan teoksessa kolmella aikakaudella, joilla jokaisella seurataan yhden naisen tarinaa. 1860-luvulla Ida-tyttö elää Rousevillessä ja maasta alkaa suihkuta mustaa kultaa. Myöhemmin Ida Tarbell kasvaa aikuiseksi ja hänestä tulee tunnettu tutkiva journalisti, maailman ensimmäisiä, ja hän alkaa kirjoittaa, mistäpäs muustakaan kuin öljystä.

1970-luvun Amsterdamissa eletään öljykriisin aikaa ja Lotte Teer seuraa, kun moottoritielle keräännytään piknikille. Lähitulevaisuudessa, 2020-luvun loppupuolella, Astrid Fuglesang on aina haaveillut öljynporauslautoista ja nousee sellaisen kannelle.

Puikkonen on rakentanut romaaninsa hyvin ja henkilöiden tarinat toimivat hienosti ristiin. Mainittavaa on, että henkilöistä Ida Tarbell on oikea henkilö. Henkilöt ovat keskenään riittävän erilaisia, kukin mielenkiintoinen omalla tavallaan, ja elämäntarinat täydentävät toisiaan. Jokainen henkilö ja hänen elämänsä kytkeytyy jollain tavalla öljyyn

Yksi kirjan päähenkilöistä on itse öljy. Se toimii myös lyhyiden osuuksien kertojana, mikä tuntuu tarinassa täysin luonnolliselta. Onhan öljy oikeastaan kirjan tärkein hahmo. 

Puikkonen käsittelee öljyä, sen historiaa, nykytilannetta, tulevaisuutta ja vaikutuksia maailmaan monipuolisesti. Ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä, kuten Puikkosen aiemmassa romaanissakin. Vaikka asiaa on todella paljon, ei kirja tunnu täyteen ahdetulta. Se on tasapainoinen kokonaisuus.

Ehkä syy on Puikkosen tyylissä: hän kirjoittaa jälleen helppolukuista, kikkailematonta ja toteavaakin tekstiä, eikä selitä kaikkea puhki. 

Musta peili on ajankohtainen ja vaikuttava. Sen tunnelma on vähän mystinen ja hitusen uhkaavakin, ja todellakin pitää otteessaan. Hieno, hieno kirja!


Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Tuijatan kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!

Susanna Clarke: Piranesi

★★★★


WSOY, 2021. 265 sivua.
Alkuteos Piranesi, 2020. Suomentanut Helene Bützow.

En juuri lue fantasiakirjallisuutta, en ainakaan sellaista "perinteistä fantasiaa". Olin siis hiukan kartellut Piranesia, vaikka sitä ihan hirmuisesti kehuttiinkin. Törmäsin kuitenkin lopulta useampaan arvioon, joissa kerrottiin Piranesin sopivan myös niille, jotka eivät normaalisti fantasiaa lue. Innostuin, ja hyvä niin.

Piranesia aloittaessani en tiennyt yhtään, mistä on kyse, ja ehkä parempikin näin. Lähdin matkaan avoimin mielin: sekä genren että koko tarinan suhteen.

Aluksi mietin, mitä ihmettä oikein luen. Tyyli tuntui vieraalta ja vähän vaikealtakin, varsinkin, kun iso osa sanoista oli Kirjoitettu Isoilla Kirjaimilla. Se teki lukemisesta raskasta. Jatkoin eteenpäin ja ihmettelin omituista tarinaa. Samalla se alkoi kiehtoa yhä enemmän, jotain omituista vetoa Piranesissa oli.

En halua kertoa teoksesta liikaa, sillä mielestäni on parasta, jos siihen tarttuu tietämättä kovin paljon. Kerron kuitenkin, että tarinan päähenkilö on Piranesi, joka asuu valtavassa talossa, jossa on suuria huoneita, saleja, jotka ovat täynnä patsaita. Talon alakerrassa velloo meri ja ylhäällä kohoaa taivas. Vuorovesi nousee toisinaan saleihin ja tuo niihin kasoittain meriheinää. 

Miljöö on erikoinen, mutta toimii. Jo se yksinään luo tarinaan mystistä tunnelmaa, ja tunnelma on ehdottomasti Piranesin vahvuuksia. Se on hämmentävä, kummallinen, omaperäinen ja maaginen. Se vetoaa.  

Piranesi on tarina yksinäisyydestä ja muistamisesta, ja kyllä, vaikka aluksi tuntui kovin oudolta, alkoi juoni jossain kohtaa avautua. Ei se aivan täysin selväksi minulle koskaan tullut, mutta niin selväksi kuin tässä persoonallisessa kokonaisuudessa voi tulla. Paketti on oivaltava ja mielikuvituksellinen, ja yhdistää jännällä tavalla tuttua ja vierasta, fantasiaa ja todellisuutta.

Kehotan kokeilemaan Piranesia, jos haluat lukea jotain erilaista. Minua teos ei lumonnut aivan viiden tähden arvoisesti, mutta hieno se on. Aika varmasti se on kirja, jota muistelen vielä pitkään - Piranesi ei todellakaan huku massaan. 


Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly & Kirjaluotsi

Piia Leino: Lakipiste

★★★★


S&S, 2021. 238 sivua. 

Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvan ilmastotrilogian aiemmat osat Taivas ja Yliaika ovat olleet molemmat mieleeni. Kirjat ovat olleet kauhistuttavan tarkkanäköisiä kuvauksia siitä, millainen maailma voi muutaman kymmenen vuoden kuluttua olla. Dystopioina ne ovat olleet aika ahdistaviakin, tietysti.

Trilogian päätösosa Lakipiste jatkaa sekin karujen tulevaisuuskuvien linjalla. Tällä kertaa paneudutaan tekoälyn kehitykseen ja siihen, miten tekoäly alkaa ottaa maailmassa valtaa.

Samaan aikaan ekokatastrofi etenee ja ympäristöliike radikalisoituu. Mediajätti Googlen toimittaja Aaro Kangas saa tehtäväkseen selvitellä erään ekoyhteisön mahdollista radikalisoitumista. Yhtäkkiä hän onkin toiminnan keskipisteessä, vaarallisessa tilanteessa.

Kustantaja kutsuu Lakipistettä scifidekkariksi ja sellainen se onkin. Tyyliltään kirja on siis yllättävänkin erilainen kuin trilogian aiemmat, joissa ei ole ollut jännityskirjallisuudelle ominaisia piirteitä.

Lakipiste sen sijaan etenee kuin trilleri. Poliisidekkari se ei ole, mutta tarina on täynnä toimintaa, tapahtumia ja jännittäviä käänteitä. Ainakin minut kirja koukuttaa täysin.

Leino on jälleen loihtinut pelottavan uskottavan tuntuisen tulevaisuuskuvan, jollaista en haluaisi nähdä. Ekoyhteisö on miljöönä kiinnostava ja henkilöhahmot mukavan erilaisia.

Vaikka tulevaisuuskuva on ainakin minusta kovin epämiellyttävä, ei kirjassa ole samanlaista ahdistavaa tunnelmaa kuin trilogian aiemmissa osissa. Ekoyhteisön henkilöiden kautta tarinaan saadaan myös huumoria, mikä keventää vakavaa aihetta.



Lakipisteestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa: Kirjokansi, Iltaluvut ja Kirjaluotsi.

Kirsi Ranin: Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

★★★★

 

Nemo, 2021. 219 sivua. 
Kirja saatu arvostelukappaleena.

Liityin ensimmäistä kertaa lukupiiriin pari vuotta sitten. Oikeastaan taisin perustaa sellaisen itse, tai ainakin heittää Instagramissa ilmoille ajatuksen lukupiiristä - ajatuksen, johon moni onneksi tarttui. 

Koronapandemia on ikävästi sotkenut lukupiireilyämme: jossain kohtaa tapaamisia ei ollut pitkään aikaan, välillä kokoonnuttin etänä. Olen silti tosi iloinen, että lukupiiri syntyi. On tullut luettua kirjoja, joihin muuten ei tarttuisi (välillä ne ovat olleet positiivisia yllätyksiä, välillä niitä ei olisi millään saanut luettua loppuun ilman lukupiirin painetta), ja tietysti kirjoista keskustelu on ollut antoisaa, samoin ihan pelkkä kokoontuminen yhteen samanhenkisten ihmisten kanssa. 

Hyvin samansuuntaisia ovat myös lukupiireistä kirjan kirjoittaneen Kirsi Raninin mietteet. Hänen lukupiiri-historiansa on tosin astetta pidempi ja monipuolisempi: Ranin kuuluu itse tällä hetkellä kolmeen eri lukupiiriin ja hänen Kirsin Book Club -lukupiirilläänkin on ikää jo yli kymmenen vuotta. Ranin siis todellakin tietää, mistä kirjoittaa. 

Lukupiiri-kirjassaan Ranin kertoo aluksi taustastaan lukupiireihin liittyen, mutta pääsee nopeasti vinkkeihin. Niitä riittää. Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika on kattava katsaus siihen, miten lukupiiri syntyy ja toimii. Kaikesta välittyy se, että Raninilla todella on pitkä kokemus erilaisten lukupiirien jäsenenä ja myös vetäjänä olemisesta. 

Raninin omia kokemuksia ryydittävät teoksessa muiden sitaatit. Ne tuovat hieman eri näkökulmaa, mutta lopulta kaikki kirjassa ääneen pääsevät ovat silti aika samaa mieltä siitä, miten hienoja lukupiirit ja kirjakeskustelut ovat. 

Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika sopii erityisen hyvin luettavaksi heille, jotka harkitsevat lukupiirin perustamista. Lukupiiriin liittymistä pohtiville se on mainio kurkistus lukupiirien toimintaan ja käytäntöihin. Toisaalta se sopii myös lukupiireissä jo oleville, sillä itsekin sain tekstistä paljon irti. 

Minulle kaikkein antoisinta on osio, jossa puhutaan kirjoista keskustelemisesta - siitähän lukupiireissä ennen kaikkea on kyse. Ranin listaa kirjassaan kysymyksiä, joita lukiessa kannattaa pohtia ja joista voi lukupiirissä keskustella. 

Vaikka kirjoista puhuminen on lukupiirin pointti, ja sen ehkä kuvittelisi olevan aina helppoa, ei hyvä keskustelu ihan joka kerta synny itsestään. Joskus toki niinkin käy, mutta välillä ainakin meidän lukupiirissämme keskustelu tuntuu tyrehtyvän nopeasti. Näin voi tapahtua helposti varsinkin silloin, jos kirja ei ole enää aivan tuoreessa muistissa. Raninin kysymyslistalla keskusteluun saisi varmasti uutta vauhtia. 

Lukupiiri-kirjassa Ranin käy läpi myös sitä, miten lukupiirikirja kannattaa valita. Lukupiirikirjoiksi on tarjolla huiman paljon suosituksia: teoksen lopusta löytyy nimittäin 200 kirjan lista lyhyine kuvauksineen. Tämän jälkeen on tilaa vielä omille kirjamuistiinpanoille, muun muassa sille, mitä ajatuksia mikäkin lukupiirikirja on herättänyt. 

Kokonaisuutena Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika on kattava teos lukupiireistä. Toivottavasti se innostaa myös uusia ihmisiä lukupiirien pariin!

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

★★★★★

Siltala, 2021. 211 sivua. 

Helmi Kekkonen on yksi suosikeistani. Rakastin Olipa kerran äitiä, ja muutama vuosi sitten julkaistu Vieraat on yksi kirjoista, joita palaan muistelemaan aina ajoittain - ja suosittelen sitä kaikille. 

Tämän naisen elämä tulee myös olemaan tällainen kirja. 

Minä istun taas sohvalla ja äiti keskellä lattiaa valtavan maton päällä, äiti koukistaa jalat alleen ja minä teen samoin.
Verhot ovat kiinni ja silti minä tiedän, että läheisen metsän takana olevalla lammella toiset lapset kiljuvat ja juoksevat ja makoilevat viltillä sormet mansikoista punaisina, siellä kaikki säihkyy toisella tavalla kuin täällä missä valo paljastaa vain ilmassa leijuvat hiukkaset ja lattian ohuen pölykerroksen.
Minä tiedän, että ulkona on maailma joka ei ulotu tänne, ei tällaisina päivinä. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, tytöstä, joka pukeutuu hautajaispäivän aamuna punaiseen mekkoon - koska äiti piti siitä. Nyt Helenan äiti on kuollut.

Kekkonen kerii Helenan elämää auki sekä eteenpäin teini-ikäisestä aikuiseksi että lapsuuden takaumin. Lapsuutta on varjostanut äidin mielenterveysongelma: elämä verhoin suljetussa talossa, jossa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sellaisia, jolloin äidin piti antaa olla rauhassa makuuhuoneessaan, ja Helenan piti vain olla hiljaa ja pysytellä poissa tieltä.

Miten äidin mielenterveysongelma ja syyllisyys seuraavat Helenaa läpi hänen oman elämänsä? Miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat kasvamiseen, työntekoon ja ihmissuhteisiin? Se on tämän kirjan kantava teema. 

En ole kertonut Eerolle lapsuudestani. En ole kertonut äidistä, en yksinäisyydestäni enkä hiljaisesta talosta. En ole kertonut huolesta, joka kiertyi vatsaani kuin käärme, en siitä miten se huoli sai minut jatkuvasti miettimään millä tuulella äiti oli ja miten hän voi. Enkä ole kertonut miten minä siitä huolimatta, sinä yhtenä päivänä, ilman mitään erityistä syytä kävelin koulusta pidempää reittiä kotiin.

Kekkonen kirjoittaa todella hienoa tekstiä, jälleen kerran. Hän kuvailee Helenan tunteita uskottavasti, enkä voi olla miettimättä, ammentaako hän omista kokemuksistaan. Ajassa, jossa lähes kaikki tuntuu olevan autofiktiota, voisi tällainen teksti hyvin olla sitä. 

Oli omakohtaista tai ei, tarina tulee iholle. Se on vaikuttava, ravisuttava ja ahdistavakin. En pysty lukemaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä vaikka nautin kirjallisesti taidokkaasta tekstistä, on sisältö niin painavaa, että ajoittain tulee jopa vähän liian paha olo.

Mutta vaikka tulee paha olo, kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Monella on kokemusta jonkun läheisen mielenterveysongelmista, joten kirjasta löytää samaistuttavaa, mutta vaikkei olisi - ja ehkä juuri silloin - kirja kannattaisi lukea. Mielenterveysongelmien lisäksi kirja on kasvutarina ja tarina naisen elämästä. Sellaisesta elämästä, joka on täynnä kaikenlaisia asioita, tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia, isoja, pieniä, herkkiä ja kipeitä.

Niin kuin elämä yleensäkin. 

työnnän kupin kauemmas, lasken kädet syliini
tällä kertaa kaikki menisi toisin, tämä on toinen talo ja toinen elämä, on pakko olla, minä olen aikuinen ja Eero ja minä olemme yhdessä,
tämä on toinen talo ja kaikki on hyvin.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja on "suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttyä".
  • Leena Lumi, jonka mielestä "Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään".
  • Leena-Maija, jonka on kerrankin helppo olla samaa mieltä kustantajan markkinointitekstien kanssa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

★★★★★


Otava, 2021. 314 sivua. 

Maa joka ei koskaan sula on aivan mielettömän upea kirja. Inkeri Markkulan esikoinen Kaksi ihmistä minuutissa teki ison vaikutuksen, mutta tämä oli vielä parempi, ehjempi ja vaikuttavampi.

Tarina kertoo Unnista, jäätikkötutkijasta, joka selvittää Baffinin saarella, miten nopeasti Pennyjäätikkö sulaa. Hän kuuntelee jään sisältä kuuluvaa veden solinaa ja pudottaa aukkoihin kumiankkoja, joiden reittiä mereen hän seuraa. Unni myös etsii Jonia, mystistä miestä, jonka hän on tavannut jäätiköllä vuotta aikaisemmin - ja rakastunut.

Toisessa aikatasossa hypätään 70-luvulle, jossa nuori nainen synnyttää lapsen - kun samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta.

Lopulta jää, eläimet ja ihminen jakavat saman kohtalon. Näkyvintä se on täällä, missä jään liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Katoava merijää piilottaa hylkeet jääkarhuilta ja metsästäjiltä, halkeava jäätikkö nostaa meren kyliin ja kalliopesiin, aikainen kevät harhauttaa linnut, valaat ja ihmiset. Sulan routamaan syliin uppoavat saappaat, tassut ja koparat, ja maan sisuksista nousee nuoria järviä, joiden kirkkaaseen pintaan aurinko kovertaa kuvansa. Ja me istumme tässä, mökissä maailman reunalla missä kompassitkaan eivät toimi, ja tunnemme historian huojuvan. 

Pintapuolisesti teos kertoo jäätiköistä ja niiden sulamisesta, siitä miten ilmastonmuutos vaikuttaa jäätiköihin ja sitä kautta niin moneen muuhunkin asiaan. Aihe on ajankohtainen, ja aina kiinnostava, varsinkin kun siitä kerrotaan näin kuin Markkula kertoo.

Syvemmällä on kuiten myös muita painavia teemoja.

Unnin ja Jonin kautta käsitellään niin kanadan alkuperäiskansojen pakkoadoptioita kuin myös saamelaisten asemaa ja kohtelua. Asioita, joita en teokselta odottanut, mutta jotka todella pysäyttivät. Henkilöidensä kautta Markkula pyörittelee näitä karmeita tapahtumia taitavasti, ja tuo ne lähelle. Maa joka ei koskaan sula on erittäin hieno teos jo pelkästään tarinaltaan.

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, missä minut  nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän. 

Tarinan lisäksi huikeaa on ilmaisu. Kirjassa on upea tunnelma! Jos Markkula kuvasi esikoisessaan taitavasti sademetsää ja suorastaan hukutti lukijan metsän ääniin, kasvien tuoksuun ja kosteaan kuumuuteen, heittää hän nyt lukijan jäälle, pakkasen purtavaksi. Pystyn tuntemaan kylmyyden, kuulemaan jään äänet ja valaan laulun. Kaikki ne eläimet, linnut, kasvit... Markkula todellakin osaa loihtia miljööstä elävän. 

Mietin, onko inuiittikielissä valaan huudolle omaa sanaa. Kuuluisi olla, sillä valaan huuto on aivan omanlaisensa, niin surullinen ja vahva että se vie kaikilta muilta ääniltä niiden voiman. Se on hyytyneen veren värinen, eikä se tule vain valtaisan merinisäkkään sisältä vaan maailman ytimestä, kaikkien huutojen alkukodista. 

Kirjallinen ilmaisu on kaunista, nautin sanoista ja tekstistä samalla kun järkytyn asioista. Mikä taito yhdistää niin paljon kaunista ja niin paljon rumaa, todellisuuden järkyttäviä asioita ja kirjallista lahjakkuutta.

Luulen, että Markkula on jatkossa yksi suosikkikirjailijoistani. 

Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsuuntuu, eikä mikään koskaan toistu samanlaisena kahta kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. 

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

★★★★

 


Gummerus, 2021. 192 sivua.

Odotin kovasti tätä Antti Röngän uusinta teosta, sillä Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen olivat molemmat mielestäni loistavia. Tuttuun tyyliini olin kuitenkin ihan ohittanut sen, mistä kirja kertoisi. Koska en tapaa lukea takakansitekstejä, kirjan aihepiiri tuli vähän yllätyksenä. 

Nocturno 21:07 kertoo nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja siihen - ja myös muuhun - liittyvästä häpeästä. Aihepiiri on tärkeä, enkä muista lukeneeni aiheesta kirjoitettua kaunokirjallisuutta aiemmin. On hienoa, että aiheesta kirjoitetaan, vaikkei se nyt tällä kertaa ole minulle kaikkein läheisin.

Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin. 

Antti Rönkä on mielettömän taitava kirjoittaja, se oli selvää jo aiemmin, mutta vahvistuu nyt entisestään. Hän osaa sanoittaa tunteita aivan käsittämättömän taitavalla tavalla. Kaiken sen hämmästyksen, pelon ja häpeän ajatukset pystyy lukija todella myös itse aistimaan. Mukana on itseironiaa ja ripaus huumoria, mikä keventää ajoittain isonakin vellovaa pelkoa ja ahdistusta. 

Rönkä on rakentanut romaaninsa kiinnostavalla tavalla. Hän kertoo nykyhetkestä kellonaika kerrallaan: luvut on nimetty kellonaikojen mukaan. Menneisyyden luvut puolestaan on nimetty ikävuosien mukaan, aina sen vuoden, minkä ikäinen kertoja silläkin hetkellä on. Samojen asioiden parissa painitaan vuosi toisensa jälkeen, aina hieman uusin, mutta silti kovin samanlaisin ajatuksin. 

Vaikka romaanin menneisyys-osuudet on kirjoitettu päähenkilö-Antista kolmannessa persoonassa, ja nykyhetken Antti puolestaan kommentoi sitä, miten totuus on aina subjektiivista, on teos selvästi vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirja on rehellinen ja ronski, eikä todellakaan häpeile, vaikka häpeästä kertookin. 

Inhorealistinen romaani on, ja Rönkä korostaa sitä kerronnallaan. 

Puhelun jälkeen avaan silmät, hengitän syvään ja pitelen puhelinta hikisessä nyrkissäni. Hyi helvetti. Hyi helvetti mä olen hirveä ihminen. 

On hienoa, että meillä on Suomessa näin lahjakkaita nuoria kirjailijoita, ja mielenkiinnolla odotan, mitä Rönkä vuosien varrella vielä kirjoittakaan. Nyt hän ammentaa nuoruudestaan - mitäköhän saamme lukea myöhemmin. 

Nocturnon parina kuuntelumusiikkina muuten toimivat mainiosti Chopinin Nocturnet, kaunein musiikki, mitä maailmassa on tehty - ainakin, jos Antilta kysytään. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Tuijata, joka luki kirjan sen kerronnan vuoksi. 
  • Marjatta, jonka mielestä kirja on tarpeellinen. 

Maisku Myllymäki: Holly

★★★★★


WSOY, 2021. 255 sivua. 

Holly on upea! Jos itse kirjoittaisin joskus kirjan, haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen.

Maisku Myllymäen esikoisteos kertoo Evasta, joka lähtee etsimään harvinaista vihermehiläissyöjää, lintua, jonka tunnettu teatteritähti Holly Ö on kertonut nähneensä. Holly asuu saarella keskellä merta, ja sinne Eva lähtee, nukkumaan patjalle Hollyn siivottoman mökin lattialle, huoneeseen, jonka kattoon on tarttunut kärpäsenraato.

Eva on saanut päätoimittaja-äidiltään tehtävän: kirjoittaa juttu Hollysta, tuosta kuuluisuudesta, jolla ei ole tapana antaa haastatteluja. Siinä sivussa saisi toki kertoa vähän siitä lintuharvinaisuudestakin.

Vaikka tarina itsessäänkin on kiintoisa, ei se ole minulle tämän kirjan paras anti. Hollyn tunnelma on huikea. En oikein edes tiedä, mistä tuo tunnelma syntyy, mutta siinä on valtavasti imua, intensiivisyyttä ja jotain, mikä kiehtoo. Ehkä se syntyy henkilöistä, noista kahdesta kummallisesta naisesta, jotka ovat kaksin syrjäisellä saarella. Erityisesti Holly on melkoinen persoona, kaftaaneihin kietoutuva räväkkä nainen - vastakohta kuoreensa vetäytyvälle Evalle.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella. Mutta nyt hänessä siis herää tämä uusi jännittävä tunne, hän tunnustelee sitä, pyörittelee sitä kielellään, yrittää nimetä sen. Olisiko se riemua? Vimmaa? Laukkaa? Kiihkoa? Himoa? Halua? Kaikki sanoja, jotka ovat Evan tähänastiselle elämälle vieraita. 

Myös miljöö on hieno ja mielenkiintoinen, ja sekin varmasti luo kirjan vahvaa tunnelmaa. Kallioinen saari, meri, karussa maastossa kukkivat keltamatarat. Myllymäki loihtii tuon maiseman eteen elävästi ja todentuntuisesti.

Ja linnut, niitä on koko kirja täynnä, niin monella tavalla, että mietin jo hetkittäin, onko niitä liikaa. Mutta ei ole, siihen lopputulokseen tulen. Linnut ovat kantava teema, ihan lintuina itsessään, kuten siinä, miten Eva etsii vihermehiläissyöjää, mutta lintujen kautta kuvataan myös muun muassa Hollya, haikaramaista naista, jonka kaftaanissakin on tukaani.

Vaaleahiuksinen nainen asettaa kämmenensä lattiaa vasten, ponnistaa jaloillaan kevyesti - niin kevyesti, että lihastyötä on vaikea edes havaita - ja kuin hidastetussa filmissä hänen haikaranvartalonsa kohoaa ylös, oikea jalka johtaa kulkua, se hipaisee seinää ensimmäisenä, vasen saapuu heti perässä, mutta kosketus on todellakin vain hipaisu, nainen ei oikeasti tarvitse tukea, hän on vahva ja vakaa, pelkkää luuta ja lihasta, hän pysyy tässä asennossa vaivatta, seinä on vain rekvisiittaa - jotain, minkä lähellä hän on tottunut ottamaan tämän asennon. 

Myllymäki kirjoittaa vaivattomasti, mutta varsinkin henkilöistään hyvin tarkkanäköisesti. Hän ei liikaa kikkaile kielellä, mutta tekee vaikutuksen oivaltavilla kielikuvillaan ja kokonaisuudella, joka on ehjä.

Myllymäki viittaa tekstissään monin paikoin Iris Murdochin klassikkoromaaniin Meri, meri ja muun muassa myös Marja-Leena Vartion romaaniin Hänen olivat linnut. En ole lukenut kumpaakaan, joten en varmastikaan tavoita kaikkia niitä yhtymäkohtia, jotka tekisivät teoksesta erityisen hienon.

Siitä huolimatta Holly on loistava esikoisromaani, josta nautin heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Halusin lukea kaiken nopeasti, mutta samaan aikaan en olisi halunnut kirjan loppuvan. Helsingin Sanomat ennusti, että tähän kirjaan tulee kirjastoissa pitkät varausjonot, ja sitä todella toivon. 

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä "Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin".
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka kirjoittaa, että "Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan".
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä "Holly on vangitseva esikoisromaani, jonka siipien toivoisi kantavan myös Suomen ulkopuolelle".

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

★★★★


Bazar, 2021. 891 sivua.
Alkuteos The Missing Sister, 2021. Suomentanut Hilkka ja Tuukka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on supersuosittu, ja innolla olen minäkin sitä lukenut. Aluksi ihastuin kirjoihin: siihen, miten ne yhdistelivät historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon ja kuljettivat tarinoita hienosti kahdessa aikatasossa. Ja olihan seitsemän sisaren ja mystisen Papa Saltin tarinakin koukuttava.

Jossain kohtaa iski pieni turtumus. Jokainen kirja toisti samaa kaavaa. Kukin sisarista lähti etsimään menneisyyttään, ja tarina vei nykyhetken lisäksi kauas historiaan. Löytyi sukulaisia, löytyi rakkautta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin kirja toisensa jälkeen ihan mainiosti, olihan teema aina vähän eri ja maat vaihtelivat.

Odotin kuitenkin aika innolla, että sarja vihdoin päättyisi. Halusin tietysti tietää, miten kaikki loppuisi: kuka olisi kadonnut sisar ja kuka Papa Salt. Samalla halusin sarjan loppuvan, koska vaikka viihdyin, tuntui siltä, että kirjat olivat antaneet jo sen, mitä annettavaa niillä oli. Siksi vähän petyin, kun ennen Kadonneen sisaren lukemista kuulin, ettei sarja päätykään tähän. Sen jälkeen saimme vielä ikäviä uutisia, kun Lucinda Rileyn kerrottiin menehtyneen. Tarinalle tulee kuitenkin päätös, Rileyn pojan kirjoittamana. 

Kadonnut sisar kertoo seitsemännestä sisaresta, jota Papa Salt ei ole koskaan sisarussarjaa täydentämään saanut. Sisarukset ovat saaneet kadonneen siskon olinpaikasta ja henkilöllisyydestä vihjeen, ja lähtevät asiaa selvittämään. Ärsyynnyn heti hurjan epärealistisesta juonesta ja siitä, miten tytöt ahdistelevat tuikituntemattomia ihmisiä, suorastaan vainoavat heitä ja seuraavat maasta ja paikasta toiseen.

Tuttuun tapaan kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa ja tällä kertaa juuria lähdetään etsimään Irlannista. Nuo tapahtumat ovat kiinnostavia, ja vaikka alku kirjassa tuntuu hitaalta, käynnistyy tarina vähitellen ja vetäisee mukaansa.

Viihdyn tämänkin parissa, lopulta. Sivuja kirjassa on kuitenkin auttamatta liikaa. Tarina ei kanna 900 sivua, vaikka yrittääkin kovasti rönsyillä joka suuntaan. Rönsyjä olisi voinut helposti karsia, ja se olisi tehnyt kirjasta paremman.  


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

★★★★★

WSOY, 2021. 294 sivua.

Satu Rämön Talo maailman reunalla oli yksi kesällä minua eniten ilahduttaneista kirjoista. En ole lukenut Rämön blogia, en ole seurannut häntä Instagramissa enkä ole lukenut hänen aiempia teoksiaan, joten hänen elämänsä Islannissa ja kaikki kirjassa kerrotut asiat tulivat minulle täysin uusina. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia (monet Rämöä aktiivisesti seuranneet ovat myös tätä kirjaa rakastaneet), mutta ainakin lähdin innoissani ja iloisesti matkalle Islannin maaseudulle, pieneen kylään Länsivuonon pohjukkaan. 

Talo maailman reunalla kertoo vuodesta tuossa pienessä kylässä - kylässä, jonka nimeä en enää muista enkä varsinkaan osaisi lausua. Kylässä, joka on niin eristyksissä, ettei sinne välttämättä pääse, jos lunta sataa liikaa. Rämö perheineen muuttaa sinne vähän hetken mielijohteesta, mutta eräs kyläläinen sanoo heille heti, että tänne he tulevat jäämään. 

Rämö kirjoittaa lämminhenkistä ja hersyvää tekstiä, sellaista arkista ja tuttavallista, kuin kertoisia asioita ystävälleen. Hän kertoo arjestaan, perheestään, ystävistään, ja tapahtumista tuossa pienessä kylässä. Rämö kirjoittaa naapureista, ja siitä yhteisöllisyydestä, jonka keskellä kylässä eletään. 

Arkisten tarinoiden lomaan Rämö ujuttaa tietoa Islannista, sen historiasta ja elämästä. Sen lisäksi että viihdyn, myös opin paljon. 

Talo maailman reunalla on ihana. Rämön teksti saa minussa aikaan valtavan halun muuttaa Islannin maaseudulle. Toisaalta samaan aikaan mietin, voiko kaikki millään olla näin ihanaa ja onnellista ja valoisaa kuin Rämö kirjassaan kuvaa. Toki hän sivuaa tekstissään muun muassa luonnonkatastrofeja ja luonnonvoimien aiheuttamia vaikeuksia, kuten sitä, että tiet ovat suljettuina ja lennot eivät kulje, tavaroita ei saada toimitettua ja niin edelleen. Tai että aina sataa ja on kylmä.

Ja kyllähän jokainen tietää, ettei kaikki aina ole ihanaa. Toisaalta ehkä juuri se onni ja ihanuus tekee tästä kirjasta niin hyvän ja hienon, juuri tähän hetkeen sopivan. Tässä ajassa ja tässä maailmassa on aika hienoa lukea välillä kirjaa, joka löytää elämästä ja arjesta ne pienet, positiiviset hetket.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, joka ei oikein löytänyt kirjasta imua, joka olisi vienyt mukanaan. 
  • Kasoittain kirjoja -blogin Nina, jonka mielestä parasta on tavallisen arjen kuvaaminen.
  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka pitää Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa.

Clare Mackintosh: Panttivanki

★★★★

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia

★★★★

Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

★★★★★


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

★★★



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.

Dean Nicholson: Nalan maailma

★★★

 

WSOY, 2021. 272 sivua.
Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 9h 40min, lukija Antti Jaakkola. 

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
  • Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

★★★★

 

Karisto, 2021. 189 sivua.

Tiina Tuppurainen oli minulle vieras kirjailija, mutta hänen tuoreen teoksensa sijoittuminen toimitusmaailmaan herätti kiinnostukseni. 

Hänen valtansa alla kertoo Jennasta, joka työskentelee naistenlehdessä. Toimituksen esimies on Birgit, voimakastahtoinen nainen, joka johtaa alaisiaan pelolla ja epäasiallisella kritiikillä. Jenna kuitenkin ihailee Birgitiä, sillä pienet huomionosoitukset saavat hänet kokemaan itsensä ainutlaatuiseksi. 

Hänen valtansa alla on kirja pelosta ja alistumisesta ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta. Naistenlehden toimitus jää lopulta varsin pieneen rooliin, kun Jenna vaihtaa työpaikkaa sisältömarkkinoinnin pariin. Se ei kuitenkaan kirjaa huononna - tämäkin miljöö on mielenkiintoinen.

Tuppurainen kuvaa hienosti työpaikan valta-asetelmia ja monelle niin valitettavan tuttua huonoa johtamista. Kirjassa äänen saa myös Birgit itse, mikä avaa syitä käytöksen takana. Toisaalta se herättää ajatuksen siitä, miksi pelolla johtamista ylipäätään pitää selitellä. Ei se ole oikein, vaikka esimiehen omassa elämässä olisivat asiat kuinka pielessä tahansa.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi kirja rönsyilee moneenkin suuntaan. Minua se ei haittaa. Luen mielenkiinnolla myös Jennan ja Birgitin kasvutarinoista, seksuaalivähemmistöjen asemasta ja Jennan jalkapallotaustasta. On totta, että teemoja on mahdutettu näin lyhyeen kirjaan paljon, mutta mielestäni tarina silti toimii. 

Hänen valtansa alla on nopealukuinen teos. Se on vetävästi ja jollain tavalla kevyesti kirjoitettu, eikä kirja kauaa yöpöydällä happane. Vaikka tyyli on kevyehkö, työpaikkakiusaaminen aiheena painava ja tärkeä - eikä sitä kaunokirjallisuudessa turhan usein käsitellä.

Tuppuraisen kirjoitustyyli on melko ytimekäs, ja vierastan sitä aluksi. Jossain kohtaa kuitenkin totun, eikä se haittaa minua enää teoksen loppupuolella. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä teksti oli turhan rönsyilevää ja teemoja paljon. 
  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirjan ahvuus on se, ettei hankalaa aihetta käsitellä mustavalkoisesti.

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Pakumatkalla

★★★★

Otava, 2021. 191 sivua. 
Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Uutisankkurin työnsä jättäneen ja pakettiauton kanssa Eurooppaa kiertämään lähteneen Aino Huilajan tarina on sellainen, josta kiinnostuin heti, kun hän matkalleen päätti lähteä. Olin vähän kateellinen: miten rohkea teko, olisipa minullakin kanttia tehdä noin. (En tosin tiedä haluaisinko oikeasti, kunhan nyt vain kuulostaa ajatuksena kivalta.)

Luin Huilajan reissusta jonkun lehtijutun, Hesarista varmaan, mutta en seurannut hänen matkaansa sen enempää. En lue iltapäivälehtiä, joten minulta oli jäänyt näkemättä ne monet Huilajan somepostausten perusteella tehdyt jutut, joista kirjassakin mainitaan.

Huilajan reissu kuitenkin kiinnosti sen verran, että laitoin kirjan heti varaukseen, kun sen kustantamon katalogista bongasin. Lopulta en jaksanut odottaa kirjaa edes kirjastosta saapuvaksi, vaan päätin kuunnella sen äänikirjana. Huilaja lukee kirjan itse, ja puhumisen ammattilaista on ilo kuunnella myös tässä muodossa. Myös tarina itsessään toimii mainiosti äänikirjana. Ainoa miinus on kuvien puute - niitä on perinteisessä kirjassa jonkin verran, melko upeitakin joukossa. 

Pakumatkalla alkaa sillä, miten Huilaja kertoo työstään Maikkarin uutisankkurina, siitä miten hän ei enää koe pitävänsä työstään riittävästi. Sitten lähdetään matkaan. Tie vie Espanjan aurinkorannikolle ja Kanariansaarille, ja lopulta matka tyssää valitettavan lyhyeen. Tulee korona, ja se palauttaa Huilajan, hänen miehensä ja koiransa takaisin Suomeen.

Varsinainen matkaosuus jää siis kirjassa lopulta varsin lyhyeksi. Se on harmi, sillä se olisi ollut tarinassa ehdottomasti se kiinnostavin osuus. Toisaalta Huilajaa harmittaa varmasti itseään yhtä lailla, eikä olosuhteille mitään voi. Ymmärrän kuitenkin, että matkakirjaa kaipaavalle Pakumatkalla voi olla pettymys.

Itse löysin kirjasta paljon muitakin mielenkiintoisia puolia. Omassa elämässäni on monenlaisia työhön liittyviä yhtymäkohtia Huilajan entisen elämän kanssa, joten kuuntelin myös kirjan alkuosaa kiinnostuneena. Ainoastaan lopun koronaosuus tökki, sillä lopulta pandemia sai kirjasta hyvin paljon tilaa. Ymmärrän, että korona on tärkeä osa Huilajan matkaa, mutta en olisi ehkä jaksanut lukea siitä tässäkin kirjassa - nykyhetki on riittävän täynnä koronaa.

Kokonaisuutena Pakumatkalla on mielenkiintoinen tarina oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Teksti on kirjoitettu kivan rennolla otteella ja humoristisesti.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä Huilajan tekstissä oli sopivasti kepeyttä ja huumoria.
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä teos on kiinnostava, innostava ja inspiroiva.
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Aino kertoo elävästi näkemästään ja kokemastaan. 

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - likaista lunta

2021

Like, 2021. 328 sivua. 

Mikä hurjan kiinnostava kirja! Aivan liian vähän tulee luettua tällaisia kansantajuisia tietokirjoja, mutta onneksi bongasin tämän jo Liken katalogista ja laitoin varaukseen. En tiennyt lainkaan olevani kiinnostunut Arktiksesta, mutta kirjan kuvaus oli niin houkutteleva, että se herätti mielenkiintoni. Sutinen murtaa kirjassaan valkoisen pohjoisen sitkeän myytin: idyllisenä lumitaivaana markkinoitu Arktis ei olekaan sitä - ei ainakaan monilta osin.

Ville-Juhani Sutisen kirja on yhdistelmä tietokirjaa, matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa. Mies matkaa itse Lapin kautta Huippuvuorille, Grönlantiin ja Siperiaan, joten myös lukija pääsee nojatuolimatkalle kylmyyden keskelle.

Kirja on täynnä ihan valtavan mielenkiintoista faktaa - joskin osin aika karuakin. Idylliset mielikuvat Arktiksesta toden totta heitetään romukoppaan. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että jääkarhu ei olekaan todellisuudessa valkoinen? Tai että pohjoinen on täynnä autioituneita kaupunkeja, romua ja roskaa, niille sijoilleen unohtuneita autonraatoja ja öljytynnyreitä, koska kukaan ei vain ole viitsinyt tehdä asioille mitään. 

Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Sutisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kirjan luvut lyhyitä, joten sitä on helppo lukea palanen silloin ja toinen tällöin. Kirjassa on myös joitakin kuvasivuja, joissa niissäkin on kuvattu arktista sellaisena kuin se on - ei siloitelttuna versiona.

Mielenkiintoisten faktojen lisäksi nautin kirjailijan taitavasta tekstistä, joka ei häviäisi monellekaan kaunokirjalliselle teokselle. Hienoa kuvausta!

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 
Sitten alkaa pimeys. 

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, ja tällaisessa kaikille suunatussa kirjassa onkin varmasti hyvä ratkaisu sijoittaa lähteet kirjan loppuun. Lähteitä on paljon, mutta silti silmään pistävät joukosta ne muutamat maininnat, joissa lähteenä kerrotaan käytetyn Wikipedia-artikkeleita. Se ei oikein sovi tietokirjaan. 

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

★★★★★


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Han Kang: Valkoinen kirja

★★★★

Gummerus, 2021. 111 sivua.
Alkuteos The White Book, 2016. Suomentanut Taru Salminen.

Korealaisen Han Kangin edelliset kaksi suomennettua teosta (Vegetaristi ja Ihmisen teot) ovat olleet vaikuttavia, joten varasin Valkoisen kirjan heti, kun kuulin että se julkaistaan myös suomeksi. 

Yllätyin kirjan pienuudesta. Sivuja on vain 111, siitäkin osa valokuvia ja teksti on väljää. Joillain sivuilla on vain muutama lause. 
Teos on kuitenkin kokoaan suurempi. 

Valkoinen kirja on osin omaelämäkerrallinen romaani, jossa Kang kertoo muutaman tunnin ikäisenä kuolleesta isosiskostaan. Tai ei hän varsinaisesti kerro, hän listaa valkoisia asioita: lumi, suola, jää, paistamaton riisikakku, maito, käärinliina... Niiden kautta Kang käsittelee kuolemaa, menetystä, kipua ja surua. 

Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei ole erityisen rankka tai ahdistava. Kang käsittelee aiheita lempeästi ja lohdullisesti. Hän kirjoittaa kauniisti, ehkä jopa unenomaisesti. Tarkoin mietityt lauseet yhdistettynä kirjan väljään tyyliin saavat sen ajoittain häilymään runoteoksen ja romaanin rajamailla. 

Kuin muutama sana valkoisella paperilla
Mustista kengistäni jäi selkeät jäljet varhaisaamun märkään lumeen, joka peitti jalkakäytävät.
Kuin muutama sana valkoisella paperilla.
Soul, jossa oli lähtiessäni ollut kesä, oli nyt jäätynyt.
Katsoin taakseni ja näin kengänjälkeni peittyvän pikkuhiljaa lumeen.
Muuttuvan valkoisiksi.

Valokuvien merkityksestä kokonaisuudessa en aivan vakuuttunut. Minulle kuvat eivät täysin auenneet enkä kokenut niiden tuovan tekstiin mitään lisää. Muista arvioista olen kuitenkin huomannut, että jotkut ovat olleet erityisen vaikuttuneita valokuvista. Niilläkin siis varmasti on paikkansa. 

Valkoinen kirja on melko erilainen kuin Kangin aiemmat ja sen henkilökohtaisuuden aistii. Kirja antaa myös lukijalle, ja on kieltämättä hieno ja taidokas, mutta aivan yhtä suurta vaikutusta se ei kuitenkaan minuun tee kuin kirjailijan aiemmat teokset.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tuijata, joka nimeää kirjan hiljentymiskirjaksi. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka mielestä kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä.