Atena, 2019. 278 sivua. 

Emma Vepsän esikoisteos Asfalttivolgaa etelään - peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Liftausmatka halki Siperian keskellä talvea oli uskomaton ja mielettömän kiinnostava. Kirja osoitti hienolla tavalla sen, miten samanlaisia ihmiset lopulta eri puolilla maailmaa ovat - ja miten hyväntahtoisia ja ystävällisiä valtaosa ihmisistä on, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä löytyisikään.

Koska Vepsän ensimmäinen teos teki näin suuren vaikutuksen, odotin kovasti hänen seuraavaa kirjaansa, jossa matkattaisiin peukalokyydillä Tallinnasta Teheraniin, Iraniin.

Nyt Vepsä liftasi reipasta vauhtia kohti etelää, joten samanlaisia extreme-olosuhteita ei ollut tiedossa kuin aiemmalla matkalla. Vepsä myös tiesi alusta asti sen, että liftaus Teheraniin olisi mahdollista. Kaikissa reitin maissa oli jonkinlaista liftauskulttuuria, kun taas edellisen matkan kohdalla liftauksen onnistumisesta ei ollut ollenkaan varmuutta.

Tuo harmaa tiistaiaamu oli tuhansien kilometrien liftausmatkan ensimmäinen päivä. Seuraava etappini olisi Latvian pääkaupunki Riika, mutta lopullinen päämäärä oli huomattavasti kauempana. Olin päättänyt liftata Tallinnasta Iranin pääkaupunkiin Teheraniin, koska molempien kaupunkien nimi alkoi T:llä. Se oli minulle riittävän hyvä syy lähteä matkaan. 

Vaikka tämänkertainen kirja ei reittinsä puolesta olekaan yhtä jännittävä ja hämmästyttävä kuin Asfalttivolgaa etelään, on se silti valtavan mielenkiintoinen. Emma Vepsän esikoisteosta lukiessa opin ihan hirvittävän paljon uutta, ja niin kävi nytkin. Vepsä ujuttaa matkakertomuksensa lomaan todella runsaasti faktaa: tietoja vierailemistaan maista, niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Jossain vaiheessa minuun meinasi jopa iskeä pieni informaatioähky, sen verran tiuhalla tahdilla ladeltiin uusia asioita.

Toisaalta kirja on vain pintaraapaisu siihen, mitä yli 9000 kilometrin matkan varrella on. Sen kirjailija tuo myös ilmi.

Opin valtavasti läpikulkemieni maiden ihmisistä ja heidän elämästään, mutta mitä enemmän haalin tietoa, sitä vähemmän tajusin lopulta ymmärtäväni. Vain hetken paikalla viivähtävä matkaaja kun ei mitenkään ehdi päästä sisälle paikalliseen elämään ja kulttuuriin, vaikka lukemattomat matkakertomukset niin väittävätkin. 

Reissullaan Tallinnasta Teheraniin Emma Vepsä tapasi tarkoituksella myös monia muita liftareita, joiden kanssa hän jutteli peukalokyydillä matkustamisesta. Näiden henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia liftaamisesta on kirjoitettu auki myös tähän kirjaan. Muidenkin ihmisten liftauskokemukset ovat paikoin ihan kiinnostavia, mutta osa tarinoista tuntuu vähän turhilta ja itseään toistavilta.

Tie Teheraniin on jälleen osoitus siitä, miten ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla. Vepsän liftausmatka sujuu pääosin hyvin, kyydit löytyvät nopeasti ja ihmisten vieraanvaraisuus ja avuliaisuus jaksaa aina yllättää. Osasta matkalla tavatuista ihmisistä voi tulla ystäviä. Näin kävi muun muassa yhdelle Vepsän haastattelemista liftareista:

Turkkilaisen kuljettajan vakioreitti kulki Iranin halki Kazakstaniin, ja hänellä oli kuuden viime vuoden ajan ollut tapana soittaa Shadille matkan varrelta: 
"Vastaan ja hän sanoo 'hei Shadi'. Sitten hän nauraa ja minä nauran ja me vain nauramme koko puhelun ajan. Me emme ymmärrä toistemme puhetta, mutta ainakin tiedämme silloin molemmat, että toisella on kaikki hyvin."

Toisaalta tälle reissulle mahtuu myös Vepsän ensimmäinen epämiellyttävä liftauskokemus, kun hän nousi erään auton kyytiin huonosta ennakkoaavistuksesta huolimatta. Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut, mutta kohtaaminen jätti ikävän tunteen ja vaikutti hetkellisesti myös Vepsän liftauskäyttäytymiseen.

Pääosin reissu sujuu kuitenkin hyvin ja saa miettimään, miksi liftaus on edelleen niin harvinaista. Vai onko se?

Ehkä tämä kirja inspiroi jonkun lähtemään peukalokyydillä reissuun. Minä olen siihen vielä näidenkin kirjojen jälkeen liian epäluuloinen.

Se oli oikeastaan aika huonosti suunniteltu projekti: toimittaja ja valokuvaaja Emma Vepsä päätti liftata Moskovasta Afganistaniin keskellä ankarinta talvea. 

Villapaitoihin kääriytyneen liftarin sijaan kirjan keskiössä ovat kuitenkin maailma ja ihmiset hänen ympärillään: kyydin tarjoavat ystävälliset perheet, kauppiaat ja rekkakuskit sekä vaihtuvat kulttuurit. Yli 7 000 kilometrin matka Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin läpi Afganistaniin kasvaa kuvaukseksi siitä, kuinka Aasian historian ja yhteiskuntien monet käänteet näkyvät tavallisten ihmisten elämässä: Mistä afganistanilaiset naiset unelmoivat? Miten Balkasjärvi kärsii? Miksi politiikka eristi toisistaan uzbekit ja tadžikit, entiset hyvät naapurit?

Atena, 2018. 303 sivua. 

Vau, mikä matka! Toimittaja ja valokuvaaja Emma Vepsän liftausmatka keskellä talvea Moskovasta Afganistaniin on ihan järjetön, mutta ehkä juuri siitä syystä niin vaikuttava ja ajatuksia herättävä.

Lukija voi vain miettiä, mikä kaikki tässä matkassa voisi mennä pieleen. On talvi ja Siperian pakkaset tunnetusti kovia. Vepsä ei osaa venäjää muutamaa sanaa enempää, eikä liftari voi olettaa hänen kohtaamiensa ihmisten puhuvan englantia. Matkan varrelle osuvat maatkaan eivät ole niitä kaikkein tunnetuimpia matkakohteita, ja maiden turvallisuustilanne on ajoittain epävarma.

Tammikuun kolmantena päivänä seisoin yksin Moskovasta itään johtavan Volga-maantien laidassa. Pidin tien nimestä, sillä jos kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, tämä asfalttivolga veisi minut virtaavan Volgan luo jo illaksi. Likaisenharmaa loska litisi kenkien alla kun vaihdoin hermostuneena painoa jalalta toiselle. Olin hyppäämäisilläni seikkailuun, jonka juoni oli vielä täysi mysteeri, mutta jännityksestä huolimatta uskoin tarinan päättyvän onnellisesti. 

Mutkiakin matkalla riittää. Mutkat ovat kuitenkin pieniä, ja liftarilla on rutkasti tuuria matkassa. Vepsän liftausmatka tuntuu sujuvan jopa epätodellisen hyvin. Hän saa yleensä kyydin kohtalaisen nopeasti, vaaratilanteita ei tule ja matkan varrella kohdatut ihmiset ovat lähes poikkeuksetta käsittämättömän ystävällisiä ja avuliaita, siitäkin huolimatta, että yhteistä kieltä ei monessa tapauksessa ole oikeastaan lainkaan. Tämä kirja jos mikä saa liftauksen kuulostamaan houkuttavalta matkustusmuodolta.

Asfalttivolfaa etelään on matkakirja, joka etenee kronologisesti alkaen Moskovasta ja päättyen Afganistaniin. Kirjan alussa on kartta, josta reittiä on helppo seurata. Emma Vepsä ujuttaa matkakertomuksen väliin runsaasti faktaa vierailemistaan maista, kaupungeista ja muun muassa niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Opin valtavasti uutta, sillä en voi sanoa olleeni aikaisemmin kovin perehtynyt esimerkiksi Tadzikistanin tai Uzbekistanin asioihin.

Sen lisäksi, että Asfalttivolgaa etelään on matkakirja, se on tarjoaa lukijalle kurkistuksen erilaisiin kulttuureihin ja erilaisten ihmisten elämään. Tämä kurkistus on kiehtova. Mitä ajattelevat Vepsän tienlaidasta kyytiin poimivat rekkakuskit, parikymppiset opiskelijat tai hänet kadulta teelle pyytänyt iäkkäämpi herra?

Asfalttivolgaa etelään on myös kirja ennakkoluuloista ja -asenteista, niiden kohtaamisesta ja särkymisestä. Jokaisella on ennakkoluuloja: kirjan lukijalla on ennakkoluuloja matkan onnistumisesta ja näiden monelle vieraiden maiden ihmisistä, ja Vepsällä itselläänkin on ennakkoluuloja. Kaikkein vähiten ennakkoluuloja tuntuu olevan Vepsän kohtaamilla ihmisillä, jotka päästävät vieraan matkalaisen autoonsa pelkääjän paikalle ja tarjoavat hänelle lounaan tienvarsikuppilassa.

Ihmiset osaavat yllättää.

Olin lähtenyt liftaamaan Moskovasta Mazar-i-Sharifiin rikkoakseni muiden ihmisten ennakkoluuloja, mutta matkan aikana olin päätynyt lopulta katsomaan myös itseäni peiliin niin monta kertaa, että se jo melkein nauratti. 

Lue tämä kirja, jos haluat lukea hienosta matkasta ja saada näkökulmaa asioihin. Emma Vepsä on kirjoittamassa parhaillaan toista kirjaa, joka julkaistaan syksyllä 2019. Odotan sitä mielenkiinnolla.