Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.

Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.

Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.

Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.

S&S, 2019. 319 sivua. 

Tästä kirjasta on hankala sanoa yhtään mitään. Pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja Katriina Huttusen esikoisromaani Surun istukka on omaelämäkerrallinen ja niin henkilökohtainen, että tuntuu väärältä arvioida sitä.

Yritän silti sanoa jotain.

Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana, vuonna 2016. Menetyksen jälkeen Huttunen alkoi kirjoittaa, ja syntyi Surun istukka. Kirjassa nainen purkaa tuntojaan siitä, millaista on menettää tytär, millaista suru on - miten suru on tullut jäädäkseen.

Äiti viettää aikansa hautausmaalla, tyttärensä luona. Hän järjestelee hautajaisia, hoitaa käytännön asioita, joita jää väistämättä tehtäväksi, kun kuka tahansa läheinen kuolee.

Sureva äiti syyttää itseään, syyttää muita, on raivoissaan, pettynyt, häpeää. Surun istukka käy läpi lähes kaikki mahdolliset tunteet.

Samalla Surun istukka kertoo yhden masennusta sairastaneen nuoren aikuisen tarinan. Selviää, että tytär on keskustellut itsemurha-aikeistaan lääkärin kanssa, mutta asiaan ei ole reagoitu. Selviää, että apteekki on antanut tyttären lunastaa kerralla kasapäin erilaisia mielialalääkkeitä - niin ison annoksen, että niillä voi tappaa itsensä.

Kirja on täynnä epätoivoa.

En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. 

Lukukokemus ei ole helppo, ei kevyt, ei kovin miellyttävä. Se on kuitenkin ajatuksia herättävä.

Surun istukka tuo näkyville karulla tavalla sen, miten surevaan suhtaudutaan. Ollaan hiljaa, ei ole sanoja. Puhutaan omista asioista tai vaihtoehtoisesti paetaan. On helpompi katsoa muualle kuin tulla surevan luo. Ihmiset asettavat surulle päässään aikarajan, mutta ei suremiselle voi antaa loppupäivämäärää. Kuolema on edelleen tabu, ja siinä asiassa kirja onnistuu ainakin minua lukijana ravistelemaan.

Kirjallisesti Surun istukka on oivaltava ja se on kirjoitettu paikka paikoin erittäin kauniisti. Hieman yli kolmensadan sivun mitta tuntuu pitkältä, mutta se toisaalta vahvistaa kirjan sanomaa.

Suru ei mene pois.

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia (kirjassa siteerataan joitakin runoja)
35. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: