Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella. Mutta nyt hänessä siis herää tämä uusi jännittävä tunne, hän tunnustelee sitä, pyörittelee sitä kielellään, yrittää nimetä sen. Olisiko se riemua? Vimmaa? Laukkaa? Kiihkoa? Himoa? Halua? Kaikki sanoja, jotka ovat Evan tähänastiselle elämälle vieraita. 

Vaaleahiuksinen nainen asettaa kämmenensä lattiaa vasten, ponnistaa jaloillaan kevyesti - niin kevyesti, että lihastyötä on vaikea edes havaita - ja kuin hidastetussa filmissä hänen haikaranvartalonsa kohoaa ylös, oikea jalka johtaa kulkua, se hipaisee seinää ensimmäisenä, vasen saapuu heti perässä, mutta kosketus on todellakin vain hipaisu, nainen ei oikeasti tarvitse tukea, hän on vahva ja vakaa, pelkkää luuta ja lihasta, hän pysyy tässä asennossa vaivatta, seinä on vain rekvisiittaa - jotain, minkä lähellä hän on tottunut ottamaan tämän asennon. 

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä "Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin".
• Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka kirjoittaa, että "Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan".
• Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä "Holly on vangitseva esikoisromaani, jonka siipien toivoisi kantavan myös Suomen ulkopuolelle".

Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 

Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Otava, 2016. 304 sivua.
Alkuteos The Girls, 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Emma Clinen Tytöt oli minulle aivan vieras kirja, ennen kuin sen hiljattain Instagramista bongasin. Ilmeisesti kirja oli herättänyt ilmestyessään paljon keskustelua, mutta minun silmiini ja korviini se ei ollut kantautunut. Kirjasta kiinnostuttuani huomasin, että todella monet sitä suosittelivat, joten odotin lukemista mielenkiinnolla.

Lukeminen käynnistyi hieman tahmeasti, mutta nopeasti tarina imaisi mukaansa. Lopulta luin kirjan hetkessä. 

Tytöt kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on tylsistynyt ja yksinäinen. On kesä vuonna 1969 ja paikkana kuuma Kalifornia. Evien vanhemmat ovat juuri eronneet, hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungissa.

Evie näkee puistossa hippityttöjä ja päätyy heidän mukanaan kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunissa vetelehtien. Aluksi kaikki näyttää idylliseltä, mutta pian totuus alkaa paljastua. 

Gummerus, 2016. 388 sivua. 

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on kirja, joka on odottanut lukulistallani pitkään. Olen kirjannut teoksen muistiin jonkun suosituksen perusteella, mutta en ole tiennyt siitä juuri mitään. Nyt hiljattain bongasin kirjan Instagramissa uudelleen, ja sitä ylistettiin niin paljon, että päätin ottaa teoksen vihdoin lukuun. 

Kaksi ihmistä minuutissa kertoo Alinasta, jonka puoliso Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Maailmaan jää pariskunnan pieni tytär, joka kuitenkin sijoitetaan Astridin vanhemmille. Surusta selvitäkseen Alina uppoutuu työhönsä malariatutkijana.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina kutsutaan Pohjois-Thaimaan sademetsään tutkimaan siellä leviäviä malarialoisia. Tutkimus on kilpajuoksua aikaa vastaan, sillä loiset muuttuvat koko ajan.

Kirjan miljöö ja malariatutkimus-aihe on hurjan mielenkiintoinen. Kirjailijan biologitausta näkyy, sillä välillä tuntuu kuin lukisi tietokirjaa - niin täynnä kirja on kiinnostavaa tietoa malariasta ja luonnosta, muun muassa reesusmakakeista.

Samaan aikaan Kaksi ihmistä minuutissa on kuitenkin kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Markkulan teksti on huikean kaunista, kevyttä ja soljuvaa, jollain tavalla utuisen haikeaa. Tunnelma on hieno, mutta erityisesti rakastan silti luontokuvausta. Kuumankostean sademetsän voi tuntea, hyönteisten ja lintujen äänet kuulla. 

Malarian lisäksi kirjassa on kyse myös paljon muusta: esimerkiksi rakkaudesta, menettämisestä ja eriarvoisuudesta. Tarina on rakennettu eri aikatasoihin, ja lukijalle annetaan tilaa tehdä omia tulkintojaan.

Kirjan nimikin on hieno, kun se minulle vihdoin avautuu. Malariaan kuolee kaksi ihmistä joka minuutti. 

Upean kannen on suunnitellut Jenni Noponen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä "teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus".
• Mari A:n kirjablogin Mari, jonka kirja pääsi yllättämään. 
• Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä kirja "ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein".

 

Alkuteos The Snow Child, 2012. Suomentanut Marja Helanen.

Sain vinkin Eowyn Iveyn Lumilapsesta Instagramista ja säästelin sitä joulun aikaan luettavaksi. Alaskaan sijoittuva talvinen ja taianomaiseksi kuvailtu tarina sopisi varmasti mainiosti tuohon hetkeen. 

Niin se sopikin. Lumilapsi oli ihastuttava kirja, mutta jostain syystä odotin siltä vielä ihan aavistuksen enemmän. 

Lumilapsi kertoo Jackistä ja Mabelista, lapsettomuuttaan surevasta uudisasukaspariskunnasta 1920-luvun Alaskassa. Pariskunta on ajautumassa erilleen, kun Jack raivaa maata pelloiksi ja yrittää opetella viljelemään - Mabel puolestaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi vihdoin sataa, Jack ja Mabel rakentavat lumesta lapsen. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö. Lumilapsi. 

Eowyn Iveyn tarina on kuin aikuisten satu, ja satuun siinä usein viitataankin. Tarina todellakin on taianomainen, se on kaunis ja samaan aikaan surullinen ja koskettava. 

Ivey kirjoittaa sujuvasti ja taitaa henkilökuvauksen. Hän luo Jackista ja Mabelista uskottavat hahmot, joiden tunteisiin lukija pystyy samaistumaan. Mutta vaikka nautin tarinasta, se ei aivan täysin onnistu vangitsemaan minua. En lumoudu, en vaikutu niin vahvasti kuin ehkä odotin. Lumilapsi on hyvä, ehdottomasti, mutta varsinkaan näin pari viikkoa lukemisen jälkeen en enää koe sitä mitenkään poikkeukselliseksi kirjaksi. En osaa tarkkaan kuvailla, miksi näin on - ehkä odotukseni olivat vain liian suuret. 

Pidän kuitenkin valtavasti Iveyn tavasta kuvailla Alaskan karua luontoa. Kirjailija asuu itse Alaskassa ja se todella näkyy. Hän kirjoittaa hienosti vuodenaikojen vaihtelusta, eläimistä ja erityisesti talvesta purevine pakkasineen ja lumipyryineen. Lumilapsi onkin varmasti parhaimmillaan talvella luettuna -  esimerkiksi nyt, kun ulkona tuiskuttaa ja lunta on tänne eteläänkin kertynyt enemmän kuin monena talvena. 

Vaikka Lumilapsi ei teekään minuun lähtemätöntä vaikutusta, on se erittäin vahva esikoisromaani ja palkittu monilla palkinnoilla. Iveyltä on julkaistu suomeksi tämän jälkeen toinen romaani, joka sekin sijoittuu Alaskaan - aion antaa mahdollisuuden myös sille. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Leena Lumi, joka lumoutui. 
• Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä teosta lukiessa tuli sellainen olo, että kirjasta kuuluu pitää. Se häiritsi lukukokemusta. 
• Kirjanainen, jolle Lumilapsi oli yksi sen vuoden parhaista kirjoista. 

Gummerus, 2020. 364 sivua. 

Susanne Mauden esikoisteos Ennen kuin unohdat on vaikuttava ja todella hieno. Se on kirja, joka imaisee mukaansa sekä tarinan, henkilöiden, tunnelman että kielensä ansiosta. 

Ennen kuin unohdat kertoo ystävyydestä ja siitä, mitä kaikkea ystävän kanssa voi jakaa - ja mitä kaikkea ystävyys kestää. Tarinan päähenkilö on Eeva, joka on kirjan alussa vasta lapsi. Hänen luokalleen tulee Sirkku, tyttö, jonka kanssa Eeva ystävystyy. Ystävyys kestää läpi lapsuuden, aina aikuisuuden kynnykselle asti. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. 

Susanne Maude on kirjoittanut kauniin tarinan, joka tuntuu aidolta ja todelliselta. Maude kuvaa hienosti ystävyyttä sen kaikkine kipeine kulmineen. Kirjailija on luonut henkilöistä eläviä ja samaistuttavia, erityisesti naisista - he ovat tässä kirjassa selvästi pääosissa ja miehet jäävät sivurooleihin. 

Ennen kuin unohdat sijoittuu Turkuun, ja on hauska bongailla tuttuja paikkoja. Ajallisesti teos sijoittuu 60- ja 70-luvuille, ja käsittelee muun muassa aborttilakia ja naisen seksuaalisuutta, joka lienee ollut tuohon aikaan kohtalaisen vaiettu asia. 

Pidän valtavasti Mauden tyylistä: hän kirjoittaa taitavasti, jollain tavalla hennon kevyesti. Kieli on värikästä ja kaunista. Nautin lukemisesta, enkä haluaisi kirjan loppuvan. 

Teos tuo jollain tavalla mieleeni Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn ja Katja Lahden Lasitehtaan. kaikki mainitut ovat jollain samantyylisellä tavalla arkisen samaistuttavia, ja jotain samaa on myös Mauden ja Vallinkosken teosten kielellisessä tyylissä. 

Odotan mielenkiinnolla, mitä Maude tulevaisuudessa kirjoittaa!

Kirjan on lukenut myös muun muassa:

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jonka mielestä teoksessa on omanlaisensa ääni ja ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Alkuteos My Sister, the Serial Killer, 2018. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Laitoin tämän uutuuden aikoinaan varaukseen lähinnä sen perusteella, että kirja on nigerialaisen kirjoittama ja sijoittuu Nigeriaan. En ole koskaan aiemmin lukenut nigerialaista kirjallisuutta, joten se kiinnosti. Kirja oli myös myynyt hyvin muualla maailmassa ja sitä kuvailtiin mustan huumorin sävyttämäksi. 

Nopealukuisen teoksen päähenkilö on Korede, joka asuu äitinsä ja sisarensa kanssa ja työskentelee sairaanhoitajana. Tarina alkaa siitä, kun Koreden sisar Ayoola soittaa hänelle ja pyytää apua. Ayoola on murhannut miehen, ja pian selviää, että murhiahan on jo useita. Sisar on siis sarjamurhaaja. 

Braithwaiten teos kertoo siis ennen kaikkea sisaruudesta. Mitä kaikkea sisaren eteen on valmis tekemään? Teoksessa sivutaan toki myös muun muassa rakkautta ja muita perhesuhteita (ja sitä, meneekö oma rakastuminen yli sisaruussuhteen). 

Sisareni, sarjamurhaaja on sivumäärällisestikin melko lyhyt, mutta se on myös muuten nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti väljää - sekä asettelultaan että tyyliltään. Kirja on jollain tavalla kovin toteava ja koruton, kielellisesti ei kovin kummoinen, mutta eniten jään kaipaamaan syvyyttä. Nyt asioita ei juurikaan taustoiteta ja tilanteesta toiseen edetään aika reipasta kyytiä. Tarina jää jollain tavalla kovin pintapuoliseksi. Mustaa huumoria on, mutta en silti koe tarinaa erityisen hauskaksi.

Odotin kirjalta myös nigerialaisuutta, tunnistettavaa miljöötä ja uudesta maasta oppimista. Nigerialaisuus jää kuitenkin teoksessa mielestäni melko pieneen rooliin. Kirjassa kyllä puhutaan joruban kieltä ja tarinassa sivutaan esimerkiksi nigerialaisia ruokia. Ainoa selvempi maahan kytköksissä oleva viite ovat korruptoituneet poliisit. Minkäänlaista miljöökuvausta teoksessa ei ole, ainakaan en sellaista muista nähneeni. 

Tätä postausta kirjoittaessa luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, ja joissain niissä kehuttiin nigerialaisen kulttuurin kuvausta. Itse en muista sellaista tästä kirjasta lukeneeni, mutta voi olla, että tässäkin vain tulee esiin kirjan pintapuolisuus. Jos kulttuuria sivuttiin, sitä todellakin vain sivuttiin. 

Kokonaisuutena Sisareni, sarjamurhaaja osoittautui siis minulle lieväksi pettymykseksi. Se ei ole huono, ja teos on tosiaankin nopeasti luettu, mutta odotuksia kirja ei ihan lunastanut. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2020. 320 sivua. 

Elokuvien ja tv-sarjojen tekijänä tunnetuksi tulleen Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit on kirja, josta kiinnostuin kirjailijan nimen perusteella, mutta jolle en jostain syystä silti asettanut kovin suuria odotuksia. Yllätyin iloisesti - teos oli nimittäin oikeinkin hyvä.

Pimeät tunnit sijoittuu 70-luvulle ja kertoo ajasta, jolloin Suomea koettelee sähkölakko. Sähköä säännöstellään niin, että sähköt katkaistaan aina tunniksi kerrallaan. Tarina seuraa yhtä perhettä ja heidän elämäänsä sähkölakon aikana. 12-vuotias Pauliina on toinen kertojista, toinen päähenkilö on hänen isänsä Esa, joka vastaa Hämeenlinnan sähkön säännöstelystä. Lisäksi on kaikkitietävä kertoja, joka katselee kaupunkia jumalan lailla ylhäältä päin.

Pimeät tunnit on jollain tavalla todella arkinen kirja, hyvällä tavalla. Siinä käsitellään tavallisten ihmisten tavallisia asioita: Pauliinan näkökulmasta varhaisteini-ikää, poikajuttuja, naiseksi kasvamista ja muita tuohon ikään kuuluvia, elämääkin suurempia juttuja. Pauliinan vanhempien kohdalla puhutaan avioliiton ongelmista, ja samalla lähipiirin perheissä myös muista teemoista, isoistakin, mutta silti yleisistä ja helposti samaistuttavista.

Teos tarjoaa myös mainiota ajankuvaa, 70-luvun elämänmenon kuvausta. Minulle kyseinen aika on vieras, joten moni saa 70-luvun kuvauksesta varmasti irti vielä paljon enemmän.

Johanna Vuoksenmaan teksti on helppoa, se ei tarjoa erityisesti nautiskeltavaa tai ihmeteltävää, mutta on kevyttä ja miellyttävää lukea. Ehkä läpi kuultaa käsikirjoittatausta - olisi helppo kuvitella tämäkin kirja elokuvaksi.

Tarina soljuu eteenpäin ja eri kertojat toimivat. Erityisesti pidän itse kaikkitietävän kertojan ylhäältä päin katsovista osuuksista, jotka ovat jollain tavalla todella hienoja. Myös Pauliinan lapsinäkökulma tuntuu luontevalta.

Kokonaisuuten Pimeät tunnit on hyvä kirja, jonka lukee mielellään. Se toimii eikä siitä löydy suurempaa valittamista. Kuuntelin kirjasta pätkiä myös äänikirjana, ja se toimii hyvin myös siinä formaatissa. Pidän erityisesti siitä, että Esan ja Pauliinan osuuksilla on eri lukijat.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Atena, 2020. 358 sivua. 
Alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood, 2016. Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Trevor Noahin omaelämäkerta Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa on yksi parhaita viime aikoina lukemiani kirjoja. Teos on vaikuttava, mielenkiintoinen, tärkeä, avartava, todella taitavasti kirjoitettu, surullinen, hauska, kamala, järkyttävä, toiveikas ja täynnä rakkautta.

Nykyään Yhdysvalloissa asuva, koomikkona ja juontajana työskentelevä Trevor Noah oli minulle täysin tuntematon henkilö, mutta valitsin kirjan luettavakseni jo kesän kirjakatalogia selaillessani. Teoksen kuvaus vaikutti kiinnostavalta, ja kun matkustin viime vuonna Etelä-Afrikassa, halusin oppia maasta lisää. Vasta myöhemmin selvisi, että kirjailijahan on The Daily Show'n juontajana varsin tunnettu tyyppi.

Laiton lapsi kertoo Trevor Noahin lapsuudesta ja nuoruudesta Etelä-Afrikassa. Noahin elämä alkaa rikoksesta, kun hän syntyy valkoisen isän ja mustan äidin lapseksi. Eletään apartheidin aikaa ja rotujen sekoittamisesta saattaa saada jopa viisi vuotta vankeutta.

Noah kirjoittaa apartheidista konkreettisesti, henkilökohtaisesti ja ymmärrettävästi. Hän kertoo siitä, millaista on elää värillisenä lapsena, kun ei voi liikkua ulkona julkisesti äitinsä eikä isänsä kanssa. Myöhemmin Noahin on vaikea löytää paikkaansa, koska hän on ulkoisesti värillinen, mutta kasvanut mustien kanssa. Toisaalta hän tulee hyvin toimeen valkoisten kanssa, koska hänen isänsä on valkoinen.

H.A. Jackin alakoulu sai minut tajuamaan, että olen musta. Ennen sitä välituntia minun ei ollut tarvinnut kertaakaan valita, mutta kun minut sitten pakotettiin valitsemaan, valitsin mustan. Maailma näki minut värillisenä, mutta minä en elänyt elämääni katsellen itseäni. Minä elin elämääni katsellen muita ihmisiä. Minä näin itseni samanlaisena kuin ympärillä olevat ihmiset, ja ympärilläni olevat ihmiset olivat mustia. 
--
Mustien lasten seurassa en koko ajan yrittänyt olla. Mustien lasten seurassa minä vain olin. 

Trevor Noah kirjoittaa elämästään rehellisesti ja avoimesti. Hän kertoo siitä, miten värillisenä sai etuoikeuksia jopa omassa perheessään, jonka muut jäsenet olivat mustia. Noah kirjoittaa siitä, miten ajautui tekemään pikkurikoksia ja auttaa ymmärtämään sitä, miksi niin usein käy.

Jos ohi kulkee narkkari, joka kantaa laatikollista Corn Flakes -pakkauksia, jotka hän on varastanut supermarketin lastauslaiturilta, köyhä äiti ei ajattele: Minä tuen rikollisuutta, jos ostan nämä maissihiutaleet. Ei. Hän ajattelee: Perheeni tarvitsee ruokaa ja tällä tyypillä on maissihiutaleita, ja hän ostaa maissihiutaleet. 
--
Outoa kyllä, niinä kahtena vuotena, jolloin olimme hämärähommiamme harrastaneet, en ollut koskaan ajatellut sen olevan rikollista toimintaa. Aivan vilpittömästi olin ajatellut, ettei siinä ollut mitään pahaa. Ne ovat vain jonkun löytämiä tavaroita. Valkoisilla on vakuutukset. Mikä tahansa perustelu kävi. Me teemme usein toisille ihmisille kauheita asioita, koska emme näe niitä ihmisiä, joihin tekomme vaikuttaa. Emme näe heidän kasvojaan. Emme näe heitä ihmisinä. 

Kirjan teemat ovat vaikeita ja vakavia, vaikka niin kovin monelle arkipäivää. Puhutaan rasismista, äidin väkivaltaisesta parisuhteesta ja lapsiakin lyövästä isäpuolesta. Noah kirjoittaa oman tarinansa lomaan laajempaa yhteiskunnallista asiaa rotuerottelusta ja rakenteellisesta rasismista. Vaikka aihe on painava ja vakava, ei kirja ole raskas. Trevor Noah kirjoittaa valtavan taidokasta, värikästä ja humoristista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Kevyehkö teksti ei vie uskottavuutta, ja toimii hyvin, sillä ainakaan tyyli ei karkoita lukijaa. Myös Noahkin koomikkotausta nousee esiin: vaikka kirjassa on paljon ikäviä asioita ja paljon surua, on siinä myös hauskuutta ja iloa.

Lisäksi Laiton lapsi on täynnä toivoa ja rakkautta. Ehkä yksi kirjan hienoimmista teemoista on Trevor Noahin ja hänen äitinsä suhde. Noahin äiti on päättäväinen ja itsenäinen nainen, kapinallinen ja hyvin uskonnollinen. Äiti kurittaa Noahia, rakkaudesta, mutta taistelee viimeiseen saakka poikansa puolesta. Äiti on kirjassa hyvin oleellisessa roolissa, ja Noah kirjoittaa hänestä valtavan kauniisti. Tekstistä läpi kirjan paistaa äärimmäinen kunnioitus äitiä kohtaan.

Kovin monet mustat olivat sisäistäneet apartheidin logiikan ja ottaneet sen omakseen. Miksi opettaa mustalle lapselle valkoisten ihmisten juttuja? Naapureilla ja sukulaisilla oli tapana kiusata äitiä kysymyksillä. "Miksi teet kaiken tämän? Miksi näytät hänelle maailman, kun hän ei koskaan tule lähtemään ghetosta?"
"Siksi että", äiti vastasi aina, "vaikka hän ei koskaan lähtisi ghetosta, hän tietää, että ghetto ei ole koko maailma. Vaikka tämä olisi ainoa saavutukseni, olen tehnyt tarpeeksi."

Laiton lapsi on yksi niistä kirjoista, joista haluaisin kertoa kaiken. On kuitenkin parempi, että en kerro, jotta saatte lukea sen itse. Tämä kirja nimittäin todellakin kannattaa lukea.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like, 2020. 423 sivua. 
Äänikirja 10 h 14 min, lukija Outi Vuoriranta. 

Jenni Multisillan esikoisteos Yksi teistä kuolee on psykologinen trilleri, jossa kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat nousevat jälleen pintaan. Kolmen teinitytön vaarallinen laidutuskilpailu johti tuolloin tragediaan, jota ei koskaan selvitetty kunnolla.

Aikuiseksi kasvanut ja fitness-uralla menestynyt Saara joutuu palaamaan teini-ikänsä maisemiin vetämään joogaretriittiä, mutta menneisyyden tapahtumat eivät ole jättäneet Saaraa rauhaan. Kun vanhat haavat on revitty auki, haluaa Saara selvittää, mitä kymmenen vuotta sitten todella tapahtui.

Yksi teistä kuolee on lupaava esikoisteos. Se käsittelee kiinnostavan tuoreita teemoja, fitnessiä ja laihduttamista, jotka eivät ole kokemukseni mukaan kirjallisuudessa kovin yleisiä. Kirjan jännitys rakentuu psykologisista elementeistä ja ripauksesta yliluonnollisuutta, ja kirja on psykologisena trillerinä toimiva. Pidin erityisesti Luurämeen tunnelmasta - miten osuva miljöö tällaiselle psykologiselle trillerille.

Tarina oli yllättävä ja lukijaa johdettiin harhaan, niin kuin kuuluukin. Jonkin verran teini-ikäisten henkilöiden elämänmenon kuvaus tosin tökki - tarina ehkä junnasi ajoittain hieman paikoillaan.

Eniten minua kuitenkin harmittaa, että kuuntelin teoksen äänikirjana. Formaatti ei nimittäin mielestäni anna kirjalle oikeutta. Yksi teistä kuolee on varmasti oikein mainio psykologinen trilleri, mutta ainakaan minulle se ei kuunneltuna toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi teistä kuolee etenee useissa aikatasoissa ja siihen liittyivät myös äänikirjan ongelmat. Vaikka aikatasojen vaihdot mainittiin aina päivämäärä kertomalla, en silti aina tiennyt, mistä on kyse.  Kuunnellessa itse asiassa luulin, että kirjassa on vain kaksi aikatasoa: menneisyys vuodessa 2005, jolloin tytöt ovat teini-ikäisiä, ja nykyhetki vuodessa 2015. Ne ovatkin kirjan perusaikatasot, mutta lisäksi on muutamia muita pätkiä, joiden eroavaisuutta nykyhetken osuuksiin en kuunnellessa lainkaan ymmärtänyt. Kun selailin kirjaa jälkikäteen paperiversiona, huomasin, että ne oli painettu kursivoidulla fontilla, joten lukiessa ne olisivat erottuneet selvästi. Nämä osuudet olivat myös juonen kannalta aika oleellisia enkä kuunneltuna ymmärtänyt edes kirjan loppuratkaisua.

Kokonaisuutena Yksi teistä kuolee oli siis kiinnostava avaus, mutta lukuformaattini tällä kertaa totaalisen väärä. Olisi hienoa, jos äänikirjoissa pystyttäisiin paremmin tuomaan esille aikatasojen ja kertojien vaihdokset, joita painetussa tekstissä on helppo korostaa esimerkiksi fonttia muuttamalla.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

• Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, joka kuvailee kirjaa mielenkiintoiseksi esikoisromaaniksi.

Like, 2020. 359 sivua. 

Huh, mikä kirja. En olisi todennäköisesti itse koskaan valinnut luettavakseni Varjonyrkkeilijää, mutta olen iloinen, että se päätyi lukupiirikirjaksemme. Teos oli nimittäin huikean vaikuttava, eikä todellakaan jättänyt kylmäksi.

Varjonyrkkeilijä kertoo Lolasta ja hänen tiestään nyrkkeilyn parissa. Lola aloittaa lajin teini-ikäisenä ja haluaa ottelemaan, vaikkei hänen valmentajansa Barre heti näekään tytössä potentiaalia.

Mitä minä edes tekisin käsilläni, jos en saisi nyrkkeillä? Käteni ojentuivat luontevasti suoriin ja taipuivat koukkuihin. Kehoni etsi uupumiseen asti rajojaan. Minä rakastin nyrkkeilyssä tismalleen samoja asioita, joita vihasin, lajin vaikeutta, vaaraa ja vaativuutta. Ilman niitä tunsin liian vähän, mutta niiden äärellä liikaa. 

Varjonyrkkeilijän kantava teema on valmentajan ja valmennettavan suhde. Millainen on valmentajan valta ja mihin kaikkeen se voi johtaa. Miten helposti lähdetään väärälle polulle, ja miten hankalaa oppilaan on poistua tilanteesta, tai edes ymmärtää mikä on oikein ja väärin, kun valmentajaa arvostaa ehkä eniten maailmassa.

Teos etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Lola on jo aikuinen ja vetää taidegrafiikkakurssia, jolle osallistuu valmentaja-Barren tytär Rebekka. Lola joutuu kohtaamaan kaikki vanhat muistot, kun näkee koko ajan edessään Barren tyttären. Kirjan alkupuoliskolla keskitytään Lolaan ja loppupuoliskolla Rebekkaan. Rebekka yrittää nyrkkeillä ja samanaikaisesti pyristellä irti isänsä rakastavasta mutta hyvin hallitsevasta otteesta.

Varjonyrkkeilijä on vahvimmillaan kirjan alkupuoliskolla, joka on huiman vaikuttava. Kirjailija on luonut tarinaan todella vahvan tunnelman - vaikkakin hyvin epämiellyttävän. Teksti on painavaa ja teemat vakavia: seksuaalista hyväksikäyttöä, valtaa ja aseman väärinkäyttöä.

Toisella puoliskolla tunnelma hieman lässähtää. Teksti ei tunnu yhtä vaikuttavalta kuin kirjan alussa. Huono kirjan jälkipuoliskokaan ei missään nimessä ole, mutta mielestäni se ei yllä alun tasolle.

Minä en luottanut mihinkään, en kehenkään, ja siinä piili suuri vaara. Kun suljin silmäni, sali tyhjeni ihmisistä, kun taas avasin ne, sali täyttyi. Heijasin itseäni ja tukeuduin omien käsieni suojaan. Keskity hengittämään, sisään, ulos. Hengitykseni tiedostaminen häiritsi. Kun astuisin kehään, minun olisi kestettävä kaikkien katseet. Lyöntejä en pelännyt, mutta katseita. Mitä jos ne näkisivät minut. 

Pienestä lopun lässähdyksestä huolimatta Varjonyrkkeilijä on kokonaisuutena erittäin hyvä. Nyrkkeily on lajina minulle täysin vieras enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut taidegrafiikasta, mutta silti kirja on todella mielenkiintoinen.

Magga kuvaa nyrkkeilyn aiheuttamia tunteita hienosti. Tarinan teemat ovat tärkeitä ja yleistettävissä lähes mihin tahansa lajiin tai harrastustoimintaan.
  
-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
14. Urheiluun liittyvä kirja
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Gummerus, 2020. 122 sivua. 
Alkuteos Agathe, 2018. Suomentanut Sanna Manninen.

Tämän kevään uutuussuomennos Agathe pyöri somessa ja kiinnitti huomioni ihastuttavan kauniilla kannellaan. Pienoisromaani oli myös sopivan lyhyt luettavaksi e-kirjana, kun kaipasin kirjastojen kiinni ollessa jotain muuta luettavaa kuin mitä hyllystä sillä hetkellä löytyi.

Agathe kertoo 71-vuotiaasta psykiatrista, joka on jäämässä pian eläkkeelle. Mies pitää kirjaa jäljellä olevien istuntojensa määrästä ja seuraa ilolla niiden vähenemistä. Hän ei kuitenkaan tiedä, mitä eläkkeellä aikoisi tehdä. Kun terapeutti tapaa uuden potilaansa Agathen, hänen suunnitelmansa eläkkeelle jäämisestä järkkyy.

Agathen lähdettyä mietin, olinko itse sairastumassa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sillä vaikka edelleen sanoin itselleni, että Agathesta oli vaivaa ja ettei minun olisi alun alkaenkaan pitänyt ottaa häntä potilaaksi, enkö kuitenkin ollut alkanut nauttia keskusteluistamme? Ja jos olin täysin rehellinen, eikö ollutkin niin, että jätin tuulettamatta juuri niinä päivinä kun hän oli käynyt, jotta omenoiden tuoksu viipyisi huoneessa hieman pitempään? 

Minulle Agathe oli vain "ihan kiva" kirja. Se oli luettava ja periaatteessa kai ihan hyvä, mutta en tavoittanut teoksesta sitä kaikkea ylistyksen arvoista, jota somepostauksissa olin nähnyt.

Agathe käsittelee yksinäisyyttä ja sitä, miten pienikin asia voi muuttaa elämän suunnan, mutta itselleni tarina jäi kovin etäiseksi enkä saanut siitä oikein otetta. Etenkin kirjan loppu tuntui väkinäiseltä ja jollain tavalla keskeneräiseltä.

Nopealukuinen Agathe kieltämättä oli, joten ei sen lukemista tarvitse jälkikäteen harmitella. Kansi taisi kuitenkin minulle olla tämän kirjan paras osuus. Pisteet muuten siitä, että kansi liittyy tarinaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Gummerus, 2017. 444 sivua. 
Alkuteos Ragdoll, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Huh, jo toinen huikea jännäri perätysten! Daniel Colen esikoisteos Räsynukke oli juuri niin piinaavan kiero ja jännittävä kuin kannessa lupailtiinkin.

Valitsin kirjan lukulistalleni jo joskus syksyllä, kun Colen Räsynukke-trilogiaa suositeltiin Instagramissa. Kirja vaikutti välittömästi sellaiselta, josta voisin pitää. Lukeminen lykkääntyi kuitenkin eteenpäin ja lopulta valitsimme kirjan myös Turun lukuklubin huhtikuun lukupiirikirjaksi.

Räsynukke alkaa tilanteesta, jossa asuinhuoneistosta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen ruumis, sillä se koostuu kuuden eri ihmisen ruumiinosista. Samanaikaisesti jutun päätutkija Wolfin toimittajana työskentelevä ex-vaimo saa kirjeen, jossa kerrotaan seuraavien uhrien nimet ja kuolinpäivät. Yksi uhreista on Wolf itse.

Asetelma on pirullisen kiehtova. Poliisitiimi alkaa selvittää rikosta ja käy kilpajuoksua aikaa vastaan. Daniel Cole on punonut tarinan, joka todellakin pitää otteessaan ensimetreiltä lähtien. Itse luin kirjan alle vuorokaudessa.

Tapahtumia Räsynukessa riittää - samoin ruumiita. Kirja ei ole väkivallaton eikä ihan kesy dekkari, joskaan ei myöskään sieltä aivan pahimmasta pästä. Mielikuvitusta Daniel Cole on kyllä käyttänyt, eikä minulla ollut kirjan alussa loppuratkaisusta aavistustakaan.

Vaikka juoni toimii Räsynukessa moitteettomasti, pidän silti erityisesti henkilöhahmoista ja tarinan tunnelmasta. Kirjan kaikki keskeisissä rooleissa olevat henkilöt ovat kiinnostavia ja toisistaan tarpeeksi erilaisia. Päähahmo Wolf on toki aavistuksen kliseinen poliisidekkarin päähenkilö: eronnut mies, jolla menee hiukan huonosti. Mukana ovat kovin tyypilliseen tapaan myös tuore tutkija ja yksi kipakka naisetsivä - mutta nämä asiat annettakoot anteeksi, sillä kaikki henkilöt ovat vahvoja ja heihin ehtii kiintyä jo yhden kirjan aikana.

Tunnelmaltaan Räsynukke on synkkäsävyinen ja mustan huumorin kyllästämä. Se tuo sekä tunnelmansa että henkilöhahmojensa puolesta mieleeni jollain tavalla tv-sarja Bonesin, joka on yksi suosikkejani. Itse asiassa Räsynukke muistuttaa monellakin tavalla tv-sarjaa, ja selitys on selvä: tarinasta pitikin alkujaan tulla tv-sarja. Voi miten mielelläni näkisin Räsynuken joskus myös sarjana!

Kokonaisuutena Räsynukke on siis täyden kympin (tai viiden tähden) dekkari, jonka seuraavien osien lukemista odotan tosi kovalla mielenkiinnolla.

"-- olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten 'hyvät' ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa - mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa..."
"Tajuaa mitä?"
"Että mitään 'hyviä' ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on."

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella (Iso-Britanniassa)
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2018. 175 sivua. 

Tällä teoksella on aivan mielettömän hieno nimi ja upea kansi. Kaiken lisäksi kirjailijan itsensäkin nimi on kaunis. Kirja vaikuttaa ulkoisesti todella lupaavalta.
Olin napannut kirjan kirjastosta suositusten perusteella ja ehkä vähän myös kannen houkuttelemana. Ennakolta en silti oikein tiennyt, mistä kirjassa on kyse.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo perhostutkijasta, jonka äiti kuolee. Se sysää tutkijan selvittämään isänsä historiaa: onko isä kuollut oikeasti silloin kuin väitetään ja siellä missä hänen sanotaan kuolleen. Matka vie maakunta-arkistoon ja lopulta kuuluisan pianistin viimeiseen konserttiin.

Tarina rakentuu kolmestatoista sinfoniasta - ja se soi kuin sinfonia. Välillä edetään rauhassa nautiskellen, välillä taas kovaa, kiihkeästi ja kiivaasti, hengästyttävästi suorastaan.

Ahokummun teksti on kaunista ja erityisesti musiikkikuvaukset taitavia. Tarinassa on aukkoja ja se hengittää, mutta ei liikaa. Lukiessa tunnelma tuntuu vahvalta.

Jollain tavalla kirja myös hämmentää. Tekstin joukossa on pätkiä maakunta-arkiston asiakirjoista ja vanhoja valokuvia ihmisistä, mikä häilyttää fiktion rajaa. Onkohan kirja sittenkään fiktiota, huomaan miettiväni, onko se jonkinlaista autofiktiota? Jälkikäteen tutkin asiaa, enkä ainakaan löydä mainintoja siitä, että kirja olisi jotain muuta kuin fiktiota. Kuvat tuntuvat erikoiselta ja vähän oudoltakin ratkaisulta.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on hieno kirja, mutta jollain tavalla olo jää silti lukemisen jälkeen tyhjäksi. Teos on kaunis ja taitava, mutta sen vahva tunnelma hälvenee nopeasti. Heti lukemisen jälkeen annoin lukukokemukselle arvioksi neljä tähteä, mutta nyt kolme viikkoa lukemisen jälkeen arvosana olisi matalampi. En nimittäin enää edes muista kirjasta juuri mitään.

Ehkä kaikkein paras hetki oli lopulta se odotus sinfoniasta kauniin kannen ja nimen houkuttelemana. 

Stanislaus liitti säveleen seuraavan ja taas seuraavan, kevyemmin kuin olin odottanut. Korkeammalta. Sormet hypähtelivät koskettimistolla, yksittäiset sävelet muuttuivat virraksi, joka kulki valmista uomaa pitkin yhä uudelleen ja uudelleen kohti matalia sävyjä ennen kuin karkasi takaisin ylös, aina vain ylemmäksi. Matala sointukulku oli piilossa vasemman käden takana, viiden sormen luomassa häkissä, Stanislaus ei päästänyt sitä pakoon, mutta soitti sen esiin korkean ja kepeän väliin jääviin rakoihin. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2014. 644 sivua. 

Anni Kytömäen kovasti kehuttu esikoisteos muutaman vuoden takaa valikoitui helmikuun lukupiirikirjaksemme, ja täytyy myöntää, että en olisi koskaan itse valinnut tätä luettavakseni. En ole lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut 1900-luvun alkuun sijoittuvista kirjoista, ja koska kyse oli vieläpä näin järkälemäisestä kirjasta, en takuulla olisi Kytömäen romaaniin tarttunut.

Ennakkoluuloni kasvoivat vielä enemmän, kun näin Kultarinnan ja sen tyylin: paljon pikkutarkkaa kuvailua ja erityisesti luontokuvausta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta sivumäärä yhdistettynä teemaan ja yksityiskohtaiseen kuvailuun kieltämättä hieman kauhistutti.

Totuus on myös se, että ilman lukupiirin painetta Kultarinta olisi jäänyt minulta kesken heti alkumetreillä. Tarina käynnistyi todella hitaasti, tuntui ettei siinä tapahdu mitään ja se vain junnasi paikoillaan. Onneksi sain muilta lukupiiriläisiltämme kuulla, että parinsadan sivun jälkeen alkaa tapahtua, ja niin alkoikin.

Kultarinta kertoo Erikistä, joka haluaa suojella ja tutkia metsiä ja luontoa, sekä Mallasta, joka kasvaa metsissä isänsä jalanjäljissä, mutta jota elämä heittelee karulla tavalla ja yrittää pakottaa muottiinsa. Teos kertoo siitä, millaista on olla erilainen kuin muut, ja erityisesti siitä, millaista on rakastaa metsiä. Kultarinta kertoo metsistä, sammalista, puista, harjuista ja luonnosta ylipäätään. Se kertoo karhuista, linnuista, vesikasveista ja joutsenista, rautateistä ja metsien hakkaamisesta. Samalla tarina sivuaa Suomen sisällissodan aikaa, ja sitä, miten monella tavalla sota vaikuttaa ihmisiin.

Kultarinnan tarina on periaatteessa ihan kiinnostava. Ongelma vain on se, ettei sen kertomiseen olisi tarvittu näin paljon sivuja. Kirja oli kovin epätasapainoisen tuntuinen: osaa asioista vatvottiin todella kauan, ne kerrottiin pikkutarkasti ja uuvuttavan hitaasti. Osa juonen kannalta oleellisista tapahtumista kuitattiin taas niin nopeasti, että hitaasta etenemisestä turhautunut ja huomionsa herpaantumaan päästänyt lukija ei edes huomannut, että jotain tapahtui.

Toisaalta Kultarinta palkitsi lukijan ajoittain hienolla kielellä - ja sillä luontokuvauksella, joka oli kieltämättä kaunista ja todentuntuista. Sitäkin vain oli niin paljon, että se alkoi kääntyä itseään vastaan.

Kultarinta olisi ainakin omalla kohdallani ehdottomasti vaatinut rauhallisen lukuajankohdan, jolloin siihen olisi saanut keskittyä kunnolla. Kesälomalla mökin terassilla luettuna se olisi todennäköisesti ollut minulle neljän tähden kirja, kun tarinaan olisi saanut uppoutua ja luontokuvauksista nautiskella luonnon helmassa itsekin. Nyt työpäivien jälkeen väsyneenä luettuna Kultarinta alkoi lähinnä nukuttaa. Kirja kyllä onneksi parani selvästi loppua kohden, ja tarinan lopetus oli jopa ihan vetävä ja jännittäväkin, mutta se ei täysin pelasta löysää alkua. Ainakaan se ei pelasta tilannetta niissä tapauksissa, joissa lukija jättää kirjan jo tässä vaiheessa kesken.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2020. 494 sivua.
Alkuteos The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Stuart Turtonin esikoisteos Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi kevään kirjoista, joita odotin eniten. Kirjan idea kuulosti todella erikoiselta ja omaperäiseltä, joten paloin halusta päästä tarinan kimppuun.

Persoonallinen teos todella olikin! Tarinan päähenkilö on Aiden Bishop, joka elää yhden ja saman päivän kahdeksan kertaa peräkkäin. Joka aamu Aiden herää kuitenkin eri henkilön ruumiissa. Hän muistaa edellisten päivien tapahtumat, muttei omaa menneisyyttään.

Aidenilla on kahdeksan päivää aikaa ja tärkeä tehtävä: selvittää, kuka aikoo murhata Evelyn Hardcastlen. 

Pohjaidea on kaikessa kummallisuudessaan ja kieroudessaan hieno, pidän siitä todella. Toisaalta se tekee tarinasta myös monimutkaisen ja juonta meinaa olla ajoittain vaikea seurata. Henkilöitä on paljon, ja Aiden hyppii eri tyyppien nahoissa, joten lukija saa olla tarkkana. Itse tarkistelen henkilöiden nimiä kirjan sisäkansiin painetusta kartasta, mikä on todella hyväksi avuksi. Voin kuvitella, että jos teosta lukisi lyhyissä pätkissä silloin tällöin, olisi tarinassa hankala pysyä kärryillä.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu määrittelemättömään aikaan, rapistuneeseen kartanoon. Hovimestareineen ja palvelusväkineen se tuo miljööltään mieleen Agatha Christien kirjat ja niihin tarinaa kirjan takakannessa verrataankin. Toinen vertaus on Black Mirror -tv-sarja, ja tämänkin yhtäläisyyden tunnistan: kirjan tunnelma on koko ajan jollain tavalla ahdistava ja painostava, samalla tavalla kuin mainitussa tv-sarjassa.

Kokonaisuutena Evelynin seitsemän kuolemaa on kiinnostavan erilainen murhamysteeri. Hieman kirja tuntuu pitkältä, kuten genren kirjat niin kovin usein tuntuvat. Tiivistämisen varaa olisi siis ollut. Juoni pysyy kaikesta huolimatta hyvin kasassa loppuun asti eikä loppuratkaisukaan tunnu lattealta.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kosmos, 2020. 187 sivua. 

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on aiheuttanut valtavasti keskustelua ainakin blogimaailmassa ja Instagramin puolella. Minä kiinnostuin siitä ensimmäisen kerran, kun Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoitti kirjasta valtavan kauniisti. Laitoin kirjan varaukseen kirjastosta, päätyen ehkä sijalle 150.

Kun Instagramin puolella alkoi sadella vastaan kriittisiä arvioita, joissa kirjaa ei enää ylistettykään, kiinnostukseni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että luin elämäni ensimmäisen e-kirjan. En malttanut odottaa kunnes olisin saanut kirjan kirjastosta. Oli päästävä heti keskusteluun mukaan.

- 

Paperilla toinen on kirja, jota kustantaja kehuu melkoisin ylisanoin. Kosmoksen mukaan teos "häikäisevän taitava" ja "aseistariisuvan avoin". Kustantaja kuvailee kirjaa tarinaksi naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Tekstiin muistetaan listata, että Sjöholm teki abortin 14-vuotiaana ja tuli äitipuoleksi parikymppisenä.

Romaani on autofiktiota eli se ammentaa Sjöholmin omasta elämästä. Minkä verran on totta ja mikä ei, sitä ei lukija tiedä, muttei se mielestäni ole tässä kirjassa kovin oleellistakaan.

Kirja liikkuu useissa aikatasoissa: lapsuudessa ja nuoruudessa, parikymppisen äitipuoliajassa sekä nykyhetkessä, jossa ollaan tulossa äidiksi ja lopulta ollaan äiti. Rakenne on hyppelevä, moni on kritisoinut sen vaikeutta. Minulle se sopii ja vahvistaa tunnetta siitä, että kirjailija kertoo muistoja, jotka eivät todellisuudessakaan etene kovin kronologisesti.

Sjöholm kirjoittaa ilmavasti ja irtonaisesti. Paljon päälauseita, nopeita väläyksiä, jopa listamaisuutta. Minä pidän siitä. Se korostaa elämän etenemistä, niitä muistoja, joista jo mainitsin.

Kasvoin vuoden aikana kolmetoista senttiä. Keväällä hyppäsin korkeutta paremmin kuin kukaan luokkamme pojista. Yksi heistä huusi kerran, että näytä tissit. Huutelun takia hyppyni epäonnistui ja tiputin puomin. Se tuntui ikävältä selän alla, enkä enää koskaan hypännyt korkeutta. 

Paperilla toinen oli minulle todella ristiriitainen lukukokemus. Pidin siitä ajoittain todella paljon. Nautin tyylistä, jota edellä kuvasin. Pidin kovasti Sjöholmin kuvauksesta naiseksi kasvamisesta: ajoittain löysin siitä myös asioita, joihin pystyn samaistumaan. Nautin siitä, miten Sjöholm kuvasi äidiksi tuloaan ja äitiyttään, ja erityisesti pidin monista kohdista, joissa hän kertoi elämästään äitipuolena "Pojalle".

Moni asia tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut minua varten. Tunnen itseni kukkahattutädiksi, mutta en vain ymmärrä kirjan seksikeskeisyyttä. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan suoraan ja ronskisti, pannaan kaikkiin ruumiinaukkoihin, turhaan peittelemättä ja kaunistelematta. Tuntuu siltä, että nykyään on tosi in, että nuori nainen kirjoittaa rohkeasti seksistä ja seksuaalisuudesta. Onhan se hyväkin, kyllä, ei asioita tarvitse peitellä. Itse kuitenkin koen, että se vie tässä kirjassa huomiota monilta muilta, ainakin itseäni enemmän kiinnostavilta asioilta. Naiseksi kasvamiselta, äitiydeltä - jotka ovat mielestäni kirjan parasta antia.

Ei se tee kirjasta rohkeaa ja avointa, että kerrotaan anaaliseksin aikana hiertävästä tamponin narusta tai masturboinnista kesken työpaikan ryhmämeditaation.

Toisaalta, vaikka en pidä kirjan seksikeskeisyydestä, se tuo kirjan tarkasteluun kiinnostavan näkökulman: teoksessa kun se seksi ei ihan aina näyttäydy kovin positiivisessa valossa. Sillä käydään kauppaa puolison kanssa, seksiin suostutaan, koska niin vain kuuluu tehdä ja sillä saadaan hyväksyntää. Onko se se asia, jota tällä halutaan sanoa?

Ja ne kaikki aikuisenakin kohtaamani kasvot ovat yhtäkkiä edessäni tunnistusrivissä. Ne kilteimmätkin, jotka ovat painuneet murjotukseen. Sanovat, että höh, he olisivat niin kovasti halunneet seksiä, enkä minä ole viitsinyt sitä heiltä kieltää, en ole kestänyt sitä katsetta, joka kysyy, enkö olekaan riittävä ja haluttava. Minähän olen sanonut pitäväni seksistä ja minähän olen jo mennyt paikalle. Ja sitten jälkeenpäin he sanovat, että älä ulkoista itseäsi tästä tilanteesta, sinäkin halusit tulla tänne. 

Täytyy sanoa, että Kosmos on onnistunut kirjan markkinoinnissa. Paperilla toinen on aikaansaanut valtavasti keskustelua, mikä on tietysti positiivista. Kirjaa luetaan ja siitä puhutaan. Onnistunut esikoinen, vaikkei täysin minun kirjani ollutkaan. 

Soitan neuvolaan ja kerron olevani raskaana. Hoitaja onnittelee minua ja kysyy, onko se ensimmäiseni. On kyllä, tämä on esikoiseni. 
"Täältä tiedoista löytyy tällainen raskaudenkeskeytys. Tämä on siis sinun toinen raskautesi."
"Ai?"
"No, henkisesti ehkä ensimmäinen, mutta paperilla toinen."
Puhelun päätteeksi saan ajan neuvolapsykologille.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Aina joku kesken -blogin Tani, jonka mielestä kirja on voimakas teos kasvamisesta tytöstä äidiksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hänkin joissain kohdissa miettii, onko hänen pakko tietää tämä kaikki. 
• Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirjassa on ehkä eniten kyse omista rajoista. 

Bazar, 2020. 335 sivua. 
Alkuteos The Keeper of Lost Things, 2017. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 
Saatu ennakkokappaleena kustantajalta.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tälle kirjalle, joten pääsin yllättymään iloisesti. Tämähän oli mahtavaa hyvänmielen viihdettä! Hivenen outoa eikä niin kovin uskottavaa tosin, mutta lämminhenkistä ja ihastuttavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo hiljattain eronneesta Laurasta, joka päätyy vanhan kirjailijan Anthonyn assistentiksi hulppeaan, ruusutarhan ympäröimään taloon. Kirjailijalla on erikoinen tapa: hän on jo vuosien ajan poiminut mukaansa kaikki löytämänsä esineet. Hansikkaan, palapelin palan, rikkoutuneen hiuslenkin ja mitä ihmiset nyt sitten vain ovatkaan sattuneet kadottamaan.

Anthony säilyttää esineitä työhuoneessaan, tarkoituksena joskus palauttaa ne omistajilleen. Kun hän kuolee, joutuu Laura tämän mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Samalla hänen olisi korjattava Anthonyn välit tämän 40 vuotta sitten kuolleeseen kihlattuun.

Toisessa aikatasossa seurataan menneisyyden tapahtumia, jotka alkavat 70-luvulla. Siellä Eunice on töissä kustantamossa - siinä, joka hylkää Anthonyn löytötavaroista kertovan teoksen. Novellinomaisia, löytötavaroista kertovia tekstejä pääsee myös Kadonneiden tavaroiden vartijan lukija lukemaan, ne nimittäin rytmittävät nykyhetken ja menneisyyden tarinoita.

Eräänä päivänä minä löysin löysin hansikkaan, naisten tummansinisen oikean käden nahkahansikkaan. Vein sen mukanani kotiin ja tein sille nimilapun - mikä se oli ja mistä ja milloin  minä olin sen löytänyt. Siitä se alkoi, minun löytötavarakokoelmani. Ehkä minä ajattelin, että jos pelastaisin jokaisen löytämäni esineen, joku muu poimisi talteen sen ainoan esineen maailmassa, josta minä todella välitin, ja jonain päivänä saisin sen takaisin ja korjaisin rikkomani lupauksen. Niin ei käynyt, mutta en koskaan luopunut toivosta. 

Kadonneiden tavaroiden vartija on lämminhenkinen ja suloinen, viihdyttävä ja ajoittain aika vaaleanpunainenkin. Se ei ole kovin realistinen ja on paikoin melko kliseinen. Juoni on kohtalaisen ennalta-arvattava, enkä todennäköisesti muista siitä enää mitään vuoden kuluttua.

Siitä huolimatta se on hyvä, omassa genressään. Se on satumaisen oloinen ja siinä on ripaus taianomaisuutta, eikä kirja yritäkään olla mitään kovin vakavaa.

Kadonneiden tavaroiden vartija ei kuitenkaan tunnu liian höttöiseltä: päähenkilöt ovat persoonallisia eivätkä niin tyypillisiä naisten viihderomaanin päähahmoja kuin usein näkee. Ihanien asioiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vaikeampia teemoja: muun muassa Alzheimerin tautia ja sen vaikutusta sekä erilaisuutta. Kadonneista tavaroista kertovat novellinpätkät puolestaan tuovat tarinaa kirpeyttä, paikoin jopa kitkeryyttä, sillä ne ovat välillä hyvinkin synkkäsävyisiä. 

Pari asiaa minua kirjassa kuitenkin häiritsee. Kadonneiden tavaroiden vartijan huumori tulee monin paikoin muodossa, jonka toimivuudesta en ole ihan varma. Lauran mukana kuvioissa pyörii naapurissa asuva 19-vuotias Päivänpaiste, jolla on Downin syndrooma - tai kuten hän itse sanoo: "ylimääräinen kroppasomi".  Päivänpaiste on hupaisa, puhuu omilla keksityillä sanoillaan ja käyttäytyy tilanteisiin nähden epäkorrektisti - ja siitä revitään huumoria, sille nauretaan ja kirjan muut henkilöt suhtautuvat häneen kuin lapseen.

Lisäksi minua hämmentää kirjassa pari nimeä: jo mainitun Päivänpaisteen lisäksi Pommikone, joka tosin on lempinimi. Silti tällaiset nimet vievät tarinalta uskottavuutta, tai vähintäänkin kummastuttavat, kun kaikki muut nimet ovat ihan tavallisia.

Vaikka nämä pienet asiat vähän häiritsevätkin, on Ruth Hoganin esikoisteos kokonaisuutena erittäin kivaa luettavaa, ja aion taatusti lukea myös hänen syksyllä Suomeksi julkaistavan toisen romaaninsa.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Iloinen kirja
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: