Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Otava, 2016. 304 sivua.
Alkuteos The Girls, 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Emma Clinen Tytöt oli minulle aivan vieras kirja, ennen kuin sen hiljattain Instagramista bongasin. Ilmeisesti kirja oli herättänyt ilmestyessään paljon keskustelua, mutta minun silmiini ja korviini se ei ollut kantautunut. Kirjasta kiinnostuttuani huomasin, että todella monet sitä suosittelivat, joten odotin lukemista mielenkiinnolla.

Lukeminen käynnistyi hieman tahmeasti, mutta nopeasti tarina imaisi mukaansa. Lopulta luin kirjan hetkessä. 

Tytöt kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on tylsistynyt ja yksinäinen. On kesä vuonna 1969 ja paikkana kuuma Kalifornia. Evien vanhemmat ovat juuri eronneet, hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungissa.

Evie näkee puistossa hippityttöjä ja päätyy heidän mukanaan kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunissa vetelehtien. Aluksi kaikki näyttää idylliseltä, mutta pian totuus alkaa paljastua. 

 

Alkuteos The Snow Child, 2012. Suomentanut Marja Helanen.

Sain vinkin Eowyn Iveyn Lumilapsesta Instagramista ja säästelin sitä joulun aikaan luettavaksi. Alaskaan sijoittuva talvinen ja taianomaiseksi kuvailtu tarina sopisi varmasti mainiosti tuohon hetkeen. 

Niin se sopikin. Lumilapsi oli ihastuttava kirja, mutta jostain syystä odotin siltä vielä ihan aavistuksen enemmän. 

Lumilapsi kertoo Jackistä ja Mabelista, lapsettomuuttaan surevasta uudisasukaspariskunnasta 1920-luvun Alaskassa. Pariskunta on ajautumassa erilleen, kun Jack raivaa maata pelloiksi ja yrittää opetella viljelemään - Mabel puolestaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi vihdoin sataa, Jack ja Mabel rakentavat lumesta lapsen. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö. Lumilapsi. 

Eowyn Iveyn tarina on kuin aikuisten satu, ja satuun siinä usein viitataankin. Tarina todellakin on taianomainen, se on kaunis ja samaan aikaan surullinen ja koskettava. 

Ivey kirjoittaa sujuvasti ja taitaa henkilökuvauksen. Hän luo Jackista ja Mabelista uskottavat hahmot, joiden tunteisiin lukija pystyy samaistumaan. Mutta vaikka nautin tarinasta, se ei aivan täysin onnistu vangitsemaan minua. En lumoudu, en vaikutu niin vahvasti kuin ehkä odotin. Lumilapsi on hyvä, ehdottomasti, mutta varsinkaan näin pari viikkoa lukemisen jälkeen en enää koe sitä mitenkään poikkeukselliseksi kirjaksi. En osaa tarkkaan kuvailla, miksi näin on - ehkä odotukseni olivat vain liian suuret. 

Pidän kuitenkin valtavasti Iveyn tavasta kuvailla Alaskan karua luontoa. Kirjailija asuu itse Alaskassa ja se todella näkyy. Hän kirjoittaa hienosti vuodenaikojen vaihtelusta, eläimistä ja erityisesti talvesta purevine pakkasineen ja lumipyryineen. Lumilapsi onkin varmasti parhaimmillaan talvella luettuna -  esimerkiksi nyt, kun ulkona tuiskuttaa ja lunta on tänne eteläänkin kertynyt enemmän kuin monena talvena. 

Vaikka Lumilapsi ei teekään minuun lähtemätöntä vaikutusta, on se erittäin vahva esikoisromaani ja palkittu monilla palkinnoilla. Iveyltä on julkaistu suomeksi tämän jälkeen toinen romaani, joka sekin sijoittuu Alaskaan - aion antaa mahdollisuuden myös sille. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Leena Lumi, joka lumoutui. 
• Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä teosta lukiessa tuli sellainen olo, että kirjasta kuuluu pitää. Se häiritsi lukukokemusta. 
• Kirjanainen, jolle Lumilapsi oli yksi sen vuoden parhaista kirjoista. 

Alkuteos Little Fires Everywhere, 2017. Suomentanut Sari Karhulahti.

Celeste Ng:n Tulenarkoja asioita oli paljon esillä vuosi sitten, kun se käännettiin suomeksi. Tuolloin kirja sai paljon kehuja, mutta minä en siitä koskaan kiinnostunut. Teos kuitenkin valikoitui lukupiirikirjaksemme, joten minäkin sen luin - tosin vähän vaivaa jouduin sen eteen näkemään. 

Lukeminen nimittäin takkusi ja takkusi. Kirja ei millään meinannut imaista mukanaan ja tuntui tylsältä ja epäkiinnostavalta. Tulenarkoja asioita on hyvin henkilövetoinen kirja ja kertoo yhdysvaltalaisen pikkukaupungin naisista ja perheistä, erilaisista äideistä ja äitien valinnoista. Minä en henkilöistä kuitenkaan meinannut millään kiinnostua, pikkukaupungin perhe-elämän ja ihmissuhteiden kuvaus tökki ja jotenkin tekstiä leimaava amerikkalaisuus vain häiritsi. 

Olisin jättänyt kirjan kesken, jos se ei olisi ollut lukupiirikirjamme. Nyt jatkoin, ja puolivälin paikkeilla aloin vihdoin kiinnostua henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Sen jälkeen luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti. 

Tulenarkoja asioita käsittelee mielenkiintoisesti sitä, mitä erilaiset äidit elämänsä risteyskohdissa tekevät. Samalla se kertoo paljon myös lapsista ja heidän äitisuhteistaan - ja myös ystävyydestä. Kirjan vahvuus on nimenomaan sen henkilöissä, joita onkin paljon ja hyvin erilaisia: keskiluokkainen Elena, juuri ja juuri sinnittelevä yksinhuoltaja-taiteilija Mia ja aasialaistaustainen Bebe, joka on yhteiskunnan alinta kastia. 

Celeste Ng:n teksti ei ole kielellisesti ihmeellistä ja kerronta on helppoa. Takakannen arvosteluissa kirjaa kuvaillaan syvämietteiseksi psykologiseksi mysteeriksi, mistä en ole ihan samaa mieltä. Kirjan tarina käsittelee periaatteessa hyvin vakavia ja suuria asioita, on muun muassa adoptiolapseen liittyvä kiista, mutta asioista raapaistaan vain pintaa ja tarina jää kovin pintapuoliseksi. En löydä mysteeriä enkä syvämietteisyyttä. 

Tulenarkoja asioita on mielestäni ihan luettava kirja, mutta ei tehnyt suurta vaikutusta. En aivan ymmärrä, miksi kirja on saavuttanut niin suuren suosion. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alkuteos The Road, 2006. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Tie on odottanut postausta jo pitkään - luin sen nimittäin jo muutama kuukausi sitten. Ja olipahan erikoinen kirja!

Tämä kirja epäilytti minua, paljon. Epäilin, etten pitäisi teoksesta, koska kirjan kansi huutaa niin vahvasti Kennedyn murhaa. Samaa lupaili kirjan kuvausteksti: päähenkilö lähtisi estämään presidentti Kennedyn murhan. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alkuteos The Leisure Seeker, 2009. Suomentanut Virpi Kuusela.

Tämä kirja oli ollut pitkään lukulistallani, sillä olin lukenut siitä paljon kehuja. Viimeistä lomaa oli kuvailtu todella koskettavaksi. Ehkä osittain siitä syystä meinasin alkaa vollottaa jo ensimmäisillä sivuila - tosin osansa varmaan oli kirjan teemallakin. 

Viimeinen loma kertoo syöpää sairastavan Ellan ja hänen Alzheimeria sairastavan miehensä Johnin viimeisestä lomasta. Heillä on takanaan yli 60 vuoden yhteiselämä ja molemmilla ikää yli 80 vuotta. Lastensa ja lääkäreidensä toiveista huolimatta pariskunta päättää lähteä roadtripille Route 66:lle Detroitista Los Angelesiin. He ovat ajaneet reittiä joskus ennenkin, kauan sitten, ja matkan varrella muistelevat elämäänsä. He katsovat vanhoja valokuvia dioilta, yhdessä satunnaisten ohikulkijoiden kanssa, ja haluavat vielä kerran Disneylandiin.

Viimeinen loma on roadtrip-romaani, mutta tietenkin omaperäinen sellainen. Koska päähenkilöt ovat 80-vuotiaita ja sairaita, se aiheuttaa matkan varrella erilaisia kommelluksia ja vaaratilanteitakin. Oman sävynsä tuo tietysti kaikenlainen muistelu ja se, miten kuolemaa lähestyvät ihmiset maailmaa katsovat.

Kirja on humoristinen ja koskettava, ja se herättää aiheensa vuoksi ikäviä ja surullisiakin ajatuksia. Tarina on viihdyttävä, mutta samalla myös vakava. 

Teksti etenee sujuvasti ja lukeminen on miellyttävää, joskin kirjassa on jonkin verran kirjoitusvirheitä ja ehkä myös käännösvirheitä, sillä teksti on paikoitellen hieman kummallista. Kielellisesti kirja ei ole ihmeellinen, teksti on kevyttä ja kirja on hyvin juonivetoinen. 

Loppuratkaisu on omalla tavallaan kaunis ja koskettava, mutta samanaikaisesti aika kamala. Vaikka Viimeisessä lomassa on huumoriakin mukana, niin mikään hilpeä kirja tämä ei ole. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 301 sivua. 
Alkuteos The Age of Miracles, 2012. Suomentanut Pirkko Biström. 

Ihmeiden aika on kirja, jonka idea on samaan aikaan sekä kiehtova että todella pelottava. Teos kertoo siitä, miten maapallon pyöriminen alkaa hidastua. Yhtäkkiä vuorokausi onkin pidempi kuin ennen - ja pitenee päivä päivältä.

Kirjan päähenkilö on 11-vuotias Julia, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Julian elämä pyörii tavallisten asioiden ympärillä, mutta pikku hiljaa maapallon pyörimisen hidastuminen alkaa vaikuttaa kaikkeen.

"Entä jos me kuollaan näin?" Seth kuiskasi. Hän kuulosti vakavalta. Hän ei näyttänyt olevan peloissaan. 
Sekuntien kuluessa pimeys ja ilman koleus vaiensivat meidät kaikki. Nyt tajusin, että kymmenet koirat haukkuivat, ulvoivat kotipihoillaan. Kului monta minuuttia. Lämpötila laski laskemistaan. 
Suustani livahti epämääräinen rukous: Ole kiltti, ole kiltti ja anna meidän selviytyä. 
Sinä päivänä olimme samanlaisia kuin muinaisten aikojen kansat: oman suuren taivaamme säikyttämiä. 

Ihmeiden aika on dystopia maailmasta, joka voisi olla mahdollinen. Karen Thompson Walker kuvaa hyvin sitä, miten koko maailmaa kohdannut katastrofi muuttaa elämää. Miten osa sopeutuu ja osa yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni vanhasta.

Kirja on kiinnostava myös siinä mielessä, että harva tulee ajatelleeksi, mihin kaikkeen maapallon pyörimisen hidastuminen oikeasti vaikuttaisi. Mitä tapahtuu, kun päivä kestääkin 30 tuntia ja yö toiset 30? Kasvit eivät kasva, päivällä on järkyttävän kuuma ja yöllä vastaavasti kylmä.

Ihmeiden aika on kirjoitettu kauniisti ja teksti on herkkää ja surumielistä. Tarina vangitsee lukijan eleettömällä tyylillään. Karen Thompson Walker kertoo katastrofista taitavasti varhaisteinin silmin: samaan aikaan, kun maailma muuttuu, tapaa Julia ihanan pojan ja elää melkein tavallista elämää.

Sylvian pianon ääni hävisi mielestäni kokonaan. Samoin hävisivät auringonpaisteen tunne kasvoillani, mansikoiden maku, viinirypäleen rusahdus suussa. Kävi yhä vaikeammaksi muistaa ne aikojen takaiset aamut, jolloin aurinko nousi tarkasti ajallaan, muistaa sumun hitaasti hälvenevät kerrokset, ihana valo, päivän alku. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2020. 472 sivua. 
Alkuteos The Star-Crossed Sisters of Tuscany, 2018. Suomentanut Karoliina Timonen.

Olen lukenut kaikki Lori Nelson Spielmanilta suomennetut kirjat ja pitänyt niistä jokaisesta. Hänen lämminhenkinen tyylinsä on ihastuttava, eivätkä kirjat ole ihan niin hömppää kuin miltä ne näyttävät. Tarinat ovat täynnä elämänviisauksia ja itkettävät ja naurattavat.

Toscanan tytöt ei tehnyt poikkeusta, vaikka onkin ehkä hieman erilainen kuin aiemmat.

Toscanan tytöt kertoo italialaistaustaisesta suvusta, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Fontanan suvun nuoremmilla tyttärillä ei ole koskaan ollut onnea rakkaudessa ja heidän sanotaan olevan kirottuja. Tarinan mukaan nuoremmat tyttäret eivät koskaan tule onnistumaan rakkausasioissa.

Pian kolmekymppinen Emilia hyväksyy tilanteen ja on tyytynyt kohtaloonsa. Hän pukeutuu vaatimattomasti eikä panosta ulkonäköönsä ja käyttäytyykin aina niin, etteivät miehet kiinnitä häneen mitään huomiota. Jos miehet yrittävätkin, Emilia ajaa heidät tiehensä. Hänen parikymppinen serkkunsa Lucy on toista maata. Lucy yrittää epätoivoisesti löytää itselleen miehen, mutta he eivät tunnu pysyvän hänen luonaan.

Kun suvun musta lammas, pian kahdeksankymppinen Poppy - nuorempi tytär hänkin - ottaa Emiliaan ja Lucyyn yhteyttä ja pyytää mukaan matkalle Italiaan, ei kumpikaan serkuksista ensin meinaa lähteä. Lopulta he suostuvat, sillä Poppy lupaa murtaa kirouksen. Hän on nimittäin päättänyt tavata nuoruudenrakastettunsa Ravellon kirkon portailla sinä päivänä, kun täyttää 80 vuotta.

Toscanan tytöt käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun päästään matkalle Italiaan, tarina imaisee mukanaan. Spielman loihtii lukijan pään sisälle maagisen Venetsian, helteisen Toscanan ja kauniin Amalfin rannikon elävästi ja onnistuneesti.

Toscanan tytöt on mielenkiintoinen sukutarina ja siinä se poikkeaakin Spielmannin aiemmista kirjoista. Tässä nimittäin keskitytään ihan yhtä paljon Poppyyn kuin kahta sukupolvea myöhemmin syntyneeseen Emiliaankin. Toscanan tytöt tuo monella tavalla mieleen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan: molemmat ovat sukutarinoita, joissa nuoret naiset lähtevät etsimään juuriaan. Spielmanin tarina kulkee kahdessa aikatasossa Seitsemän sisaren lailla: nykyhetkessä Emilian kertomana ja menneisyydessä Poppyn silmin.

"Mitä sinä oikein teet?" kysyn ja kurkin olkani yli.
"Pyyhin sinusta jalanjälkiä."
"Jalanjälkiä?"
"Joita siskosi jättää kun kävelee ylitsesi." 

Toscanan tytöissä etsitään siis juuria mutta pyristellään myös pois muiden ihmisten vallan alta. Kirja on täynnä rakkautta, tietysti, mutta siinä on kyse paljon myös sisaruudesta ja perhesiteistä.
Lisäksi kirja kertoo rohkeudesta - ja siitä, että kaikki on mahdollista.

Toscanan tytöt on ihastuttava, koskettava ja rakastettava kirja ja toistan taas vakiolauseeni, joka liittyy jokaiseen Spielmanin kirjaan, ja joka päätyi myös Sanoja sydämestä -kirjan kanteen.
"Saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin".

"Lopulta elämän yhtälö on yksinkertainen. Joka kerta kun joku rakastaa - oli kohteena sitten mies tai lapsi, kissa tai hevonen -, hän tuo lisää väriä tähän maailmaan. Jos rakkaudelle kääntää selkänsä, vie taas väriä pois." Poppy hymyilee. "Rakkaus kaikissa muodoissaan on se, mikä muuttaa tämän matkamme ankeasta mustavalkoisesta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi."


-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
2. Iloinen kirja
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
39. Kirjassa lennetään (lentokoneella)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

WSOY, 2015. 544 sivua. 
Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Se on romaani, jota joku jatkuvasti ylistää ja joka on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva pitkähkö teos ei kuitenkaan ole aihepiiriltään tuntunut minulle ihan omimmalta, joten olen lykännyt sen lukemista kerta kerran jälkeen. Joululomalla vihdoin ajattelin ajan olevan sopivan, muttei se ihan ollut. Vaikka oli loma ja aikaa lukemiselle riittämiin, kesti kirjan läpi kahlaamisessa kaksi ja puoli viikkoa.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta ranskalaistyttö Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä. Marie-Laure asuu lukkoseppä-isänsä kanssa ja on äärettömän kiinnostunut luonnosta: etenkin merestä ja kotiloista. Werner puolestaan elää orpokodissa, kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä ja korjaa radioita. Teknisesti taitava Werner sijoitetaan lopulta radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, kun Marie-Laure puolestaan pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät ominaan, mutta koko ajan lähenevät. Mukana kulkee myös salaperäinen jalokivi, joka saattaa olla kirottu.

Melkoiset ainekset - onpa kirjaa aikuisten saduksikin tituleerattu.

Sade solisee pilvestä katolle ja katolta räystäälle. Werner painaa otsansa pystyikkunan ruutuun ja tähyää pisaroiden läpi, alempi katto on vain yksi märkien kattojen rykelmästä, jota ympäröivät koksitehtaan, sulattamon ja kaasutehtaan valtavat muurit, taivasta vasten piirtyvä kierteinen torni, kaivos- ja tehdasalue, joka jatkuu hehtaari hehtaarilta silmänkantamattomiin, kyliin, kaupunkeihin, alati kiihtyvään, alati laajenevaan koneistoon, joka on Saksa. Ja miljoona miestä on valmiina uhraamaan sille henkensä. 

Kaikki se valo jota emme näe on koskettava ja ihan kiinnostavakin, mutta ei mielestäni mitään  hirveän erikoista. Toki Anthony Doerrin kuvaus kahden lapsen (tai nuoren) elämästä sodan aikana tuo erilaista näkökulmaa näihin tapahtumiin ja sokea Marie-Laure toisena päähenkilönä on mielenkiintoinen - vastaavia kun kirjallisuudessa ei ole liikaa. Kiintoisaa on myös radion merkitys sodassa.

Kirja ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan muuten mitään kovin uutta tai vavahduttavaa. Teoksella on pituutta auttamatta liikaa, ja vaikka se on pilkottu hyvin lyhyisiin lukuihin, en missään vaiheessa tunne, että kirja olisi pakko saada luettua loppuun. Oikeastaan kiinnostun Marie-Lauren ja Wernerin tarinoista kunnolla vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hetkittäin tuntuu jopa siltä, että käsissä on hyvä kirja.

Kieleltään kirja on tarkoin harkittu: jokainen lause tuntuu viimeistellyltä.

Yötaivaan laikku kuultaa puiden seinämän takaa punaisena. Värjyvässä valossa hän tajuaa, ettei lentokone ollut ainoa, että taivas kuhisee koneita, ainakin kymmenkunta syöksyilee edestakaisin ja kiitää kaikkiin suuntiin, ja lyhyeksi toviksi hän kadottaa ajan ja paikan tajun ja luulee katsovansa alas eikä ylös, ikään kuin valokeila olisi suunnattu veden verenväriseen kiilaan, taivaasta olisi tullut meri ja lentokoneista nälkäisiä kaloja, jotka ahdistelevat saaliitaan pimeässä. 

Kokonaisuutena Kaikki se valo jota emme näe jää minulle kuitenkin kirjaksi, jonka lukee, mutta jonka myös unohtaa pian lukemisen jälkeen. Se on ihan kiva, positiivinen ja toiveikas tarina vakavasta ympäristössä ja aihepiiristä, mutta lopulta aika yllätyksetöntä viihdettä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö (Adolf Hitler mainitaan)
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa
9. Sota-ajasta kertova kirja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä kirja on valovoimainen ja joka antoi sille viisi tähteä. 
• Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja on laadukas lukuromaani. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, jolle kirja oli keskinkertainen viihderomaani, jonka tarina lässähti kasaan kuin pannukakku. 

Recorded Books, Inc., 2017. 9 h 5 min.
Lukija Laura Knight-Keating. 

En juurikaan lue nuortenkirjoja, mutta tämä Jenny Hanin To All the Boys I've Loved Before -sarja on poikkeus. Se on sarja, jota poikkeuksetta hehkutan, kun joku kyselee suosituksia hyvistä äänikirjoista.

Olen kuunnellut nyt koko sarjan ja sen kolme kirjaa ovat ehkä toistaiseksi kaikkein parhaita kuuntelemiani äänikirjoja. Näiden lukija Laura Knight-Keating on ihan mieletön: hän eläytyy tekstiin juuri oikealla tavalla. Knight-Keating ei vain lue tekstiä vaan minä-muotoisessa tarinassa tuntuu ihan siltä kuin hän olisi oikeasti päähenkilö Lara Jean.

Lähtökohtaisesti kuulostaa huonolta idealta muuttaa ääntään dialogissa eri henkilöiden mukana, mutta Knight-Keating tekee sen niin, että se toimii eikä kuulosta kornilta. Jos kirjassa puolestaan lauletaan pätkää jostakin laulusta, Knigh-Keatingkin laulaa.

En ole kuunnellut monia englanninkielisiä äänikirjoja, joten en tiedä, onko tällainen lukutapa tyypillistä Yhdysvalloissa. Suomenkielisissä äänikirjoissa en vastaavaan ole törmännyt.

-

Palataan kuitenkin tähän kirjaan. Always and Forever, Lara Jean päättää Lara Jeanista kertovan sarjan. Tässä kirjassa eletään high schoolin viimeisiä hetkiä, odotellaan tuloksia college-pääsykokeista ja mietitään, mitä tapahtuu, kun poikaystävä Peter pääsee eri paikkaan kuin Lara Jean.

Tarinassa ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta koska Lara Jean on jo kuin vanha tuttu, se ei haittaa.  Hymyilen kirjaa kuunnellessani, koska kaikki vain on niin mahdottoman söpöä. Lara Jean ja Peter ovat ihania yhdessä, kaikkine teinisuhteen ongelmineen. Lara Jeanin pikkusisko, pikkuvanha Kitty, on yhtä hupaisa kuin aina ja melkein itken, kun eräs henkilö kuolee.

On myös jotenkin hauska huomata, miten paljon jenkkinuoresta kertovasta kirjasta löytää yhtymäkohtia omiin teinivuosiin. Moneen Lara Jeanin kokemaan tunteeseen pystyn edelleen samaistumaan.

Kokonaisuutena siis pidin, todella kovasti, vaikken kohderyhmää olekaan. Tosin täytyy myöntää, etten ehkä olisi tätä sarjaan perinteisenä kirjana jaksanut lukea. Äänikirjana se vain toimi niin hyvin, että vietin todella viihdyttäviä ja hyviä hetkiä työmatkoillani Lara Jean ja kumppanit autoseuralaisina - ja suoraan sanottuna hiukan suren sitä, että sarja on nyt kuunneltu.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Stephanie Maddox on tottunut tekemään päätöksiä. Työ FBI:ssä pitää hänet kiireisenä, mutta yksinhuoltajaäidin tärkeysjärjestys on selvä. Ykkössijalla on hänen teini-ikäinen poikansa Zachary, joka odottaa malttamattomana kutsua collegeen.

Maailma suistuu raiteiltaan, kun Stephanie löytää Zacharyn huoneesta aseen. Heti perään ovelle ilmestyy kollega FBI:stä ja lausuu pysäyttävät sanat: ”Asia koskee Zacharya.”

Onko Zachary sekaantunut johonkin rikolliseen. Eikö äiti tunne poikaansa lainkaan? Ja jos epäilyt pitävät paikkansa, mikä on Stephanien velvollisuus: Suojella Zacharya? Vai suojella muita?
Raja oikean ja väärän välillä sekoittuu, kun syyttävä sormi osoittaa omaa lasta kohti. Stephanien on myös viimein kohdattava menneisyys, jonka hän on kaikin tavoin yrittänyt unohtaa. Alkaa piinallinen matka totuuden tuolle puolen.

Gummerus, 2019. 365 sivua. 
Alkuteos Keep You Close, 2019. Suomentanut Maija van de Pavert. 

Karen Clevelandin viime vuonna julkaistu Koko totuus oli vuonna 2018 lukemistani jännityskirjoista ehdottomasti paras. Se oli kirja, joka käsissäni kuljin huoneesta toiseen, levitin pyykkejä ja pesin hampaita. Vakoojajännäri Koko totuus oli niin koukuttava, menevä ja kaikin tavoin viihdyttävä, että sen lukemista ei vain pystynyt lopettamaan.

Siksi odotin todella kovasti Clevelandin seuraavaa kirjaa, joka ilmestyi Yhdysvalloissakin vasta keväällä.

Totuuden tuolla puolen on jo nimen ja kannen perusteella helposti tunnistettavissa Clevelandin teokseksi - sen verran lähellä se on aiempaa. Tutulta tuntuu myös takakannen teksti: kun ensimmäisen kirjan päähenkilö oli CIA:n tutkija, on tässä kirjassa pääroolissa FBI-agentti. Molempien päähenkilöt ovat naisia, molemmissa puhutaan siitä, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lastensa eteen.

Alkaa pelottaa. Onko tämä kirja vain edellisen toistoa, pienin eroavaisuuksin?

Kirja käynnistyy hieman hitaasti. Mietin, onkohan tarinasta mihinkään. Se ei imaise mukanaan yhtään niin hyvin kuin Koko totuus. Kunnes tapahtuu jotain sellaista, josta en todellakaan voi kertoa. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan kasvaa ryminällä. Tulee jälleen se hetki, kun on vain pakko lukea. Ja lukea. Ja lukea.

Cleveland on punonut melkoisen juonen, jossa mennään eikä meinata. Vauhtia riittää tälläkin kertaa, jännitystä myös, mutta kirjailija pysyy tyylilleen uskollisena eikä mässäile väkivallalla. CIA:n, FBI:n ja vakoojien lisäksi myös Totuuden tuolla puolen on hyvin paljon äitiyttä, perhe-elämää ja siihen liittyvää pohdintaa. Ja se on hyvä, se tuo kirjaan inhimillisyyttä ja henkilöihin syvyyttä.

Mutta, kun kirja loppuu, en oikein tiedä mitä ajatella. Häiritsee, ärsyttää ja olo on hämmentynyt. En ole ihan varma, olenko ymmärtänyt kaikkea. Se ei ole hyvän kirjan merkki. Selaan taaksepäin ja koitan käsittää. Käytän kaikki mahdolliset keinot, jotta ymmärtäisin ja osaisin yhdistellä palat yhteen. En ihan onnistu, ja mielestäni niin ei pitäisi käydä. Mielestäni lopussa on epäloogisuuksia, mutta voi toki olla, että en vain tajua.

Hämmennys jättää kuitenkin vähän valjun maun, enkä ole ihan varma onko tämä mielestäni oikeasti neljän tähden kirja. Pyöristetään nyt kuitenkin ylöspäin.

Erika Blairin upea elämä pyörii hänen menestyneen kiinteistöbisneksensä ympärillä New York Cityssä. Kun toinen hänen tyttäristään menehtyy traagisesti, Erikan elämän komeat rakennuspalikat kolisevat kumoon. Myös yhteys eloon jääneeseen tyttäreen uhkaa katketa. Mutta kuka oikein on lähettänyt sähköpostin, jossa siteerataan Erikan tytärvainajalleen tekemää leikekirjaa?

Salaperäiset sitaatit näyttävät tietä Erikan lapsuudenmaisemiin, jotka hän on vannonut jättävänsä taakseen. Vasta, kun Erika kohtaa menneisyytensä, hän voi löytää tien lastensa – ja itsensä – luo.

Otava, 2019. 383 sivua. 
Alkuteos Quote Me, 2016. Suomentanut Outi Järvinen. 

Lori Nelson Spielmanin uutuusromaanin Sanoja sydämestä kanteen on painettu sitaatti vanhasta blogitekstistäni. Kuvailen siinä Spielmanin aiempaa romaania sanoilla "Saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin". 

Tuo sitaatti täsmäisi täydellisesti myös tähän kirjaan.

Sanoja sydämestä näyttää ulkoisesti samalta kuin Spielmanin kaksi aiempaa - joista olen molemmista pitänyt. Se myös on sisältä hyvin samanlainen: kyseessä on viihderomaani, eikä tarina ole kovin yllätyksellinen vaan paikoin jopa ennalta-arvattava ja kliseinen.

Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään.

Tärkeintä tässäkin kirjassa on se, miten tarina kerrotaan. Ja sen Spielman todellakin osaa. Hän osaa kertoa tarinansa niin taitavasti, että lukija uppoutuu siihen täysin. Kirja koskettaa ja naurattaa - mikä ei enää yllätä, koska saman ovat tehneet kirjailijan aiemmatkin teokset.

Ensimmäistä kertaa todella ymmärrän, mitä tarkoittaa jatkaa elämäänsä. Se ei ole sitä, että kääntäisi selkänsä ja kulkisi poispäin. Vaan sitä, että kulkee eteenpäin tuntemattomille poluille, jotka ovat joskus pelottavia ja aina yllättäviä. Ja jokaisella askelella tuntee enemmän, suree syvemmin ja nauraa aidommin, koska on rakastanut niin paljon. 

Lori Nelson Spielmanin esikoisteoksessa kyse oli unelmien tavoittelusta, toisessa kirjassa anteeksi antamisesta ja saamisesta.

Sanoja sydämestä kertoo menestyneestä kiinteistövälittäjä Erikasta ja hänen tyttäristään. Kun toinen tyttäristä menehtyy, joutuu Erika setvimään menneisyyden haamujaan ja pohtimaan suhdetta sekä omaan äitiinsä että tyttäriinsä. Tarina on traaginen ja surullinen, mutta huumoria ei unohdeta.

Toisin kuin aiemmissa kirjoissa, romantiikka ei ole nyt kovin tärkeässä osassa. Tärkeimpiä ovat perheen sisäiset ihmissuhteet. Erikan ja hänen tyttäriensä, Erikan ja hänen äitinsä ja isänsä sekä Annie-tyttären ja hänen hoidettavansa, pienen Oliven. Henkilöiden kehitys on kiinnostavaa, kuten Spielmanin kirjoissa yleensä.

Tuttuun tapaan Spielman on ripotellut tekstinsä joukkoon lukemattomia elämänviisauksia. Niillä on tässä kirjassa toki tarinan kannaltakin tärkeä merkitys, mutta samaa on ollut havaittavissa jo aiemmissa teoksissa. Se toimii, ainakin minusta, vaikka joku saattaisi mieltää ajatukset päälleliimatuiksi. Minä kuitenkin pidän niistä ja kirjaan lauseita muistiin.

Lori Nelson Spielman on kirjoittanut jälleen lämminhenkisen ja sydämeenkäyvän romaanin, josta ei voi olla pitämättä.

Me saamme uuden mahdollisuuden 365 kertaa vuodessa. 
Se alkaa keskiyöstä. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (mm. lapsen kuolema, mielenterveysongelmat)
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Tärkeät asiat eivät aina ole niitä, joilla on väliä. 

Seitsemäntoistavuotias Elio on tottunut siihen, että joka kesä hänen perheensä tarjoaa italialaisesta merenrantahuvilastaan vuokrahuoneen amerikkalaiselle jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 taloon saapuu rento ja hurmaava Oliver, ja ujon Elion maailma järkkyy. 

Tammi, 2019. 317 sivua. 
Alkuteos Call me by your name, 2007. Suomentanut Antero Tiittula. 

Tämän kirjan nimi on osunut silmiini usein. Olen törmännyt sekä alkuteokseen että elokuvaan, mutta kummankaan kanssa en ole tehnyt lähempää tuttavuutta.

Ennen kuin nyt, kun teos julkaistiin suomeksi.

Vielä siinäkään vaiheessa, kun sain kirjan käsiini, minulla ei ollut siitä oikeastaan mitään tietoa. Tiesin, että kyse on rakkaustarinasta, en sen enempää.

***

Kutsu minua nimelläsi sijoittuu pääosin kesäiseen Italiaan, vuoteen 1987. Upeassa merenrantahuvilassa elää 17-vuotias Elio perheineen, ja joka kesä taloon saapuu ulkomainen jatko-opiskelija. Tuona helteisenä kesänä jatko-opiskelija on yhdysvaltalainen Oliver, johon Elio tietenkin rakastuu.

Kuvio on aika itsestään selvä, mutta kirjan vahvuudet löytyvät ihan jostain muualta kuin sen juonesta.

Parasta on ehdottomasti tarinan tunnelma. Lukija pystyy aistimaan Italian kesän: kaiken sen auringon ja lämmön ja leppeän tuulen. Aciman kuvaa hienosti teinipojan ihastumisen raastavuutta. Miten suurta ja pakahduttavaa kaikki on, ja välillä myös aika päätöntä. Onnen hetkiä, epätietoisuutta, pettymyksiä - tunneskaala menee laidasta laitaan.

Kirja on ajoittain hyvin seksuaalinen ja kohtaukset ovat paikoin todella suoria. Oman sävynsä tarinaan tuo se, että Oliver on Eliota useita vuosia vanhempi.

Älä koskaan anna tämän kesän loppua, älä anna hänen ikinä lähteä, anna musiikin soida jatkuvalla toistolla ikuisesti. En pyydä paljoa ja vannon etten enää koskaan pyydä muuta. 

Olen kuullut joidenkin kritisoineen kirjaa epärealistisuudesta, ja itsekin mietin välillä, voisivatko henkilöt todellisuudessa käyttäytyä näin. Seuraavassa hetkessä kuitenkin ajattelen, että mistäpä minä tiedän, mitä teinipoikien päässä 80-luvun lopun Italiassa liikkui.

Kokonaisuutena Kutsu minua nimelläsi jättää positiiviset fiilikset: se on ehdottomasti hyvä rakkausromaani ja tunnelmaltaan vahva. Aivan kirjan takakannen ylistykseen en kuitenkaan lähde: siinä kuvataan kirjaa klassikoksi ja yhdeksi aikamme suurimmista rakkaustarinoista, ja siitä tasosta Kutsu minua nimelläsi jää mielestäni vielä uupumaan.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
6. Rakkausromaani
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (miesten välinen suhde oli tabu ainakin 80-luvulla)
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen. 

Tammi, 2017. 400 sivua. 
Alkuteos Dark Matter, 2016. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 

Blake Crouchin Pimeää ainetta oli ollut minulla lainassa kirjastosta hävettävän kauan. Olin lainannut sen joskus jonkin blogi- tai bookstagram-suosituksen perusteella, ja kävin vielä lainaamassa sen kirjastossa uudelleen, kun kolmen kuukauden uusimisraja verkossa tuli vastaan.

Halusin koko ajan lukea kirjan, sillä rinnakkaistodellisuuteen tempautuneen kvanttifyysikon tarina kuulosti kaikessa kummallisuudessaan kiinnostavalta. Aina tuli kuitenkin "kiireellisempiä" kirjoja, jotka sysäsivät tämän tieltään.

Sitten tuli loppiaisen lukumaraton, jolle kaipasin nopeatempoista luettavaa. Oli ehdottomasti tämän kirjan vuoro.

Valinta kannatti, sillä Pimeää ainetta tempaisi heti mukaansa. En olisi malttanut nukkua, sillä halusin tietää, miten tarinan päähenkilölle Jasonille käy. Luin kirjan lopulta lukumaratonin aikana eli 24 tunnin sisällä, mutta todellisuudessa käytin siihen ehkä nelisen tuntia. Kirja siis on todellinen ahmaisukirja, se on nopealukuinen ja käänteitä riittää.

Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni, vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meillä ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme.

Pimeää ainetta kertoo siis kvanttifyysikko Jasonista, joka päätyy rinnakkaistodellisuuteen. Se on jo tarina sinänsä, mutta varsinaisesti kirja keskittyy Jasonin matkaan, kun hän yrittää palata takaisin kotiin vaimonsa ja lapsensa luo - siihen oikeaan todellisuuteen, hänen todellisuuteensa.

Kuulostaa päättömältä, ja ehkä vähän onkin sitä, mutta Blake Crouch kirjoittaa lennokasta tarinaansa sen verran hyvin, että hetkittäin alan itsekin miettiä, onko tuolla jossain rinnakkaistodellisuuksia, joissa kaikki mahdolliset elämän kulkusuunnat toteutuvat.

Tämä on neljäs Chicago, jossa olemme käyneet sen jälkeen, kun pakenimme sairauden ja kuoleman maailmasta. Kaikki ovat tämän tavoin tuntuneet melkein kotikaupungilta. 

Crouchin teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Tässä kirjassa mennään ehdottomasti juoni edellä, mutta mikäs siinä, kun juoni on näinkin vetävä.

Ajoittain kirjassa esiintyy pientä epäuskottavuutta (niin siis ihan kuin rinnakkaistodellisuudet ja niiden välillä matkustaminen eivät olisi tarpeeksi epäuskottavia), muun muassa siinä, miten helposti ihmiset uskovat päähenkilön kertomukset rinnakkaistodellisuudesta. Kun näiden ei anna haitata, on kirja viihdyttävä ja lukukokemus mainio. Tämä on täydellistä viikonloppu- tai lomalukemista, tai miksei pään nollausta rankan työpäivän jälkeen.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
36. Kirjassa ollaan yksin

Jos maailmoja on äärettömästi, kuinka minä löydän sen, joka on ainutlaatuisesti juuri minun? 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter. She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever. When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once? 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 2015. 
8 h 59 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Ihastuin vähän aikaa sitten kuuntelemaani nuortenkirjaan To All The Boys I've Loved Before, joka kertoi Lara Jeanista ja hänen poikasotkuistaan. Kirja oli hyväntuulista teinihömppää - oikein sellaista vaaleanpunaista hattarapilveä, joka laittoi nauramaan ääneen ja veti hymyn korviin.

Jatkoin heti perään sarjan toisella osalla, kirjalla P.S. I Still Love You. Se oli melkein yhtä hyvä.

Kirja jatkaa suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi. Henkilöt ovat samat, mutta osa ensimmäisen kirjan sivuhenkilöistä nousee tärkeämpään rooliin. Päähenkilö on tietysti edelleen Lara Jean, joka tuntuu ehkä hiukan kasvaneen ensimmäisestä kirjasta. Keskiössä ovat ensimmäisen osan tapaan ihmissuhteet: nyt Laran ja poikien välisten suhteiden lisäksi enemmän myös hänen ystävyyssuhteensa.

P.S. I Still Love You on samalla tavalla iloinen kuin sarjan avausosa - oikea hyvänmielenkirja. Nautin sen kuuntelemisesta, ja mikäs näin taidokkaasti kirjoitettua ja sen lisäksi taidokkaasti luettua kirjaa on kuunnellessa. Tykästyin Laura Knight-Keatingin lukutyyliin jo ensimmäisen kirjan kanssa, mutta en voi kuin ihailla hänen luontevaa tyyliänsä lukea.

Sarjan viimeinen osa pääsee kuunteluun ihan pian!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan. 

Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. 

Tammi, 2017. 945 sivua.
Alkuteos A Little Life, 2015. Suomentanut Arto Schroderus.

Hanya Yanagiharan viime vuonna suomennetusta romaanista Pieni elämä on kirjoitettu niin paljon, että kerron oman mielipiteeni lyhyesti.

En muista vähään aikaan lukeneeni näin ahdistavaa ja kurjuutta täynnä olevaa kirjaa. Pieni elämä on teos, jossa riittää kamalia asioita. Kun luulet, että henkilöillä ei voisi mennä enää huonommin, voit olla varma siitä, että näin kuitenkin tapahtuu.

Jos siis kaipaat kevyttä luettavaa, tämä teos ei ole sinua varten. Kirja on raaka ja brutaali, siinä on masennusta, kipua, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. En voi olla miettimättä, millaisesta taustasta kirjailija itse tulee, kun kirjassa kuvataan niin epämiellyttäviä tekoja ja asioita. Lukiessani pohdin usein, miksi ihmeessä kiusaan itseäni lukemalla jotain tällaista. Olen vähällä jättää kirjan kesken, mutta jatkan kuitenkin.

Kirjan päähenkilö on Jude - mies, joka haluaa pitää ihmiset hyvin kaukana itsestään. Hän on kokenut lapsuudessaan trauman, tai traumoja, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä hyvin pitkään sen jälkeen. Kirjassa seurataan myös Juden kolmea ystävää: Willemiä, JB:tä ja Malcolmia, mutta kaikki kytkeytyy aina Judeen.

Tarina käynnistyy hieman hitaasti, sillä henkilöitä on paljon, mutta sen jälkeen teksti soljuu eteenpäin. Kirjalla on mittaa, mutta ei koko elämää kovin paljon vähempään voisi saada mahtumaan.

Pieni elämä on raskas, mutta ei suinkaan huono. Vaikka olenkin sitä mieltä, että asia olisi tullut selväksi vähän vähemmilläkin kauheuksilla, on Pieni elämä äärimmäisen taidokkaasti kirjotettu romaani. Se on kuvaus yhdestä pienestä elämästä ja muutamasta muusta siinä sivussa.

Kirja on tarina ystävyydestä ja siinä se onnistuukin mielestäni parhaiten. Juden, Willemin, JB:n ja Malcolmin kasvamista parikymppisistä keski-ikäisiksi on kiinnostavaa seurata - sitä, miten ystävyys muuttuu ja kehittyy vuosien myötä. Ystävykset elävät nyky-yhteiskunnan normeista poikkeavaa elämää: he eivät halua (Malcolmia lukuunottamatta) mennä naimisiin, he eivät halua hankkia lapsia. He ovat tyytyväisiä siihen, että ovat ystäviä, eivätkä välttämättä kaipaa parisuhdetta tai perhettä.

Hanya Yanagihara kertookin Me Naiset -lehden haastattelussa elävänsä itse samalla tavalla ystäviensä kanssa. Hän haluaakin saada kirjallaan ihmiset ajattelemaan myös sitä, miten perhe tänä päivänä määritellään. Kiinnostavaa!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

S & S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos Fierce Kingdom, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Kolme tuntia eläintarhassa. Se voisi tarkoittaa ihanaa iltapäivää perheen kesken, mutta Gin Phillipsin psykologisessa trillerissä se tarkoittaa piinaa, ahdistusta, kauhua, paniikkia ja eloonjäämistaistelua.

Joan on viettänyt poikansa Lincolnin kanssa ihanan päivän eläintarhassa, mutta juuri kun he ovat lähdössä kotiin ja lähestyvät eläintarhan pääporttia, Joan näkee miehen, jolla on ase. Aukiolla lojuu ruumiita.

Joan ryntää pakoon - peremmälle eläintarhaan.

Suunnilleen puolivälissä aitaa on muutama kaatunut linnunpelätti. --
Ei, ei linnunpelättejä. Ei linnunpelättejä. 
Hän näkee käsivarren liikkuvan. Hän näkee ruumiin, joka on aivan liian pieni linnunpelätiksi. 

Asetelma on kamala. Erityisen kamalaksi sen tekee se, että kirjan tilanne kuulostaa nykymaailmassa aivan mahdolliselta, ja se jos mikä kertoo tästä päivästä jotakin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Gin Phillipsin juoni on ovela.

Kaksi miestä. Heitä on kaksi. Seisovat varmaan puisella kävelysillalla aitauksen reunalla. Se tarkoittaa, että heidät erottaa hänestä ja Lincolnista vain vyötärön korkuinen kaide, neljä metriä avomaata ja kivimassa, joka tuntuu niin jykevältä hänen selkärankaansa vasten. 

Niin kuin me olisimme kauniita toimii. Se keskittyy siihen, mitä äiti kokee, kun hän suojelee poikaansa. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, kun hänen poikansa elämä on uhattuna? Väkivallan uhan lisäksi oman mausteensa kuvioon tuo suljettu paikka, eläintarha, josta ei ole poispääsyä. Se tuo kirjaan oman mausteensa.

Osa lukijoista on kritisoinut kirjaa siitä, että tarina ei kanna runsaan 300 sivun verran. Minä olen eri mieltä: kyllä se kantaa. Pääsen Joanin pään sisälle ja tunnen melkein itsekin olevani pimenevässä eläintarhassa, piikkisian aitauksessa. Gin Phillipsin kuvaus äidin ja pojan välisestä suhteesta on kaunista ja kiinnostavaa luettavaa. Ahmin sanoja sivuilta, sillä haluan tietää, miten piinaavassa tilanteessa lopulta käy ja samalla mietin, miten itse osaisin toimia, jos näin oikeasti tapahtuisi.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. 

Kirjan pääosassa ovat Joan ja hänen poikansa, mutta siinä seurataan paikoin myös muutamia muita henkilöitä. Se tuo kirjaan tarvittavaa vaihtelevuutta, sillä pelkkä Joanin kanssa piilossa kyhjöttely olisi takuulla alkanut jossain vaiheessa tympiä. Nyt muutamille muille henkilöille annetaan juuri sopivasti tilaa, ja he kaikki ovat lopulta tärkeässä roolissa.

Taidokkaasti kirjoitettu kirja! Mutta. Mikä tämä nimi on? Niin kuin me olisimme kauniita. Todella kaunis nimi, mutta mielestäni se ei sovi kirjalle. Alkuteoksen nimi on Fierce Kingdom, ja jos kustantajan verkkosivulta voi jotain tulkintoja tehdä, on suomennoksen nimeksi meinannut jossain vaiheessa tulla Petojen valtakunta. Sitä nimeä käytetään nimittäin S&S:n verkkosivuilla olevassa kirjan esittelytekstissä.

 Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Kesällä 1973 Devin Jones kokee ensimmäisen sydänsurunsa, tutustuu Joylandin huvipuiston omaperäisiin ihmisiin, oppii jotakin tosirakkaudesta, kohtaa kuoleman silmästä silmään ja kasvaa aikuiseksi. Tivolin kesätyöläisille Kummitustalo on kauhujen paikka, koska huhujen mukaan siellä kummittelee murhattu tyttö. Devin alkaa epäillä, että murhaajakin on edelleen huvipuistossa, elävänä ja vaarallisena.

Tammi, 2015. 288 sivua. 
Alkuteos Joyland, 2014. Suomentanut Kristiina Vaara.

Jostain kumman syystä Stephen King on jäänyt minulle vieraaksi kirjailijaksi. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin joskus lukenut jotain hänen kirjoittamaansa kauhukirjaa ja kirja olisi jäänyt kesken. Muistelen, että olisin kokenut kirjan liian hidastempoiseksi ja tylsäksi.

On kuitenkin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyse on ollut ihan jonkun muun kirjoittamasta kirjasta. Nyt lukemani Tervetuloa Joylandiin ei nimittäin ainakaan ollut hidastempoinen tai tylsä.

Koska ennakko-odotuksia ei ollut - tai ne olivat jopa negatiiviset - lähdin lukemaan tätä kirjaa varsin epäluuloisin miettein. Oikeastaan olin bongannut Tervetuloa Joylandiin -kirjan jo muutamaan otteeseen Instagramista ja blogeista, mutta en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. Mieheni kuitenkin lainasi kirjan sattumalta kirjastosta, luki sen ja suositteli sitä varovasti minullekin, joten päätin hiljaisena mökkipäivänä kokeilla miten King ihan oikeasti maistuisi.

Maistuihan se. Innostuin kirjasta heti ensimmäiset sivut luettuani.

Tervetuloa Joylandiin kertoo nuoresta Devin Jonesista, joka pääsee kesätöihin huvipuistoon, Joylandiin. Töiden takia hän muuttaa asumaan rantahuoneistoon ja joutuu hyvästelemään kesäksi tyttöystävänsä, jonka työt ovat toisella paikkakunnalla. Nuoren rakkauden pitäisi kestää, mutta ei se tietenkään kestä. Onneksi Joylandista löytyy uusia ystäviä, ja myös uusi, jännittävä työ vie aikaa menetetyn rakkauden murehtimiselta.

Tervetuloa Joylandiin on monipuolinen kirja. Se on tarina aikuiseksi kasvamisesta ja kertomus ystävyydestä. Romantiikkaakin löytyy, kun Devin törmää rannalla pyörätuolissa istuvaan poikaan ja hänen mielettömän hyvännäköiseen äitiinsä. Tervetuloa Joylandiin on tietysti myös kuvaus huvipuistosta ja siellä työskentelystä, ja miljöö tuokin kirjaan oman kiinnostavan säväyksensä. Jossain vaiheessa kirja saa myös trillerin ja jännityskirjan piirteitä, ja löytyypä siitä vielä yliluonnollisia elementtejäkin - onhan kyse Stephen Kingistä.

Monipuolisuus on yksi kirjan erikoisimmista puolista: se on niin kovin montaa asiaa samaan aikaan, että en itse tiedä mihin genreen sen luokittelisin. Suuntaa vaihdetaan monta kertaa.

Pidän kovasti kirjan alkupuolesta. Tarina etenee verkkaisesti ja tunnelma on hieno: nostalginen, lämminhenkinen ja lempeä. Kirjan kertojana on nykypäivän Devin Jones, joka muistelee ja kommentoi nuoruutensa tapahtumia niiden kertomisen lomassa. Se toimii. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja heistä on helppo pitää.

Lopussa kirjan vauhti kiihtyy nollasta sataan todella nopeasti. Trillerivaihteelle siirrytään aivan yllättäen, eikä suunnanmuutos mielestäni ihan toimi. Loppu tuntuu hieman väkisin kasaan kyhätyltä ja pilaa kirjan muuten niin vahvaa tunnelmaa. Lopussa ilmaan jää langanpäitä, joiden kuvitteli olevan tärkeitä, mutta joita ei lopulta solmitakaan yhteen. Se voi olla tarkoituksin, mutta minulle jää lopusta viimeistelemätön tuntu.

Lopun heikkouksista huolimatta Tervetuloa Joylandiin on kokonaisuutena hyvä. King yllätti minut positiivisesti, joten on varmaan pakko lukea hänen teoksiaan myös jatkossa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjojen keskellä -blogin Maija, jonka mielestä kirja on hyvä vaihtoehto niille, joilta Kingiin tutustuminen on jäänyt väliin. 
• Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka kirja sai hykertelemään. 
• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikkei hän oikein osaa sanoa miksi.