Bazar, 2021. 891 sivua.
Alkuteos The Missing Sister, 2021. Suomentanut Hilkka ja Tuukka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on supersuosittu, ja innolla olen minäkin sitä lukenut. Aluksi ihastuin kirjoihin: siihen, miten ne yhdistelivät historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon ja kuljettivat tarinoita hienosti kahdessa aikatasossa. Ja olihan seitsemän sisaren ja mystisen Papa Saltin tarinakin koukuttava.

Jossain kohtaa iski pieni turtumus. Jokainen kirja toisti samaa kaavaa. Kukin sisarista lähti etsimään menneisyyttään, ja tarina vei nykyhetken lisäksi kauas historiaan. Löytyi sukulaisia, löytyi rakkautta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin kirja toisensa jälkeen ihan mainiosti, olihan teema aina vähän eri ja maat vaihtelivat.

Odotin kuitenkin aika innolla, että sarja vihdoin päättyisi. Halusin tietysti tietää, miten kaikki loppuisi: kuka olisi kadonnut sisar ja kuka Papa Salt. Samalla halusin sarjan loppuvan, koska vaikka viihdyin, tuntui siltä, että kirjat olivat antaneet jo sen, mitä annettavaa niillä oli. Siksi vähän petyin, kun ennen Kadonneen sisaren lukemista kuulin, ettei sarja päätykään tähän. Sen jälkeen saimme vielä ikäviä uutisia, kun Lucinda Rileyn kerrottiin menehtyneen. Tarinalle tulee kuitenkin päätös, Rileyn pojan kirjoittamana. 

Kadonnut sisar kertoo seitsemännestä sisaresta, jota Papa Salt ei ole koskaan sisarussarjaa täydentämään saanut. Sisarukset ovat saaneet kadonneen siskon olinpaikasta ja henkilöllisyydestä vihjeen, ja lähtevät asiaa selvittämään. Ärsyynnyn heti hurjan epärealistisesta juonesta ja siitä, miten tytöt ahdistelevat tuikituntemattomia ihmisiä, suorastaan vainoavat heitä ja seuraavat maasta ja paikasta toiseen.

Tuttuun tapaan kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa ja tällä kertaa juuria lähdetään etsimään Irlannista. Nuo tapahtumat ovat kiinnostavia, ja vaikka alku kirjassa tuntuu hitaalta, käynnistyy tarina vähitellen ja vetäisee mukaansa.

Viihdyn tämänkin parissa, lopulta. Sivuja kirjassa on kuitenkin auttamatta liikaa. Tarina ei kanna 900 sivua, vaikka yrittääkin kovasti rönsyillä joka suuntaan. Rönsyjä olisi voinut helposti karsia, ja se olisi tehnyt kirjasta paremman.  

Bazar, 2020. 906 sivua. 

Alkuteos The Sun Sister, 2019. Suomentanut Hilkka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Auringon sisar kertoo Electrasta, joka tekee uraa huippumallina ja on huumekoukussa. 

En ole aiempien kirjojen perusteella pitänyt Electrasta, mutta odotin silti tätä kirjaa kovasti - niin kuin olen odottanut sarjan aiempiakin kirjoja. Olin erityisesti kiinnostunut siitä, että kirja sijoittuisi Afrikkaan. 

Valitettavasti jouduin hieman pettymään, sillä Afrikka-osuus oli lopulta melko lyhyt. Lisäksi Afrikan kuvaus oli jotenkin tosi eurooppalaista, eikä oikein tuntunut onnistuneelta. 

Auringon sisaren kantavia teemoja ovat huumeet, äitiys, rotuerottelu Afrikassa ja mustien oikeudet Yhdysvalloissa. Tärkeitä teemoja, mutta jotenkin niiden käsittely tuntui turhan kevyeltä, vaikka kyse onkin viihderomaanista. 

Etenkin Electran huumeriippuvuuden käsittely tökki: se vaikutti turhan valistavalta ja alleviivaavalta.  

Lisäksi tuskailin kirjan pituuden kanssa. Sarjan osat ovat pidentyneet kirja kirjalta, nyt huideltiin jo yli 900 sivussa. Kyllähän teos vetävä oli, ja siksi myös aika nopealukuinen, pituudestaan huolimatta, mutta valitettavasti tällaiset pituudet alkavat olla jo miinusta. Tämänkin tarinan olisi voinut kertoa vähän pienemmässä sivumäärässä - ja ehkä jopa jättää jotain pois. 

Yksi Seitsemän sisarta -sarjan parhaista piirteistä on todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistäminen fiktioon. Valitettavasti en itse tässä kirjassa tunnistanut oikeita henkilöitä tai tapahtumia, joten tuntui siltä, että jotain jäi puuttumaan. Kirjan lopussa ei myöskään kerrottu, mitkä asiat perustuivat tositapahtumiin. Muistaakseni kaikissa aiemmissa osissa näin on tehty, ainakin osassa, ja se on mielestäni ollut toimiva tapa.  

Bazar, 2014. 206 sivua. 
Alkuteos The Boy in the Striped Pyjamas, 2006. Suomentanut Laura Beck.

Olin pitkään miettinyt, että tämä kirja pitäisi lukea. Tai katsoa elokuva, kun kaikki sitäkin tuntuivat kehuvan. Kirja kiinnosti, ja tiesin suunnilleen mistä on kyse, mutta silti tarina pääsi yllättämään.

Poika raidallisessa pyjamassa kertoo yhdeksänvuotiaasta Brunosta, jonka isä on saksalainen komendantti. Perhe muuttaa Hitlerin käskystä Auschwitziin, mutta pieni poika ei lainkaan ymmärrä, mitä paikassa tapahtuu. Retkillään Bruno tapaa piikkilanka-aidan takana istuvan puolalaispojan, jonka kanssa hän ystävystyy.

Teos kuvaa hienosti lapsen näkökulmasta jotain, mitä kukaan meistä ei voi todella käsittää. Yhdeksänvuotiaan on mahdoton ymmärtää kauheuksia, joita ympärillä tapahtuu - eikä hän edes tahdo ymmärtää. Toisaalta aidan takana istuu toinen yhdeksänvuotias, joka tietää paljon enemmän ja on kokenut osan siitä, mutta joka hänkään ei ihan kaikkea käsitä.

Kirja on nopealukuinen ja helppo siinä mielessä, että asiat kerrotaan lapsen näkökulmasta. Toisaalta näkökulman valinta tekee asioista koskettavampia ja tavallaan kamalampiakin kuin miltä ne tuntuisivat aikuiskertojan silmin. Auschwitz-tarinoita on tullut luettua paljon, hyviäkin, mutta saksalaisella lapsikertojallaan tämä on omanlaisensa.

Kirja on hyvä, ehdottomasti, mutta ihan en löytänyt siitä sitä kaikkea hehkutusta, jota olen kuullut ja lukenut. Koskettava tarina toki oli ja rankkakin - onnellista loppua harvoissa keskitysleiritarinoissa on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2020. 398 sivua. 
Alkuteos The Chain, 2019. Suomentanut Antti Saarilahti.

En ollut koskaan kuullut Adrian McKintystä, vaikka hän on kirjoittanut nyt yhteensä 20 kirjaa. Tuore trilleri Ketju kuitenkin kiinnitti huomioni heti.

Kirjan asetelma on nimittäin mielettömän kiinnostava. Kirjan päähenkilö Rachel saa kuulla, että hänen tyttärensä on kidnapattu. Hän on joutunut osaksi "ketjua", jossa hänen tehtävänsä on kidnapata jonkun toisen lapsi - vain siten hän voi saada oman tyttärensä takaisin.

Idea on kiero, sairas suorastaan. Kirjassa verrataan ketjua ketjukirjeeseen, mutta minulle itselleni tulee mieleen joku kamala peli. Joka tapauksessa siitä saa mainion trillerin.

Ketju käynnistyy vauhdilla heti alusta alkaen. Meno on nopeatempoista, mutta tunnelmaltaan kirja on psykologisen trillerin kaltainen. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään saadakseen tyttärensä takaisin, mitä kidnaappajien päässä liikkuu ja miten tyttö tilanteen kokee. Juoni etenee, tarina toimii ja kaikki tuntuu jopa ihan uskottavalta.

Kirjan puolivälin paikkeilla tunnelma kuitenkin vähän lässähtää. Tuntuu siltä, että kirja olisi jo voinut päättyä. Tahti muuttuu rauhalliseksi ja polkee hetkittäin paikoillaan, kunnes lopussa taas mennään ja yllytään oikein toimintajännärin mittoihin. Enää ei pelata psykologisuudella, vaan vuodatetaan vertakin ihan reippaasti, ja mennään ehkä vähän överiksi.

Teoksen heikkous on siis tempoilevuus ja epätasaisuus - ei oikein tiedä, mitä se yrittää olla. Henkilöt jäävät myös melko pinnallisiksi. Näistä asioista huolimatta Ketju on oikein kelpo teos. Kirja on vetävä, omaperäinen ja lopun epäuskottavuudesta huolimatta oikein toimiva trilleri.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 781 sivua. 
Alkuteos The Moon Sister, 2018. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Seitsemän sisarta -sarja on edennyt viidenteen osaan. Olin lukenut neloskirjan vasta hiljattain, joten pelkäsin hieman, tartuinko seuraavaan turhan äkkiä. Pelko oli turha, sillä olihan tämä taas hyvä.

Kuun sisar seuraa Tiggy-sisaren matkaa sukuhistoriansa selvittämisessä. Tiggy on sisarusparven toiseksi nuorin ja tekee eläinsuojelutyötä Skotlannin erämaassa. Muiden siskojen tavoin Tiggy saa vihjeitä syntyperästään, ja selviää, että hänellä on espanjalaiset romanijuuret.

Tiggy matkustaa Espanjaan Sacromonteen perehtymään aiheeseen tarkemmin, kun selviää, että sukulaisten joukosta löytyy muun muassa Espanjan tunnetuin flamencotanssija.

Lucinda Riley on jälleen kirjoittanut kiinnostavan ja viihdyttävän kirjan. Minulla oli entuudestaan hyvin vähän tietoa Espanjan romaneista ja flamenco-tanssista, joten Rileyn kirja vei minut aivan uusiin maailmoihin. Päädyin myös googlailemaan teemasta lisää - kuten niin monen muunkin sarjan kirjan jälkeen. Tämä on mielestäni yksi tämän sarjan parhaista puolista: Riley yhdistelee historiaa ja todellisia asioita viihteelliseen tarinaan niin kiinnostavasti, että se usein kannustaa tutustumaan aiheeseen tarkemmin.

Kuun sisaren tarina on siis viihdyttävä ja mainio lukuromaani, mutta kärsii genrelleen tyypillisesti ajoittaisesta epäuskottavuudesta - varsinkin, kun ajatellaan ihmissuhteita ja romansseja. Lisäksi miinuksena on sanottava, että Kuun sisarella oli pituutta hippusen liikaa. Lähes 800 sivua oli aika paljon, ja ehkä nyt jo alkaa hieman tuntua siltä, että tarinat toistavat toisiaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
25. Kirjassa ollaan saarella (Iso-Britanniassa)
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa:

• Elämä on ihanaa -blogin Mannilainen, jonka mielestä Riley kirjoittaa ihania satuja aikuisille. 

Bazar, 2019. 736 sivua. 
Alkuteos The Pearl Sister, 2017. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat olleet minulle todellisia ahmintakirjoja. Olen uponnut täysillä Rileyn luomaan maailmaan ja sisarusten tarinoihin, ja nauttinut suunnattomasti kirjailijan tyylistä yhdistää tarinoihinsa todellisia, historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Viimeksi lukemani Varjon sisar oli tosin kolmesta ensimmäisestä osasta minulle selvästi epäsopivin. Kirjana se oli ehjin ja valmiimman tuntuinen, mutta itse en oikein innostunut 1800-luvun Englannista.

Odotin sitäkin kovemmin tätä neljättä osaa, jonka tapahtumapaikkana on Australia. Se maana kiinnosti, mutta toisaalta pelkäsin samanaikaisesti milloin sarja alkaisi tökkiä. Perusidea kun näissä kuitenkin on kaikissa sama.

No, pelko ei toteutunut, ainakaan vielä.

Helmen sisaressa keskitytään Cecen elämään. Hän on aiemmissa kirjoissa tuntunut vähän ärsyttävältä tyypiltä, mutta nyt Cecestä paljastuu ihan uusia puolia. Lukihäiriöstä kärsivä Cece ei ole päässyt opinnoissaan kovin pitkälle ja hakee paikkaa elämässään. Hän on aina elänyt yhdessä nuoremman sisarensa Tähden kanssa, liiankin tiiviisti, ja nyt kun Tähti on löytänyt biologisen perheensä, on Cece jäänyt yksin. Se tuntuu hänestä ensin pahalta, mutta kun tie vie Thaimaan kautta Australiaan, muuttuu Cecenkin elämä kertaheitolla.

Seitsemän sisarta -sarjan kirjoille ominaiseen tapaan tarina kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä Cecen elämää seuraten ja menneisyydessä Cecen sukulaisten elämänvaiheita valottaen.

Helmen sisar käsittelee valtavan mielenkiintoisia ja ainakin minulle kovin vieraita teemoja. Riley heittää lukijan keskelle Australiaan tulevien brittisiirtolaisten ja myös aboriginaalien elämää. Kirjassa kuvataan valkoisten ja aboriginaalien eriarvoisuutta ja alkuperäisväestön huonoa asemaa. En ollut lainkaan ymmärtänyt, miten huono heidän tilanteensa on ollut - ja miten pitkään.

Kirjassa yhdistellään jälleen historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon. Aivan kaikkia todellisia henkilöitä ja tapahtumia en pysty bongaamaan, koska aihepiiri on niin vieras. Yksi todellisista hahmoista on ainakin kuuluisa aboriginaalitaiteilija Albert Namajitra, onhan taide tarinassa aika oleellisessa roolissa.

Helmen sisar on vetävä kirja ja erityisesti alun jälkeen tarina kiinnostaa minua todella paljon. Teos on ehjä ja toimiva, ja vaikka pituutta on kamalasti, tuntuu kirja aivan sopivan mittaiselta.

Pidän Helmen sisaresta valtavasti, vaikka samalle se myös hiukan ärsyttää. Tarina on nimittäin niin kliseinen ja ennalta-arvattava, että minua jopa jollain tavalla hämmentää se, miten paljon siitä huolimatta pidän kirjasta. Ehkä historian, nykypäivän ja todellisten tapahtumien yhdistäminen on vain niin toimiva taktiikka, että se jaksaa kiinnostaa hieman liian tutun oloisista juonikuvioista huolimatta. Varsinkin, kun tapahtumat sijoittuvat näin kinnostavan teeman ympärille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
25. Kirjassa ollaan saarella
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2020. 367 sivua.
Alkuteos Postscript, 2019. Suomentanut Heidi Tihveräinen & Lauri Sallamo. 

Luin Cecelia Ahernin esikoisteoksen P.S. Rakastan sinua melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Pidin siitä ihan hirveästi, ja tuo teos sai minut lukemaan Ahernin kaikki myöhemminkin julkaistut kirjat. En ole lukenut P.S. Rakastan sinua -kirjaa koskaan uudelleen, mutta olen nähnyt tarinan pohjalta tehdyn elokuvan monia, monia kertoja. Se on takuuvarma leffa, jos haluaa saada minut itkemään.

Suhtaudun Ahernin esikoisteokseen siis aika tunteella. Minulle ei koskaan tullut mieleen, että Hollyn tarina kaipaisi jatko-osaa, ja siksi olin todella hämmentynyt, kun kuulin näin käyneen. Eihän P.S. Rakastan sinua tarvitsisi jatkoa, miksi siis jatkaa - varsinkaan 15 vuoden jälkeen?

Muutoinkin suhtauduin jatko-osaan ennakolta ristiriitaisesti. Pelkäsin floppia. Tällaisen jatko-osan kanssa olisi niin helppo mennä pieleen. P.S. Rakastan sinua on valtavan suosittu, ja jatko-osan olisi hankala olla yhtä hyvä.

Toisaalta odotin kuumeisesti, että pääsen lukemaan Loppusanat. Enhän kaikesta huolimatta voinut jättää sitä lukematta.

Loppusanat sijoittuu aikaan seitsemän vuotta Gerryn kuoleman jälkeen. Holly päätyy puhumaan miehensä kuolemasta ja tämän jättämistä kirjeistä podcastista ja inspiroi monia. Ihmiset perustavat P.S. Rakastan sinua -kerhon, jossa kuolemassa olevat ihmiset päättävät hekin jättää viestejä läheisilleen.

Idealtaan kirja oli ihan kiva ja tarina kiinnosti ja kantoi loppuun asti, vaikka olikin kliseinen ja ennalta-arvattava. Kirja oli nopealukuinen ja etenevä, koskettava ja surumielinen, välillä se ihastutti, välillä itketti.

Muttei kuitenkaan ihan hirveästi. Mietin vain koko ajan, että miksi?

Loppusanat oli ihan hyvä kirja, mutta ei yhtä hyvä kuin P.S. Rakastan sinua. Se oli tarpeeton.

Ehkä joku kaipasi tätä kirjaa ja ehkä tämä heille oli ihana kokemus. Minulle se ei sitä ollut. Ehkä jatko-osaa ovat pyytäneet fanit, ja silloin kirja tietysti on vastannut kysyntään.

Mielessäni pyörii vain väkisin se, ovatko tuotteliaalta kirjailijalta loppuneet ideat kesken, ja rahavirtojen takaamiseksi on ollut pakko tehdä jatkoa vanhalle menestysteokselle. Kyllähän tällä kirjalla nimittäin varmasti myyntiä taotaan.

Loppusanat oli hyvä kirja, niin kuin neljän tähden arviostani voi päätellä. Se oli kuitenkin aika perus-Ahernia, laadukas genressään, muttei millään lailla poikkeuksellinen. Toisaalta voihan se olla niinkin, että en enää pitäisi edes P.S. Rakastan sinua -kirjasta. Ahernin edellisen teoksen Lyyralinnun kohdalla nimittäin pohdin, olenko kasvanut ulos kirjailijan kirjoista. Voi olla, että sama ilmiö näkyy nyt myös Loppusanojen kohdalla.

-

Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
25. Kirjassa ollaan saarella
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Bazar, 2019. 733 sivua. 
Alkuteos The Shadow Sister, 2016. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

En muista milloin olisin viimeksi ollut koukussa johonkin kirjasarjaan - enkä ehkä teinivuosien ja Harry Potterin jälkeen oikeasti olekaan ollut.

Siis ennen Seitsemää sisarta. Lucinda Rileyn seitsenosainen kirjasarja on nimittäin saanut minut ihan todella koukkuun. Luin sarjan ensimmäisen osan heinäkuussa, Myrskyn sisaren elokuussa. Tätä kolmatta osaa jouduin hetken odottamaan, kun kirjaan oli niin paljon varauksia.

Varjon sisar kertoo sisarusparven kolmannesta, Tähdestä. Hän on lapsuudestaan asti ollut tiiviisti yhdessä seuraavan sisaren, Cecen kanssa. Sosiaalinen ja puhelias Cece on ollut aina äänessä, kun Tähti on kuunnellut ja jollain tavalla elänyt sisarensa varjossa. Kun Tähti alkaa etsimään menneisyyttään ja sukuaan, hän huomaa että haluaakin ehkä elää itsenäisemmin.

Tuttuun tapaan tässäkin kirjassa kuljetetaan kahta tarinaa rinnakkain: Tähden tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukuunsa liittyvää historiallista tarinaa menneisyydessä. Kun sarjan ensimmäisessä osassa matkattiin Brasiliaan ja Pariisiin ja toisessa osassa Norjaan, pysytellään nyt Englannissa. Keskeisessä roolissa ovat kuningas ja hovi, kirjallisuus ja kaikenlaiset ihmissuhteet 1900-luvun brittipiireissä.

Varjon sisar on periaatteeltaan hyvin samankaltainen kuin kaksi aiempaa. Siinä käsitellään naisen asemaa, ja mukana on vahvoja naisia. Samalla puhutaan tietysti rakkaudesta ja etsitään sitä.

Kirja on kokonaisuutena viimeistellympi kuin kaksi aiempaa, joissa muun muassa suomennoksessa on ollut kummallisuuksia. Tässä kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla toistoa kuin edellisessä kirjassa, jossa kerrattiin hyvin paljon niitä Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita, jotka olivat tulleet esille jo ensimmäisessä osassa.

Pidän Varjon sisaresta, mutta minulle henkilökohtaisesti se on sarjan heikoin kirja. Siihen on kaksi syytä.

Kirjan historiallisessa osuudessa liikutaan 1900-luvun alun Englannissa. Englannin yläluokan pariutumiskuviot eivät kiinnosta minua - sen totesin jo aiemmin tänä vuonna, kun luin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Historiallinen osuus siis tökkii, varsinkin alkuvaiheessa.

Toinen syy on se, että en tiedä Englannin historiasta tarpeeksi tunnistaakseni kirjassa esiintyviä oikeita henkilöitä. Ainoa oikea henkilö, jonka tunnistan, on Beatrix Potter. Englannin kuninkaan, Alice Keppelin ja kumppaneiden todellisuus menee minulta ihan ohi. Se vaikuttaa myös lukukokemukseen, sillä oikeiden henkilöiden tuominen mukaan tarinaan on yksi asioista, joista Rileyn sarjassa pidän.

Kaikesta huolimatta kuitenkin pidän Varjon sisaresta ja se on minulle neljän tähden kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Sarjassa aiemmin ilmestyneet: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Maia D'Apliese ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Papa Salt, on kuollut. Papa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua.

Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus -patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor da Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo.

Bazar, 2017. 678 sivua. 
Alkuteos The Seven Sisters, 2014. Suomentanut Hilkka Pekkanen. 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta on kirjasarja, josta todennäköisesti jokainen varsinkin sosiaalisessa mediassa kirjajuttuja seuraava on kuullut. Irlantilaiskirjailijan sarja on saanut osakseen valtavasti hehkutusta ja kehuja, mikä sai minutkin siitä kiinnostumaan.

Tai ei oikeastaan aluksi saanut. Ohitin kirjaa ylistävät postaukset ajattelemalla - omaan perinteiseen ja kummalliseen tyyliini - että en minä tästä voi pitää, kun kaikki muut pitävät. Ei kovin järkevä ajatusmalli, enkä oikeastaan edes tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä pelkään pettyväni, kun kirjaa kehutaan ennakolta niin paljon.

No, tässäkin tapauksessa ajatusmallini oli aivan järjetön: pidin nimittäin Seitsemästä sisaresta  todella paljon.

Palataan kuitenkin ensin kirjan alkuun, sillä myönnän, että mietin jonkin aikaa mahdanko lainkaan pitää tästä kirjasta. Se tuntui höttöiseltä naisten viihderomaanilta, jossa oli paljon henkilöitä, kaikki rikkaita ja menestyneitä, jotka elivät aika ylellisen kuuloista elämää. Tällaistako tämä olisi koko lähes 700 sivun ajan?

Ei ollut, sillä kun tarina lähti käyntiin, uppouduin siihen täysin.

Seitsemän sisarta -sarjan samanniminen ensimmäinen osa kertoo Maiasta, sisarusparven vanhimmasta. Tarina alkaa siitä tilanteesta, kun Maian adoptioisä kuolee. Isä on jättänyt sisaruksille vihjeitä heidän alkuperistään, ja vihjeet johdattavat Maian Brasiliaan. Maia alkaa selvittää historiaansa pitkälle menneisyyteen, aina Pariisiin asti. Kirjassa seurataan rinnakkain kahta eri tarinaa: Maian tarinaa nykyhetkessä ja hänen sukulaistensa tarinaa menneisyydessä. Historiallinen juoni kytkeytyy hienosti todelliseen historiaan ja käsittelee Rio de Janeiron Kristus-patsaan rakentamista osin todellisten henkilöiden ja totuuspohjaisten tapahtumien kautta. Valtaosa tarinasta on kuitenkin fiktiota.

Lucinda Riley kirjoittaa todella vetävästi. Seitsemän sisarta on pitkä kirja, mutta sen lukee hetkessä. Teos on täydellisen onnistunut lukuromaani: se sisältää sopivasti romantiikkaa, historiaa ja kiinnostavia ihmiskohtaloita.

Kaunokirjallisesti Seitsemän sisarta ei ole ihmeellinen, mutta viihdettähän se onkin. Hyvä tarina riittää. Erityisesti pidän sarjan ideasta: kuudesta kirjasta, jotka kertovat aina yhdestä sisaruksesta kerrallaan. Myös historiallisten ja mytologisten asioiden yhdistäminen nykypäivän tarinaan on mieleeni. Viimeisessä, seitsemännessä kirjassa kaikki palaset kootaan ilmeisesti yhteen.

Pienen miinuksen kirja saa ajoittain kummallisesta, huonon tuntuisesta käännöksestä. Kirjassa muun muassa sanotaan, ettei joku pysty ansaitsemaan elatustaan - oikea sana olisi varmaankin elantoaan. Kun dialogissa olisi tarkoitus puhua yhteydenotosta, sanotaankin yhteenotto. Muutoinkin käännös tuntuu aluksi tönköltä. Jossain vaiheessa asia lakkaa haittaamasta, joten ehkä käännös paranee tai sitten vain totun outoihin ilmauksiin, kun tarina imaisee mukaansa.

Käännöksen kankeudesta huolimatta Seitsemän sisarta on minulle viiden tähden kirja, niin ahmien sitä luen ja niin hyvä mieli siitä jää. Ja kova nälkä lukea seuraavat osat.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
6. Rakkausromaani
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
19. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa ollaan yksin
36. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Lukemalla maailman ympäri -haasteessani laitan kirjan tapahtumapaikan mukaiseen kohtaan Brasilia (vaikkei se ihan kokonaan siellä tapahtunutkaan).

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Länsi-Corkin syvissä vuoristometsissä asuu nuori nainen vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Hänellä on ilmiömäinen matkimisen kyky, joka tuo hänelle lempinimen lyyralinnun mukaan.

Kun Solomon dokumenttielokuvaryhmineen sattumalta törmää Lauraan, tämän elämä mullistuu. Filmiryhmä vetää Lauran tarkoin varjellusta rauhasta Dublinin hälinään, ja hän joutuu kohtaamaan maailman, joka haluaa ymmärtää hänen elämäntapaansa.

Auttaako urbaani maailma Lauraa levittämään siipensä – vai sulkeeko se hänet kultaiseen häkkiin? Villien lintujen lailla Laurankin kuuluu lentää vapaana…

Gummerus, 2019. 470 sivua.
Alkuteos Lyrebird, 2016. Suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen.

Olen aikoinaan pitänyt Cecelia Ahernin teoksista kovastikin, mutta viimeisimmät häneltä lukemistani kirjoista ovat aiheuttaneet hieman ristiriitaisia tunteita. Edellistä lukemaani Ahernia, kirjaa Valintojen vuosi, yritin aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle - kunnes kirja lopulta uusintayrityksellä imaisi mukaansa.

Lyyralinnun kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Tartuin kirjaan innoissani, kun sain sen tuoreena käsiini kirjaston varaushyllystä. Tarina ei kuitenkaan tuntunut vetävältä, juonikuvio oli vähän liiankin kummallinen. Nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä ja joka on mestari matkimaan ihan mitä tahansa ääniä - ja joka matkii niitä ihan huomaamattaan, ei välttämättä lainkaan tarkoituksella.

Toki tällainen sadunomainen tyyli on Cecelia Ahernille ominaista, joten ei minun olisi pitänyt olla lainkaan yllättynyt. Ahern kirjoittaa usein varsin lennokkaita juonia eikä pelkää poistua realistiselta linjalta.

Jostain syystä tämä kirja kuitenkin ärsytti minua. Aluksi se johtui hahmoista. Dokumenttiryhmän äänimies Solomon vain ihastui päätäpahkaa metsässä tapaamaansa omituiseen tyttöön, alkoi käyttäytyä kuin teinipoika ja unohti avovaimonsa. Henkilöiden lisäksi ärsytystä aiheutti koko kirjan kuvio: erikoinen nuori nainen raahataan tosi-tv-ohjelmaan, puetaan seksikkäisiin vaatteisiin ja hänestä tehdään koko maailman suosikki, seurattu hahmo, vaikkei nainen sitä itse todellisuudessa halua. Kaikessa ajatellaan vain rahaa, jokainen tekee asioita omaa etuaan ajaen.

Vastenmielistä. Vaikka toki, myönnän, kuvaahan se aika hyvin tätä päivää, tosin vähän liioitellulla tavalla.

Solomonilla ja Lauralla oli ollut hauskaa, kun Solomon oli esitellyt Lauralle uusia asioita, katsellut ja kuunnellut tätä. Solomonkin oli oppinut kuulemaan uudestaan arkisia ääniä, joiden olemassaolon hän oli jo unohtanut. Bussin sihahdus, kun se seisahtaa pysäkille, postinkantajan viheltely, alakerran kaupan ikkunaluukkujen avautuminen, avainten kilinä, moottoripyörä, polkupyörän soittokello. Lauran suusta oli soljunut ääniä lakkaamatta, eikä hän itse edes huomannut niitä sekoitellessaan cappuccinoaan. 

Tyypilliseen Ahernin tyyliin Lyyralintu on ennen kaikkea rakkaustarina, ja loppukin on onnellinen. Vajaan viidensadan sivun mitta tuntuu pitkitetyltä, ja sivuissa olisi ollut tiivistäimsen varaa.

Vaikka minua ärsyttää lukiessa ajoittain rankastikin - enkä ihan tarkkaan osaa sanoa, miksi minua niin kovin ärsyttää; ehkä olen vain kasvamassa ulos Cecelia Ahernin kirjoista - olen silti kirjan päättyessä ihan iloinen, että luin tämän kirjan. Lopussa olen jo oppinut pitämään henkilöistäkin, ainakin sen verran, että mieli on hyvä.

Kunniamaininnan kirjassa ansaitsee kaunis kansi: sen on suunnitellut Heike Schüssler.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset.

Se sopii myös kohtiin:
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Jasminen elämän suuret rakkaudet ovat hänen työnsä ja sisarensa. Kun Jasmine yllättäen irtisanotaan, hän ei enää tiedä, kuka on. Matt taas olisi hukassa ilman perhettään ja juomisesta saamaansa lohtua. 
Kun Jasmine ja Matt tapaavat, kummankin elämä on juuri muuttunut radikaalisti. Heidän ystävyytensä ei ole kovin todennäköistä, mutta päivien kuluessa he huomaavat jonkin uuden alkavan. 

Gummerus, 2016, 426 sivua. 
Alkuteos The Year I Met You, 2014. Suomentanut Terhi Leskinen.

Olen aikoinaan ollut melkoinen Ahern-fani. P.S. Rakastan sinua kolahti minuun todella lujaa heti ilmestyttyään, ja myös monet muut Ahernin romaaneista ovat olleet mieleeni. Eivät kuitenkaan kaikki. Edellisen Ahernin lukemisesta oli kulunut jo jonkin aikaa, joten tartuin Valintojen vuoteen hieman epävarmoin miettein.

Alku ei ollut lupaava. Aloitin kirjaa jo pari kuukautta aikaisemmin, enkä päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Kirja ei vain tuntunut omalta. Valintojen vuosi jäi lojumaan yöpöydälle, ja otin sen uudestaan käsiini vasta, kun laina-aika alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan.

Jälleen kerran alkuun pääseminen tuntui tuskaisen vaikealta. Työnsä juuri menettänyt päähenkilö Jasmine tuntui toivottoman ärsyttävältä tyypiltä, eikä kirjassa vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa. Jos kyse olisi ollut itselleni vieraan kirjailijan kirjasta, olisin jättänyt kirjan kesken - niin paljon se tökki. Päätin kuitenkin antaa Ahernille vielä yhden mahdollisuuden ja jatkoin sitkeästi lukemista. Se kannatti.

Lopulta ahmin tekstiä niin nopeasti kuin pystyin. Kun kirja päättyi, taisin tirauttaa pari kyyneltäkin (toki tunnustan, että kyynelehdin lukiessa äärimmäisen helposti). Ärsyttävä päähenkilökin muuttui kirjan mittaan vähemmän ärsyttäväksi, ja henkilöt olivat muutenkin kiinnostavia. Ahernille tyypilliseen tapaan Valintojen vuoteen mahtui romantiikkaa, mutta myös muita ihmissuhteita. Eräs kiinnostavimmista sivujuonista oli Jasminen ja hänen Downin oireyhtymää sairastavan Heather-siskonsa suhde.

"Kun ajattelen kevättä, näen mielessäni nuoret valtavat bambinsilmät katsomassa minua pitkien ripsien lomasta; kun ajattelen kesää, näen ryhdikkäät hartiat, eteen työnnetyn rintakehän ja täyteen vedetyt keuhkot. Kun ajattelen syksyä, ajattelen kumaraan painunutta päätä ja nostalgian sävyttämää hymynkaretta, ja kun ajattelen talvea, kuvittelen mielessäni ruhjoutuneet pattipolvet ja pystyyn nostetut nyrkit, jotka ovat valmiita tappelemaan."

Valintojen vuosi on jaettu neljään osaan, vuodenaikojen mukaan. Jasmine on irtisanomisensa jälkeen vuoden puutarhavapaalla, eikä saa mennä tänä aikana töihin. Hän ottaa lopulta vapaan aika kirjaimellisesti, ja alkaa hoitaa puutarhaansa. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy niin puutarhassa kuin kirjan henkilöissäkin.

"Me kehitymme kaiken aikaa. Kaipa minä olen tiennyt sen aina, mutta koska olen tiennyt sen aina, pelkäsin pysähtyä, ja onkin ironista, että vasta silloin kun viimeksi pysähdyin, etenin pisimmälle. Tiedän nyt, että me emme koskaan oikeasti pysähdy, meidän matkamme ei ole milloinkaan valmis, koska me jatkamme kehittymistä - aivan niin kuin toukka, joka luuli maailman päättyvän, mutta josta tulikin perhonen."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: