Länsi-Corkin syvissä vuoristometsissä asuu nuori nainen vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Hänellä on ilmiömäinen matkimisen kyky, joka tuo hänelle lempinimen lyyralinnun mukaan.

Kun Solomon dokumenttielokuvaryhmineen sattumalta törmää Lauraan, tämän elämä mullistuu. Filmiryhmä vetää Lauran tarkoin varjellusta rauhasta Dublinin hälinään, ja hän joutuu kohtaamaan maailman, joka haluaa ymmärtää hänen elämäntapaansa.

Auttaako urbaani maailma Lauraa levittämään siipensä – vai sulkeeko se hänet kultaiseen häkkiin? Villien lintujen lailla Laurankin kuuluu lentää vapaana…

Gummerus, 2019. 470 sivua.
Alkuteos Lyrebird, 2016. Suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen.

Olen aikoinaan pitänyt Cecelia Ahernin teoksista kovastikin, mutta viimeisimmät häneltä lukemistani kirjoista ovat aiheuttaneet hieman ristiriitaisia tunteita. Edellistä lukemaani Ahernia, kirjaa Valintojen vuosi, yritin aloittaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle - kunnes kirja lopulta uusintayrityksellä imaisi mukaansa.

Lyyralinnun kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Tartuin kirjaan innoissani, kun sain sen tuoreena käsiini kirjaston varaushyllystä. Tarina ei kuitenkaan tuntunut vetävältä, juonikuvio oli vähän liiankin kummallinen. Nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä ja joka on mestari matkimaan ihan mitä tahansa ääniä - ja joka matkii niitä ihan huomaamattaan, ei välttämättä lainkaan tarkoituksella.

Toki tällainen sadunomainen tyyli on Cecelia Ahernille ominaista, joten ei minun olisi pitänyt olla lainkaan yllättynyt. Ahern kirjoittaa usein varsin lennokkaita juonia eikä pelkää poistua realistiselta linjalta.

Jostain syystä tämä kirja kuitenkin ärsytti minua. Aluksi se johtui hahmoista. Dokumenttiryhmän äänimies Solomon vain ihastui päätäpahkaa metsässä tapaamaansa omituiseen tyttöön, alkoi käyttäytyä kuin teinipoika ja unohti avovaimonsa. Henkilöiden lisäksi ärsytystä aiheutti koko kirjan kuvio: erikoinen nuori nainen raahataan tosi-tv-ohjelmaan, puetaan seksikkäisiin vaatteisiin ja hänestä tehdään koko maailman suosikki, seurattu hahmo, vaikkei nainen sitä itse todellisuudessa halua. Kaikessa ajatellaan vain rahaa, jokainen tekee asioita omaa etuaan ajaen.

Vastenmielistä. Vaikka toki, myönnän, kuvaahan se aika hyvin tätä päivää, tosin vähän liioitellulla tavalla.

Solomonilla ja Lauralla oli ollut hauskaa, kun Solomon oli esitellyt Lauralle uusia asioita, katsellut ja kuunnellut tätä. Solomonkin oli oppinut kuulemaan uudestaan arkisia ääniä, joiden olemassaolon hän oli jo unohtanut. Bussin sihahdus, kun se seisahtaa pysäkille, postinkantajan viheltely, alakerran kaupan ikkunaluukkujen avautuminen, avainten kilinä, moottoripyörä, polkupyörän soittokello. Lauran suusta oli soljunut ääniä lakkaamatta, eikä hän itse edes huomannut niitä sekoitellessaan cappuccinoaan. 

Tyypilliseen Ahernin tyyliin Lyyralintu on ennen kaikkea rakkaustarina, ja loppukin on onnellinen. Vajaan viidensadan sivun mitta tuntuu pitkitetyltä, ja sivuissa olisi ollut tiivistäimsen varaa.

Vaikka minua ärsyttää lukiessa ajoittain rankastikin - enkä ihan tarkkaan osaa sanoa, miksi minua niin kovin ärsyttää; ehkä olen vain kasvamassa ulos Cecelia Ahernin kirjoista - olen silti kirjan päättyessä ihan iloinen, että luin tämän kirjan. Lopussa olen jo oppinut pitämään henkilöistäkin, ainakin sen verran, että mieli on hyvä.

Kunniamaininnan kirjassa ansaitsee kaunis kansi: sen on suunnitellut Heike Schüssler.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset.

Se sopii myös kohtiin:
6. Rakkausromaani
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja