Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

16.25


Gummerus, 2018. 175 sivua. 

Tällä teoksella on aivan mielettömän hieno nimi ja upea kansi. Kaiken lisäksi kirjailijan itsensäkin nimi on kaunis. Kirja vaikuttaa ulkoisesti todella lupaavalta.
Olin napannut kirjan kirjastosta suositusten perusteella ja ehkä vähän myös kannen houkuttelemana. Ennakolta en silti oikein tiennyt, mistä kirjassa on kyse.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo perhostutkijasta, jonka äiti kuolee. Se sysää tutkijan selvittämään isänsä historiaa: onko isä kuollut oikeasti silloin kuin väitetään ja siellä missä hänen sanotaan kuolleen. Matka vie maakunta-arkistoon ja lopulta kuuluisan pianistin viimeiseen konserttiin.

Tarina rakentuu kolmestatoista sinfoniasta - ja se soi kuin sinfonia. Välillä edetään rauhassa nautiskellen, välillä taas kovaa, kiihkeästi ja kiivaasti, hengästyttävästi suorastaan.

Ahokummun teksti on kaunista ja erityisesti musiikkikuvaukset taitavia. Tarinassa on aukkoja ja se hengittää, mutta ei liikaa. Lukiessa tunnelma tuntuu vahvalta.

Jollain tavalla kirja myös hämmentää. Tekstin joukossa on pätkiä maakunta-arkiston asiakirjoista ja vanhoja valokuvia ihmisistä, mikä häilyttää fiktion rajaa. Onkohan kirja sittenkään fiktiota, huomaan miettiväni, onko se jonkinlaista autofiktiota? Jälkikäteen tutkin asiaa, enkä ainakaan löydä mainintoja siitä, että kirja olisi jotain muuta kuin fiktiota. Kuvat tuntuvat erikoiselta ja vähän oudoltakin ratkaisulta.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on hieno kirja, mutta jollain tavalla olo jää silti lukemisen jälkeen tyhjäksi. Teos on kaunis ja taitava, mutta sen vahva tunnelma hälvenee nopeasti. Heti lukemisen jälkeen annoin lukukokemukselle arvioksi neljä tähteä, mutta nyt kolme viikkoa lukemisen jälkeen arvosana olisi matalampi. En nimittäin enää edes muista kirjasta juuri mitään.

Ehkä kaikkein paras hetki oli lopulta se odotus sinfoniasta kauniin kannen ja nimen houkuttelemana. 

Stanislaus liitti säveleen seuraavan ja taas seuraavan, kevyemmin kuin olin odottanut. Korkeammalta. Sormet hypähtelivät koskettimistolla, yksittäiset sävelet muuttuivat virraksi, joka kulki valmista uomaa pitkin yhä uudelleen ja uudelleen kohti matalia sävyjä ennen kuin karkasi takaisin ylös, aina vain ylemmäksi. Matala sointukulku oli piilossa vasemman käden takana, viiden sormen luomassa häkissä, Stanislaus ei päästänyt sitä pakoon, mutta soitti sen esiin korkean ja kepeän väliin jääviin rakoihin. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kosminen K, jonka mielestä tarinassa ei ollut mitään ylimääräistä, mikä teki siitä samalla paljaalla tavalla herkän ja koskettavan.
  • Kirsin Kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on mielenkiintoinen avaus. 
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka olisi kaivannut enemmän enemmän rohkeutta, syvyyttä ja särmää.

You Might Also Like

2 comments

  1. Se on kyllä jännä, miten jotkut kirjat ovat mahtavia ja sitte niistä ei jonku ajan jälkeen muista enää mitään. Joistain jää mielikuva, että kirja oli hyvä ja ei hajuakaan, että miksi tykkäsin. Ehkä se ei haittaa? Kaikille kirjoille on paikkansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ei se kyllä haittaa! Onhan se kiva, että on nauttinut kirjasta edes sillä hetkellä kovasti. Ja toisaalta on sellaisiakin kirjoja, jotka eivät lukuhetkellä tunnu ihan hirveän hyviltä, mutta myöhemmin niitä muistelee erinomaisina kirjoina. Muisti voi tietysti tehdä tepposetkin, mutta voi myös olla, että jotkut kirjat vaativat vähän sulattelua ja siksi alkavat tuntua tosi hyviltä vasta myöhemmin.

      Poista